Asuipa
kerran keskikokoisessa kaupungissa Paula, joka piti hyvin, hyvin paljon
nukkejen tekemisestä. Tekstiilitöitä hän kuitenkin inhosi liki enemmän
kuin tiskaamista. Eräänä päivänä hänen tuli surku alastomia
nukkejaan ja hän päätti ommella edes yhdelle neitoselle asun. Puettavan,
tottahan toki. Kunnianhimoistahan moinen oli, mutta täytyyhän elämässä
haastetta olla, tuumi Paula, penkoi kangaskätköjään
ja päätti lopulta saksia vaatekaappinsa sisältöä nukkekaartinsa
hyväksi.
Pikkuruisten olkakaarrokkeiden istuttaminen meinasi jo ärsyttää
ompelijaa, mutta lopulta tyköistuva trikoopaita oli valmis.
Sovittaessaan tuotosta Maj-nuken päälle ohut, monta päivää muotoiltu
ranne napsahti risahtaen poikki. Turhautuneena Paula tarttui saksiinsa,
leikkasi puseron selästä halki, kursi paidan suoraan nuken päälle ja
tuhrasi monta monituista hetkeä yrittäessään kiinnittää
pikkurillinkynttä paljon pienempää kättä takaisin kiinni käsivarteen. -
Viimeisen kerran minä tähän ryhdyn, puhkui Paula ja hautasi neulan ja
lankarullansa syvälle kaappien uumeniin. Siitä asti ovat Paulan nuket
kulkeneet ilkialastomina hamaan paruusiaan saakka. Sen pituinen se.
***
Once upon a time there was a lady called Paula. Doll-making was the thing that Paula enjoyed, but sewing wasn't her cup of tea. After all, the very tiny shirt was ready. Unfortunately, when Paula was putting the shirt on a doll-lady, the hand of the lady broke. It took many, many moments to try to put the hand back to its place. - This is the last time that I'm trying to sew some clothes for my dolls, said Paula. That's why all the Paula's dolls are naked. This is the very last sentence of many fairy tales and other stories.
