Taimitarhaa ja siemeniä♥

Raottelen jo aamuissani lupaa hitauden astella vierelleni. Ihan lähellä on lomapesä! Hyräilen samaa sävelmää aamulaulavien lintujen kanssa. Kahvimukin kulku pysähtyy ja jo toistamiseen ihmettelen ikkunani taakse uskaltautuvaa pientä väpättäväviiksistä pitkäkorvaa. Jäniksenpojan vauhti pysähtyy kuin kuuntelemaan sykkiikö minun sydämelläni kiire vai jaksanko yhä pysyä levollisuuden kämmenellä. Tuokion viihtyikin hoppu kintereilläni ja sai suupieliin turhaa tiukkuutta, unikuviin liikaa häilyviä tunteita. Työtarpeelliset kun sain napsuteltua kohdilleen, huokaisin hiljaisen , vaimean ja samalla vahvan kiitoksen suuntaan, mistä aina apu tulee.

Tänään astelin oppijoiden kanssa metsän syliin. Tämä kaksivuotisen taipaleen kanssani ensi viikolla päättävä joukko opinpolun tallaajataimia on saanut sydämeltäni erityisen pesän. Erityinen oli vuoteni kotosalla heitä ennen ja lukuisin pyynnöin käännyin kaitsijan puoleen kun vuoteni läheni loppuaan ja aatokset keinahtivat ihmettelemään uutta katrasta. Ja mitä sain? Paljon enemmän kuin ikinä uskalsin toivoakaan! Perjantain retkimetsä oli entuudesta tuttu. Nauru raikui ja lukuisat pienet maaston ihmeet saivat tutkivien silmien jakamattoman huomion. Kaiken menon keskellä katseeni poimii poikakaksikon vierekkäin istumassa suurella kivellä, jonka päälle sammal oli kattanut oivan eväspöydän. Jos tyytyväisyyttä pitäisi selittää, se oli siinä. Kaksi lasta onnellisina aamutaivaan hattarapilvien tarjotessa katon ja siirtolohkareiden sammalpinta jykevät seinät. Jalkojen alla kaikki mahdollisuudet  ja suussa makea marjamehu. 

Vilkuttaessamme metsällemme, kulki parijono eteenpäin rupatellen niitä näitä ja vaikkapa kaalinpäitä! Mitä noi olikaan noi keltaiset, kysyy poika. Voikukkia, palautan mieliin. Ai kun ne on ensin valkoisia ja sitten keltaisia? Ei, vaan toisinpäin, jatkan. Jutustelemme tarkaksi voikukan elämänkulun ja kuihtumisen, siementen lennot aina uuteen kasvun kevääseen saakka. Sitten kiirii peltoa halkovan hiekkatien yli toisen pojan ahaaelämys: Vähän kuin Jeesus! Sekin kuoli, muttei kuollutkaan, kun voitti kuoleman! Ei se voikukkakaan kuole, kun kasvaa uudestaan niistä siemenistä! En saanut heti sanoja huuliltani. Sisimmän ilo ja kiitos alkoivat laulaa. Kiitin siemenestä, joka oli löytänyt maaperän. Pienen vilkkaan pojan sydämen.

Tähän päivään mahtui yllättävääkin. Sitä vielä ihmettelen tykönäni. Tutkailen ja kuuntelen, yritän löytää ytimen. Nähdä oman opinpolkuni pään. Joskus pitää eksyä löytääkseen perille. Luottaen tartun uuteen päivään. Tänään annan lempeydelle isosti tilaa viereltäni. Vielä ei ole isojen päätösten aika. Tänään ne vain kättelivät avaten uusia ovia odottamaan , josko astuisinkin uusiin suuntiin.

"Sinä neuvot minulle elämän tien, ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." Ps. 16:11