Voimani on sinussa

 Sillä sinä olet minun apuni ja sinun siipiesi suojassa minä riemuitsen. Ps.63:8

 

Taitan matkaani voimassasi. Luottamuksellani ei ole ääriä, ei syvyyttä tai määränpäätä. Se ei lopu vaan kantaa minua yli kaiken sen, mihin jalkani ei yllä. Sinussa on voimani. Tänään sain levähtää edessäsi ja avata itseni paljaaksi sinun koskettaa. Väsynyt sisimpäni nousi ylistämään suuruuttasi. Kyynelten pehmeässä virrassa kulki rakkaus. Pyyhkäisin kämmenelläni sen pehmeyttä ja kohotin kasvoni sinun sateesi alla vain nöyränä ja kiitollisena vastaanottamaan.

Sinä lasket sydämiimme lempeydessäsi lepäävän. Toisen väsyneen, sirpaleiksi särkyneen. Nimessäsi saan kantaa eteesi en vain itseni, vaan vierellä vartovan. Toisaalla tarvitsevan. En enää kysy, miksi. Sinä virvoitat teilläsi. Armollisuutesi ansaitsemattoman saamme osallemme. RAkkaudestasi riittää jokaiseen hetkeen. Tähänkin. TAllensin ajatuksen: kun olen heikko, pieni, hauras....jätän Sinulle tilan olla isosti läsnä minussa. Sen varaan uskon itseni. JA suru kääntää kasvonsa ilon alustaksi.

Rakkaus, jonka liekki ei sammu. Kirkkaus, jonka eteen pilvi ei kulje. Side, joka vahvuudessaan on väkevä. Pienen lapsen luonteessa on kadehdittavaa kaikkivoipaisuutta. MAhdottomuuden edessä koettu voima, joka nostaa vuorenkin sijoiltaan. JA miten?! Kun uskoo ja luottaa, lennättää epäilyn siivilleen kohti kaukaisuuden äärtä. Sillä tunteella tahdon astua edessäolevaan. Se vahvuus asuu sydämessäni. Sitä unohtamatta olen valmis nostamaan jalkani askelmalta uudelle. RAkkautesi turvin.

Aurinko saatteli lomalaisia viimeiseen lepopäivään. Alkava arki odottaa alkuaan. Takana paljon lomahyvää. Jokaisella omat huikeat hiihtokilometrit. Pikkuisten pulkat  vauhdin huumassa . Riemu asettunut punaksi poskien nukkaan. Aarrekartta  pihapiiristä reitittänyt iloisia etsijöitä. Löytämisen huikea elämys nostattanut hymyn korviin saakka. Vastapaistetun leivän tuoksu suloisen tutuksi tullut. Nuotion lämpö syliinsä kietonut. Ystävien luona vietetyt hetket hyvyyden sylinä. Häivähdys haurautta kulkee läsnä. Flunssana rakkaalla, tuntemuksina minussa. Aikanaan väistyvät arjen kulusta.Avullasi.

KAikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. Fil. 4:13

Tämän päivän aurinko antoi lupauksen kevään tulemisesta. Uudenlainen lämpö oli läsnä säteissään. Niin kuin kevät koittaa talven jälkeen, tulee uusi päivä ja siirtää vanhan eiliseksi. Hellästi peittelen minäkin palan hauraudestani. Huomenna olen vahvempi siiveniskun verran.

HAuraana nyt

 

 Juuri kun pehmeys ja hyvyys olivat istahtaneet vierelle ja kietoneet oloonsa. Juuri kun sisintäni avaten olin hauraimmillani. Juuri kun valonsäteissä tuikki lupaus ja lämpö. Juuri silloin. Hiljaisuuteeni  tuli haava.  Sanat satuttivat ja eheyteni rikkoutui säröille. Luottamus käänsi selkänsä. Kuin jotakin olisi riistetty irti juuriaan myöten. KAsvanut kuihtui hetkessä. Sisimpäni itkee suuria kyyneleitä. Askeleissani painaa pettymys. Käsissäni kuin pieni siivekäs lähdössä lentoonsa, anteeksianto.

 Yön tunteina uni kiersi kaukaa. Ajatusten virta oli kysymyksillä täytetty.  Mieli rauhaton vaeltaja. Avaan itsestäni uutta sivua, sanoja vailla. VAstauksista paljasta. Surusilmin kohotan katseeni ainoan luo, jonka viisaus ja huolenpito avaa valolle sijan tunnelini päähän. Tuudita minua lohdun kehdossa. Nosta syliisi voimistumaan. Ojennan väsyneen sisimpäni suuntaasi.Tunnit kulkivat yön huminassa omaa tahtiaan. Kuuntelin sydämeni surumielistä sykettä. Neuvottomuudessani etsin kättä tartuttavaksi.

Kuin eilispäivän viimassa, oli sanoissa kylmyyttä. Uudelleen ja uudelleen. Pyydän viisautta olla hiljaa. JAksamista ottaa  vastaan. JAlaksissani ei nyt ole voimaa kulkea arkeaan. Sisin palelee.

Tuntuu raskaalta katsoa entiseen. KAdonneeseen herkkyyteen piirtyy uudenlainen maisema. Miten voisi unohtaa ja ohittaa. Miten saada palaamaan paikoilleen. KAtson peiliin itseeni, syvälle sydämeen saakka. Uusien sanojen lähteessä läikähtää kirkkaus. Vain avullasi kuljen huomiseen. Kyynelvirta puhdistaa haavat tulehtumasta. Kosketuksesi alla rauhoitun. Ja yhä enemmän ymmärrän ihmisen pienuuden rinnallasi. Me emme näe. Me luulemme näkevämme. Sinun katseesi alla.

Hetkisen tuntuu taakka raskaalta. Tarkoitus on jossain. Siihen en vielä yllä. Sinun siunaustasi riittää lämmöksi kylmyydeksi kylvetylle. LAske lämpösi sinne ,missä sitä ollaan vailla. Pyyntöni on vilpitön.

 Hämärän läpi katson nyt. Vielä asetun rikkinäisyydessäni eteesi. Luottaen vain Sinuun.

Ammennettua ja suksittua

 Pehmeys koskettaa valonsäteillään sisintäni. Kuin lapsi haluan painautua käsivarsiesi lämpöön. Huolenpidossasi saan olla ja levähtää. Varmana rakkautesi pyyteettömästä sylistä. Saan sulkea hetkeksi aistini  kaikelta vaativalta, pyytävältä ja tivaavalta. LApset rakentavat mielellään pesiä. Ulkona niitä löytyy Riihipirtin pihapiiristä kalliokolosta, kuusen tyvestä suurien oksistojen salaisista kätköistä, lumikekojen kupeesta. Oma maja, jossa on ikioma rauhaisa maailmanmenonsa. Minäkin kaipaan päästä majapesään. Suojaan , turvaan , pois. Viipymään hyvän huolehtivassa hoivassa.

 

 Tänä aamuna tartun ajatukseen suuruudestasi. Olet hyvä. Olet läsnä. Olet kiireetönnä lähellä. Jokaisessa hetkessäni, johon sinut kutsun ja päästän. Avaan majani oven sinun tulla. Saapua lähelleni. Kaikkeen elävään liittyy kasvu. Minä haluan kasvaa tuntemisessasi ja läsnäolossasi. Tänään vieressäni istui ihminen, joka on ollut arkeni pyörteissä joskus hetken läsnä. Nyt emme olleet opettajia, olimme pieniä vastaanottavia lapsia viisaan ja rakastavan Isän kasvojen edessä. Oppien.

 

 Sen lämmön soisin jokaiselle viluiselle. Sen aterian jokaiselle nälkäiselle. Ne käsivarret jokaisen ympärille tuomaan lohtua ja suojaa turvattomiin toveihin. Viemään pelon pois poluilta, joilla askel horjahtelee. Antamaan armollisuutta tämän elämän kiireen ja vaatimusten pyörteisiin.

 Eilen kiersin hissukseen 10 kilometrin hiihtolenkin yksikseni. Ensin sadattelin mielessäni, kun suksi tuntui niin tahmealta. Kiukustuin huomatessani niin monen kuin viilettävän ohitseni. Irvistellen etenin . Suksi ei luistanut, ei. Sitten pysähdyin hörppäämään vettä. Otin hörpyn ymmärrystä siinä samassa. JA matkaani jatkoin hymy huulillani. Ihastelin jokaisen mutkan takaa aukeavaa uutta kauneutta. Kiitin kivusta, joka vaimeudessaan ei enää niin haitannut. Ja kun ei luistanut, käänsin ajatukseksi: eipähän lipsu:) Olin kääntänyt kolikon!

 

Elämäni suuntakin kääntyi, kun oli sen aika. Tuo pitovoide, joka poistaa lipsumisen, onkin voiteista mahtavin! Tänään kiitän tuosta voitelusta. Ja sen tuomasta mahdollisuudesta taivaltaa polkujani ympärilläolevaa ihmetellen. En suksi yksin. Hänen seurassaan kuljen latua eteenpäin. Välillä tahmeasti, välillä liukuen ja laulellen. Kirkkautensa jakaa säikeitään jokaiseen päivääni.

Siemeniä

 Olen viipynyt pehmeässä tekemättömyydessä. Iloinnut suloisesta siemenpussista, joka saapui luokseni täältä. Kiitos! Pieni muistutus siitä, että jossakin tuon kimaltelevan valkean kauneuden alla lepää multava maa. Nyt ovat ensimmäiset siemenet odottelemassa pääsyä osallisiksi kasvun ihmeestä. Kevään korvalla nuo Anun lähettämät valkoisen Punakosmoksen siemenet muistuttavat helmikuisesta ystävänpäivästä:) Kevätkylvön lailla, minussakin kasvaa ja vahvistuu, versoaa. Uskon siemen.

RAkas toi tulppaaneja. Maanantaina. VAstaleivotun leivän tuoksu ja palamaan laitetut kynttilät ottivat vastaan kuorosta saapuilevaiset. Pieni hemmottelu arjen keskellä nostattaa hyvänolon hyrisemään sydänalaan. Tänään istuessani sohvan pehmeässä sylissä hyvä kietoutui vierelleni. Löytyi lukemastani, kumpusi kuulemastani, yltyi ymmärtämästäni. Sanat ovat kuin siemeniä. Kun ne osuvat oikeanlaiseen maaperään, alkaa kasvu. Sydämelläni kasvavan taimen kasvua haluan vaalia. Kitkeä sen tyvestä kiireen, epävarmuuden, vaatimukset ja huolien liian painon. LAnnoitan lempeydellä ja luottamuksella.

TApasin ystävän. Kerroin, miten tekemättömyyteeni on mahtunut niin paljon oman sisimmän siementen kasvua. Janon ja nälän tunne, johon ei auta ruisleipä eikä juureskeitto. KAipaus, joka ei väisty rakkaan halatessa. On ollut tilaa ja aikaa Hänen läsnäololleen. Jokaiseen päivääni olen Hänet päästänyt. Hänen voimassaan löytänyt uutta ja antanut sijaa uuden versoamiselle. Ehkäpä saanut siemenpussin taskuuni viljeltäväksi. Näiden siementen eräpäivä ei umpeudu. Itävyys ei vähene. VAloa ja vettä on aina tarpeeksi.

Tänä iltana on minun vuoroni viritellä kotiinsaapuville tuoksut ja tunnelmat. 

Rakkaalla on syntymäpäivä. On minun vuoroni hemmotella:)

VAikka ensilumesta on jo aikaa, jaan kanssanne lempikynäilijäni ajatuksen:

Mitäpä siitä,

jos ensilumi

sataa puutarhan ylle.

Unelmat eivät kuihdu.

Kylvetty ei katoa.

(Anna-Mari KAskinen)

Aavaa valkeaa

 

 Minä, joka aina palelen, olen viettänyt aikaani ihmeen paljon ulkosalla. PAkkasta arastelematta. Jalkojen alla narskuva lumi soittaa mieluisaa melodiaa. En ollenkaan kylläänny talviseen lumoon. Olen astellut ja ihastellut, ihmetellyt ja hämmästellyt. Ihan tässä omalla pihamaalla, oman metsän siimeksessä. Joissakin hetkissäni on ollut sellaista herkkyyttä, etten malta hakea kameraa niitä tallentamaan, vaan annan niiden hiljaa asettua muistikuviksi sydämeni galleriaan. Aatoksiini ne piirtävät jälkensä. Tässä päivässä oli paljon valoa. Auringon valon rinnalla minua puhutteli se valo, joka palaa pimeässäkin. Lukemisen alla olevasta kirjasta sovitan tähän sanat: "hyvä tyhjyys on täynnä valoa." Sunnuntaissani on ollut paljon hyvää ja valoisaa, vaikkei siihen ole osunut tavallisuutta ihmeempää.

 Ihan hetki sitten hämärtyvästä illasta huhuilimme kaksi nuorimmaistamme sisälle. Saapuivat posket pakkasen punastamina täynnä riemua. Olivat touhunneet salaisia lumijuttujaan:) Eilen illalla kiiri illan pimeässä kylmyydessä lämpöinen nauru. Menivät kotareitillä äitiä piiloon. LApset totisesti taitavat pienestä ilon nappaamisen taidon! Talven ihmemaa ympärilläni täytyn ajatuksella: pienessä on suuruus. Meissäkin. Tunnustamalla oman heikkoutensa, saa osallensa niin paljon. Aava valkea kauneus ,joka meitä ympäröi, puhuttelee. Muistatko vielä ensimmäisen hennon hiutaleen? Luojamme muistaa meistä heiveröisimmänkin. Antaessani tälle ajatukselle sijan, tunnen suuret turvalliset käsivarret ympärilläni. 

Tänään kiitän valosta. VAlkean lumoavasta kauneudesta, joka pian antaa tilaa uutta luoksemme tuovalle keväälle. Tänään kiitän ystävistä. Jokaisesta. Niin lähellä olevista kuin etäämpänä viipyvistä. Pian lähemmäs muuttavasta. Tänään kiitän pehelinsoitosta, joka kertoi minulle niin läheisen ja tärkeän päässeen turvallisesti kotiin. Pitkästä aikaa. Tänään kiitän kivusta. Opin ottamaan sen vastaan ja olevan osalleni tarkoitetun. Tänään kiitän tästä päivästä. Huomiselle on omat ilonsa, murheensa. Tänään kiitän ajatusteni antamasta lämmöstä. Lauluin sain kiittää suuruudesta ympärilläni, yläpuolellani, vierelläni, sydämessäni. Tänään kiitän. Tänään sormet sormieni lomaan laittaen huokaan. Miten paljon valoa sain  päivääni, joka tavallisuudessaan oli niin erityinen.

Kuulen, näen enemmän

 

Olen suuren taiteilijan siveltimestä alkuni saanut teos. Ainutkertainen, valtavalla rakkaudella ja viisaudella, tunteella ja tietämyksellä valmiiksi muovattu. Erityisyydessäni olen arvokas. Olen jo reunoiltani rapistunut, sieltä täältä risa ja säröinen. Se ei himmennä arvoani. VAhvasti minut on laitettu tuntemaan. Myrskutuulen riepottaessa tartun tiukemmin tekijääni. Allekirjoituksensa löytyy selvänä pinnastani. Se todistaa aitouttani. Kehykseni on kestävä. Huolieni tuoma hauraus ei himmennä alkuperääni, ei vähennä voimaani. Riipun ja kestän uusienkin kolhujen alla. Jokainen päivä jättää sävynsä. Jokainen hetki tuo oman lisänsä. JA niin sen pitääkin olla.

Huomenna pääsen lasten iltaan pitämään opetuksen. Tuon valmistaminen on ollut antoisaa. Hymyilen elämän monikerroksisuudelle. Minä valitsin tekstin. Niin luulin. Lukiessani pienen Samuelin hetkistä Eelin luona, huomaan, että teksti puhuu minulle. Se laskettiin valittavakseni aivan muualta. Kun kehotan tämän päivän vilskeessä pyytämään kuulevia korvia ja avointa sydäntä, ymmärrän mitä se osallani tarkoittaa. Minäkin haluan huudahtaa: puhu, palvelijasi kuulee! LAkkaan soimaamasta rosoisuuttani. Näen paremmin lävitseni. Itselleen on oltava armollisempi. Ja lapsilleen.

 

 Tämä vuorotteluvapaani on muodostunut kulmakiveksi elämässäni monella tapaa. Huomaan olevani elämän koulun penkillä monessa. Niin monesti kuulemme, mutta emme kuuntele. KAtselemme, emmekä näe. Miten saan kannettua ammentamani mukanani arkeeni, kun se oikea sellainen koittaa. Se tavallinen. Eilen tyttönen posket lumessa peuhaamisesta punaisina huokaisi "tulisipa jo kesä!" Kevään lähestyminen vie minua lähemmäs sitä arkea. Nyt haluan vielä viipyä oppilaana tässä koulussa. En vielä ole valmis loppukokeeseen:) Mutustelen näitä tämän arkeni murusia vailla hoppua. Hillitysti.

Tämä aamu hioi minua kaikkea muuta kuin hillitysti. Neitosessa on voimakkuutta vaikka muille jakaa. Piporiita riipii. Joskus samaa asiaa voi katsella niin monenlaisin silmin. LAitan teeveden kiehumaan ja piirrän päivälleni pehmeämmät reunat. Pipo päässä tai ei, tärkeä hän on minulle. Saatanpa yllättää sanomalla sen kun koulusta palaa. Jätän motkotuksen pipottomuudesta. Motkotan sitten seuraavana pakkaspäivänä taas:) Ja poikasen kanssa kiivastuin ,kun aina jotain unohtuu. TAidanpa kääntää senkin toisinpäin. Hyvä, että osan sentään muisti. Uusin silmin yritän nähdä, uusin korvin kuulla. Tämä kaikki on meille ainutkertaisena annettu. Ei motkotettavaksi, murehdittavaksi, vaan ILOITTAVAKSI. Sen tärkeimmän äänelle jätän enemmän tilaa.

Eilinen aurinko

 Eiliseen aamuun saimme auringon syleilyn! Hurautimme kuulemaan tyttösen kuoron laulua. Sanan ääreen syvennyin vielä laulun soittaessa viimeisiä tahtejaan sisälläni. Kun lapsi laulaa silmänsä iloa tuikkien koko olemuksessaan varmuus sanojen totuudesta, sille ei voi jäädä välinpitämättömäksi. Löytänyt oon......mitään parempaa ei oo.....mitään suurempaa ei oo.....siitä kiitän. KAunis laulu! KAunis oli myös eilisen hangen hohde auringon antaessa parastaan. Sukset kutsuivat luokseen ja lähdimme porukalla taittamaan latua. Minä ja tyttönen hiihtelimme rauhaisampaa tahtia, minä polvelleni puhellen:) Laulu tarttui hiihtolenkillekin mukaan ja hymyilimme kilpaa auringon kanssa.

 Aamuiselta visiitiltä saimme kotiin tuomisiksi kympin ruusukimpun, juuri sidotun, lämmöllä ojennetun. Minun mukaani tarttui myös paljon sydämelle laskettua. Se saa läikytellä tuntojani ja tehdä työtään minussa. Hyvää, niin uskon. Vaan iltasella kotatulen äärestä saapuillessa hiipi huoli ajatuksiini. On se siellä majaillut ja pesää tehnyt. Välillä muistuttaa itsestään ja saa mietteet harmaammiksi. Voimakseni otan eilisaamun lauluista luottamuksen hyvään. Puhutusta talletan vierelleni varmuuden. KAikessa käy niin kuin hyväksi on. Eilisen aurinko jätti lämpönsä luokseni.

 

 Latua taittaessa tyttö rupatteli, että tässä on mukavaa sekin, kun kaikki vastaantulevat huudahtavat HEI! Niin. Huomasin saman. Ventovieraat ihmiset suksiessaan sivutsemme hymyilevät herttaisinta hymyään ja tervehtivät. Suomalaisille ihmisille hyvin epätyypillistä. Onko niin, että Luojan luoman kauneuden ja tyyneyden sylissä sydän lämpiää. Syke kohottaa muutakin kuin kuntoa. YStävällisyys ja välittäminen kumpuavat pintaan! Elämän pyörteissä kiire on ottanut paikkansa. Sen keskellä toisen ihmisen huomioiminen jää. Niin vähä, mutta tärkeä jää tyystin syrjään. Surullista. YStävällinen katse tai sana ei vie itseltä mitään, mutta voi täyttää toisen päivän valollaan!

 Olen saanut kokea, että ystävällisten sanojen keralla myös Hänen sanansa jakaminen tuo valoa. Ihan erityistä hohdetta. Pientä kajastusta juuri silloin kun hämärä yllättää.

Sinun sanasi on lamppu,

joka valaisee askeleeni,

se on valo minun matkallani.

Ps. 119:105

Valoja

Torstaina oli Valon päivä. VAikka valo olikin pimeyden alla piilossa, sain päivääni säteitä. Ystävä'n luona vieraisilla tyttösen kanssa saimme ihastella pikkuisen kasvaneen. Vauvan tuoksussa on jotakin voimaannuttavaa. Sen ääressä mieli asettuu aivan omanlaiseensa herkkyyteen. Luojan suuri ihme. Touhukas 2-vuotias, ylväs isoveli pienuudestaan huolimatta sai minusta naurun esiin pitkästä aikaa. Miten hyväätekevää onkaan antaa naurun kummuta surun alta esiin. Postipojan tuomisina sain lisää paistetta päivääni. Olin voittanut Hannen arvonnassa taulun, johon ihastui lisäkseni myös rakas. Kiitos Hanne! JA kun valonsäteitä kaipasin, sain vielä suuren ilon kajastuksen iltaani. YStävän puhelun jälkeen kohotin ilon kyyneltämät kasvoni kiitokseen. Meitä totisesti kuullaan. Ja kannetaan.

 

Ensi tiistaille sain kurssiläksyä:) Olen jaksanut vain pikkuisen tehdä parempaa tuttavuutta kamerani kanssa. Tästä on hyvä jatkaa. Ehkäpä huomiselle jaksan laittaa loput läksyni teon alle . Jotakin vaaleaa piti asetella vaalealle taustalle. Tutkailla valotuksia ja arvoja, joiden nimien edessä olen vielä aika avuton. Jotakin tummaa sitten tummalle. Mieli alkaa valaistua ilonsäteiden avulla. Enkä sen mustuutta kuvaamaan olisi päässytkään. Sen tuntee sydämellä. Hyvä niin. Valkea rapsuteltava pääsi kohteekseni. Kuvia katsellessa koen vahvasti, miten ihan elämässäkin ajatustemme valon määrä vaikuttaa päiviemme lopputulokseen. Sydämen valon kajastuksessa on keveämpää. Synkkyyden juovan osuessa päiviimme kaikki helposti vaipuu tummuuden syliin. Mietin mikä minussa on se pieni ratas, jota pyörittämällä voi valon määrää säätää. Se on sen rakkauden tiedostaminen, joka on koko ajan läsnä.

 

"Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää..." laulaa J.Tapio. Se suuruus, joka piirtyy sydämelle rakkautena ja luottamuksena on voimani. Sen avulla voin löytää uskon ja luottamuksen myös omaan itseeni ja pystymisiini. Se viipyy päivissäni valona ja voimana .  Opasteena teilleni se antaa suunnan. Eikä minun tarvitse epäröidä. Sen vahvuuden läsnäolossa saan levätä. Sen tuntemisessa askeleeni kuljettavat kohti valoa. Silloinkin kun on pimeää.Vaikken minä sitä näekään kuin sydämeni silmin.