pariisin kirjamessut - paris' book fair

Tänään piipahdin Pariisin kirjamessuilla. Muistan kun kävin ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2003 (sitä ennen en edes tiennyt, että on olemassa kirjamessuja). Voi luoja sitä kirjojen ja kirjailijoiden määrää! Seuraavana syksynä surin Brysselistä saakka, kun en päässyt paikalle. Viimeisinä vuosina olen ollut messuilla töissä ja siinä kirjamessuhohto on kyllä päässyt vähän karisemaan... Olen silti edelleen lapsellisen innoissani tavatessani elävänä hyvien kirjojen kirjoittajia. Ja olen minä vähän niistä loputtomista kirjakasoistakin innoissani. Sitä paitsi uusia messuja oli hauska katsella puoliammattilaisen silmin.

Pariisin kirjamessuilla tuntui olevan aika samanlainen meno kuin Helsingissä, luultavasti meillä on otettu mallia isommista. Kirjat olivat kyllä kalliimpia, oikein missään ei ollut kovin hyviä tarjouksia ja suurin osa kirjoista oli messuilla kalliimpia tai samanhintaisia kuin tavallisissa kirjakaupoissa. Ihastelin laajaa sarjakuvavalikoimaa, mutten lopulta ostanut mitään muuta kuin yhden café latten (nyt ehkä kuuluisi piirtää se rasti seinään).

Valitsin messuillakäyntipäivän ihan umpimähkään, enkä ollut lukenut ohjelmaa lainkaan etukäteen. Kiljuin melkein ääneen, kun huomasin että 30-vuotisjuhlalavalla oli luvassa Paul Austerin ja Salman Rushdien, kahden vanhan ystävän tuttavallinen tunnin keskustelutuokio. Paikalla oli tietysti ihan kamalasti ihmisiä, mutta kyllä ne sedätkin olivat ihania. Rushdien tulkki unohti koko ajan mitä tulkattava oli sanonut, mutta onneksi kuuluin siihen vähemmistöön jolle alkukieli englanti oli tutumpi kuin tulkkauskieli ranska. Miehet puhuivat vähän viisaita ja hulluttelivat paljon. Signeerausjono oli ainakin kilometrin pituinen ja koska minulla ei ollut kummankaan kirjojakaan mukana (enkä halunnut ostaa niiden ranskalaiskäännöksiä, alkuperäisiä en nähnyt missään) lähdin keskusteluhetken jälkeen tyytyväisenä kotiin. Lipun hintakaan ei harmittanut enää Austerin ja Rushdien jälkeen.

Messuilla oli myös ensimmäistä kertaa pieni Pohjoismaiden osasto, jossa näin vilaukselta ainakin Helena Petäistön (ranskalaiskirjailijoita en tunnistanut, voi siis olla että olen nähnyt tietämättäni muitakin kuuluisuuksia...). Esillä oli muutamia suomalaisia lastenkirjoja, mutta muuten viiden maan osasto oli aika vaatimaton ja tylsä. Suomen edustus Pariisin taidemessuilla toissaviikolla oli huomattavan paljon loisteliaampi. Muuten bongasin suomalaisista ainoastaan yhden Arto Paasilinna -pokkarin.

Pohjoismaiden osasto
The stand of the Nordic countries

Suomalaisia lastenkirjoja Pohjoismaiden osastolla
Finnish childrens' books

Paul and Salman

I stopped by at the Paris' book fair today. I love the book fair in Helsinki - even though the last years I've been working my ass of there... The fair in here looked a lot like ours (guess we've been following the example) but the books were more expensive - even more expensive than in normal bookstores. So in the end I didn't buy a single book (that's somewhat historic) but enjoyed a lot the atmosphere.

I didn't have a clue of the programme of today but was lucky to see gentlemen Paul Auster and Salman Rushdie having an hour long chit-chat about their friendship, books and the world in general. Rushdie's interpreter wasn't too good as she forgot half of the things he had said but I was lucky understanding better Rushdie's English than the incomplete French translation. I really enjoyed listening Auster and Rushdie but since I didn't have any of their books with me (and didn't want to buy the French versions) I didn't stay for the signing. Lucky me as the queue was at least one kilometre long...

There was also a small and modest stand of the Nordic countries. You could see that they were there for the first time for the stand was really boring. I saw some Finnish childrens' books and one little celeb but that's all. I might have seen some famous French authors as well but didn't recognize them.

girl, interrupted

Rakastan tämän kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa (suomeksi Vuosi nuoruudestani). Olen rakastanut sitä ensisilmäyksestä asti ja olenkin nähnyt sen varmaan kymmenen kertaa. Katselin filmin taas kerran joku kuukausi takaperin ja rupesin vasta ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että olisi kiinnostavaa lukea elokuvan pohjana oleva kirja. Elokuva ja siis alun perin kirja perustuvat kirjailija Susanna Kaysenin nuoruusmuistoihin. Kaysenin vanhemmat järjestivät tyttärensä puolipakolla suljettuun mielisairaalaan melkein kahdeksi vuodeksi; diagnoosiksi kirjattiin rajatilapersoonallisuus.

Hulluuden määritteleminen kiinnostaa minua; se miten hieno raja ”hullujen” ja ”tavallisten” välillä joskus tuntuu olevan ja kuka lopulta saa päättää, ketkä kuuluvat millekin puolelle tuota rajaa. Samaa teemaa käsitellään ainakin Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla -kirjassa. Myös Coelhon vanhemmat sulkivat poikansa mielisairaalaan useaan otteeseen vastoin tämän tahtoa; Coelho on myös ollut vahvasti vaikuttamassa tahdonvastaisen mielisairaanhoidon kieltävän lain syntymiseen Brasiliassa. Näin vastikään myös Shutter Island -elokuvan, jossa siinäkään ei ole ihan selvää, kuka lopulta on hullu tai oikeassa. Aihe mietityttää siis muitakin kuin minua, ehkä erityisesti taiteilijoita jotka usein tasapainoilevat siinä neron ja hullun rajalla.

Kirja sinänsä ei ollut mikään mestariteos eikä niin uskomattoman hauska kuin takakannessa mainostettiin. Ei se kyllä huonokaan ollut. Kieli oli helppoa, en kyllä tiedä onko kirjaa edes suomennettu. Kirjan ja elokuvan tarinat eivät kulje ihan käsi kädessä, mutta kirja ei silti antanut kovinkaan paljon uutta tietoa elämästä huippukalliissa mielisairaalassa 1960-luvulla. Kirjassa on enemmän Kaysenin omaa pohdintaa diagnoosistaan ja mielen sairastamisesta yleensä kuin elokuvassa. Hän kirjoittaa myös siitä, miten mielisairaus on yleensä koko perheen sairaus; ei välttämättä eikä pelkästään sen, joka suljetaan laitokseen. Vähän kuten alkoholismi tai muu ongelmakäyttäytyminen, joilla toki on usein yhteys mielenterveyden häiriöihin. (Pahoittelut, jos puhun hulluista tai mielisairaista holtittomasti, tarkoitukseni ei ole tuomita ketään tms., vaikken jaksakaan tässä miettiä kovin tarkkaan mikä termi on soveliain missäkin kohdassa.)

Ystäväni, joka lukee pelkästään ”hyviä kirjoja” moitti minua Girl, Interruptedin lukemisesta. Hänen mielestään on ajanhukkaa lukea kirja, jos on jo nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Itse olen yleensä sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin elokuva, varsinkin jos kirja on ollut ensin. Luen myös mielelläni kirjan ennen elokuvan näkemistä. Nytkin näin koko ajan silmissäni Winonan ja Angelinan ja tällä kertää myös pidän elokuvasta enemmän kuin kirjasta. Jos on kiinnostunut hulluuden rajanvedoista, kirja on kyllä ihan kiinnostava. Pöydän kulmalla odottaakin jo Sylvia Plathin The Bell Jar – Plath oli hoidossa samassa mielisairaalassa kuin Kaysen.

"People ask, How did you get in there? What they really want to know is if they are likely to end up in there as well. I can't answer the real question. All I can tell them is, It's easy.

And it is easy to slip in a parallel universe. there are so many of them: worlds of the insane, the criminal, the cripled, the dying, perhaps of the dead as well. These worlds exist alongside this world and resemble it, but are not in it."



I love the movie Girl, Interrupted. I’ve always have and when I saw it the dozenth time some months ago, I started thinking that it might be nice to read the book the movie’s based on as well. The movie and the book tell a story about the youth experiences of the writer Susanna Kaysen. Her parents half-forced her into a mental institution for almost two years; her diagnosis was borderline personality.

I’m really interested in the ways we define madness. Often the line between “crazy” and “normal” people is very thin. Some people also have the privilege of deciding who goes on which side of that line. Paulo Coelho has also written about the same theme in his book Veronika decides to die. His parents also put him in an institution for several times and afterwards he was fighting hard for the law that forbids mental treatment against person’s own will. I also just saw the movie Shutter Island in which it’s also a bit vague who’s crazy and who’s right in the end. Guess I’m not the only one who’s fascinated about the subject. Maybe it’s more normal for artist who are often said to be balancing on the thin line between genius and madness.

The book wasn’t a masterpiece nor as triumphantly funny as they say in the cover. But it was okay. The storyline in the movie and in the book is not 100% the same but the book doesn’t really give that much new information about the life in a mental institution in the sixties. There’s a bit more Kaysen’s own thoughts about her diagnosis in it than in the movie though. She also writes how she thinks that mental disorder is often a disease of the whole family and not just theirs who’s locked up. A bit like alcoholism for ex. – which often also has connection to mental problems.

My friend who only reads “good books” said to me that it’s loss of time reading the book if you’ve already seen the movie. I usually think that the book is better and the movie and prefer reading the book before seeing the movie based on it. I did see Winona and Angelina in my eyes the whole time but this time I think the movie’s actually a lot better than the book. Still if you’re interested in the subject you might like the book. Sylvia Plath’s The Bell Jar is already waiting for me – she got treated at the same hospital as Kaysen.

lähiörakkaus

Tykkään enemmän tästä lähiörakkaudesta.



This is more my kinda suburb(love).

kahden ja yhden yön tarinoita

Two and one nights

En yleensä jätä kirjoja kesken. Joskus ne palkitsevat lopussa niin kuin Sadan vuoden yksinäisyys. Nyt teki mieli tehdä niin, jättää kesken, siirtyä seuraavaan. En olisi menettänyt mitään.

Olin pyöritellyt kirjaa kädessäni useammallakin kerralla Suomi-kirjastossa käydessäni. En ihan tajunnut, kuka Riku Korhonen oli. Lähiö-teema houkutteli, mutta kirja itsessään ei. Lopulta taisin ottaa sen mukaani, kun huomasin, että kustantajana on Sammakko. Pidän Sammakosta.

Ensin luulin, että vaihtuvien kertojien kirjoittamat luvut ovat novelleja. En oikein pidä novelleista, ja ilahduin kun tajusin, että luvuilla ja henkilöillä onkin yhteys. Se oli oikeastaan kirjan ainoa oivaltava ja miellyttävä jekku. Kertojia oli kyllä ehdottomasti liikaa, nimet unohtuivat ja siksi kaikki yhteydetkään eivät piirtyneet mieleen ihan selvinä. Luin ensimmäisen osan yhdeltä istumalta ja hahmotin suurin piirtein kuka oli kenenkin kuka, mutta loppupään kokonaisuuksissa en oikein pysynyt mukana. Romaanin toinen osa, jossa kertojana oli saman henkilön kaksi eri-ikäistä minää jotka lopulta sekoittuivat, oli myös vähän ontuva.

Rikkonaisuutta enemmän minua harmitti se, että ihan liian monta kertaa sanomaa yritettiin vahvistaa voimasanoilla ja vastenmielisillä yksityiskohdilla, jotka yleensä liittyivät outoihin seksuaalisiin tekoihin tai vielä useammin erilaisiin ruumiineritteisiin. En pidä eritteistä, en pidä niillä mässäilystä. En pidä siitä että niitä käytetään tehokeinoina jos muuten ei ole mitään tarpeeksi voimakasta sanottavaa.

En pitänyt myöskään siitä, että kaikilla kirjan henkilöillä meni niin huonosti. Kaikilla oli kaapeissaan kummallisia sattumia, epämääräisiä suhteita, rikkinäisiä lapsuuksia ja ties mitä synkkää. Vielä vähemmän pidän siitä, että kaikki se likaisuus ja epämääräisyys liitettiin lähiö-teemaan. Lähiöissä asuu onnellisiakin ihmisiä. Tavallisia ihmisiä.

Korhosen kieli ei ole huonoa, mutta monin paikoin se tuntuu aivan liian kokeilevalle. Vähempikin riittäisi, ja olisi uskottavampaa. Kaikki henkilöt tuntuivat myös puhuvan samanlaisella äänellä; useinkaan en tiennyt onko kyseessä mies vai nainen ja minkä ikäinen puhuja on, ennen kuin se tekstissä sanottiin. Ehkä vastenmielisintä on, että romaania on luonnehdittu "postmoderniksi" ja "aikalaisdiagnostiseksi". Keksikää nyt jotain uutta.

Tästä kuitenkin pidin, erityisesti kahdesta viimeisestä säkeestä:
”En halua lapsia.
Olen nähnyt kolmekymppisen serkkuni synnytysvideon.
Ja lapsen, joka syntyi hänestä.
En halua työpaikkaa, jossa on sermiseinät.
Enkä työpaikkaa, jossa ei ole sermiseiniä.
Haluan maalata taulun.
Hirveän, mauttoman taulun.
Taulussa Matias lääppii minua laguunin rannalla.
Taustalla hyppivät delfiinit.
Ja Jacques Cousteau seisoo enkelinä laivansa kannella.
Hän antaa meille punaiset pipot.
Haluan tavata isoisäni ennen kuin hän kuolee.
Ja kuoleman jälkeen.
Haluan lukea Raamatun kokonaan.
Aloitin jo Mooseksen ensimmäisen.
Siitä on viisi vuotta.
Haluan elää raittiisti.
En niin raittiisti, että terveys vaarantuu.
Haluan sietää rakkautta, kun se muuttuu vaikeaksi.
Ja että rakkaus sietää minua, kun muutun vaikeaksi.”
2. painos, s. 232–233


If I start reading a book, I usually finish it even though I don’t like the book. Sometimes they reward in the end like One Hundred Years of Solitude. This time I almost couldn’t finish. This Finnish book about life in the suburbs was so bad that I just wanted go ahead. I should’ve, this was just a waste of time.

It had kind of a nice idea: several narrators whose lives crossed. But they were too many and I forgot who was whose who. All the people had enormous problems and miserable childhoods and whatever skeletons in their closets. I hate it when people want to show that there are only miserable people living in the suburbs. The writer also used too complicated language – often less is more (even though I’m usually more more). When he couldn't find string enough words he threw in some body fluids. The thing I hated the most is that they’ve called the book “postmodern” and one that shows a good period piece. Please, tell me something new.

This was nice though:
“I want to bear love when it turns difficult.
And that love bears me when I turn difficult.”

te recuerdo amanda

Victor Jara

muistan sinut, amanda

I remember you, Amanda

On hankalaa päättää, mistä aloittaisi. Haluaisin tietysti olla sellainen ihminen, joka lukee vain hyviä kirjoja. Tai ainakin näyttää sellaiselle. Tällä hetkellä luen olosuhteiden pakosta enimmäkseen huonoja suomalaisia kirjoja ja joitain klassikkoja englanniksi tai ranskaksi. Käyn viikoittain Suomi-instituutin surkeassa kirjastossa ja lainaan mitä tahansa suomalaiskirjallisuutta, koska kaipaan kieltäni. Kaipaan myös kotona odottavia, notkuvia kirjahyllyjäni joiden valikoima on ehkä 30 kertaa parempi kuin Suomi-kirjastossa täällä. On tavallaan virkistävää lukea ihan mitä sattuu, mutta on tylsää lukea keskinkertaisia kirjoja yksi toisensa jälkeen.

Viime tai toissaviikolla luin Virpi Hämeen-Anttilan Muistan sinut, Amanda -kirjan. Minulla on tuo kirja kotonakin, mutta se on tähän asti jäänyt muiden jalkoihin. Eikä se oikeastaan haittaa, kirja ei nimittäin ollut mitenkään ihmeellinen. Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilan Alastonkuvia, josta pidin yllättävänkin paljon. En muista kirjasta paljon muuta, kuin että nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen. Ja että kirjasta huokuva yleissivistys teki minuun vaikutuksen – ainakin silloin viitisen vuotta sitten. Katselin vähän aikaa sitten myös Suden vuosi -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, enkä pitänyt siitä lainkaan. Voi olla, että kirja itse olisi parempi. Ko. tarinassa myös nuori opiskelijatyttö rakastui itseään vanhempaan professoriin.

Muistan sinut, Amanda ei välttämättä ollut huono, mutta mitäänsanomaton. Kirjassa kohkataan vanhoista taistolaismuistoista ja rampataan ympäri Eurooppaa etsimässä jotain kadonnutta, mutta se on silti varsin intohimoton. Se sama korkeamman sivistyksen tuputtaminen, joka aiemmin ihastutti, lähinnä ärsytti tässä kirjassa. Kirjassa on selvästi käytetty samoja aineistoja kuin Rakkauden atlaksessa, jonka Virpi muutama vuosi sitten julkaisi miehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa; Platonin palloteoria oli jo turhankin tuttu. Henkilöistä kukaan ei ollut erityisen sympaattinen ja jokainen tyyppi oli vähän nähty.

Kiinnostavaa oli se, että tässäkin kirjassa rakastuttiin ja pariteltiin ristiin vähän miten sattuu. Hämeen-Anttila kirjoittaa sivistyneistä ja toisaalta keskiluokkaisen tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin tilaisuuden tullen saattavat käyttäytyä miten huonosti tahansa. Ehkä sillä haetaan sokkielementtiä – tai ehkä ihmiset vain ovat sellaisia.

Olen viime aikoina alkanut luopua sellaisista kirjoista, joista en välitä ja joita en varmasti tule lukemaan uudelleen. Amandaa en kuitenkaan raaski myydä enkä antaa eteenpäin, koska oman kappaleeni etukannella on ihanan Virpin omistuskirjoitus ja vielä kirjailijan itsensä piirtämä ruusu. Kun ojensi kirjaani signeerattavaksi ja sanoin, että se tulee ”Riikalle”, kirjailijan silmät kirkastuivat: ”Ah, sun nimessä on astevaihtelu!”. Vaikutuin.


It’s hard to start. I’d of course like to be a person who reads only good books. Or at least seems like one. At the moment I mostly read bad Finnish books and some classics in English or in French. I go to the Finnish cultural institute’s tiny library about once a week and read everything I find just because I miss my language. I also miss my own bookshelves and my collection that’s about 30 times larger than in the Finnish library here… It could be fun to read books I wouldn’t normally read but then again it’s really boring to read ten insignificant books in a row.

Muistan sinut, Amanda isn’t worth writing much and I would get rid of my own copy asap but I probably can’t because it’s signed by the author herself. Even though I didn’t like this book (I’ve liked another book by her) I think she’s sweet. She even drew a rose on the cover of the book. And she started talking to me about Finnish grammar while signing the book. You got to love those kind of people.

The only quotation I have is the lyrics of the song on which the name of the book is based:

"te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel
la sonrisa ancha, la lluva en el pelo
no importaba nada: ibas a encontrarte
con él, con él, con él, con él, son cinco minutos
la vida es eterna en cinco minutos
suena la sirena, de vuelta al trabajo,
y tú caminando lo iluminas todo
los cinco minutos te hacen florecer...
te recuerdo, Amanda, la calle mojada
corriendo a la fábrica donde trabajaba Manuel"

princess rhetoric

Varastin nimen Philippe Lechermeierin ja Rebecca Dautremerin Kätketyt Prinsessat -kirjasta (Princesses oubliées ou inconnues). Retoriikka on prinsessa, joka lukee kaiken käsiinsä saaman ja jonka suurin toive on löytää sellaiset silmälasit, jotka päässä silmät eivät koskaan väsyisi lukemiseen. Muistan kuinka hihkuin ääneen, kun ensimmäisen kerran luin Retoriikka-runon – nimihän on täydellinen. Alkuperäisen prinsessan nimi on Louisette d’Esperluette.

Prinsessa Retoriikka translates to Princess Rhetoric and is a perfect play on words for me. I stole the name from the Finnish version of Princesses oubliées ou inconnues by Philippe Lechermeier and Rebecca Dautremer. Originally the said princess is called Louisette d’Esperluette and she’s the princess who reads everything she finds and wishes to find specs with which her eyes would never get tired of reading.


"Dès qu'un repas ou un bal se termine, la princesse Louisette d' Esperluette prend la poudre d'escampette et monte les mille marches qui mènent à sa bibliothèque. Elle lit tout ce qu'elle trouve, des récits, de la poésie, de la philosophie et des romans pleins de sornettes. Elle écrit aussi l'histoire de sa vie, sa biographie (pour l'instant, trois volumes de cinq cent cinquante-sept pages). À la recherche d'une paire de lunettes avec laquelle jamais ses yeux ne se fatigueraient. Rêve de journées découpées en chapitres auxquelles elle pourrait à chaque fois donner un titre. S'exprime en rimes, ne parle qu'en vers, connaît le dictionnaire par coeur."

- Philippe Lechemeier

(apologies if there's some mistakes in the poem, I copied it from some website because I don't have the book here and now)

books 2009

Aikaisemmilta vuosilta ei ole säilynyt näin tarkkoja listoja, mutta viime vuonna tulin jo kirjanneeksi ylös (melkein) kaikki luetut kirjat. Osa jäi kesken, ainakin molemmat Waltarit (en ymmärrä…) ja Meyerin Vieras. Tenttikirjoja en ole merkinnyt ylös, ne tulee yleensä luettua sen verran pintapuolisesti…

I haven’t been listing my read books this meticulously before but last year I happened to mark down (almost) all the books I read. I didn’t finish them all, for ex. both Waltaris still wait to be read through (don’t know why) as well as The Host by Meyer. I also read a nice pile of social science related books for my studies but I normally do it skittishly I already forgot their names…

Albert Camus: l'Etranger
Anna Gavalda: Je l'aimais
Michel Foucault: Surveiller et punir/Tarkkailla ja rangaista
Faïza Guène: Du rêve pour les oufs
Bo Carpelan: Lapsuus
Heidi Köngäs: Vieras mies
Stephenie Meyer: Breaking Dawn
Linda Olsson: Let Me Sing You Gentle Songs (in Finnish: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja)
Faïza Guène: Kiffe kiffe demain
Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen
Tiina Onikki-Rantajääskö & Mari Siiroinen: Kieltä kohti
Kira Poutanen: Kotimatka
Ranya ElRamly: Auringon asema
Stephenie Meyer: The Host (in Finnish: Vieras)
Lee Child: Jack Reacher stories
Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
Satu Waltari: Kahvila Mabillon
Mika Waltari: Johannes Angelos
Jhumpa Lahiri: Unaccustomed Earth (in Finnish: Tuore maa)
Stephenie Meyer: Eclipse (in Finnish: Epäilys)
Stephenie Meyer: New Moon (in Finnish: Uusikuu)
Stephenie Meyer: Twilight (in Finnish: Houkutus)
Tina & Reko Lundán: Viikkoja, kuukausia
Rajaa Alsanea: Banat al-Riyath (in Finnish: Riadin tytöt)
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Khaled Hosseini : A Thousand Splendid Suns (in Finnish: Tuhat loistavaa aurinkoa)

just a thought

Olen hyvä innostumaan. Olen huono kirjoittamaan kirja-arvosteluja. Katsotaan mitä tapahtuu.

I get carried away easily. I suck at writing book reviews. We’ll see what happens.