Alun äärelle

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.(1.Moos.1:1-2) Sunnuntain pieni tihkusade tuntui vain pehmeltä tyhjyydeltä, kun kaiuttimista taivasalla alkoi soida Vivaldia. Vivamon Raamattukylän retkelle pääsin tyttöjeni kanssa mukaan. Luomisen puutarha oli esityksistä ensimmäinen. Puutarha omenapuineen tarjosi sille oivallisen näyttämön. Kameroita ei sallittu. Saimme uppoutua alkulähteille luomisen tunnelmaan tanssillisen musiikkiesityksen kuljettaessa kauas aikojen alun äärelle.

VAlkeus erotettiin pimeydestä. VAhva tanssi ja liike sekä koskettavan kaunis koreografia eri-ikäisten esiintyjien toteuttamana jakoi minuun jotakin, mille en löydä sanaa, en nimeä. Liikutus on liian laimea. Jokin kietoi kätensä ympärilleni ja otti syliinsä. Avasi eteemme kaikkeuden alkamisen.

 

 Ja Jumala teki taivaanvahvuuden ja erotti vedet, jotka olivat taivaanvahvuuden alla vesistä, jotka olivat taivaanvahvuuden päällä; ja tapahtui niin. (1. Moos.1:7) Erisävyiset kankaat liehuivat tanssijoiden käsissä. Toukotuuli kulki yllämme.

Maa alkoi kasvaa vihantaa ja ruohoja.Tämän kevään vihreä meri ympärilläni näyttää nyt vieläkin vihreämmältä. Jokainen avautuva kasvun ihme on tarkasti paikalleen tarkoitettu. Meille annettu.

Jumala teki kaksi suurta valoa, suuremman valon hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. (1.Moos.1:16)

Kun nurmelle marjapensaiden ja omenapuiden lomasta kirmasi erikokoisia eläviä, en voinut olla huokaisematta ihastuksesta. KAtsojana olleen näkövammaisen opaskoira haukahteli hämmästyksestä ja oli kuin osa tätä huikeaa näytelmää. Pieni suloinen kissa konttasi maukuen kasvoillaan piirrettyjen viiksien lisäksi iloinen hymy. Kalat heiluttelivat läpikuultavia eviään ja posket pullistellen hengittelivät kiduksillaan. Valkea kyyhky lenteli pikkulintujen kanssa kepeästi kostealla nurmella. Leijona, kirahvi, seepra sekä uhkea norsu sovussa kengurun, apinan ja tiikerin kanssa. KArhu, orava, jänis ja lehmä. Kukin lajinsa mukaan. Ja Jumala näki, että näin oli hyvä. Minä katselin tyttöjä vierelläni. Luin heidän kasvoiltaan saman haltioituneisuuden, joka viipyi omillani. Käsikirjoittajana Anna-Mari KAskinen vahvisti käsitystäni siitä, että hänelle on annettu suuri lahja.

Jumala loi jo luomaansa paratiisiin lopuksi ihmisen. Omaksi kuvakseen. Mieheksi ja naiseksi. Aatami astuu esiin hiljaa ja ihmetys muuttuu riemuksi hänen kasvoillaan. Ihonvärinen eleetön asu on kauniisti alaston. Eeva löytää Aatamin uinumasta nurmivuoteelta. Alkaa tanssi, jossa kauneus ja puhtaus kietoutuvat rakkaudeksi. Kaikki muuttuu. Jumalan suunnitelmaan luikertelee käärme. Tuo notkea tyttö oli roolissaan juuri niin viekoitteleva kuin pitikin. Kietoo itsensä omenapuun oksistoon ja kutsuu Eevaa luokseen. Ihminen lankeaa ja joutuu jättämään paratiisin. Raamatun ensimmäinen kertomus ei jäänyt viimeiseksi. Jumala kutsuu Nooaa ja jakaa hälle uskomattomalta ja mahdottomaltakin tuntuvan tehtävän. KAtsojat kutsutaan siirtymään suuren puisen arkin luo. LAstenomaisesti ja hauskasti esitetty Nooan arkki lauluineen rikkoo omaa lumoani. Hieman. LApsille se jakaa helpottuneisuuden. Tähänkään päivämme ei päättynyt. Ruokailun jälkeen pääsimme vielä seuraamaan Tuhlaajapoika-näytelmää. Siitä kerron ensi kerralla. Sen monisäikeinen kosketus kulkee vieläkin kyynelissäni mukana. Monien tunteiden nauhana. Päivämme oli lahja.

Luonto puhuttelee

Sinä puhut hiljaisuudessani.

Hetken kauneudessa hohtaa valo

 Aamusella eilen pakkasi reppunsa ja vilahti ovesta tuo pian täyskymppi. JAlkapallon pariin. Aamuaurinko vilkutti peräänsä. Pikakomennolla itseään vanhempien peleihin. Osaa kaikkeen touhuunsa askeltaa ilman huolta tai jännitystä. Toisin kuin äitinsä. Aamu avasi ovensa myös minun ja tyttösen kulkea. Kuoronsa lauloi kevään viimeiset laulut. Mukaan vierelleni haimme ystävän, jonka lähelläolosta olen kiitollinen. Kuunnellessa kumpusi harras pyyntö, pidä tuo laululintunen lähelläsi, Herra! Aina anna livertää kirkkain silmin hyvyydestäsi, ainiaan anna laulaa armostasi, lunastuksestasi. Pidä kämmenelläsi kuin juuri nupustaan auennutta kukkaa. Juuri aukaisi itsensä kukkaan iloksemme oratuomipihlaja, jonka hauras valkea kauneus välkkyy näkösällä vain muutamat päivät. Ehkäpä kertoen hetkeen tarttumisen tärkeydestä.

 Kuuntelin puhetta osaksemme annetun armon lahjasta. Sovituksesta. Se ei ole kiinni tuokioista. Se on ,säilyy, pysyy. Miten ihminen varjeleekaan kuviteltua kunniaansa. Piiloutuu vaillinaisuudeltaan ja virheiltään pensaiden suojiin. PEnsaiden, jotka eivät kanna valkeaa huntua, vaan ovat vain kuvitteellinen suoja kulisseillemme. Selitys tekemillemme erheille. JA ainut todellinen suoja on ympärillemme kiedottu kauan sitten. TAholta, jolle kuuluu kaikki kiitos ja kunnia!

Eilisessä oli kaunis hetki, joka jäi helähtelemään minuun. Lähtiessämme seurakunnasta, kulki vierellämme harmaahapsinen rouva. Silmissään vilpitön ilo kertoi tyttöselleni, miten olikaan nauttinut lasten lauluista. Sitten pyysi tyttöä katsomaan tarkasti kasvojaan. Kertoi, miten vanhus saa voimaa lapsen hymystä. Ensi kerralla nuo uurteiset kasvot ovatkin tutut. JA hymy odottaa jo pääsyä hänen päiväänsä. Tuomaan valon.

Illalla viivyin terassin kaidetta vasten nojaten sinisen taivaan alla. Seurailin omieni touhuja. Siinä hetkessä oli minun valoni. Riemusta kiljuvaiset temppuilivat valkoisen aidan reunustamalla näyttämöllä. Ei ihan vielä, huudahtivat sisäänpyytäessäni. NAuttivat hetkestään kevätillan vihreän pehmeyden kämmenellä. Iltapäivän kauppareissulla tapasin työkaverin. Kymmenen työpäivää, huudahti riemuiten! Niin. Kymmenen päivän ajan on jäljellä erityisen vuoteni hetkiä. Ei sittenkään! HAluan oppia tarttumaan lapsen lailla jokaiseen tuokioon ja nähdä niiden erityisyyden. Jokainen hetki on meille lahja. NE kuljettavat meitä. Toivon polkuja, tyyneyden teitä. Tummiinkin mutkiin taittuu taivaan kannen valo. RAskaatkin ovet aukeavat ja ympärillä iloa jakavat tuhannet pienet. Kuin lapsen hymyt.

 Avaan itseni sinua kohti. MAlttamaton mieleni hiljenee. Sinä tartut ojennettuun käteen. TAlutat valoon. Avaat silmäni huomaamaan ohikiitävien hetkien hyvyyden. Tässä ja nyt. VAikka kukkisin vain tuokion.

Miten avautuvat valoisat väylät,

ymmärryksen ääret?

Miten katoaa näkymätön raja,

jonka takaa en näe

tämän hetkeni hohtoa,

eilistä hyvää ja huomista?

JOs vain odotan, luotan

kuin perhonen pysähtyneellä kämmenellä.

(Pia Perkiö)

v ä s y n y t

Hentoinen pieni ja hieman jaksamaton on tunne, joka kieppuu keralla. Pienin pääsi luokkansa kanssa retkelle. Aamutihku ei haitannut ja mukavaa oli ollut. Ensimmäinen opinvuotensa kääntymässä pian päätökseensä. Aika on rientänyt. Iltasella riemuitsi jaetuista pelipaidoista. Rakas kyseli pelistä saapuilevalta punaposkelta, että mitäs paikkaa pelasit? "Ensin puolustajana ja sitten pakkina" tuumasi tärkeys vielä niin pienessä katseessaan. Ihmetteli aikuisten nauruksi kiirinyttä hymyä. Minä yritän omaa paikkaani täyttää.

Väsymyksen läpi tavoitan arjen ohikiitäviä tuokioita. Ne kohoavat siivilleen ja yltävät pilviin. Tuntui murkkutyttösen kanssa singotut sanatkin saavuttavan taivaan kannen. TAi pilvenreunapitsit ainakin. Mutta onneksi kuin viime päivissä paikkaansa vaihtaneet sade ja paiste, on tuntonsa tuon. Nyt jo leppynyt. Minussa vielä hetken kaihertaa mieltä. VAlkoisen lakin juhla vilahtaa ajatuksiin ja saa suunnitelmien ketjuun silmukkansa. Kentältään kotiin kilpaa pellon yli lentävän kyyhkyn kanssa saapuili tällä kuulla täyden kympin täyttävä. Heilautti reppunsa nurkkaan ja suihkuun kipaistessaan huudahti, että nälkä tuli! Tänään tahtoisin osan huolettomuudestaan itseeni. OSaisinpa viskata ylimääräisen lastin olaltani. Se kun on luvattu kantaa. Ja kannetaan.

 Ilta tummui huomaamatta. 

Mitä nyt, kysyy rakas, kun kuulee huokaukseni.

Hymyssäni on hiven enemmän painoa kuin eilisessä.

Kiittämistä mittaamaton määrä. Tänäänkin.

Sateen ja paisteen tanssiaskeleita

 Sade saatteli eilisen päivän iltaansa. JAksoi koskettaa pisaroillaan pitkälle tummuviin tunteihin. Aamuun kutsui auringon. Ulkona kevättuulen kuiskeessa tuntui tänään pehmeä tuoksu. Sateenjälkeinen. Aamukaste viipyi nurmen nukassa. KAiken vihreytensä avannut luonnon syli kutsui luokseen. Miten voikaan yksi väri loistaa niin monena!

Ulkosalla kasvun melkeinpä kuulee. Sateen ja paisteen vuorotanssi on houkutellut sitä näkösälle. Tekisi mieli seisahtaa seuraamaan pienten vihreiden nyyttien avautumista. Jokaisessa päivässä saa huomata uutta ympärillään. Valo kutsuu. Uinunut herää ja asettuu ympärille vehreäksi kehykseksi keväisiin päiviin. Kuljettaa kesään.

 Suuntaan katseeni sisimpääni. Omaan kasvuuni. Mitä sateen antama ja auringon jakama saa minussa esiin. Siunauksen sade ja Jumalan huolenpidon lämpö, välittämisen valo. Suhteeni kasvattajaani on kaiken vaalimisen arvoinen. Ammennan sanastaan janooni. KAsvaakseni. Pienen vahvistuvan taimen tavoin kohottaudun valoaan kohti. Kuiskin ja kuuntelen.

Hymyssäni siintää ilo näiden uudesta kasvuvaiheesta. TArvitsevat pörriäisensä. Kaipaavat sateen antamaa kosteutta juurilleen. Venyttävät varttaan valoa kohti. Jaan kanssaan toiveen hallattomista öistä. Jotta saapuu se hetki, jolloin saan poimia makean antinsa. Vielä viivyn hetken vain ihastellen herkkää vaaleanpunaa. Se tarttuu poskilleni tyytyväisyyden punaksi. Iloksi. Hän toimii samoin. Jää vierelleni hiljaisiin hetkiin. Tietää tarpeeni, torjuu osaltani haitaksi koituvan. Poimii ilon itselleen sanoistani, joita kiireetönnä jaan kertoakseni, kysyäkseni. Viihtyy  kanssani kasvuani kaitsemassa. VAstauksissaan viisaus.

 Askeltaa keskenään sade ja paiste. Rinnakkain ja vuorotahtiin. Kumpikin kasvua esille kutsuen. 

Niin kaikessa tässä. Ympärillä. LÄhellä.

Erilaisin silmin

 Olen katsellut arkeamme uusin silmin. HUomannut, miten hurjasti toisen panoksen puuttuminen  muovaa päivien kulkua. Välillä väsymys taittaa jaksamisesta latvan ja tekee mieli istua sulkemaan silmät kaikelta. Sen tunteen hetkellä käännän asian näkösälleni toisin päin. Näen edessäni välittämisen ja jakamisen, joka rinnallani kulkevan kanssa jaetussa rakkaudessa on läsnä. Se on kukka kämmenelläni. Kukka, jonka terälehtiä ei tarvitse nyppästä irti jännittäen rakastaako vaiko eikö rakasta. Olen saanut rinnalleni ihmisen, jonka rakkaudesta kertovat arkemme pienet ihmeet.

 

 Sydämen silmin näen vierellämme rakkauden kukkameren. Armon auringon paisteessa ja siunauksen sateessa sen aava kauneus rakentuu tuhansista terälehdistä. Jokainen niistä vastaa: rakastaa. Sitä suuremmin ja syvemmin, mitä rosoisempi on poimijan  niittypolku. Tämän välittämisen voiman näen kukkaan puhkeavassa luonnossa. Se kuiskii ikuisuuttaan avautuvissa kukinnoissa. Sen suunnattomuus siintää metsän sylin vihreydessä. Lehtien havinassa sen hellä lohdun kosketus, kun kesään kääntyvä tuuli niitä hyväilee. Kuin kaikkinainen kauneuden vuodenkierto ympärillämme ovat nämä rakastavat käsivarret. Kietoutuvat ja sulkevat lämpöönsä. Pitävät kiinni ja kantavat ohi kolhujen ja yli kuoppien.

 Eilen sain seurata tapahtumia hyvin kauan sitten. Pietarin silmin. Monologilaulunäytelmä kosketti vahvalla karuudellaan. Sauli Ahvenjärvi Pietarina Lasse Heikkilän säestäessä flyygelillä. Ensin hiljaisuuden rikkoivat vain aaltojen rauhalliset lyönnit. Kunnes laulut alkoivat viitoittaa tavallisen kalastajan kulkua ihmisten kalastajaksi. Myrsky ja tyven elämässämme nyt. Niin myös tuolloin. RAkkaus, jonka tänään saamme osaksemme lunastettiin tuolloin. Pietari-silminnäkijä. Nuo silmät todistivat ihmeitä, näkivät tyhjän haudan, tuijottivat naulanjälkiä mestarin käsissä, katsoivat Kirkastusvuorelta erämaahan kaukaiseen ja sokaistuivat tulenliekkien kirkkaudesta. Samat silmät saivat todeta kahleiden katkeavan. Uuden aamun koittavan. Vahvistuin tuona laulujen täyttämänä tuntina ja kuljin kotiin kiittäen. KAtsomaan uutta päivää uusin silmin.

Tyhjyys kulki tuulena pois

Tyhjyyteeni sain rakkaan takaisin tähän, vaikka siipirikko vielä pitkään onkin. Koko viikon uni antoi kohdallani odottaa itseään ja ilo piti maanitella pintaan. Huoli pitää piilossa pieniltä, jotka niin kovasti ikävöivät. Sairaalassa istutuissa tunneissa tuntui hyvän läsnäolo. LÄhtiessä kaivautui kaipuu kainaloiseksi kotimatkalle. VAan nyt olemme taas kaikki tässä. ARkeen oppimassa. VAillinaisuudesta vahvuutta ammentamassa. Kuulluista pyynnöistä kiitollisina. Edessä erilainen kesä. Ehkei aivan perhosen kepeä.

Kun arkeen tulee kolhu, askel hidastuu. Oppii näkemään elämää kevään silmin, uuteen kurkottaen, hiljaa. Se, mikä eilen oli ohimennen, onkin tänään vaivoin. Nyt jo huojentuneisuus asustaa minussa. Sen turvin kulku eteenpäin kohti kesää on helpompaa. Kyyneleet muuttuneet. Eivät vuoda murhetta, vaan kimmeltävät poskella lämpöä ja välittämisen määrää. Tyhjyyteen asettuu tyyneys. Häivähdys rakkautta rohtona jokaisessa sanotussa sanassa. Niissä, joilla arkea kuljetetaan eteenpäin. Sydämen sanoilla laulan luottamusta meitä elämän tuulissa kuljettavaan voimaan.

Tähän päivään annettiin sade kutsumaan vehreydestä kaikki vihreä esiin. Kevät avaa viimeiset nuppunsa ja kasvaa kesäksi. KAtselin ikkunasta tuttua pihakoivua, joka talvella jaksoi kantaa valkoisen kuormansa. Joka joissakin aamuissa hohti kuuran hopeaa. Riisui itsensä paljaaksi. Antoi tuulen riepoa ja repiä. Nyt työntää näkösälle lehtien tanssin tuulen soittaessa. Toisaalla lehtikuusen tyhjyys kääntynyt pehmeäksi kasvuksi. Elämän vuodenajoissa me muunnumme. KAnnamme taakkamme, vastaamme valon kutsuun. TAivumme. Alastonna seisomme suuremman edessä varmoina tulevasta keväästä jokaisen talven jälkeen. Jossakin aina. Sade, jonka Hän lähettää ajallaan, saa kätemme kurkottamaan aurinkoon. 

 

VAikka olen väsynyt, on iloa tallessa jaettavaksi asti. Pysähtymisten väleissä valkeita aavoja, joissa sisin on saanut levähtää. Jokaiseen aamuun herään kiitos silmissäni. Kuinka yksin olisi juuriltaan revitty, pois kitketty. Sinun rakkautesi kasvumaassa ikuisuus sataa ylle. Siinä sisimpäni siemen. 

Verhot hulmahtavat ikkunoissa

kun valo tuulee sisään

ja kiitollisuus.

Siihen on hyvä herätä.

(Pia Perkiö)

Elämän sävyjä

 Sain herätä eiliseen suloisen supatuksen saattelemana. Lasten vilpitön antamisen ilo on koskettavaa. Omin käsin tehtyjen lahjojen ja korttien kauneus on ainutkertaista. Aamiaisen olivat yhdessä laittaneet terassille auringon syliin. Hetken pehmeyden tallensin otettavaksi esille niihin äitiyden tuokioihin, joissa sitä tarvitaan. Äitiys on elämänmittainen matka. Sitä taittaessa pyydän matkalleni viisautta rakkauteni rinnalle. Kärsivällisyyttä lempeyden vierelle. Oikeamielisyyttä rajoittamisen ohelle. Ymmärtämystä luottamuksen luo. JA paljon siunausta jokaiseen matkani päivään.

Tähän aamuun heräsin toisenlaisin tuntein. RAkkaus sykki sydämellä huolta omasta rakkaasta. Iltavisiitillä tyttösen kanssa luonansa sain huomata, että eilisillan rukous kuultiin ja lupaus kantaa tämänkin vaikean yli on todellinen. Äitienpäivän ihanat tapahtumat antoivat suloisen uupumuksen kiitolliselle keholle. Tänään unta pitää maanitella laskeutumaan lähelle. TYttönen toi unikaverinsa tyhjää paikkaa täyttämään. Sydän on pyynnöistä raskas. YStävän sanat lämmittävät vielä. On onni saada lähelleen kaltaisensa myötäeläjä. LEvollisuus ojentaa kättä tartuttavaksi. VArovasti ojennan omani.

Kevät kutsui kesää lähemmäs. Tänään jo sai paljaat varpaat tuntea nurmen pehmeyden. KAsvoille saakka ylsi auringon lempeä lämpö. Luoja maalaa hiljalleen vihreyteen värinsä. Kesän hipaisu tuntuu poskella. LApset laskevat koulupäiviensä määrää. En minäkään niitä jarruttele, vaikka kesä saapuessaan siirtää vuoteni muistoiksi.

Liikutuksen ja ilon kyyneleet antavat tilansa huolen kosketukselle.

RAkkaus on läsnä tässäkin.

Kohotan katseen tummuvan iltataivaan tyveneen ja kuiskaan

kiitos, että kuljetat tämänkin läpi.

Kesä kuiskii...

Tänään olen kuullut kesän kuiskivan. Se on kurkkinut runkojen takaa ja leikkinyt piirileikkiä perhosten kanssa. Kevätpäivässä on ollut vallaton vapauden tuulahdus! AUrinko on jakanut valoaan ja lämpöään ja tuntunut hymyillen seurailevan kevään heräilyä kohti kesää. Tuulen kosketuksessa on ollut kesälämmön suloisuutta. Sen houkuttelemana pieniä versoja nousee esiin. Joka päivä löydän uusia kasvaneita. Luonto laulaa! Sisimmässänikin soi ilo. Kuin kevätsoitto. Olen ihmeissäni , miten upean suunnitelman palasina saamme kulkea ja kohdata kaikkea osallemme jaettua. Tätä päivää olen askeltanut hyvyys ympärilläni.

Sunnuntaisupatuksia, niitäkin on tänään jo kuiskittu. Koulusta palaavaisilla on ollut sihinää ja puhinaa. Kilvan ovat pitäneet minua loitolla puuhistaan ja touhuistaan:) VAlmistelevat yllätyksiään, joita minun ei ole lupa huomata. Tuhissut ja touhunnut olen itsekin. Viikonlopun kynnykselle aiottu reissu peruuntui ja annoin kaiken aikani Riihipirtin pihapiirille. Olen tänä keväänä erityisesti nauttinut oman reviirini kauneuden kutsusta luokseen, lähelleen. Huomaan, miten kiireettömyys on oiva kasvualusta kaikelle. HAravatanssissakin tahti on muuttunut letkeän keinuvaksi. Kiitollisuuteni kodistani ja rakkaistani on saanut kohota korkealle uudelleen ja uudelleen. PÄiviini on istahtanut tavallisuuden ihmeellinen ihanuus!

Tänään minäkin.  Avaudun nupustani kohti valoasi. Kiittäen. 

Suuruuden sylissä pienenä ihmeenä. Sinun puutarhassasi paistaa ikiaurinko!

Sumu hälvenee ,kaipuu kasvaa

 

 

 Hiljalleen. Hyvin haurain askelin arkemme kulkee kohti tuttuja raiteitaan. Ennätimme huokaista, tässä se tauti oli, onneksi vihdoin lähti. Tuli silloin ja kaatoi vielä viimeisenkin , poikapolo kuiskaa huh huh ja koittaa jaksaa hörpätä vesitilkan. Kuin usvan läpi olisimme eläneet päivien ketjua. Jokainen vuorollaan jaksanut hiukan toista paremmin ja tarjonnut auttavaa kättään. KAikki aiottu, suunniteltu taikka mietitty jäi. Me kun emme ole oman elämämme käsikirjoittajia. SUunnitelmien sulkakynä ei ole omissa käsissämme.

Kuin viima, ravisteli tauti. Imi voimat ja asetti ajatukset kauemmas sydämen syvyyksistä. Säröille sai minut. KAipuu läsnäoloosi istuu nyt isosti minussa. Heikko ja hento sisin janoaa puhettasi. Sydän huutaa puoleesi. Sinä olet läsnä, vaikka kuljen pyykkikoneen ja narun väliä. VAikka asettelen astioita paikoilleen. Kun kannan vettä janoavalle. Asettelen tyynyä heiveröisen pään alle. Kiiruhdan kaupasta toivotut viinirypäleet ja käännyn takaisin noutaakseni kassalle unohtuneet lehdet. Kaiken keskellä. Pieni kaaos arjessani ei aja sinua luotani. Sinun sanasi lepäävät minussa, uinuvat. VAhvistavat. Pian ehdin taas nähdä sinut pilvien kuurupiilossa, tuntea tuulen hyväilyssä, kuulla kevätviserryksessä. Huomaan, miten sinua tarvitsen!

 

 

 Sinua kiitän hetkestä, jossa jaoit voiman kulkea tyttösen kanssa tuokioksi kallion laelle. Sadekuuron alle. Pieneksi, mutta niin tärkeäksi. Eväskori kulki mukaamme, vaikka vointi ei vielä antanut myöten tyttösellekään kuin puhaltaa kuplia korkeuksiin. Niissä kimalteli kiitos jokaisessa. VAimea ilo  kalpeilla kasvoilla, mutta suuri sydämessä.

  Riihipirtin korkeimmalle kalliolle kapusin uudelleen yksikseni. Korkealle, lähellesi. KAtse saavutti kaiken tutun, oman pihapiirin, kodin. Siinä hetkessä sisimpäni hyräili hyvää oloa. Kehoni voimattomuus antoi paikan sinun voimallesi, josta ammensin itseeni. Tunsin turvan, joka sulki minut tuokioksi syliinsä. Käsivarsiesi suojassa toin eteesi itseni, ystäväni, läheiseni. Sinä kuulet. Otat luoksesi huokauksessakin lausutun. Kätket siipien suojaan, lämpöösi, läheisyyteesi. Olit vierelläni jäkälän rouheassa pinnassa. Auringonsäteessä, jolla pyyhit poskeltani kyynelhelmen. KAikessa allani siintävässä. Miten paljon oletkaan jakanut. Miten paljon antanut. Miten paljon rakastat!

 

 Hipaisen kuivuneen männynoksan sileyttä rosoisen vieressä. Hymystäni voi lukea ymmärryksen. Elämässä tarvitaan rouheaa ja sileää. Toistaan täydentämään, toiselle sijaa antamaan, väistymään ja ottamaan paikkaa. Hetkeni tutulla kalliopaikalla asettuu sinuksi minuun. En ikinä kulje yksin. En hyjättynä niissä rouheimmissakaan myrskyöissä. Synkeimmissäkään syvänteissä. Sinä askellat kaikessa, kaikkialla. Siinä on minun voimani, salainen jaksamisen aseeni. KAllioni, se sinä olet. Turvapaikkani.

 

 

 VAroen kuljen askeleet alas tuttua solaa. Kävin lähempänä sinua. Nyt jaksan taas. Kaipuu paikkautuu.

 

Tuohon iltaan ripautit valkeuden:) RAekuurossa kuulin lupauksen. Voimassasi on kyllin!