W. G. Sebald: Austerlitz

W. G. Sebald: Austerlitz (Tammi, 2012, 1. suomenkielinen painos 2002. 341 sivua. Alkuteos Austerlitz, 2001. Suomentanut Oili Suominen.)

  Valokuvauksessa minua kiehtoi aina erityisesti se hetki, jolloin todellisuuden varjot ilmaantuvat valotetulle paperille ikään kuin tyhjästä, aivan samoin kuin muistot, sanoi Austerlitz, jotka pulpahtavat mieleen keskellä yötä ja katoavat nopeasti takaisin pimeyteen jos niitä yrittää pidätellä, aivan niin kuin käy valokuvavedoksellekin, jos sen jättää liian pitkäksi aikaa kehitysliuokseen. 

Kirjan alussa eletään kuusikymmentäluvun loppua. Kertoja kohtaa eräällä Belgian-matkallaan Antwerpenin rautatieaseman odotussalissa kiinnostavan miehen, joka keskittyneesti tutkiskelee aseman arkkitehtuuria ja yksityiskohtia luonnostellen samalla vihkoonsa tekstejä ja piirroksia. Miehet antautuvat keskusteluun, ja tämä on alku vuosikymmeniä kestävälle omalaatuiselle tuttavuudelle. Aluksi keskustelut koskevat lähinnä vain eurooppalaista rakennushistoriaa ja arkkitehtuuria - joista mies tuntuu olevan suorastaan kyltymättömän kiinnostunut ja kaiken tietävä, mutta kirjan sivujen hiljalleen kääntyessä ja kahden miehen vuosikausien mittaisen tuttavuuden syventyessä lukijalle avautuu vähitellen salaperäisen, vuonna 1934 syntyneen Jacques Austerlitzin, surullinen tarina. Juutalaisen, joka on pienenä poikasena lähetetty turvaan Britanniaan pois toisen maailmansodan jaloista.

Olen kiinnostuneena hypistellyt lukuisia kertoja W. G. Sebaldin suomennettuja teoksia kirjaston hyllyjen välissä, mutta lopullisen sysäyksen ensimmäisen kirjan lukemiselle antoi lopulta oma suursuosikkikirjailijani, Joel Haahtela, jonka suursuosikkeihin Sebald puolestaan lukeutuu. Olin varannut kesälukemistooni kaikki neljä suomennettua Sebaldia, ja päätin aloittaa Austerlitzista, josta vuonna 2001 liikenneonnettomuudessa kuollut kirjailija on postuumisti saanut Yhdysvaltain kriitikkojen tunnustuspalkinnon, sekä The Independent Prizen parhaan käännösromaanin palkinnon. Kirjan luettuani ymmärrän hyvin, miksi. Austerlitz on oikeasti huima!

Kirjaa lukiessani pohdin moneen otteeseen, mitä ihmettä oikein luen. Austerlitz ei ole oikeastaan romaani, vaan se on omalaatuinen yhdistelmä matkakertomusta, oletettavasti fiktiivistä muistelmateosta ja filosofista opusta. Siinä ei ole varsinaista juonta, vaan se on kuin kokoelma toisiinsa tiiviisti limittyviä, pitkiä esseitä, olematta kuitenkaan oikeastaan niitäkään. Niin tai näin, kirjan lukeminen on kuin pakahduttava matka toiseen maailmaan, josta palattuaan tuntee rauhaa ja kuitenkin selittämätöntä, miltei polttavan kipeää kaipuuta johonkin. Olo on hyvällä tavalla outo, samanaikaisesti tyyni ja levoton.

Sebaldin teksti on monella tapaa ihailtavan älykästä ja sivistävää, ja niin verkkaista, etten lähtisi tätä kirjaa kenelle tahansa varauksetta suosittelemaan. Kerronnassa saatetaan pysähtyä tarkastelemaan sivutolkulla eurooppalaisen rakennushistorian saloja, tai yöperhosten salaista maailmaa, mutta teksti ei kuitenkaan pitkästytä, vaan kirjailijan onnistuu saada kaikki kuulostamaan kiehtovalta: aivan kuin olisin koko ikäni vain kaivannut tietoa yöperhosten ruokailutottumuksista, tai Luzernin asemarakennuksen tulipalosta vuodelta 1971. Sebald myös kuljettaa lukijaa vaivihkaisesti ympäri Eurooppaa, rivien väleistä huokuu jatkuvan matkallaolon tunne, ja vanhojen rautatieasemien suloinen tunnelma, johon sekoittuu verkkaista uneliaisuutta ja kuumeista, joskus pelonsekaistakin odotusta. Rakennushistorian ja matkakertomusten lomasta on poimittavissa hienoja ja viisaita ajatuksia, kuin kultakimpaleita - sellaisia lauseita, joita haluaisi säilöä jonnekin syvälle sielunsa sopukoihin. Myös kirjan runsas mustavalkovalokuvitus on viehättävä lisä, kuvat tukevat tekstiä ja niissä viipyilee mielellään pidempäänkin.

  [--] miten vähän me pystymme pitämään mielessä, mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin eikä kerro eteenpäin - [--]

Sebaldin tekstit sopivat juuri Haahtela-faneille, sillä Austerlitzista on löydettävissä paljon samaa unenomaista rauhaa ja tematiikkaa, kuin Haahtelan tuotannosta: pohditaan muistoja ja muistamista, aikaa ja sen kulumista, podetaan jatkuvaa sydänsurua muistuttavaa kaiherrusta, jonka aiheuttaa menneen ajan imu (erityisesti tämä ajatus osui ja upposi!). Kertojan roolikin pohdituttaa vähän samaan tapaan kuin Haahtelan Traumbachissa: Kuka hän lopulta on? Mikä hänen roolinsa on? Miksi lukija ei saa tietää hänestä enempää, ja miten paljon hänessä on Sebaldia itseään? 

Kaikki tämä ihastuttaa ja herättää paljon ajatuksia, mutta suurimman vaikutuksen Sebald tekee kuitenkin päähenkilöllään, tämän turvallisesta elämästään yhtäkkiä temmatun lapsen tarinalla, ja kyvyllään kertoa melkein elämää suuremmista asioista vailla draamaa. Sebald kirjoittaa hillitysti, pohdiskelevasti ja toteavasti, ja silti tekstin onnistuu välittää suuria tunteita. Jacques Austerlitzin tarina huokuu juurettomuuden aiheuttamaa ahdistusta, kipeää tekevää kaipuuta, ja niin suurta yksinäisyyden tunnetta, että se saa paikoin pakahtumaan.

Austerlitz ei ole helppo kirja. Pitkine ja paikoin vaivalloisine virkkeineen se sopii huonosti väsyneenä tai pienissä pätkissä luettavaksi, ja jos kaipaa vauhtia ja juonivetoisuutta, suosittelen jättämään tämän kirjan hyllyyn. Tiedän, että kymmenen vuotta nuorempi minä olisi tuskastunut Austerlitziin jo varmasti ensimmäisten kymmenien sivujen aikana. Mutta nyt ihastuin - oikealla hetkellä ja oikeassa mielentilassa kirja tarjoaa nimittäin jotain uskomattoman hienoa: se jättää matkakuumeen Walesin ylimaallisen kauniisiin maisemiin, sekä Lontoon ja Pariisin kaduille, se saa pohtimaan omia juuriaan ja niiden merkitystä, se koskettaa ja herättää yhden mikrohistorian kautta ajattelemaan kaikkia niitä, jotka ovat kokeneet saman kuin Jacques Austerlitz, ja luonnollisesti myös niitä, joiden kohtalo on ollut toinen, vielä mustempi. Myös Sebaldin ennenaikainen kuolema tuntuu kauhealta. Jos tämä nero olisi saanut elää, olisi maailmassa luultavasti melkoinen määrä kirjallisia mestariteoksia enemmän. Varmaa on se, että minun matkani Sebaldin seurassa tulee jatkumaan vielä kolmen teoksen verran. 

Muistaminen ja muistelu ovat täällä nyt kovasti mieluisia aiheita: olen lukenut Austerlitzin kanssa limittäin kahta aivan erilaista muistelmateosta, joihin palaan pian. Palaan myös vastailemaan kommentteihin pian, lupaan! :)