the god of small things

Olen ollut vähän laiska lukemaan viime päivinä - vielä laiskempi kirjoittamaan lukemisesta. Lounailla olen väliin lukenut Siekkistä, luennoilla ja metromatkoilla toisinaan de Beauvoirin muistelmia, vaikka se muistuttaakin jo aikamoista ikuisuusprojektia. Tänään en enää voinut vastustaa Sartrea, koska siitä on nyt niin kovasti puhuttu. Ostin ensimmäisen Sartreni, L'Âge de raisonin joka kuuluu les chemins de la liberté -sarjaan. Englanninkielisen hölynpölynblogini innokas lukija kommentoi, että olen kuin seesteisempi versio Sartren Ivichistä. Ivich on yksi kyseisen trilogian päähenkilöistä ja hänen hahmonsa sanotaan perustuvan Sartren ja de Beauvoirin oppilaaseen Olga Kosakiewicziin. Myös de Beauvoir on kirjoittanut Olgasta ja hänen sisarestaan kirjassaan L'Invitée. Jokin aika sitten filosofiystäväni luki minulle ääneen juurikin tuota L'Âge de raisonia ja muutama päivä sitten yksi tsekkiläispoika sai hyvät naurut, kun jouduin paljastamaan, etten ole koskaan lukenut sivuakaan Sartrea. Se itse ei tosin tiennyt, kuka Simone de Beauvoir oli, joten minusta se peli meni aika tasan. No, ensimmäisen luvun perusteella Sartre vaikuttaa hyvältä vaikka toki alkukielisen teoksen lukeminen vaatii keskittymistä. Tämän postauksen aiheena piti kuitenkin olla Arundhati Roy, joten palataan Sartreen ja Ivichiin toivottavasti pian.

Odotin Roylta aika paljon, koska yksi kirjakaupan tytöistäni oli joskus sanonut, että The God of Small Things (suomeksi Joutavuuksien jumala) on yksi parhaista hänen lukemistaan kirjoista - ja sillä tytöllä on hyvä maku. Luen mielelläni toisten suosittelemia kirjoja, varsinkin jos tiedän millainen kirjamaku heillä on. Kirjakaupassa oli mukavaa olla töissä, kun kaikki lukivat paljon ja jokaisella oli vähän erilainen maku: aina löysi jotain uutta. Siinä oppi myös pian arvaamaan, mistä kirjasta kukin voisi pitää.

Royn englanti on hyvin kaunista ja rikasta, vaikka minuakin onkin nykyään Nabokovin jälkeen aika vaikea vakuuttaa. Lapsen ääni kuulostaa aidolta. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta maata kuvataan kirjassa jotenkin todentuntuisesti, koruttomasti mutta värikkäästi, sellaisena kuin se on - ja on ollut. Eri kastien jäsenten itsestäänselvä ja näkyvä eriarvoisuus tuntuu pahalta, samoin kuin vaimojaan hakkaavat miehet, pois lähetetyt lapset ja hyljätyt ja hyljeksityt sukulaiset. Joutavuuksien jumalan kohtalo on raaka eikä kirjassa säästetä ketään muutakaan. Hyvyydellä ei ole oikein mitään painoarvoa: varsinkin jos se on sattunut syntymään väärään kastiin.

Kirjassa on kauniita kielikuvia ja ajatuksia, joista monet piti merkitä muistiinkiin. Mystisyys on taitavasti rakennettu, vaikka itse odotin lopulta jotain vieläkin suurempaa yllätystä. Toisaalta loppuratkaisu tuntuu oikeastaan karmivammalta kun sitä miettii nyt jokin aikaa kirjan lukemisen jälkeen. Ihmiset ovat niin pahoja toisilleen.

Kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Voi olla, että se pitäisi lukea toiseen kertaan niin osaisi paneutua kaikkiin tunnelmiin kunnolla, kun ei tarvitsisi kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Itse luin tätäkin kirjaa luennoilla ja lähijunissa ja lounastauoilla, välillä luvun kerrallaan ennen nukkumaankäymistä tai lastenhoidon lomassa. En oikein ehtinyt keskittyä kunnolla, joten senkään vuoksi kirja ei iskenyt minuun ihan niin kovaa kuin olisi voinut. Aika ihana se kuitenkin oli, ja koskettava samalla. Ei vain ehkä olisi pitänyt lukea niitä takakannen hehkutuksia - ne pilaavat lukunautinnon lähes poikkeuksetta.



I'be been having a little reader's block lately (and a writer's block as well...). I've been reading some Finnish novels at my lunch breaks, some de Beauvoir in metros. Today I finally started my first Sartre. Someone called me like Ivich, another read me the book aloud. Few days ago I got laughed at because I confessed I've never read any Sartre (the person didn't know who Simone de Beauvoir is, so I guess we can call it a tie). So I just couldn't help it; I had to go and buy my L'Âge de raison. After the first chapter it seems good but of course reading Sartre in French demands some concentration...

But, let's go back to our real subject: Arundhati Roy. I had high expectations for The God of Small Things. One of my bookstore collegues once said it's one of her all time favourite books - and she has really good book taste. I wouldn't say it was the best book I've ever read but it was good. Roy's English is beautiful - even though after Nabokov I'm hard to please. Child's voice is convincing and she also seems to describe India the way it really is and has been (even though I've never been there). The inequalities between different castes - and between the touchables and untouchables - feels bad as well as the wife beetings, returned children and abandoned relatives. The faith of the God of small things is raw but Roy doesn't really spare anyone else either. Goodness is worth nothing - especially if you were born in a wrong family.

I'd like to quote several of Roy's metaphoras and thoughts. The plot is clever even though after all that mystique I thought that the ending would be even more surprising. It actually feels more horrible now than right after I'd finished the book.

I couldn't really concentrate on the book too well because I was reading it in class and in trains and while eating or working. I might have to read it a second time to fully understand it's finesse. But I guess that tells a lot: I actually could read it again. If only there weren't so many fine books in the world and so little time...

"He didin't know that in some places, like the country that Rahel came from, various kinds of despair competed for primacy. And that personal despair could never be desperate enough. [- -] Nothing mattered much. Nothing much mattered. And the less it mattered, the less it mattered. It was never important enough. Because Worse Things had happened."

girl, interrupted

Rakastan tämän kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa (suomeksi Vuosi nuoruudestani). Olen rakastanut sitä ensisilmäyksestä asti ja olenkin nähnyt sen varmaan kymmenen kertaa. Katselin filmin taas kerran joku kuukausi takaperin ja rupesin vasta ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että olisi kiinnostavaa lukea elokuvan pohjana oleva kirja. Elokuva ja siis alun perin kirja perustuvat kirjailija Susanna Kaysenin nuoruusmuistoihin. Kaysenin vanhemmat järjestivät tyttärensä puolipakolla suljettuun mielisairaalaan melkein kahdeksi vuodeksi; diagnoosiksi kirjattiin rajatilapersoonallisuus.

Hulluuden määritteleminen kiinnostaa minua; se miten hieno raja ”hullujen” ja ”tavallisten” välillä joskus tuntuu olevan ja kuka lopulta saa päättää, ketkä kuuluvat millekin puolelle tuota rajaa. Samaa teemaa käsitellään ainakin Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla -kirjassa. Myös Coelhon vanhemmat sulkivat poikansa mielisairaalaan useaan otteeseen vastoin tämän tahtoa; Coelho on myös ollut vahvasti vaikuttamassa tahdonvastaisen mielisairaanhoidon kieltävän lain syntymiseen Brasiliassa. Näin vastikään myös Shutter Island -elokuvan, jossa siinäkään ei ole ihan selvää, kuka lopulta on hullu tai oikeassa. Aihe mietityttää siis muitakin kuin minua, ehkä erityisesti taiteilijoita jotka usein tasapainoilevat siinä neron ja hullun rajalla.

Kirja sinänsä ei ollut mikään mestariteos eikä niin uskomattoman hauska kuin takakannessa mainostettiin. Ei se kyllä huonokaan ollut. Kieli oli helppoa, en kyllä tiedä onko kirjaa edes suomennettu. Kirjan ja elokuvan tarinat eivät kulje ihan käsi kädessä, mutta kirja ei silti antanut kovinkaan paljon uutta tietoa elämästä huippukalliissa mielisairaalassa 1960-luvulla. Kirjassa on enemmän Kaysenin omaa pohdintaa diagnoosistaan ja mielen sairastamisesta yleensä kuin elokuvassa. Hän kirjoittaa myös siitä, miten mielisairaus on yleensä koko perheen sairaus; ei välttämättä eikä pelkästään sen, joka suljetaan laitokseen. Vähän kuten alkoholismi tai muu ongelmakäyttäytyminen, joilla toki on usein yhteys mielenterveyden häiriöihin. (Pahoittelut, jos puhun hulluista tai mielisairaista holtittomasti, tarkoitukseni ei ole tuomita ketään tms., vaikken jaksakaan tässä miettiä kovin tarkkaan mikä termi on soveliain missäkin kohdassa.)

Ystäväni, joka lukee pelkästään ”hyviä kirjoja” moitti minua Girl, Interruptedin lukemisesta. Hänen mielestään on ajanhukkaa lukea kirja, jos on jo nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Itse olen yleensä sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin elokuva, varsinkin jos kirja on ollut ensin. Luen myös mielelläni kirjan ennen elokuvan näkemistä. Nytkin näin koko ajan silmissäni Winonan ja Angelinan ja tällä kertää myös pidän elokuvasta enemmän kuin kirjasta. Jos on kiinnostunut hulluuden rajanvedoista, kirja on kyllä ihan kiinnostava. Pöydän kulmalla odottaakin jo Sylvia Plathin The Bell Jar – Plath oli hoidossa samassa mielisairaalassa kuin Kaysen.

"People ask, How did you get in there? What they really want to know is if they are likely to end up in there as well. I can't answer the real question. All I can tell them is, It's easy.

And it is easy to slip in a parallel universe. there are so many of them: worlds of the insane, the criminal, the cripled, the dying, perhaps of the dead as well. These worlds exist alongside this world and resemble it, but are not in it."



I love the movie Girl, Interrupted. I’ve always have and when I saw it the dozenth time some months ago, I started thinking that it might be nice to read the book the movie’s based on as well. The movie and the book tell a story about the youth experiences of the writer Susanna Kaysen. Her parents half-forced her into a mental institution for almost two years; her diagnosis was borderline personality.

I’m really interested in the ways we define madness. Often the line between “crazy” and “normal” people is very thin. Some people also have the privilege of deciding who goes on which side of that line. Paulo Coelho has also written about the same theme in his book Veronika decides to die. His parents also put him in an institution for several times and afterwards he was fighting hard for the law that forbids mental treatment against person’s own will. I also just saw the movie Shutter Island in which it’s also a bit vague who’s crazy and who’s right in the end. Guess I’m not the only one who’s fascinated about the subject. Maybe it’s more normal for artist who are often said to be balancing on the thin line between genius and madness.

The book wasn’t a masterpiece nor as triumphantly funny as they say in the cover. But it was okay. The storyline in the movie and in the book is not 100% the same but the book doesn’t really give that much new information about the life in a mental institution in the sixties. There’s a bit more Kaysen’s own thoughts about her diagnosis in it than in the movie though. She also writes how she thinks that mental disorder is often a disease of the whole family and not just theirs who’s locked up. A bit like alcoholism for ex. – which often also has connection to mental problems.

My friend who only reads “good books” said to me that it’s loss of time reading the book if you’ve already seen the movie. I usually think that the book is better and the movie and prefer reading the book before seeing the movie based on it. I did see Winona and Angelina in my eyes the whole time but this time I think the movie’s actually a lot better than the book. Still if you’re interested in the subject you might like the book. Sylvia Plath’s The Bell Jar is already waiting for me – she got treated at the same hospital as Kaysen.