Sillanpää-ooppera / Myllykolun kesäteatteri 31.7.2018

Ei ollut välttämättä aikomusta mennä katsomaan Sillanpää-oopperaa uudelleen tänä kesänä, koska viime kesänä kävin. Ja lippujen hinnat ovat aika suolaiset. Mutta koska tarjottiin lippuja hyvin edulliseen henkilökuntahintaan (kiitos vaan Mira ja Sauli!!) niin pitihän se sitten tarttua tilaisuuteen, kun kalenterissakin kerran oli tilaa. Ja samalla oli oiva tilaisuus tutustuttaa paikkakunnalla asuva ystäväni Minna teokseen. Ensimmäinen oopperakokemus, ja vaikka musiikki ei ehkä ole sitä helpointa, niin onhan se hämeenkyröläisen nyt hyvä tutustua paikkakunnan spektaakkeliin...

Edelleen Osmo Rauhalan lavastus oli vähäeleisen tyylikäs ja niin Rauhalan näköinen. Mies oli itsekin esitystä katsomassa. Jotenkin ne taustalla olevat ja videolla putoilevat GATC-elementit muistuttavat miten kaikki muistommekin ovat osa DNA:tamme. Vanha Sillanpää muisteloi; lapsuuttaan, nuoruuttaan, Siikrin tapaamista. Hauskasti murre voimistuu kun mies taantuu lapseksi loppuvaiheissa sairaalassa.

Edelleen kyllä hieman ärsyttää tämä alkoholisoituneen taiteilijamiehen myyttisyys, mutta sellaistahan se taisi olla. Surku tuli vaimoansa Siikriä.

Laulajat ovat hyvässä vedossa. Erityisesti Sauli Tiilikaisen tulkitsema vanhempi Sillanpää ja Päivi Nisulan hoitaja esiintyivät upeasti. Pilkettä silmäkulmassa, sillä kaikesta huolimatta huumori on mukana tässä esityksessä vahvasti, vaikka dramaattisia asioita käsitteleekin. Tai toisaalta, ihmisten elämäähän tässä läpikäydään. Alamäkineen, myötätuulineen, kriiseineen ja ilonhetkineen. Arkea. Siikrin haamun ja vanhan Sillanpään duetto koskettaa intensiivisyydessään. Sillanpään ikävä on kova, mutta minulle tulee hieman sellainen olo, että olisit kohdellut vaimoasi paremmin niin hän olisi elossa... Helena Juntunen on niin sataprosenttisen läsnä Siikrinä laulaessaan.

Kuoro on aivan ihana, elävä, muuntautumiskykyinen ja hauska. Monta viime kesältä tuttua kasvoa sieltä bongaan, ja näitä on jotenkin tosi kiva katsoa, ja ennen kaikkea kuunnella. Ensimmäinen näytös loppuu vaikuttavasti kuorokohtaukseen, punanauhojen kanssa. Ja siitä samasta 1918-teemasta alkaa toinen näytös: vankileirillä punaiset neliöt valkoisten vartioimina. Ja se kenkien riisuminen. Sydämestä riipaisee. Mutta sitten taas: twistaava kuoro on jotain hillitöntä! Bravo kuorolle!

Jotenkin tämä ooppera vie tunteiden äärilaidoilta toisiin. Musiikki ei ole helppoa, mutta sellaiset tutut pätkät siellä seassa helpottavat hieman kuunteleukokemusta. Mutta selkeästi musiikki soi, ja äänet on miksattu hyvin eli laulusta saa selvää. Silti libretto on paikoitellen tarpeen jos haluaa seurata juonta. Varsinkin ensinkertalainen kärsi hieman kun ei pysynyt aina ihan kärryillä.

Kyllä tämä kannatti katsoa näin toisellakin kerralla. Myllykolussa on raamit kunnossa ja palvelut pelaavat. Ajoituskin meni nappiin, koska ajomatkalla teatterille satoi ja ukkosti (lähelle oli iskenyt salamakin ja palokunta oli palavaa puuta sammuttamassa) mutta esityksen ajan ilma oli varsin miellyttävä.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Cosi fan tutte / Kansallisooppera 30.4.2018

Vappuaattoon sopii tämmöinen kevyt ja iloitteleva ooppera paremmin kuin hyvin. Mozartin Cosi fan tutte olikin mulla vielä sopivasti näkemättä. Alunperin oli suunnitelmissa katsastaa tämä keskellä viikkoa, mutta siihen tuli pieni este. Liki 3,5 tuntinen spektaakkeli ei sovi mitenkään maakunnassa asuvalle, jolla on vielä aamulla töihin meno. Siispä siirto vappuun, ja oopperasta vielä siskolle Espooseen yöksi, niin ei tarvinnut yömyöhiin ajella kotiin. Plus siellä sai parsa ja muita herkkuja sekä hyvää ranskalaista luomusiideriä. Nam nam.

Namia tarjoili myös koko Kansallisoopperan taitava tiimikin. Cosi fan Tuttehan on oopperana aika kevyt, ja ilakoiva parisuhdesotkusekoilu. Vedonlyönnin seurauksena kahden pariskunnan miesosapuolet päättävät koittaa viekoitella rakkaansa pahoille teille, ja siitähän seuraa monenlaista lemmenkuviota ja parinvaihtoa ja kyseenalaisen onnellinen loppukin. Kaikki naiset pettävät, vai pettävätkö? Nyt seuraa juonipaljastus: kyllä, ainakin tässä Lorenzo da Ponten libretossa. Kaikki tyypit ovat hieman karikatyyrimäisiä ja hattarankevyitä, mikä toki vappuun sopiikin. Vappufiilistä levitti myös hurmaava Don Alfonso (bassobaritoni Nicholas Söderlund), kyyninen mies, joka vastaa alkuperäisestä vedonlyönnistäkin. Kai itsekin joskus siipeensä saanut mies, joka ei usko naisista oikein mitään hyvää. Joka kohtaukseen tämä tyyppi muuten saapuu jonkun vappurekvisiitan kanssa, huiskasta ilmapalloon. Lisäpiristystä iltaan!

Solistikunta on raikkaan nuorekasta. Marjukka Tepponen on yksi suosikkisopraanoitani, ja nytkin hänen laulamistaan ja esiintymistään on ilo katsella. Hänen Fiordiliginsä on uskollinen rakkaalleen, tiettyyn pisteeseen asti. Vastaanhangoittelu taitaakin olla vain markkinointikikka? Toinen upeaääninen laulaja on mezzosopraano Erica Back (Dorabella), joka viimeksi hurmasi Veljeni vartija -oopperassa Tampereella. Ilmeikkäät kasvot ja upeaa esiintymistä. Pidin myös kovasti hänen puvuistaan; kiitos pukusuunnittelija Karen Seydtle erityisesti siitä oranssista ihanuudesta. Upeiden leidien poikaystäviä esittävät tenori Jussi Myllys ja baritoni Waltteri Torikka, jotka kumpikin muutautuvat salskeista meriupseereista renttumaisiksi viettelijöiksi käden käänteessä. Hulvaton kaksikko, ja varsinkin Torikka eläytyy tähän elostelijan nahkoihin täydellisesti. Siinä upseerien käytöstavat jäävät nopsaan unholaan. Ja mitkä tanssimuuvit näillä on! Varsin hurmaavia renttuja, mutta miksi naiset niihin aina lankeavat, kysyn vaan? Lemmensoppaa hämmentävät jo mainittu Don Alfonso sekä hotellin tarjoilija Despina (upea Suvi Väyrynen), jotka saavat nelikon päät sekaisin ja asiat solmuun. Suvi Väyrynen muuntautuu hienosti myös notaariksi ja lääkäriksikin, ja pääsee siten näyttelemään kolmea koomista roolia.

Tapahtumapaikkana on italialainen hotellin aula, joka vielä näppärästi väliajalla kääntyy peilikuvakseen. Isot ikkunat, ja baaritiski taustalla olevine lemmekkäine maalauksineen. Lavastaja Johannes Leiackerin loihtimat kauniit kehykset hieman ehkä kevyemmän sorttiselle tarinalle. "Naisten uskollisuus on kuin feenix-lintu. Kaikki uskovat siihen, mutta kukaan ei tiedä missä se on" laulaa Don Alfonso. Siinä missä alussa naiskaksikko ylistää ikuista rakkauttaan miehiään kohtaan, muuttuu sävy kohta ikävöimiseksi sulhojen sännätessä sotaan. Muka. Vain palatakseen niljakkaina elostelijoina, joiden ainoa missio on kaataa naiset sänkyyn. Vieläpä kaverin nainen. Löylyä lisää lyö Despina, joka on sitä mieltä, että naisten kannattaa hurvitella nyt niin paljon kun irti lähtee, koska miehetkin siellä sotareissullaan taatusti pettävät. "Maistelkaa viikunaa, mutta älkää heittäkö pois omenaa". Dorabella on valmista kauraa aika piakkoin, hotkaisemaan vaikka koko hedelmätiskin (ja kuka nyt voisi vastustaa Guglielmo-Torikan charmia), mutta siskonsa Fiordiligi potee omantunnontuskia vieraasta miehestä. Siinäkin vaiheessa kun hän huomaa rakastavansa sekä sotimassa olevaa sulhoaan, että tätä uutta kosijaa, niin hän kärvistelee ja kamppailee uskollisuusvalansa kanssa. Vaan kauanko jaksaa sinnikästä kosijaa vastustella?

     

Pepun puristeluja nähdään tässä ohjauksessa aika paljon. Sinällään ehkä hieman vanhakantainen ote, näin metoo:n aikana. Jotenkin se vielä kuvastaa hyvin tätä mennyttä maailmaa, että kun kaveri kaataa sinun naisesi sänkyyn, niin ethän sä suinkaan sille kaverillesi vihoittele vaan sille naisellesi. Hohhoijaa! Ehkäpä se valaisee asiaa, että Guy Joosten ohjasi tämän Kansallisoopperalle jo 1999, ja tämän kertainen lämmittelyohjaus on Anna Kelon käsialaa. Ehkei alkuperäistä saanut niin paljon muuttaa? Mutta tästä huolimatta ote on ilakoiva, kevyt ja sopivan pirskahteleva.

On kyllä aika hassua että tarina jaksaa kantaa näin pitkän esityksen. Mutta nopsaan aika meni, varsinkin kun en tätä ole ennen nähnyt. Tämä oli paikoitellen hersyvän hauska ja yleisökin nauroi ääneen. Farssimaisuudelta kuitenkin vältyttiin, onneksi. Musiikki on myös aika kevyttä, ja välillä laulua säestää vain fortepiano (Anna-Maaria Oramon soittamana). Erityisesti Torikan ja Backin äänet soivat tosi kauniisti yhteen; jotain yhteistä duettoa levytykseen kiitos!

Vappuesityksen väliajalla saattoi nauttia simaa ja minipossumunkkeja, mutta hinnat karkottivat kyllä tämmöisivät vähempivaraiset katsojat. Esityksiä oli vain viisi, ja vappuaattona nähtiin niistä viimeinen, joten tämä herkku loppui nyt. Ensi kerralla sitten taas. Vaikka käsiohjelmassa on vanhan miehityksen valokuvat, on oopperan sivuilla onneksi tuoreemmat eli tämän miehityksen, siitä kiitos!


Kuvien coyright Hiekki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sillanpää-ooppera / Myllykolun kesäteatteri 2.8.2017

Suuri hatunosto hämeenkyröläisille! Uunituore kotimainen uutuusooppera maalaiskylän nobelisti-Sillanpäästä on ollut valtava voimainponnistus oopperan tekijöille, Sillanpää-seuralle, kesäteatterin puuhamiehille ja -naisille ja kaikille muillekin asianosaisille. Näin naapurikunnassa asuvana kadehdin tämmöistä suurta hanketta ja sen läpiviemistä.

  

Kun vielä tuloksena on näin onnistunut oopperakokonaisuus niin mikäs tämmöistä on katsellessa. Marco Bjurström ei tule ensimmäisenä mieleen oopperaohjaajana, mutta vallan loistava debyytti tämä on. Erinomaisen joustavaa ja hyvin laulavaa kuoroa käytetään tosi paljon ja heillä on hienoja koreografioita. Niistäkin kiitos kuulunee ohjaajalle. Kuoro oli ihan helmi!

Seppo Pohjolan säveltämä musiikki on aika modernia ja paikoitellen en oikein tiedä mitä siitä pitäisin. Mutta sitten tulee jotain "tutumpaa" ja helpompaa ja huomaan tykkääväni. Sillanpään marssilaulua ja kansanlauluja (mm. Taivas on sininen ja valkoinen). Tai likipitäen rap-henkinen kirje diktaattoreille, missä Eemeli ja kuoro käyvät hilpeästi läpi Sillanpään viestiä Stalinille, Mussolinille ja Hitlerille. Kansanlauluhenkinen jazzpala on myös hirtehisen hauska konkurssianomus. Hiljaisemmissa hetkissä kuoron hyminät ja suhinat kuuluvat kauniisti. Musiikki muuttuu aggressiiviseksi, suorastaan riitasointuiseksi, kun Sillanpään mieli alkaa järkkyä ja hän joutuu hoitoon. Mutta ei nykymusiikki ole ihan mun juttuni silti. Sitä on hankalampi kuunnella. Mutta ehkä elämään tarvitsee haasteita ja omalta mukavuusalueelta poistumisia silloin tällöin. Musiikista vastasi TampereRaw, kapellimestari Jouni Rissasen johdolla. Tomi Pietilä toimi äännisuunnittelijana ja esityksessä kuultiin monikanavatekniikkaa. Istuin keskikäytävän kohdalla, aikalailla keskellä katsomoa. Siihen kohtaan ainakin äänet kuuluivat aika tasapainoisesti.

Roolitus on minusta oikein onnistunut. Sauli Tiilikainen vanhemman Sillanpään roolissa on ihana! Lauluäänensä toki on jo itsessään komeaa kuultavaa, mutta sen lisäksi mies on hauska ja karismaattinen. Vetäessään pikku-Eemelinä kujeilevan hauskasti tai mieleltään järkkyvänä vanhempana miehenä; kaikki sujuu yhtä suvereenisti. Waltteri Torikka on ihan kelpo nuori Eemeli. Kyllä näissä miehissä karismaa piisaa! Pidin kovasti miten nuorta ja vanhaa Eemeliä vuoroteltiin, miten he lauloivat yhdessä ja peilasivat toisiaan.

Päivi Nisula on aivan mainio matroonamainen sairaanhoitaja ja Helena Juntunen säkenöi Siikrinä eli Sillanpään puolisona. Juntusen heleä ääni soljuu kauniisti ja myös duetot Torikan kanssa kuulostavat korviini miellyttäviltä. Petri Bäckström ahkeroi Torikan tapaan alkukesän Ilmajoen musiikkijuhlien Mannerheim-oopperassa ja tykkään hänen äänestään ja lavakarismastaan kovasti myös tässä.

  

Libretto on Suomen Sillanpää-asiantuntija Panu Rajalan käsialaa. Paikoitellen riimejä, paikoitellen hauska, ja tämmöiselle Sillanpään elämään ja vaiheisiin perehtymättömälle oikea aarreaitta. Hämeenkyröläinen murre ja puheenparsi kuulostaa laulettunakin hyvältä. Hyvä ettei ole kirjakieltä, paitsi satunnaisesti.

  

Tunnustan että sivistyksessäni oli Frans Emil Sillanpään kokoinen aukko, eli en tiennyt hänen elämästään juuri mitään. Tämä ooppera tarjoili hyvän tiivistelmän ja näkökulman nobelistin elämään. Eikä se nosta häntä mihinkään kansakunnan alttarille tai siloittele liikaa. Sillanpäästä on ihmisten mielikuvissa ehkä tehty myytillinen kirjailija, suomalainen suurmies, mutta tämä ooppera tarjoilee kuvan myös tavallisesta miehestä; heikkouksineen ja huonoine piirteineen. Sillä kyllä niitä näemmä piisasi myös.

Vähän kyllä välillä ärsytti tämä kliseinen kuva miestaiteilijasta; juopporetku ketale, joka hummailee maailmalla, vetää viinaa luomistuskaansa ja vaimoressu kärvistelee kotosalla lapsikatraan kanssa vähillä varoilla. Eikö näitä ole NIIN nähty. No on, mutta tässä nähdään taas yksi. Lisäksi kesäteatteriperinteitä kunnioitetaan perinteisellä kännikohtauksellakin. Ihan hilpeää se on, mutta... Onneksi kokonaisuus kuitenkin toimii.

Osmo Rauhalan luonnonhenkinen lavastus sopii Hämeenkyrön kulttuurimaisemaan kuin nenä päähän. Isot eripituiset ja -sävyiset hirret törröttävät maisemassa kuin siihen luotuina. DNA-koodista muistuttavat kirjaimet takaseinässä herättävät ensin hieman hämmennystä (toisaalta kirjaimistahan Sillanpääkin työnsä loi), mutta käsiohjelmassa on sillekin selitys (DNA:n rakenne selvitettiin samaan aikaan mistä ooppera kertoo, ja kirjaimet siirtyvät sukupolvelta toiselle eri suurten luomusten muodossa). Sama ATCG-koodi toistuu videoprojisoinneissa. Vanhemman Sillanpään Kammiona toimii pieni hirsiseinäinen huone. Se tuo mieleen kesäteatterin vieressä olevan Sillanpään syntymä- ja lapsuudenkodin (kuva alla).

Kauniin yksinkertaiset puvut ovat Elina Vätin käsialaa. Siniharmaat sävyt kuorolaisten puvuissa, ja vaaleaita luonnonvärejä (ja varmaan myös materiaaleja) solisteilla. Sopii maisemaan, aiheeseen ja kokonaisuuteen. Pienet väriläikät siellä täällä, kuten punaiset huivit, luovat dramaattisia hetkiä myös puvustuksen kautta. Siikrin järeät maiharit olivat passelit jalkineet luonnonhelmaan.

Myös punaisten neliöiden käyttö vuoden 1918 kohtauksessa on tosi oivaltavaa ja kaunista katsottavaa. Esityksessä on ylipäätään paljon tuommoisia pieniä, visuaalisesti toimivia ratkaisuita mistä pidin. Sekin että esiintyjät käyttivät katsomon keskikäytävää kulkemiseensa. Yksi ihana esimerkki oli kuoron muodostama joki, jota veden solina ääninauhalta vielä täydensi. Siikri lipui puolisonsa luokse, ja jatkoi matkaansa, kuin Tuonelan virtaa pitkin, aina loppuun asti. Siinä tulivat noobelit ja soopeliturkit liian myöhään. Yksi hienoimpia kohtia oli juuri ennen väliaikaa punakaartilaisten esittämä Tampereelle-kohta. Huh! Väristykset menivät selkäpiitä pitkin.

Lopuksi jäljelle jää surkea, katkera vanha mies. Kaikkensa antoi, ja kaikki meni. Lopuksi palataan alkuun; vanha ja nuori Sillanpää laulavat yhdessä, Taatan tutunnäköinen lätsä ilmestyy Sauli Tiilikaisen päähän. Kuoro sihisee, kaikki hiipuu ja hiljenee. Hetken hiljaisuus ja sitten yleisö puhkeaa massiivisiin taputuksiin. Kylän oma poika on saanut arvoisensa esityksen.

Ooppera herätti kiinnostuksen lukea lisää Sillanpäästä. Joku tavoite siis lienee saavutettu. Oheispalvelut kesäteatterilla pelasivat hyvin, väliajalla nautittu suppiolovahveropiirakka oli maistuvaa, keli oli mitä parhain ja kunnan markkinointipisteellä oli kivoja ihmisiä töissä. Kyllä näillä eväillä viihtyi oikein mainiosti. Vessojakin oli riittävästi. Käsiohjelmassa oli paljon mielenkiintoisia haastatteluita ja juttuja Sillanpäästä muutenkin. Hyvä hämeenkyröläiset!

Toivotaan että esitys palaisi lavalle kesällä 2018. Uskoisin että kysyntää on, koska nämä 10 esitystä myytiin loppuun jo joskus talvella. Lisätietoja Sillanpää-oopperasta (ja mahdollisesta paluusta kesällä 2018) oopperan kotisivuilla. Kyllä Suomessa katsojia korkeatasoiselle kesäoopperallekin löytyy.

Ps. Juuri tulleen tiedon mukaan kesän 2018 oopperaliput ovat nyt myynnissä!


Kuvien copyright Mikko Auerniitty (kolme löhikuvaa esiintyjistä), loput omia.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Mannerheim-ooppera / Ilmajoen musiikkijuhlat 17.6.2017

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille tapahtui vihdoin tänä vuonna. Monta vuotta olen kyllä hieman haaveillut ja esityksiä katsellut sillä silmällä, mutta vasta Tuomas Parkkisen ohjaama ja dramatisoima Mannerheim-ooppera sai lähtemään. Liekö aihe vai nimiroolissa laulanut Waltteri Torikka, mutta kaikki esitykset myivät loppuun varsin nopeasti. Suosittu esitys palaa kuitenkin Ilmajoelle ensi kesänäkin, mutta lipuista on myyty jo valtaosa. Melkein tekisi mieli nähdä tämä uudelleen.

Suurmiehen elämäkertaesitykset eivät koskaan ole helppoja tehdä. Helposti saatetaan lipsua tapahtuminen kronologisesti luettelemiseen. Mutta jos homman osaa niin ei se sitten vaikeaa ole! Parkkinen on viimeksi todistanut osaavansa suurmiestarinat Turun kaupunginteatterissa alkuvuodesta, kun hänen käsikirjoittamansa Tom of Finland -musikaalia oli teatterissa kohtuumenestys. Tällä kertaa libretosta vastasivat menestyskirjailijat Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies. Tosin ohjaaja Parkkinen on dramatisoinut ja kirjoittanut lisälyriikkaa - ja mä melkein näen libretosta mitkä osat ovat Parkkisen kynänjälkeä... :-) Tai ainakin luulen näkeväni.

Tuo ulkomaanpelle vie naisemme.
Ja maineemme. Työpaikkamme.
Kulkee kuin kukko, tuo varaton ukko.

Mannerheimin elämässä kieltämättä on aineksia vaikka minkälaiseen tarinaan. Siksikin on hämmästyttävää että siitä on saatu aikaan näin kovin lyhyt ooppera! Esitys kesti nimittäin vajaat 3 tuntia ja siitäkin kulutettiin 40 (!!) minuuttia väliaikaan. Mutta ei kai oopperan itsetarkoitus olekaan olla mahdollisimman pitkä. Silti olisin hieman pituutta kaivannut lisää, sillä jotkut kohdat käsiteltiin ihan kamalan nopeasti. Toisaalta mukana oli myös hieman irrallisia ja ylimääräisen tuntuisia kohtauksia, kuten vaikkapa Mannerheim viettämässä uuttavuotta Kiinassa ja leikkimässä värillisillä huiveilla viimeisen keisari Pu Yi:n kanssa. Ehkä tällä haluttiin näyttää herran kosmopoliittista asemaa? Varsinkin toinen näytös oli tosi lyhyt, kutakuinkin 40 minuuttia. Minä olisin ehkä myös karsinut kaikenlaisia partiolaiskuvaelmia, ja pidentänyt jostain muualta.

Esitys on jaettu kahteentoista eripituiseen kuvaelmaan. Kaikki alkaa, ja päättyy, Louhisaaren kartanoon. Ihanaa yläluokkaista kartanoidylliä valkoisine pukuineen ja päivänvarjoineen. Kaikki kuitenkin loppuu petturimiehen (eli Mannerheimin isän) hummattua rahat vieraisiin naisiin ja uhkapeliin. Nuori Mannerheim vannoo ettei hänestä tule samanlaista koskaan "En milloinkaan loukkaa naista" tämä laulaa. Niinpä niin. Äidin kuoltua suruun Mannerheim siirtyykin Nikolain Ratsuväkiopistoon Pietariin, missä kuri on kova ja nuorta Mannerheimia simputetaan mm. pukemalla tämä naiseksi. Tappelua ja putkaa siitä seuraa.

Mannerheimin elämän nainen äidin lisäksi tuntuu olevan rakas sisko Annicka, joka kuitenkin traagisesti kuolee - ja veli ei ehdi ajoissa paikalle. Mutta pian herra hurvittelee Pietarin seurapiireissä, naisia liehitellen ja sydämiä rikkoen. Kaksintaistelultakaan ei siis voine välttyä. Eno lainaa rahaa ylelliseen elämiseen ja onneksi pian löytyy sopivan varakas vaimo, Anastasia. Jo alttarilla Mannerheim kuitenkin vilkuilee vieraita naisia, ja melko pian vaimo astuu Pariisin junaan kahden pienen tyttären kanssa. Sitten tuleekin vallankumous, jonka kynsistä Mannerheimin pelastaa Toivo Lankinen, Louhisaaren piian Idan poika.

Väliajan jälkeen seuraamme vanhemman (ja aika kärttyisen) Mannerheimin elämää Helsingissä. Taloudenhoitajana häärää Lankisen Ida Louhisaresta, ja tämä puuhailee kuin kanaemo kenraalin ympärillä. Elämä on täynnä edustusmenoja, mutta mies on yksinäinen. Sitten tulee sota ja Mannerheimiä tarvitaan taas. Mutta kuolleet miehet ja sodan kauheus iskee lujaa. Ja varsinkin Idan pojanpojan Kallen kuolema. Ei vanha mies tämmöisiä jaksa. Sodan jälkeen meno vasta sankaripalvonnaksi muuttuukin. Ehkä kuolema ja rakkaan Annickan jälleennäkeminen onkin lopuksi helpotus.

Ehkä enemmän elokuvasäveltäjänä tunnettu Tuomas Kantelinen on mulle enemmän tuttu baleteista Lumikuningatar ja Pieni Merenneito, mutta on hän säveltänyt konsertteja ja laulusarjojakin. Oopperakaan ei ole vierasta, sillä Paavo Nurmesta kertonut Paavo Suuri esitettiin Olympiastadionilla jo vuonna 2000. Millaista sitten oli Mannerheim-oopperan musiikki? Aika helppoa kuunneltavaa. Ehkä olin kuulevani elokuvallisia sävyjäkin. Kiina-kohtauksessa itämaisia vaikutteita, sodan ja vallankumouksen pyörteissä paljon rumpuja ja vaskia. Sellaista räväkkää ja nopeatempoista musiikkia siinä kohtaa. Ja esityksen lopetusmusiikki oli hyvin mahtipontista. Mutta kyllä minä tykkäsin.

Sanottakoon Waltteri Torikasta mitä tahansa niin Mannerheimin rooliin mies sopii oikein hyvin. Nuorena miehenä hän on kujeileva ja äkkipikainen, vanhempana rauhallinen jörö, ja aika jäyhäkin. Minusta Torikka myös laulaa hyvin. Välillä tuli mieleen keväinen Pohjalaisia missä Torikka oli häjyjen jengipomo; samanlailla nytkin naiset tähän suhtautuivat. Kauhistelivat ja soimasivat, mutta samalla palvoivat ja lankesivat. Johanna Rusanen-Kartano tekee taas upean roolin kodinhengetär Ida Lankisena. Tämän Lankinen on rempseä ja äidillinen ja soolonsa kirvoittaakin yleisöstä suurimmat aplodit ja bravo-huutojakin.

Yksi syistä miksi halusin nähdä tämän oopperan oli Markus Suihkonen. Eikä tarvinnut pettyä (paitsi korkeintaan siihen ettei Suihkonen saanut laulaa enempää); pidin sekä miehen äänestä että lavakarismasta. Nuori basso oli Kalle Lankinen (jolla oli eniten lauluaikaa näistä rooleista), sekä Mannerheimin veli Carl ja pietarilainen sotilas Pjotr Musin-Puškin. Suihkosta lisää!

Nuori sopraano Annami Hylkilä lauloi Annickan roolin ja oli raikas kuin tuulenhenki, sekä laulullisesti että muutenkin. Niklas Spångbergin vaunuhallin mies oli todella vakuuttava jja mikä ääni! Petri Bäckström ilahdutti myös monissa rooleissaan. Essi Luttinen oli Mannerheimin äiti ja siten esiintyi vain aika alussa. Ennen kuolemaansa kreivitär lauloi koskettavasti petturimiehestään. Onneksi Luttinen palaa lavalle vielä yhtenä Mannerheimin naisystävänä. Myös Markus Nykänen tekee monta roolia; näistä isoimpana kornetti Kotšubei (joka toimii kouluttajana ratsuväkiopistossa Pietarissa).

Esityksessä oli paljon huumoria. Mm. ratsuväkiopistossa kun tulevaa marskia kutsutaan Gustaavaksi ja monessa muussa kohtaan. Ja riimeissä ja tekstissä ylipäätään. Hauska oli myös Kiinan viimeisen keisarin Pu Yin huutaessa Eeeeeeeeemil, tismalleen samalla nuotilla kuin muinoin Vaahteramäen Eemeli-sarjassa Eemelin isä häntä huusi :-) Varsinainen huumorikohtaus on Kenraalin ankka-armeija, missä Mannerheim joutuu tutkimaan liudan raskaana olevia mammoja. Sitä en tiedä kuinka tarpeellinen tämäkään kohtaus oli kokonaisuudessa, mutta olihan se ihan hauska. Toimittajalauman ahdistellessä vanhaa marskia (ja tämän vaietessa, Idaa) on jotain surullisen hupaisaa. Koko henkilöpalvonta menee muutenkin niin överiksi että huvittaa. Mukana oli myös hauska tribuutti Tuntemattoman sotilaan suuntaan. Mutta on tässä myös paljon surua ja murhetta; rakkaiden ihmisten kuolemista sodan mielettömyyteen ja myös vanhuuden yksinäisyyteen.

Marjatta Kuivaston yksinkertaisen tyylikäs lavastus toimii hyvin. Taustalla virtaa Kyrönjoki, ja sen edessä on vaaleansininen Louhisaaren sali, isoine ikkunoineen. Hyvin tila muuntautuu Pietarin tanssisaleiksi ja punaisten viirien avulla vallankumouksen näyttämöksikin. Sivusta ilmaantuva junanvaunu kuljettaa ihmisiä ja ruumisarkkuja sekä avautuu myös vanhemman Mannerheimin kodiksi. Josta löytyy pieniä ihania yksityiskohtia, kuten Gallen-Kallelan Mannerheimille lahjoittama taulu Cheetah (se kuollut gepardi). Pidin kovasti myös Leena Rintalan puvustuksesta. Siinä hommassa onkin varmaan saanut olla kieli keskellä suuta, meinaan Tuomas Parkkinen kertoi alkuvuodesta että Tom of Finlandin tekeminen ei ollut mitään tähän verrattuna; Suomessa on enemmän Mannerheimiin fanaattisen intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä kuin Touko Laaksoseen. Eli jokaisen vyönsoljenkin on oltava juuri oikeanlainen! Ainakin sotasopia tuntemattomalle ihmiselle kaikki menee täydestä. Univormuja on esityksessä monenlaisia kuten myös naisten juhlapukuja. Yleisvaikutelma puvuista on vaaleaa ja ilmavaa. Ja kaunista. Tykkäsin erityisen kovasti vaunumiehen tiukkaannapitetusta manttelista. Tanssiaiskohtaus on myös todella näyttävä. Muut miehet ovat tummissa puvuissa mutta Mannerheim valkoisissa.

Välillä lavalla, ja sen edustalla ja sivuilla, oli väkeä kun meren mutaa. Iso Ilmajoen oopperakuoro sekä oopperan lapsi- ja nuorisokuoro olivat näyttävissä rooleissa. Joukkokohtaukset muutenkin olivat komeaa katsottavaa; erityisesti vallankumous. Osku Heiskanen vastasi koreografioista. Varsinkin vallankumouksessa kuoro laulaa vimmatulla energialla. Vaasan kaupunginorkesteri (omassa esityksessäni Jonas Rannilan johdolla) soitti lavan vasemmalla puolella, mustan kankaan takana. En tiedä johtuiko kankaasta, soittopaikasta, vai mistä, mutta välillä jotkut soittimet/soitinryhmät hukkuivat jonnekin. Tai kuuluivat vaisusti. Vai veikö hienoinen tuulenvire äänen?

Jäin miettimään esityksen välittämää kuvaa Mannerheimista. Ooppera herätti mielenkiinnon herran historiaa ja elämää kohtaan; täytyykin lainata muutama kirja aiheesta kirjastosta. Jos kerran Mannerheimin isä oli naistenmies, oppiko tämä käytösmallin naissuhteisiinsa isältään? Mutta toisaalta äidin syvä tuska ja kärsiminen isän takia luulisi senkin vaikuttaneen; Mannerheimhän vannoi ettei hänestä tule samanlaista kun isästä. Ja tuli silti. Kuinka paljon Hietamies ja Hirvisaari ovat käyttäneet taiteellista vapauttaan kirjoitusprosessissa? Ilmeisesti nuorena mies oli aika kuumakalle, jos useita kertoja joutui opiskeluvuosinaan putkaankin. Toisaalta mies on hemmoteltu ja yläluokkainen snobi ("minä en ole koskaan kantanut itse laukkuani") ja toisaalta monissa liemissä keitetty. Lankisen Kallen kohtalo tuntuu vaikuttavan mieheen syvästi.

Mietin myös termin kansanooppera merkitystä. Tarkoittaako se tämmöistä hieman lyhyempää, musiikillisesti ehkä helpompaa, kansalle tärkeästä aiheesta tehtyä teosta? Onko termissä ehkä hieman alentuvaa, jopa halventavaa sävyä? En tiedä, mutta jos tämä oli kansanoopperaa, niin kyllä minä ainakin tykkään. Ja kun mietin tarkemmin niin Mozartin Taikahuilukin taisi alunperin olla kansanoopperaa. Puhumattakaan Shakespearen näytelmistä; rahvaallehan niitä esitettiin. Kumpikin on taidettu kohottaa "korkeakulttuuriksi" sittemmin.

Ilmajoen musiikkijuhlien miljöö on upea! Lava on ihan Kyrönjoen rannassa ja omaksi vierailupäiväksi oli sattunut kuuman aurinkoinen keli. Ihan nauratti kun libretossa lukee ensimmäisenä näyttämöohjeena Louhisaaren kartano. Ikuinen kesäpäivä. Sillä juuri sellaista oli, ja lavan edessä ja katsomossa suhahtelevat pääskyset täydensivät vaikutelmaa. Vähän toista kun ensi-illan kaatosade mikä keskeytti touhut toviksi. Onneksi katos suojasi paahteelta, katsojia siis.

Kaikki oheispalvelut pelasivat ja ruhtinaallisen väliajan aikana ehti kyllä nauttia siisteistä vessatiloista tai oluttelttojen tarjonnasta. Alueella oli markkinat, museoita, muistomerkkejä ja ties vaikka mitä. Kävijäkunta oli iäkkäänpuoleista, mutta se nyt ei yllättänyt. Vanhempia pariskuntia, naisporukoita ja ryhmiä. Satuin istumaan useamman yksin tulleen mieskatsojan joukossa. Ainakin vieruskaveri selasi myös librettoa, eli kyllä se itse oopperakin katsojia houkutti. En voi silti olla miettimättä että Mannerheim vetää Ilmajoelle mieskatsojia ja Torikka naiskatsojia.

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille, mutta ei taatusti viimeinen. Saatan palata pikemmin kuin arvaankaan eli ehkä jo ensi vuonna (ainakin jos Markus Suihkonen laulaa taas!).


Kuvien copyright Jussi Niukkala (paitsi ylin ja alimmat 2 kuvaa omia).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Oopperailtamat / Tampere-talo 7.2.2017

Tampereella on oopperaa kuultu säännöllisesti jo vuosikausia, tänä vuonna vietetään Oopperan seitsemänkymppisiä. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilussa oli esittelytilaisuus tulevaan oopperaan. Ja sen verran mainio kokemus Oopperailtamat olikin, että toivon mukaan tästä tulee perinne tuleviin esityksiin. Varsinkin kaltaiselleni oopperanoviisille ilta ja esiintyjät tarjoilivat paljon kiinnostavaa tietoa.

Lindgren, Koskela, Torikka ja Helsing

Tilaisuuden tunnelma oli rento ja hauska, vaikka Madetojan Pohjalaisia ei mikään huumoriteos olekaan. Juontajana ja teosesittelijänä toiminut Minna Lindgren oli juurikin sopiva tämmöiseen hommaan. Tampere-talon uusi Maestro-tila oli sopivan intiimi, mutta tarpeeksi tilava. 

Itselleni Pohjalaisia on ihan uusi oopperatuttavuus, mutta kaiken nyt kuulemani ja lukemani perusteella se vaikuttaa todella kiinnostavalta. Niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Ja varsinkin tämä Tuomas Parkkisen ohjaama versio, missä korostetaan naisen roolia ja asemaa. Päärooleihin on nostettu kolme eri asemassa olevaa naista. Juoni tuntuu olevan kuin parhaimmasta (vai pahimmasta?) saippuaoopperasta. Kolmiodraamoja, körttiuskontoa, puukotuksia, vankilareissuja, juopottelua... 

Pääteemana on vapaus, jota kukaan ei tässä oopperassa tunnu saavan koskaan. Musiikki taas on hyvin kansanlaulupohjaista. Kyllä oli moni tuttu melodia mitä illan aikana kuultiin! Tässä Madetoja on kuulemma hyödyntänyt kansanmusiikkia kuin Puccini konsanaan omissa oopperoissaan.

  

Minna Lindgren ja Tuomas Parkkinen

Suurin osa näistä kansanlauluista (suomalaisista, ei siis Puccinin löydökset!) ovat Toivo Kuulan keräämiä, ja osa ilmeisesti Järviluomankin. Artturi Järviluoma oli kirjoittanut Pohjalaisia näytelmän, ja sen 1914 Kansallisteatterin esityksen jälkeen siitä tuli hyvin suosittu, joten tahdottiin oopperakin samasta aiheesta. Toivo Kuula kieltäytyi säveltämästä, mutta onneksi Madetoja tarttui asiaan ja pohjalaisia ymmärtävänä sävelsi musiikin. Ooppera valmistui sitten 1924. Moni henkilöhahmo kuulemma perustuu ihan oikeisiin ihmisiin, mm. Alavudella vaikutti joku hankala nimismies, mikä sitten on päätynyt mukaan tähänkin,

Lindgren puhui myös verismistä, mitä Pohjalaisiakin edustaa. Siinä missä Wagner teki uniin ja fantasioihin pohjautuvia oopperoita, harrasti Puccini verismiä eli kuvasi tavallisia ihmisiä, tavallisissa kylissä - ja sitten tapetaan joku! Kuten Pohjalaisissakin. Pohjalaisissa on kolme näytöstä, ja jokainen alkaa yhden "päänaisen" laululla. Liisa-piikakin tyhjentää paskahuussia laulaessaan, eli hyvin arkisia askareita tässä puuhaillaan laulun lomassa.

       

Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela

Oopperailtamissa oli paikalla kolme solistia eli Marjukka Tepponen, joka laulaa Liisa-piian osan, Tiina-Maija Koskela, joka on talon tytär Maija sekä Waltteri Torikka, joka taas on Karjanmaan Köysti, kauhea häjy! Kaikki lauloivat paljon näytteitä ja pianisti Tatu Erkkilä säesti heitä. Välillä Lindgren kuljetti oopperan juonta eteenpäin, ja taas kuulimme lisää lauluja. Toki esiintyjiä haastateltiinkin, sekä teoksesta ja omasta suhteestaan Pohjanmaahan. Paikalla oli myös kapellimestari Anna-Maria Helsing, sekä ohjaaja Tuomas Parkkinen (jolle lopuksi koko konkkaronkka lauloi syntymäpäiväonnittelut!).

Minä tykkään kovasti Marjukka Tepposen äänestä, ja myös Tiina-Maija Koskela lauloi todella kauniisti. Torikka sopi oikein mallikkaasti häjyn rooliin, ja tämän rokkikukkomaisuus (anteeksi, iskelmäkukkomaisuus) tuntui istuvan hyvin häjyn pirtaan. Ja käärmeennahkatakkikin!

Illan aikana puhuttiin ja ruodittiin siis paljon pohjalaisuutta, eri kylien ja alueiden välisiä eroja, mitä se pohjalaisuus on niinkuin oikeasti. Musiikki ja uskonto sekä paini tuntuivat olevan monella pohjanmaalaisuuden kulmakiviä. Anna-Maria Helsing on itse kotoisin ruotsinkieliseltä alueelta Munsalasta ja isänsä oli pelimanni. Näin ollen musiikki on aina ollut iso osa hänen elämäänsä. Duurinkin hän on joskus kuullut, ehkä ruotsalaisen äidin myötävaikutuksella. Seinäjoelta kotoisin olevalla Tiina-Maija Koskelalla oli hyvä jakoperuste etelä- ja pohjoispohjanmaalaisiin. Etelässä ollaan iloisia, käydään paljon juhlissa, ja sitten joku saattaa hieman puukolla kutitella, ja ihmetellä miksi se nyt kuoli. Pohjoisemmassa on hartaampaa ja pyhempää, sitten illalla on kärhämä ja joku hakee kirveen! Hyvässä ja huonossa pohjanmaalaiset ovat suoraselkäisiä ja jääräpäisiä. Minna Lindgren heitti että Pohjanmaalla "kunnon miehet on painijoita ja niiden siskot on missejä".

Waltteri Torikkakin tunnusti, että isänsä vei hänet kerran painiseuran treeneihin. Mutta hän ei päässyt kunnolla etuperin kuperkeikkaa, niin se jäi sitten siihen yhteen kertaan. Hänen roolihahmonsa Köysti saa tässä esityksessä kunnolla turpaansa, vaikka kuinka onkin häjy. Köysti on sellainen paha poika, jolla on karismaa, vaarallisuutta, itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Kaikki naiset palvovat häntä, vaikka hieman pelkäävätkin. Rokki/iskelmäkukko siis! Waltteri naurahtikin sanoneensa kollegoilleen "ihanaa tulla harjoituksiin, kun ei tarvii ollenkaan näytellä".

  

Mutta miksi tässä on sitten nostettu naiset esille, vaikkei monilla näistä ole niin isoa laulurooliakaan? Ohjaaja Parkkisella oli erittäin aukoton peruste asialle. Alunperin hänkin kuvitteli, että tämä on ooppera sorrosta (monesti on ajateltu että tässä kuvataan Venäjän sortovuosia). Mutta sitten viime aikoina kaikki miesten tekemät väkivallanteot, olivat ne sitten kuorma-auton ajamista väkijoukkoon tai tuntemattomien ihmisten puukotusta tai jotain muuta, tekivät vaikutuksen. Miehet kokevat tarpeen tarttua aseeseen, jos he katsovat kokeneensa vääryyttä, tai melkein mistä syystä hyvänsä. Pohjanmaalla kaivetaan puukko esiin, jos joku vain katsookin pahasti, noin kärjistetysti. Parkkinen kertoi, että taiteilijana hän ei voi ohittaa näitä miesten tekemiä väkivallantekoja.

Jokaisella "minä tapan"-miehellä on äiti. Usealla sisko, monella vaimo tai tyttöystävä, joillain tyttäriä. Ja ne ovat aina nämä naiset ketkä joutuvat katsomaan, ketkä kärsivät, ketkä joutuvat sitten hoivaamaan "kärsinyttä" miestä. Naisten on jatkettava elämää ja arkea, vaikka puoliso, veli tai poika olisikin tappanut jonkun. Miehet edelleen luulevat että heitä sorretaan tässä maailmassa. Ylpeydentunto ja kostonhalu on monella muullakin kuin pohjanmaalaisella miehellä sisimmässään.

Tässä Pohjalaiset-tulkinnassa on kolme näkökulmanaista. Kohtaukset nähdään heidän silmin, vaikka roolit ovat edelleen pienehköjä. Jo mainittujen Liisan ja Maijan lisäksi on myös vanhempi Kaisa (Päivi Nisula), joka on hauska ja maanläheinen hahmo, elämää pystyssä pitävä voima.

Liisan ja Köystin asujen keskellä ohjaaja Parkkinen

Näissä iltamissa muuten korostui hyvin ettei miehiä juuri tarvita, koska naiset lauloivat duettonsakin yksin! No, ehkä se on kuitenkin kiva, että siellä muutama kaksilahkeinenkin nähdään. Jo mainittujen laulajien lisäksi lavalla laulavat myös Ville Rusanen, Jyrki Anttila, Jaakko Hietikko, Ilkka Hämäläinen, Jere Martikainen, Kristjan Möisnik, Anssi Hirvonen, Juha Kotilainen sekä Olli Lammi ja Pertti Kallio vuorottelevat. Lisäksi Tomi Rauhala on mukana mykkänä. Ja toki lavalla laulaa Tampereen Oopperan valtava kuorokin.

Tässä oopperassa nähdään myös perisuomalainen juopottelukohtaus, tottahan toki! Muutenkin Pohjalaisissa on kuulemma hyvin mutkaton suhde alkoholiin. Jääpäs nähtäväksi mitä tällä tarkoitettiin.

Kauhean paljon kiitoksia koko porukalle ja toki Tampereen Oopperalle tämmöisistä iltamista. Kaikilla oli hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisölläkin. Selvästi tilausta oli, ja ihmiset vaikuttivat oikein tyytyväisiltä illan antiin. Itsellä ainakin on paljon helpompaa lähteä katsomaan ja kuulemaan uutta oopperaa, kun nyt kuuli taustoja ja musiikkinäytteitäkin. Ensi vuonna toivon mukaan uudelleen Veljeni vartija-oopperan tiimoilta, eikös?

Jututin muuten Parkkista myös maanantaina Tampere-talolla Pohjalaisten harjoitusten lomassa, joten osa näistä jutuista on peräisin sieltä, eikä Oopperailtamista, jos joku paikalla ollut ihmettelee.


Kuvat otin itse.
Näin iltamat ilmaisella pressilipulla.

Don Giovanni / Savonlinnan oopperajuhlat 25.7.2016

Kyllä Savonlinnan Oopperajuhlien yksi isoimmista tenhoista on Olavinlinna. Edellisestä vierailusta on aikaa muutama kymmenen vuotta (!!), mutta onhan se kiistämättä yksi hienoimpia paikkoja missä voi mitään kulttuuria nähdä. Miksipä sitten en ole muutamaan aikaan käynyt? No, liput ovat aika helkkarin kalliita. Nyt sain paikan joululahjaksi (lämmin kiitos vanhemmilleni!), mutta hinta oli varsin suolainen (yli satasen) vaikka paikat olivat "vasta" neljänneksi kalleimmilta paikoilta. Mutta onhan tuo elämys, päästä kokemaan tämmöistä keskiaikaisessa linnassa.

Viime maanantain oopperana oli Mozartin Don Giovanni. Musiikki on hienoa, puitteet mitä oivallisimmat ja 3,5 tunnin istuminen ei ollut lainkaan puuduttava kokemus (paitsi seurueen yli 2-metriselle henkilölle, joka valitsi käytävällä seisomisen väliajan jälkeen). Hellepäivän jäljiltä linnassa tarkeni, mutta ei ollut liian kuuma kuitenkaan. Mutta ei ollut myöskään käyttöä mukana raahatuille villashaaleille yms :-D Vesipullolle kyllä.

Poppi Ranchettin lavastus oli linnan henkeen hyvin sopiva eli kolme isompaa liikuteltavaa talon osaa, holvikaarineen ja muineen. Giovanna Fiorentinin puvut olivat näyttäviä ja juurikin sopivia tähän. Sellaista muskettisoturihenkeä, sulkatöyhtöisine hattuineen ja ylhäisemmillä naisilla kauniine pukuineen. Paitsi kyläläisillä & maalaisilla oli sopivat maanhenkiset vaatteet.

Ja ne oudot kuoleman airuet olivat upeat myös, erityisesti se ruokapöydän alta paljastunut valkoinen vähäpukeinen neitokainen, joka johdattaa lurjus-Don G:n helvettiin.

Waltteri Torikka on kyllä erinomaisen hyvä laulaja, mutta myös varsin ilmeikäs ja ketterä näyttelijä. Ihan kuin Mozart olisi kirjoittanut tämän roolin ihan Waltterille :-) Poikamainen charmi iskee yhtä hyvin katsojaan kuin Don Giovannin viettelemiin naisiin. Ja niitähän piisaa... Pidin oikein kovasti myös Tapani Plathanin Leporellosta; tämä on ilkikurinen ja isäntäänsä hetkittäin varsin kypsynyt. Ja samansorttinen poikamainen charmi toimi tässäkin tapauksessa. Leporellolla on siis pilkettä silmäkulmassa, vähintäänkin saman verran kuin isännällään. Mutta on se DG varsinainen ketku, vie Leporellonkin naiset!

Helena Juntunen oli mahtipontinen ja kovin näyttävä Donna Victoria, ja mikä kampaus/peruukki! Ja jostain syystä Tuuli Takala hurmasi minut aivan tyystin Zerlinana. Ihanan raikas ja iloinen esiintyjä, ja äänestäkin pidin! Ihana duetto Torikan kanssa! Ja vaikka komtuurilla on aika pieni osa, niin onhan se vaikuttava ja komea - Jaakko Ryhänen oli siis myös mykistävä. Muutkin laulajat hoitivat tonttinsa mallikkaasti.

Paul-Emile Fourny ohjasi tämän ja musiikin johdosta vastasi John Storgårds. Näytti ja kuulosti hyvälle! Ainakin näin maallikon silmiin ja korviin. Ja veikkaisin, että vaikka moni kuulosti olevan x:nnettä kertaa oopperajuhlilla, niin Torikan houkuttelemina ensikertalaisiakin joukossa varmasti oli. Joille tämä oli varmaan oikein hyvä johdatus sekä oopperaan että Savonlinnan oopperajuhlille.

Tässä oli monta hyvää joukkokohtaustakin, joista panikoivat aatelismiehet rappusissa ehkä hauskin. Ja monta muutakin kikatuttavaa juttua, esimerkiksi kun DG opastaa Leporelloa olemaan hän, heidän vaihtaessaan rooleja. Se käsienheilutus! Ja kun DG ja Leporello kertovat seikkailuistaan toisilleen orkesterimontun yli "huutaen"! On se DG varsinainen ryökäle; viinirypäleetkin räkii suustaan lattialle. Mutta elostelija tai ei, pelkuri hän ei ole, ja siksikin lähtee komtuurin matkaan ylväästi! Sympaattinen lurjus.

Oma paikka oli B-katsomon kymppirivin keskellä, ihan hyvä, varsinkin kun laulajat käyttivät koko lavaa ja myös käytäviä hyväkseen. Tarpeeksi lähellä että näki esiintyjien kasvotkin. Mikä oli hyvä, koska unohdin teatterikiikarit kotiin. Tykkään nähdä esiintyjien kasvot.

Mietin alussa, kun Donna Anna hinkuu kostoa isänsä kuolemasta, että kun jotenkin tupataan aina syyttämään Don Giovannia lukuisten naisten viettelemisestä, niin onhan se vika naisissakin. Siis, mitäs lankeavat tämän pauloihin. Että kun Annan isä joutuu Giovannin tappamaksi puolustaessaan tyttärensä kunniaa, niin loppuviimein tytär saisi myös hieman katsoa peiliin... eikä vain syyttää Don Giovannia. Mitäs lankesi. Mutta ehkei se olekaan naisen vika jos rakastuu renttuun? Lähteehän Zerlinakin DG:n matkaan omista häistään!

Plussaa myös ystävälliselle ja avuliaalle henkilökunnalle. Vaikka vessajonot olivat pitkät, niin yllättävän nopsaan sieltä selviytyi väliajalla pois. Ja on se linna helkatin hieno paikka. Tahtoo takaisin! Niin, ja tammikuussa pohdin miten vähissä vaatteissa Torikka lavalla nähdään... kyllä Jyväskylässä Kevin Greenlaw nähtiin paljon vähemmissä :-)

Olisin mielelläni nähnyt Shakespeare-oopperatkin tänä vuonna (Macbeth, Otello, Falstaff) mutta lippujen hinnat eivät nyt sallineet moista. Ehkä pääsen seuraavan kerran oopperajuhlille aiemmin kuin 25 vuoden kuluttua...?


Esitysvalokuvien copyright Soila Puurtinen
loput omia, myös loppukumarrusten DG:stä, Leporellosta ja Zerlinasta.