Metsätyöt pientilalla

Suomen metsät kasvavat enemmän, kuin niitä vuosittain hakataan. Tämä on erittäin mukava tieto, sillä silmällä katsellen asia vaikuttaisi olevan päin vastoin: hakkuuaukeita täällä maassamme riittää ja riittää. Ilmeisesti tuo lasketaan niin, että suurin osa kasvusta tapahtuu nuorissa kasvatusmetsissä, joita ei siis yleensä edes päätehakata, kun ovat lähinnä harvennusiässä. Silloinhan on luonnollista, että puupääoma kasvaa. Toinen, minkä määrä on viimevuosina selvästi kasvanut, ovat ns. rääseiköt, eli hoitamattomat ja ylitiheät taimikot ja muutkin kasvussa olevat metsät. Rääseikköjen hyvä puoli on se, että ne tarjoavat suojaa metsän otuksille, jotka ihan puhtaassa talousmetsässä olisivat hätää kärsimässä monellakin eri tavalla ajatellen.

Olen tehnyt jossain vaiheessa elämääni metsänhoito- ja uudistushommia työkseni. Tuo työ on sikäli hyvin palkitsevaa, että siinä todellakin näkee työnsä tulokset. Kun epämääräiset pusikot kaatuvat raivuusahan sirahduksien saattamana hallitusti maahan, niin sitä on ilo katsella ja tehdä! Erityisesti kulttuurimaisemanhoito on ala, jonka toteuttaminen saa minut suorastaan ilon valtaan. Maamme muinaiset metsälaitumet ja pientilojen mettämoisiot, sekä niityt, hakamaat ja luhtaniityt, joita nykyisin perinne- ym. biotoopeiksi kutsutaan, ovat harmillisen harvinaistuneita. Ymmärtäähän sen toisaalta, kun eläimiä ei kaikilla tiloilla enää ole, saati että niitä olisi vanhaan tyyliin joka ainoassa torpassa ja mäkituvassa.

Eläimiä korvaamaan on nykyisin otettava ihmistyövoimaa, joka raivaa pajukot ja muut puskat kulttuurimaisemasta. Työtä se teettää, mutta palkitsee tekijänsä ja tilaajansa. Täällä Pientillallani olen vuosittain raivannut rannassani olevan vanhan laitumen ja pellonreunoja tarpeen mukaan. Haluan säilyttää maiseman avaruuden ja vanhakantaisen, vuosisataisen ilmiasun. Tavallaan museoin maisemaa, joka joidenkin mielestä on epäaitoa kehitystä. Mutta minun silmääni se on nättiä, joten raivuusaha käy tämän tästä ja pajut kaatuvat maahan.

Raivaussahatöiden ohella tarvitsen luonnollisesti paljon rakennuspuuta ja tietenkin suuret määrät polttopuuta, kun päärakennuksellakin on jo viisi tulisijaa... Saunat siihen vielä lisäksi. Olen jo vuosia kerännyt eräältä mertsäkappaleelta lumituhoja ja tuulenkaatoja. Tuntuu siltä, että noiden määrä olisi viimevuosina ollut kasvamaan päin, lieneekö syynä vähäroutaiset talvet? Kun maa ei jäädy, puut kaatuvat helpommin. Jos taas maa jäätyy ja tulee paljon painavaa lunta, puut menevät poikki. Mikä nyt sitten koskaan hyvin olisi?

Joitain päiviä sitten olin taas palstalla sahanvarressa. Tällä kertaa oli vuorossa tukkipuukokoisten kuusien pölkyttämistä. Tein noista pääosin 4.5 metristä tukkia, jotka kuorin ja kuivaan. Jonain päivänä salvon niistä ladon, liiterin, tai jonkin muun tarpeellisen rakennuksen. Rakennuksia ei ole koskaan liikaa, olipa niitä kuinka paljon hyvänsä, niin ne ovat aina kuitenkin täynnä kaiken maailman tavaraa. Tarpeellistako tavaraa? No jaa...

Varusteiden merkitys metsätyössä on mielestäni suuri. On aivan älyvapaata "säästöä" säästää varsinkin turvavarusteista. Itselläni on käytössä viiltosuojalliset turvasaappaat, -housut, ja sormikkaat. Lisäksi kypäräkomplekti, jossa niska-, silmä, ja kuulosuojaimet. Käytän myös erilaisia apuvälineitä, kuten nostokoukkua, pinotavara- ja tukkisaksia, sekä kaatovänkää- ja kiiloja. Saha minulla on ammattilaatuinen ja tehokas yli 50 kuutiosenttimetrinen Jonsered. Metsänomistaja saa niin hyvät veroedut laitteiden ja varusteiden hankintahinnasta, että olisi sulaa hulluutta ja masokismia olla hankkimatta kunnollisia varusteita! Mars kauppaan siis kaikki sahaavat lukijani!

Järeää tukkia. Painaa muuten tällaisen 59 kiloisen kaverin mittapuulla paljon...
Mutta yksikään tukki ei ole metsään jäänyt.
Aina pitää olla 99 keinoa ja 1 vippaskonsti.

Neljän tukin puu. Limitys johtuu siitä, että juonnan ne
traktorilla kuvaan nähden kello seitsemän suuntaan.
Taustalla latvoja ja rankoja polttoppuksi.
Korkea kasa löytyy talvellakin ja pysyy hyvin kuivana.

Metsänpoika.

Peltotöissä

Pientilalla on pienet pellot ja kasvimaat. Mutta olivatpa pellot kuinka pieniä tahansa, tulee ne pitää kunnossa. En käytä, tai en ainakaan vielä ole käyttänyt kemiallista rikkakasvientorjuntaa, eli niin sanottua kasvinsuojelua. Olen suosinut avokesannointia ja maan muokkaamista äestämällä aina poutajaksojen ja erityisesti hellejaksojen aikana. Tuolla konstin olen saanut varsinkin yksivuotisten rikkojen määrän kuriin, kun aina kasvunsa aloittaneet taimet muokkaan maahan. Pintaan tulee samalla uusia siemeniä, jotka itävät ja taas muokataan maahan. Tällä tavoin saan maan siemenpankissa olevat rikkojen siemenet vähenemään.

Sen sijaan monivuotiset rikat, erityisesti pelto- ohdake, leskenlehti ja kortteet ovat osoittautuneet erityisen sitkeiksi kavereiksi. Nekin ovat pääosin vähentyneet, mutta jostain syystä pelto-ohdake näyttää pikemminkin runsastuneen, mutta yksittäiset kasvit ovat pienentyneet kooltaan. Veikkaan syyksi juurien pätkiintymistä rullaavalla, hankmo tyyppisellä Sampo- äkeellä muokatun juurakon pätkintyessä useaksi pienemmäksi pätkäksi. Ilmeisesti nuo pätkät jatkavat elämäänsä omina yksilöinä.

Tässä avokesanto alkukesällä. Etuoikealla harmillista pelto-ohdakekasvustoa.

Tässä pari päivää sitten välttäsin (vältätä: fältätä, kyntää, aurata. Muokata maa kääntäen kasvimassa maan sisään) "ison saran", jonka raivasin auki ensimmäisenä peltosarkana jo pari- kolme vuotta sitten. Tuosta maasta olen nyt pari satoa ja kiskonut, mutta viime vuonna peruna suorastaan hautautui rikkakasvimassan sisään. Oli melkoisen hankalaa nostaa "pottuvillellä", eli heittopyöräkoneella... Joten, päätin avokesannoida maan. Olin jo aiemmin kokeillut menetelmää rantasarkaan, joka nyt kasvaa aiemmin blogissani kertomia auringonkukkia ja muita erikoisuuksia. Menetelmä toimii, joten jatkoin sitä tälläkin saralla

Avokesanto mäenrinteessä yksivuotisten rikkojen vallassa.
Tämän jälkeen äestin maan.

Äestin maan Sampo-äkeellä kesän mittaan noin 5-6 kertaa. Ainoana ongelmana pidin sitä, että maan pinnan mururakenne hienoni liiaksikin. Mutta sen vastapuolena: maa oli helppo muotoilla sivukaltevaksi ja täyttää painaumia perälevyllä. Kaikessa on aina kaksi puolta...

Koska on ollut hyviä poutia ja maa oli suht kuivaa, olematta silti läpikuivaa, on ollut hyvät olosuhteen maan kyntämiselle. Niinpä koulussa käsiteltävänäkin olleen maatalouden vuosikierron tueksi välttäsin omankin peltoni. Kalustona minulla on takuuvarmaa 60-luvun tekniikkaa. Joka toimii, toimii, toimii... Aina vaan. Ja on helppoa pitää kunnossa. Ja ehkä tärkeinpänä: se on kooltaan ja talouspolitiikaltaan sopivaa pientillallekin.

Kalustoa: traktorina Ford Major 4000, kyntöaurana Sampo 2x13" ja
Peltorin radiosuojaimet!

Kynnin kyisen pellon...

Vanhaan Sampo- välttiini ei löydy vantaita enää mistään. Irtokärkiä näissä ei
alunperin ole edes ollut. Tähän askartelin Kvernelandin kärjet. Ovat käännettävät ja
ruuvikiinnitteiset. Saan sitten eläkkeellä ne ensimmäisen kerran kääntää... :D