Taimitarhaa ja siemeniä♥

Raottelen jo aamuissani lupaa hitauden astella vierelleni. Ihan lähellä on lomapesä! Hyräilen samaa sävelmää aamulaulavien lintujen kanssa. Kahvimukin kulku pysähtyy ja jo toistamiseen ihmettelen ikkunani taakse uskaltautuvaa pientä väpättäväviiksistä pitkäkorvaa. Jäniksenpojan vauhti pysähtyy kuin kuuntelemaan sykkiikö minun sydämelläni kiire vai jaksanko yhä pysyä levollisuuden kämmenellä. Tuokion viihtyikin hoppu kintereilläni ja sai suupieliin turhaa tiukkuutta, unikuviin liikaa häilyviä tunteita. Työtarpeelliset kun sain napsuteltua kohdilleen, huokaisin hiljaisen , vaimean ja samalla vahvan kiitoksen suuntaan, mistä aina apu tulee.

Tänään astelin oppijoiden kanssa metsän syliin. Tämä kaksivuotisen taipaleen kanssani ensi viikolla päättävä joukko opinpolun tallaajataimia on saanut sydämeltäni erityisen pesän. Erityinen oli vuoteni kotosalla heitä ennen ja lukuisin pyynnöin käännyin kaitsijan puoleen kun vuoteni läheni loppuaan ja aatokset keinahtivat ihmettelemään uutta katrasta. Ja mitä sain? Paljon enemmän kuin ikinä uskalsin toivoakaan! Perjantain retkimetsä oli entuudesta tuttu. Nauru raikui ja lukuisat pienet maaston ihmeet saivat tutkivien silmien jakamattoman huomion. Kaiken menon keskellä katseeni poimii poikakaksikon vierekkäin istumassa suurella kivellä, jonka päälle sammal oli kattanut oivan eväspöydän. Jos tyytyväisyyttä pitäisi selittää, se oli siinä. Kaksi lasta onnellisina aamutaivaan hattarapilvien tarjotessa katon ja siirtolohkareiden sammalpinta jykevät seinät. Jalkojen alla kaikki mahdollisuudet  ja suussa makea marjamehu. 

Vilkuttaessamme metsällemme, kulki parijono eteenpäin rupatellen niitä näitä ja vaikkapa kaalinpäitä! Mitä noi olikaan noi keltaiset, kysyy poika. Voikukkia, palautan mieliin. Ai kun ne on ensin valkoisia ja sitten keltaisia? Ei, vaan toisinpäin, jatkan. Jutustelemme tarkaksi voikukan elämänkulun ja kuihtumisen, siementen lennot aina uuteen kasvun kevääseen saakka. Sitten kiirii peltoa halkovan hiekkatien yli toisen pojan ahaaelämys: Vähän kuin Jeesus! Sekin kuoli, muttei kuollutkaan, kun voitti kuoleman! Ei se voikukkakaan kuole, kun kasvaa uudestaan niistä siemenistä! En saanut heti sanoja huuliltani. Sisimmän ilo ja kiitos alkoivat laulaa. Kiitin siemenestä, joka oli löytänyt maaperän. Pienen vilkkaan pojan sydämen.

Tähän päivään mahtui yllättävääkin. Sitä vielä ihmettelen tykönäni. Tutkailen ja kuuntelen, yritän löytää ytimen. Nähdä oman opinpolkuni pään. Joskus pitää eksyä löytääkseen perille. Luottaen tartun uuteen päivään. Tänään annan lempeydelle isosti tilaa viereltäni. Vielä ei ole isojen päätösten aika. Tänään ne vain kättelivät avaten uusia ovia odottamaan , josko astuisinkin uusiin suuntiin.

"Sinä neuvot minulle elämän tien, ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." Ps. 16:11

Kevään kaunis kosketus

 Hento vihreä on kivunnut kaikkialle. Seisahtelen hämmästelemään valkeiden kevätkeijujen sanatonta tanssia, tuuli ainoana instrumenttinaan niiden orkesteri soittaa kevättä. Pihapiirin talvivalkeus muistuu mieleen ,kun ihmettelen vuokkojen merta! Saman sävyn suunnaton kauneus. Viileä sivellin vaihtunut herkkään kevätpehmeään. Maalaajan viisaus yli ymmärryksenkäyvää ja taitavaa. En kylläänny kevään ihmeen edessä. Lapset ja rakas tietävät tunteeni. Valkomekkoisia kukkia ilmaantui sunnuntaina moneen pikkuruiseen purnukkaan. Isoäidit saivat omansa. Pienimmän kortista löysin lauseen: äiti kiitos siitä, että olet aina turvanani. Iso on äitien osa omiensa elämässä. Omassani en selviäisi ilman luottamusta siihen, että hiljaiset äidinhuokaukseni kuullaan. Ja vastataan.

 Aurinko kujeilee. Sen lämpimiä säikeitä kurkkii heiveröisten pilvihattaroiden takaa. Kuin silittävä käsi ne käväisevät posken nukassa. Vahva valo kantaa aamusta ja vilkuttaa vasta iltatuntien kutsuessa unituutulaan. Kuin kaikelle olisi piirtynyt pitsireunat. Illassani istahdin juhlan jälkeen hiljaisuus seuranani. Nostin suupielet kertomaan tyytyväisyyttä ja sydän sai sykkiä kiitoksen hyviä tahteja. Vuokkojen kämmenet avoimina omieni kanssa. Kuinka voisin ikinä kyllin kiittää?!

 Pöydän vierellä puhe porisi. Sukupolvien kuilun yli kulki silta, jolla askelten kaiku kertoi välittämisestä. Tyttösen kitarantahtien ajan hiljentyivät sanotut sanat ja huomasin oman äitini poskelle päässeen kyynelhelmen, johon aurinko piirsi timantinkirkkauden. Aterimet jatkoivat vaimeaa kilahteluaan ja siivittivät sanojen soljuntaa. Ei mitään ihmeellistä ja silti enemmän kuin ihme!

 Katselin omaa nelikkoani. Jokainen niin omanlaisensa, ainutkertainen! Näen jokaisessa palan itseäni. Yhdet siivet jo levittyneet kantamaan kotipiiristä poissa. Viivyttelin halauksen lämmössä ja huomaan, että jo osaan kertoa välittäväni ilman kyynelpuroja. Vain äidinsisin yhä itkee. Mutta hyviä kyyneleitä! Elämä kantaa, vaikka joskus tuuli tuuppii kumoon. Poikanen säkenöi isoveljen läsnäolossa. Kaipuu on ajoittain kipeäätekevän kova. Välilleen on ehtinyt rakentua jotain koskettavan vahvaa. Tänään jo kolmella arjen nahinat, joissa rakkaus säkenöi:)

Lintujen laulussa soi lupaus. Ohitettuun viikonloppuun asettui paljon kauneutta. Kevät avasi itsensä nupustaan kurkottamaan kohti kesää! Kuinka lempeästi huolenpitäjä meitä kuljettaakaan eteenpäin. Vaalien ja varjellen jaksaa päivästä toiseen. Antaa sateen ajallaan. KAsvattaa ympärillemme uuden maailman jokaisena vuodenkiertona. Ei mikään piirry sattumalta. Ei pieninkään perhosen lento. Kaikella on osansa suunnitelmassa, jonka suuruuden edessä on hyvä saada olla pieni ja hauras.

♥ Niin paljon meitä rakastat♥

Sain aamussani viipyä läheisyydessäsi. Kiitollisuus rytmitti sydämeni tahdit. Kohotin hiljaa hymyten käteni kuin lapsi kurkottamaan kohti rakkautta ja turvaa , Isää. Sinä puhuit tänään minulle. Sanasi piirsivät sisimpääni jotakin äärimmäisen kaunista. Kuin erämaahan olisi piirtynyt virvoittava keidas. Kuvastin, josta heijastuivat sinuun luottavat kasvoni uusin ilmein. Maistelin jaettujen sanojen virtaa, joka tuntui lähettävän kevätlempeitä laineitaan juuri omien viluvarpaideni iloksi. Tiedäthän, se tunne kun laiturin reunalta, kallion poskelta, saa antaa varpaansa kesäveden kutiteltaviksi!

Viime viikoissani viipyi paljon painavaa, ihmetystä, kipua. Olin varpusrukka siipisulat solmussa, kaikki voima poissa, oma oksa kadoksissa ja tuulten tuivertama. Nyt näen, miten löytäessämme lähteen kuivuuden keskeltä, jaksamme kyllä riemuita, vaan huomatessamme veden juomakelvottomaksi, nousee kysymysten myrsky, kuohuu ymmärtämättömyyden koski. Miksi?! Eikö jo riitä, nurisemme kuin kansa kauan sitten. Riittää. Kutsut ja johdatat ja joskus löydämme itsemme silti mahdottoman edestä. Sen mahdottoman, jonka turvin löydämme aivan lähellesi. Haluat nostattaa ne tyrskeet, joiden alta nousee pintaan kaikki se, mikä todella vaatii huutoa puoleesi. VAin koska rakastat meistä jokaista. Kuin linnunpoika lapsenasi avaan nyt suuni suuntaasi. Ymmärrän ,mikä sydämeni lähdettä myrkytti. Miksi vaativat sulkani silittävää kättä. Tänään olen ollut puhtaan veden rantamilla, janonnut, virvoittunut ja riemuinnut. Voimassasi.

" Oon ,äiti ,pieni lintu vain ja suojaan siipien, taas tahdon aurinko kun mennyt on. Nyt ajatukset kulkevat vain hiljaa hiipien. Mä vierelläsi istun tuokion. Mä pääni painan kainaloos niin syvälle kuin saan ja kuulen kuinka sydän lepattaa. Sä kerrot mistä tuuli tiensä löytää maailmaan ja mistä ihmislapset voimaa saa." Tätä lauloi tyttönen tänään vierelläni. Tuo, joka vappupäivänä muiden keltapaitaisten Jippii-lapsosten kanssa täytti kirkon portaat ja jakoi sävelin siemeniä sydämiin. Voi, lapseni, miten paljon sinua rakastan, ajattelen. Ja saman kuulen Isäni huulilta. Kuulethan sinäkin?

♥Ympärille maalautuu onni ja ilo♥

 Uskaltauduin nuuhkaisemaan kevättä pihamaalle. Lapset puhaltelivat saippuakuplia, pomppivat trampoliinissa, haravoivat ja touhusivat täynnä kevääntulemisen riemua. Heittivät takkinsa terassin kaiteelle ja viipottivat. Hörppivät simaa ja haukkasivat omenatäytteisiä lörtsyjä ulkotulella rapeiksi lämmitettyjä. Ilonsa yhtyi lintujen laulamiin säkeisiin ja sai aikaan todellisen kevätsoiton! LApsen tavassa elää ja iloita on se lapsenkaltaisuus, jota ihaillen ihmettelen. Kun annan katseen poimia ympäristön kauneutta, voimaa ja luottamusta, ymmärrän sen olevan sielläkin. Kaikkeus on luotu pohjautumaan onneen, uuden kasvuun ja vapauteen. Rakastettavaksi, riemuittavaksi. Luottaen kuljettavaksi. Miksi siis murehdin, kuljen allapäin tai emmin huomisen kulkuja?! Elämä annettiin nautittavaksi! Ammennettavaksi kaikki kaunis  jaettiin ,jotta meidän olisi hyvä. Ja meidän on. Niin suuresti meitä rakastetaan. Tyttö lauloi helmet silmäkulmiini: läpi kotimetsän raikui sanansa. Laulussaan painoi päänsä rukoukseen, jotta läheisensä, ystävänsä saisivat myös puhtaan sydämen.

Toukokuu olkoon toivon kuukausi. Se avasi itsensä aurinkoisena ja jakoi valonsa aamun ensihetkiin. Tuuli oli yön tunteina tyyntynyt. Tänään tyynnytän sisimpänikin. TAuti hiljalleen heilauttaa kättään kuin tekisi lähtöä vihdoin. Kuuntelen pihakoivun oksistoissa vihreiksi kasvavia silmuja. Kalliokielojen sinnikkäät päät nousevat kurkottamaan valon voimaa sinitaivaan kaaresta. On se hetki, jolloin uusi kasvaa ja hento vihreä kutsuu kaikki vihreyden sävyt kanssaan piirileikkiin. MAisema muuntuu kunnes viimeisinkin siveltimen jälki on maalautunut paikoilleen. Kesälle on taiteiltu polku valmiiksi saapua iloksemme. Lämmin tuulenvire hyväilee ja sen kuiskeessa voi kuulla suuresti lohtua ja luottamusta. Elämä on tehty täyttymään onnentunteilla. Eikä siihen vaadita kuin tavallisuuden hyväksyminen suruineen ja riemuineen. Poikanen sanoi eilisiltana: kaikki on mahdollista. Niin on.

Koivun oksissa näen avoimet kämmenet, ojennettuina ottamaan vastaan, mitä annettavana on. Kaikki asettuu kohdalleen, kasvaa mittaansa ja jakaa niitä onnentuokioita, joita päiviimme mahtuu juuri niin monta kuin haluamme. Tänään levähdän vahvoilla käsivarsilla, annan askelilleni luvan kulkea eteeni lakaistua polkua. Maistelen kevään sävyjä ja kuuntelen metsän puhetta. Saatanpa tanssittaa haravaakin! Huomisessa odottaa arki. Se saapuu juuri sellaisena kuin hyvä on.