La Traviata / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2034

La Traviata lienee yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Siitä huolimatta en ole sitä aiemmin nähnyt. Mutta nyt on tämäkin puute ja aukko sivistyksessä korjattu, ja millä tavalla! Huippumusikaalien ohjaajana kunnostautuneen Samuel Harjanteen oopperaohjausdebyytti Tampereella oli kerrassaan valloittava, eikä tämä taida olla pelkästään minun mielipiteeni. 

La Traviatan tarina on perussettiä: varakas kurtisaani juhlii mesenaattien käsipuolessa, kunnes kohtaa "sen oikean" ja ihastuu. Vaan miehen isä ei suvaitse liittoa ja karkottaa naikkosen. Joka on toki tähän mennessä köyhtynyt myytyään omaisuuttaan elintason ylläpitämiseksi. Lopulta mies palaa rakkaansa luokse - liian myöhään, sillä tämä menehtyykin sairastettuaan jo kauan. Loppu slut, eikä edes onnellinen. Mitäs mies oli vässykkä eikä huolehtinut naisestaan. Tarina pohjautuu A. Dumas'in Kamelianaiseen ja sitä on varioitu loppumattomiin. Toki kertomus on kliseinen ja kulunut, mutta hyville tulkinnoille on aina tilaa.

Oopperan miehitys on kerrassaan mainio. Marjukka Tepponen on häikäisevä Violetta, niin ilmaisultaan kuin ääneltäänkin. Kuulaan kirkas ja kevyesti helmeilevä, suorastaan pulppuileva ääni. Ja mikä lavapreesens, huh. Minusta on hämmentävää miten oopperalaulajat onnistuvat tuottamaan ääntä makuultaan tai mykkyrässä istuessaan, mutta niin se vaan sujuu. Tepponen on vakuuttanut minut lavalla monta kertaa, ja taas kerran hän on esityksen sielu. Hänen Violettansa motto taitaa olla että hauskaa pidetään vaik syän märkänis.

Italialainen tenori Paolo Fanale oli ihan perushyvä Alfredona, mutta tenorien tyypilliseen tapaan hänen roolihahmonsa oli vähän vässykkä, mies vailla särmää. En tiedä oliko kyse vain miksausongelmasta vai oliko hänen äänensä hieman vaisu, mutta välillä se hukkui soittimien alle. Sellainen kunnon potku tuntui puuttuvan, viimeinen rutistus. En tiedä onko tämä tenoriongelma vai jotain muuta. 

Sen sijaan pienemmissä rooleissa laulaneet Ville Rusanen (paroni Douphol) ja Markus Suihkonen (tohtori Grenvil) vakuuttivat äänellään ja karismallaan - mutta näin käy kyllä aina kun heidät lavalla näen ja kuulen.

Tepposen jälkeen suurimman vaikutuksen teki muhevaääninen Arttu Kataja Alfredon isä Giorgiona. Jo tämän pelkkä fyysinen läsnäolo oli mykistävä (varsinkin kun Tepposen Violetta oli niin pikkiriikkinen) mutta myös juureva ääni ja lavakarisma. Olen minä Katajan ennenkin nähnyt, mutta esimerkiksi hänen Papagenonsa ei vakuuttanut pari vuotta sitten Tampereella. Nyt oli ihan toisin. Lisäksi hänen ja Tepposen välillä oli enemmän tunnetta ja kemiaa kuin romanttisen pääparin.

Muista solisteista Elli Vallinoja oli sympaattinen Annina-palvelija ja Niina Keitel kasinojuhlien emäntä Flora (jolla oli muuten todella näyttävä vihreä-musta-valkea juhlapuku).

Solistikaartin lisäksi lavalla esiintyi huikean mahtava oopperakuoro, Heikki Liimolan johdolla huippuunsa viritetty. Koko iso seurue siirtyy alussa lavalle Tampere-talon katsomon halki, ja tätä juhlakulkuetta on ilo katsoa, sekä toki myös kuunnella. Giancarlo Andrettan johtama Tampereen Filharmonia soittelee montussaan myös hienosti; omalta paikaltani näen hyvin myös heidän työskentelyn. Todella tuttuja säveliä ja aarioita, vaikken tosiaan teosta ole ennen nähnytkään, niin musiikki on tuttua.

Jos on esityksen esiintyjäjoukko ensiluokkaista niin sitä on myös taiteellinen tiimi. Samuel Harjanne sanoi teosesittelyssä tiistaina, että hän ohjaa sellaisen oopperan mitä haluaisi itse nähdä. Tavallaan näen tässä lukuisten musikaaliohjausten tuoman varmuuden, mutta myös uuden taidemuodon mahtipontisuuuden. Juonellisestihan La Traviata ei kovin monimutkainen tarina ole, joten "se juttu" tulee muualta. Oikeastaan tämä on tragedia, mutta esityksessä on myös lämpöä ja huumoria - vai kuinka monessa oopperassa sankaritenori nousee uima-altaasta ja laulaa uikkareissa? Harjanne on tottunut käsittelemään joukkoja, jos kohta ei missään musikaalissa taida ihan tämmöistä määrää sakkia lavalla olla. Erinomainen debyytti ja jään odottamaan oopperauran jatkoa (sekä muinaiseen Egyptiin sijaitsevaa Taikahuilua!).

Visuaalisesti tämä La Traviata on todella todella kaunis. 1920-luku on silmiä hivelevää aikakautta ja lavastaja Peter Ahlqvist on tehnyt enemmän kuin parhaansa loihtiakseen sen lavalle. Art deco -henkiset kuviot ovat kauniita ja esimerkiksi auringonsäde-motiivi toistuu juhlalavan kaiteissa kuin Violetan sairasvuoteen päädyssäkin. Ylelliset materiaalit (tai ainakin taitava illuusio niistä), näyttävät pylväät ja jättimäiset skumppalasit (joissa mahtuu vaikka tanssimaan) niin mikäs tätä on katsellessa. Myös Tinja Salmen autenttisen loistelias puvustus hivelee silmiä. Kuorolaistenkin toinen toisteen säkenöivät asut höyhenineen ja strasseineen ilahduttaa, mutta Violetan upeat asut olivat se lopullinen piste iin päällä. Johanna Vänttinen vastaa naamioinnin suunnittelusta, täydentäen näyttämökuvan.

Hienosti tonttinsa hoitavat myös Ville Syrjä (valaistus) ja Toni Haaranen (videot). Koko esitys on harmoninen ja tasapainoinen katsella. Myös Jack Johanssonin koreografiat ovat miellyttäviä; ei mikään helppo nakki miettiä liikekuvioita näin isolle joukolle. Erityisesti toisen näytöksen alussa tapahtuvien juhlien viihdyttäjät pistivät jalalla koreasti. Maagikot ja varsinkin minotaurit sekä neljä tanssijaa ovat hyvässä iskussa.

Erikoiskiitos Tampere-talon salin katon valoista, en tiedä vastaako Syrjä tästäkin, vai kuka. Mutta parin pienen tauon aikana sadat pienet lamput syttyivät kattoon, luoden tähtitaivaan vaikutelman sinisessä kajossa. Upeaa!

Käsiohjelman mukaan esityksen kesto oli n. 3 tuntia, mutta ensi-illassa päästiin 2 tuntiin ja 40 minuuttiin, joka oli ihan sopiva mitta. Pari epäuskottavaa kohtaa oli (Alfredo vetää housut "märkien" uikkarien päälle ja miten Violetan kuolinvuode on ihan ränsistynyt mutta silti siinä on kiiltävät silkkilakanat) mutta ei nyt takerruta niihin...

Loppukohtaus on todella dramaattinen ja vaikuttava. Kiemurteleva sinivihreä usva on tullut hakemaan Violetan rajan taakse, ja sinne hän joutuukin, kirjaimellisesti! Tässäkin Alfredo on hengettömämpi kuin Violetta, vaikka jälkimmäinen kuolemaa tekeekin.

Kyllä Tampereen oopperan La Traviata on kaikilla mittapuilla komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 1920-luku sopii tarinaan hienosti ja huippuluokan tiimi lavalla ja sen ulkopuolella takaa laadun. Tätä voi suositella sellaisillekin ketkä eivät ole koskaan oopperassa olleet, ja toki kaikille muillekin. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hiljaiset perivät maan / Ilmajoen musiikkijuhlat 10.6.2022

Vihdoin ja viimein kantaesityksensä Ilmajoen musiikkijuhlilla sai Jukka Linkolan säveltämä ja Tuomas Parkkisen libretoima ja ohjaama uutuusooppera Hiljaiset perivät maan. Kuten niin moni muukin teos, silläkin oli kohtalona jäädä koronan jalkoihin, ja alunperin kesälle 2020 kaavailtu ensi-ilta siirtyi lopulta kahdella vuodella. Mutta kuten vanha kansa sanoo: hyvää todellakin kannatti odottaa! Lapuanliikkeestä kertova esitys oli vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa.

Linkolan musiikki oli ihailtavan monipuolista; mukaan mahtui niin lattarirytmejä, tangoa kuin humppaakin, virren poljentoa unohtamatta. Pääpaino toki kuitenkin oopperassa. Aina en päässyt moderniin muotokieleen mukaan, mutta laulajien esittämänä musiikki soljui kauniisti. Ja miten hienosti koko ooppera oli roolitettu! Ville Rusanen oli mies paikallaan punavankileiriltä kotikyläänsä palanneena leppoisana miehenä, joka kaikesta huolimatta haluaisi uskoa ihmisten rauhanomaiseen yhdessäoloon. Miehellä on lavakarismaa ja ääntä vaikka muille jakaa. Salamarakkaus paikallisen änkyränimismiehen (Jaakko Kortekangas) tyttären Reginan (Sanna Iljin) kanssa vivahtaa hieman Romeoon ja Juliaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Epäsäätyisää liittoa ei näillä lakeuksilla kuitenkaan hyväksytä, mutta rakkaudella on tapana voittaa esteeet. Regina on suffragetti, opettaja, kulkee housuissa - ja opettaa pienille koululaisille miten asiat voidaan nähdä kahdella eri tavalla, vuoden 1918 tapahtumatkin. Isänsä tyttö monellakin tapaa, mutta myös avarakatseisempi kuin moni muu naapurinsa.

 

Kotikylässä asuu myös "kylän ainut kommunisti" Iivari (Ilkka Hämäläinen), lupsakka mies jonka kohtaloksi koituu lapualaisliikkeeseen lipunut poikansa Penjaami (Akseli Ferrand). Näiden kahden suhteen kautta peilataan paljolti työväenliikkeen ja lapuanliikkeen hankauksia. Mietin miltä katsomossa istuneiden paikkakuntalaisten (tai ylipäätään pohjanmaalaisten) vanhempien katsojien sisimmissä tuntui, katsella jättimäistä Vihtori Kosolan julistetta ja sinimustia lippuja saloissa liehumassa? Historian siivet todellakin havisivat. Siinä missä itselleni tämä oli mielenkiintoinen pala Suomen historiaa, niin monelle katsojalle mieleen voi tulla kipeitä, omakohtaisia (tai vähintäänkin oman suvun kokemia) muistoja. Oli sitten puoluepoliittisesti oikealla tai vasemmalla. Mannerheimin pilkkaa ei oikein suvaita Suomessa vieläkään, ja varovaisen nätisti Parkkinen tekstissään tökkii näitä kipukohtia.

Muhevaääninen rovasti (Nicholas Söderlund) tuo kirkon näkemyksen asiaan, ja kuten libretossa lukee, hän on rovasti päivisin, muiluttaja öisin. Vaikka näyttelijä Taneli Mäkelä on periaatteessa puheroolissa Vihtori Kosolana, niin yllättävän paljon hänkin laulamaan pääsee. Ja mikä jottei, sujuuhan se laulu mieheltä mallikkaasti, kun ei ihan oopperaa vedetä. "Jumalan valitsema kansanjohtaja" eli Kosola on eleetön mutta karismaattinen - helppo uskoa miten hän sai kansaa puolelleen puhumalla. Viidennessä kohtauksessa V. Kosola ja Muiluttajat laulavat Lapuan seurahuoneella. Kuusihenkinen big band säestää taustalla muilutuskohtauksia, taas samaan aikaan hauskaa ja kauheaa. Samankaltaista vastakkainasettelua on koko teoksessa paljon. 

Yhden mielenkiintoisen lisätwistin tarinaan tuo epämääräinen "saksalainen" seikkailijatar/kreivitär Minna Craucher (Mari Palo) joka onnistuu kietomaan niin nimismies Holbergin kuin Kosolankin pauloihinsa. Huikentelevainen naikkonen ajaa omia etujaan, ja opportunistina kokeilee kaikkia mahdollisia keinoja. Vaan lopussa joudumme sanomaan hällekin "Auf Wienerschnitzel"! Oivallisen hauska hahmo ja miten upeasti Palo tätä tulkitsee. 

Paljon dramaattisia käänteitä, surullisia ihmiskohtaloita ja vaikuttavia tapahtumia myöhemmin pääsemme tarinan loppuun. Kaikki loppuu kuolemaan, tietenkin. Vaikka on sitä muutenkin matkan varrella nähty. Kolmisen tuntia on ihan sopiva mitta oopperalle, semminkin kun väliaika kestää ruhtinaalliset 40 minuuttia. No, ehtivät kaikki ainakin nauttia virvokkeita. 

Tuttuun tapaansa Parkkinen on kirjoittanut hauskan libreton. Tai jos nyt voi lapuanliikkeestä voi sanoa noin. Mutta mukana on paljon huumoria, sanaleikkejä ja suoranaisia vitsejäkin. Vaikka aihe on vakava, välillä surullinenkin, niin ei siitä tarvitse kovin ryppyotsaisesti kertoa. Parkkisen edellinen oopperatyö, erinomainen Veljeni vartija (Tampereen ooppera 2018) käsitteli paljolti samoja teemoja ja asioita, tai oli jollain tasolla esiosa tälle. Osalla henkilöhahmoista on oikea esikuva, kuten vaikkapa Hilja Riipinen (Essi Luttinen), joka toimi rehtorina ja myöhemmin kansanedustajakin. 

Vaikka Olavin ja Reginan säätyrajoja rikkova rakkaustarina on yksi juonenkäänne, käsitellään monia muitakin suhteita. Iivari-isän ja Penjaami-pojan myrskyisät välit, Minnan ja miestensä... ja kaikki nämä päättyvät huonosti. Lisäksi kaiken taustalla häälyy Suomen poliittinen tilanne vuoden 1930 nurkilla, lapuanliikkeen ja Kosolan nousu ja (t)uho, työväenliikkeen olojen kurjistaminen ja kommunismin kitkentä.

Parkkisen ohjaus oli myös napakkaa ja kohtaukset limittyivät ja lomittuivat jouhevasti. Ensimmäinen näytös loppuu upeasti kohtaukseen missä tapahtuu paljon yhtäaikaa, vuorotellen. Olavin ja Reginan häät ja talonpoikien marssi Helsingin Senaatintorille. Komeaa! Minnan salongin kohtaus Kosolan ja nimismies Holbergin kanssa on myös dramaturgisesti kiinnostava, kuten myös Iivarin ja Penjaamin viimeinen tapaaminen, mikä nähdään useamman kerran. Heidän molempien kohtalonsa koskettaa kyllä syvältä, molemmat ehdottomia aatteessaan ja vilpittömiä uskossaan. Penjaamin äiti Naima (Jenni Lättilä) laulaa ehdottomasti koskettavimman surulaulun 12. kohtauksen lopussa. Tämä topakka maan hiljainen herkistyy ja hiljenee, tuudittelemaan syyllisyytensä taakan alle musertunutta poikaansa.

Kaunis kesäilta ja upea joenrannan miljöö ja siihen päälle Marjatta Kuivaston pelkistetyn kaunis, sinisävyinen liukuvärjätty (valkoisesta IKL:n siniseen) puulavastus. Siinä silmä lepäsi. Lavastus oli toimiva ja tarjoili muutamia pieniä yllätyksiäkin. Tärkeimpiä rakennuksia esittivät pienoismallit, mutta sekin toimi tässä hyvin. Lapuan tuomiokirkko kaiken yllä, kuin muistutuksena jumalan alati valvovasta läsnäolosta. 

Leena Rintalan suunnittelemat yksinkertaisen tyylikkäät asut olivat myös harmaan, valkoisen ja mustan sävyissä, ripauksella sinistä. Ja toki myös kommunismin punaista! Varsinkin näyttävissä kuorokohtauksissa harmoniset puvut pääsivät oikeuksiinsa. Osku Heiskasen koreografioissa helmat lensivät ja jalka nousi. Varsinkin V. Kosola & Muiluttajien keikalla oli melkoiset tanssimuuvit. Jussi Matikaisen ja Oliver Siitarin äänisuunnitteluakin on kehuttava; ääni kuului selkeästi ja hyvin, ja monelta eri suunnalta.

Jouni Rissanen johti Vaasan kaupunginorkesteria ja lisäksi kuulimme Ilmajoen oopperakuoroa ja myös lapsi- ja nuorisokuoroa.

En tiedä meneekö Olavin ajama pasifistinen viesti perille, se että puheella ja rauhanomaisin keinoin pitäisi koittaa asiat selvittää, eikä ainakaan sotimalla. Kun kantaesitys viivästyi kaksi vuotta ja olemme nähneet taas uuden sodan syttymisen lähialueillamme, on aihe yllättävänkin lähellä taas meitäkin. Vaikka näistä tapahtuma-ajoista on jo 90 vuotta, eivät teemat ja aiheet ole kadonneet minnekään. Regina laulaa lopussa: "Jos laki lakkaa olemasta meillä ei ole vapautta, ei omaisuuta, turvallisuutta, ei henkeäkään. Niin, meillä ei ole mitään.". Näinhän se on, mutta ymmärtävätkö sitä kaikki?

Ensi kesänä Ilmajoella nähdään taas mielenkiintoista, nimittäin Armi Ratiasta kertova uutuus, jonka säveltää Eeva Kontu. Odotan sitä mielenkiinnolla, vaikka toki Hiljaiset perivät maan olisi voinut jatkaa vielä toisen vuoden. Sen verran kovatasoinen esitys kyllä oli. Lisää oopperoita Tuomas Parkkiselta!

Kuvien copyright Jussi Niukkala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2022

Ah, suosikkioopperani! Taikahuilu! Hieno tekijäryhmä, yksi suosikkiohjaajistani Tuomas Parkkinen, huikean kaunista musiikkia ja suuria tunteita, oopperaa parhaimmillaan siis. Osui vielä hyvään saumaan, kun olin juuri hieman aiemmin nähnyt Turun kaupunginteatterissa myöskin Parkkisen ohjaaman Amadeus, missä Taikahuilu oli myös esillä.

Taikahuilu nähtiin Tampere-talossa viimeksi 2011, osittain samalla tekijäporukalla toteutettuna. Silloin jäi välistä, joten sikäli kiva että se palasi näinkin pian, arvatenkin paikkaamaan koronan sotkemia aikatauluja. Tällä kertaa rakkaat ja tutut hahmot seikkailevat 1930-luvun Las Vegasissa. Tinde Lappalaisen lavastus onkin mahtipontisen överiä, sekoitus glitteriä ja kitchiä. Lukuisat neonvalot, tekopalmut, kultakankaat, hissit ja pyramidit ovat ehtaa Vegas-henkeä. Tulostetut Nevadan aavikkohiekat toimivat hyvin taustalla, ja irtokivet viimeistelivät maiseman.

Elina Vättö on loihtinut upeat 30-luvun henkiset värikkäät asut. Papageno on arkinen ruskeassa tweedissään, ehkä jopa hieman nukkavieruna, Yön Kuningatar upea mustissa höyhenissään, yökerholaulajan kimaltavissa (ja hyvin mustissa) asuissa, kulta-aamutakkinen Sarastron Luxor-veljeskunta, Kaitsijapappi baarimikon valkoisissaan ja kolme naista huipputyylikkäissä luomuksissaan, pillerihattuja myöten tyylikkäinä! Jos on puvustus ja lavastus kaunista katsottavaa niin kyllä Ville Syrjän valotkin ansaitsevat kiitosmaininnan. Neonvalot kyllä loivat Vegas-tunnelmaa.

Esiintyjät olivat huippuluokkaa, erityisesti tietysti Ville Rusanen Kaitsijapappina säväytti, vaikka rooli olikin kovin pieni. Suvi Väyrynen oli näyttävä ilmestys Yön kuningattarena, ja äänikin soljui dramaattisen kauniina. Jostain syystä normaalisti suosikkihahmoni Papageno (Arttu Kataja) oli tehty minulle liian hömpäksi ja vitsiniekaksi, enkä hahmona nyt kauheasti häneen tykästynyt, vaikka Kataja tosin lauloi hienosti. Nicholas Söderlundin ääni oli jyhkeä ja hänen Sarastronsa ei ollut lainkaan uhkaava tai pelottava, vaan ehkä jopa leppoisa. Ja kuten aina, tenoriroolit ovat tylsiä, vaikka kuinka Tamino onkin hyvä ja reipas sankari, niin hohhoijaa. Tuomas Katajala oli toki ihan mies paikallaan, ja varsinkin tämän turhautuminen alati ruokaa, juomaa ja naisia ajattelevaan Papagenoon oli hyvin samaistuttavaa.

Tuuli Takala on aina niin raikas, kaunis ja säteilevä, puhumattakaan hänen kauniista äänestään. Kerrassaan täydellinen Pamina! Niljakkaana feikki-cowboy Monostatoksena (miten epäkiitollinen rooli olla tuommoinen ketku, Papagenokin on ketku mutta hyvällä ja sympaattisella tavalla) lauloi Jaakko Kortekangas. Tämän artikulointi toi mieleen mustavalkoisen Suomi-filmin sankarin! Papagenan aika pienehkössä roolissa lauloi Päivi Pylvänäinen.

Lisäksi pitää mainita kaksi teatterin grand-old-maniä eli Esko Roine ja Heikki Kinnunen jotka pappien rooleissa pääsivät kyllä hieman laulamaankin. Yleisö kyllä kyllä heidän lavakarismastaan. Lisäksi lavalla nähtiin myös taikuri, Vegasissa kun ollaan! Kolmena poikana hurmasi peräti yhdeksän eri-ikäistä lasta (jotka myös lauloivat kuin satakielet).

Taminolle ilmestyvä lohikäärme oli kerrassaan upea (kiitos nukettajat!) ja rivitanssikohtaus oli hykerryttävä. Yön kuningattaren aaria ja tämän liuta klooneja oli kyllä vaikuttavaa, niin korville kuin silmillekin. Lopun Vegas-häät olivat kirsikka kakun päällä.

Puheosuuksia oli yllättävänkin paljon, mutta ei se kyllä mitenkään haitannut, vaikka ooppera olikin. Risto Joostin johtama Tampere Filharmonia soi kauniisti ja Heikki Liimolan kipparoima Tampereen Oopperan kuoro myös. Kuorolaiset taipuivat hyvin moneen, junttihuoltomiehistä ja turvamiehistä herrakerhon edustusmiehiin. Känniläisten äjien laulaminen saksaksi toimii hyvin. Naispuolisella kuorolla on tässä kyllä aika minimaalinen rooli.

Jostain syystä ensi-illassa ei kaikkien laulusta aina saanut selvää, siispä tekstitys oli hyvä. Puheosuudet kyllä kuuluivat ja niistä sai selvän mutta lauluosuudet puuroutuivat ja oli kai miksattu aika alhaalle. Tai mikä lie äänentoistossa ollut ongelmana. Toivon mukaan tämä korjautui seuraaviin esityksiin. Lisäksi salissa oli aivan julmetun kylmä. Onneksi kuulin vinkin ja sain narikasta väliajalla huovan, joka paransi tilannetta huomattavaksi. Vahtimestarit olivat tässä kyllä tosi avuliaita, ja olivat huoltoonkin yhteydessä, mutta eihän tuommoista valtavaa salia hetkessä lämmitetä. 

Esityksiä oli vain kuusi, joten ne ehtivät jo loppua. Toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät nähdä. Ensi keväänä sitten vihdoin Lentävä hollantilainen, viime keväältä siirtyvä esitys.

Vaan on se kumma ettei Taikahuiluun koskaan kyllästy, ja joka kerralla siitä näkee aina uusia puolia. Kukin ohjaaja tekee omannäköisensä esityksen ja katsoja voi vaan istua penkillään ja nauttia. Ja poimia sieltä kaikenlaisia viittauksia, symboliikkaa ja muuta kivaa. Tuomas Parkkinen oli taas tehnyt hienoa työtä ja luonut hieman erilaisen Taikahuilun, missä se maaginen taika on yhä läsnä. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Faust / Savonlinnan oopperajuhlat 7.7.2018

Ja koska olin muutenkin maisemissa, niin samalla "vaivalla" sitä toisenkin oopperan katsoo. Ja koska Faustissa oli mukana yksi suosikkibaritoneistani eli Ville Rusanen. Tai ainakin piti olla. Valitettavasti kuulin edellisenä päivänä, juuri ennen Patarouvaa, että Rusanen ei olekaan ensi-illassa, mutta ehkä myöhemmissä esityksissä sitten. Voi määh. [Lisää määh-fiiliksiä tuli siitä, kun ehkä Euroopan pisin mies sattui istumaan edessäni (mutta väliajalla hän siirtyi jonnekin muualle, huraa!). Istuin tällä kertaa kuudennella rivillä ja erinomainen oli tämäkin paikka.]

Eipä anneta sen häiritä että suosikkilaulaja on poissa. Uusi oopperatuttavuus minulle oli tämäkin eli Charles Gounodin säveltämä Faust. Vaikka tämä versio on ensiesitetty Savonlinnassa jo 1999, niin minä oopperanoviisina olen missannut toki tämänkin. Goethen tarinahan on suht tuttu, mutta tämä Jules Barbierin ja Michel Carrén libretto on taas yhdenlainen tulkinta aiheesta. Vilppu Kiljunen ohjaa ja reilu kolmetuntinen suhahtaa kyllä nopeasti. Yleisö antaa lopuksi (ja muutaman kerran välilläkin) raikuvat aplodit ja tuntuu että tämä on suositumpi kuin edellisiltainen Patarouva. Musiikillisesti tykkäsin kyllä Patarouvasta enemmän. Tarinana Faust on kyllä kiinnostavampi ehkä, mutta molempi parempi.

Olavinlinnan massiivista lavaa dominoi jättimäinen siipirakennelma. Koko esityksen ajan odotan sen siirtyvän, tai kääntyvän tai liikkuvan jollain tavalla. Kimmo Viskari on suunnitellut siipensä nerokkaasti. Kaikenlaiset myytit ja tarinat mihin liittyy lentäminen ja siivet vilahtavat mielessäni, jo ennenkuin kuulemme ensimmäistä nuottiakaan. Enkeleistä Ikarokseen ja vaikka mihin. Asiat tapahtuvat siipien suojassa?

Mutta kun esitys alkaa ja siipeen heijastetaan erilaisia kuvia - olen lopullisesti myyty. Anton Kulaginin suunnittelemat valot muuttavat siiven väriä, mutta eniten minua järisyttävät vanhat kuvat. Verenkiertoa, käden röntgenkuvaa, tähtitaivasta, uskonnollista kuvastoa... Uskonnollinen kuvasto oli muutenkin isossa osassa oopperaa. En tiedä onko Faust niin uskonnollinen ooppera, mutta ainakin tässä versiossa se korostui jotenkin, vai kuvittelenko vaan. Niinikään Kimmo Viskarin suunnittelemissa puvuissa noudatettiin puna/musta/valkoislinjaa, kuten valoissa ja lavastuksessakin. Päähineet toivat mieleeni jotain todella tuttua; hugenotteja tai keskiaikaisia eurooppalaisia rouvia. Upeat, upeat puvut kertakaikkiaan.

Upeaa oli myös erittäin isossa osassa olleet kolme naistanssijaa (nimiä ei suureksi harmikseni ole mainittu missään), jotka Macbethin noitien lailla putkahtelivat esille milloin missäkin. Herransa käskyläisiä, viettelijöitä, ja kerrassaan taitavia tanssijoita. Lisäys: tanssijoiden nimet oli myöhemmin lisätty Oopperajuhlien kotisivuille. Eli kiitos Meeri Lempiäinen, Anna Stenberg ja Satu Rinnetmäki.

Kyllä tässä pääosan vie ehdottomasti uskomattoman karismaattinen ja suorastaan hurmaavan viettelevä Mefisto (Petri Lindroos) eikä paljon vaatimattomampi Faust (Jesus Garcia). Hyvin tämäkin tosin lauloi, mutta ihan statistiksi jäi itse Saatanan rinnalla. Tämä oli kaikin puolin vaikuttava ilmestys, kermanvärisessä luomuksessaan ja verenpunaisessa solmiossa, ja pilkettä silmäkulmassa. Kyllä se todellinen (sanoisinko peräti saatanallinen) hahmokin lopuksi nähdään, ja siitä on sitten jo viehätysvoima kaukana. Mutta nappisuoritus maskeeraustiimiltä (ja suunnittelulta a'la Marjo Riihimäki) ja toki myös puvustukselta. Ja kyllä se ääni ja olemuskin on häikäisevä! Karismaa kyllä Saatana tarvitseekin, viekoitellakseen Faustin pahoille teille. No, itsehän tämä haluaa olla nuori ja komea, että naiset lankeaisivat jalkoihinsa. Ja pim! Salamannopeasti kumaraisesta vanhuksesta viitassaan kuoriutuu salskea urho!

Saatanan ja hänelle sielunsa myyneen Faustin lisäksi päähenkilönä on kaunis, nuori ja viaton Margareta (Marjukka Tepponen). Tämä valitettavasti kaikesta hyveellisyydestään huolimatta lankeaa Faustin pauloihin, todella ikävin seurauksin. Sotaan lähtenyt veli Valentin (Clemens Unterreiner) pyytää ystäväänsä Siebeliä (Erica Back) huolehtimaan siskostaan, mutta ei auta Siebelin huolenpito vaan Margareta joutuu vietellyksi. Siebel on itsekin ihastunut neitoon, mutta hänen vaatimattomat kukkasensa suorastaan lakastuvat Faustin korulahjojen rinnalla.

       

Kun Valentin palaa raajarikkona (ja sotaneurooseista kärsien) vastassa on langennut sisko. Viattomasta neidosta on tullut yhteisön hylkiö. Rikottu, mutta uudenlaista vahvuutta silti saanut. Margaretan tragedia on rakastua väärään mieheen (Faust), vaikka tarjolla olisi hyvä ja kunnollinenkin (Siebel). Tepponen ja Back on molemmat mun suosikkeja; kummallakin on kaunis ääni ja lavasäteily kohdillaan. Back oli muuten taas housuroolissa, kuten keväällä Tampereen Veljeni vartijassakin. Tämän porukan lisäksi lavalla nähtiin "kypsänpuoleinen" Martta (Tiina Penttinen), joka on juuri jäänyt leskeksi ja joka myös lankeaa Saatanan viettelylle. Taisikin olla Martta joka Saatanan vaatteet sai sekaisin... Ja lisäksi muhevaääninen Wagner (Jussi Merikanto).

En voi sille mitään että taas kerran tuntuu siltä että tenori (tässä Faust) saa tylsimmät roolit. Ja bassot (Mefisto) ja baritonit on pahiksia - ja siten yleensä myös kiinnostavimmissa osissa. Oopperoiden juonet ovat aika heppoisia, siis se varsinainen lyriikka. Samoja asioita toistellaan ja aika naiivejakin nämä usein ovat. Kukaanhan ei siis jaksaisi lukea tämmöistä proosaa! Tai näytelmää. Oopperoiden hahmot kokevat kaiken niin intensiivisesti ja täysillä. Rakastutaan, petetään, kuollaan - mikään tunnetila ei jää puolitiehen.

Välillä tuli mieleen kuin Marvel olisi ollut mukana oopperan taustavoimissa: lavallahan ovat ilmetyt Doctor Strange ja Ironman! Ja miten mulle tuli nahkatakissaan ja sivuilta auki olevista housuissaan heiluneesta Valentinista joku myöhempien aikojen Onnenpäivien Fonzie, jolta on moottoripyörä vaan hukassa.

Kuoro tekee taas todella hienoa työtä. Matti Hyökki saa tästä porukasta piiskattua esille kauniita ääniä ja Petri Kekoni liikkeitä. Tosin ehkä Kekoni lienee keskittynyt loihtimaan askelkuvioita kolmelle upealle tanssijalle.

Tämä Faust jätti kyllä mieleeni monta mykistävää näkyä. Saatanan punainen kädenjälki Faustin rinnassa, virtaava veri, massiiviset joukkokohtaukset, Saatanan tekemät silmänkääntötemput/ihmeteot juomaa suihkuavine tyyppeineen, Saatanan hienosti toteutettu katoaminen ja ilmestyminen, Martan häikäisevä punainen puku valtavine hihoineen, sotaisat kohtaukset jykevine sotalauluineen, tulisohdut, verta valuva orjantappurakruunuinen Jeesus. Mutta ehkä visuaalisesti tyrmäävin kohtaus on lattiasta nousevat ja itseään paljaisiin yläruumisiinsa ruoskivat tyypit. Uskonto ajaa monenlaisiin tekoihin. Ja se kun Saatana on ottanut oikean olomuotonsa (punaisissa haaremihousuissaan!) ja hotkaisee Margaretan istukan suihinsa. Hurme peittää kaiken. HUH! Lopuksi valkoinen kuoro ja Jeesuksen mahti voittaa kaiken. Mutta Faustia ei enää pelasta mikään. Kauppa on kauppa, ja sielu on myyty.

Jäin tosin pohtimaan miksi Faust hylkäsi Margaretan. Kun Saatana käski? Kun sai haluamansa eli tämän neitsyyden? Kun kyllästyi ja halusi uuden naisen? Tarvitsee selkeästi tutustua librettoon ja Faustiin muutenkin lisää. Vaan tarvitseeko sitä ihan kaikkea aina ymmärtääkään.

Vaikka alussa sanoin että Faust on oopperana minulle uusi tuttavuus, niin onhan siinä yksi tuttu aaria sentään. Nimittäin Tintti-sarjakuva-albumeissa seikkaileva oopperadiiva Milanon satakieli Bianca Castafiore laulaa aina Faustin Koruaariaa (Ah ma nauran, kun kuvani näin kauniina peilissäin nään). En siis ole kuullut sitä koskaan, mutta tuttu se oli silti. Hienoa oli kuulla se nyt näin oikeastikin, ja nyt ymmärrän kontekstinkin! Ja bonuksena vielä Marjukka Tepposen kauniisti laulamana (taatusti parempi kuin Castafioren tulkinta!).

Savonlinnan Faust oli sekoitus goottikauhua, mahtipontista musiikkia ja huimaa visuaalista tykitystä. Uskonto on isossa osassa ja mieli ei kerkeä edes prosessoimaan kaikkea sitä symboliikkaa mitä lavalta vyöryää verkkokalvoille. Aivan euforinen kokemus suorastaan, ja heti haluaisin nähdä tämän uudelleen. Mielellään Ville Rusasella varustettuna, kiitos.


Esityskuvien copyright Soila Puurtinen ja Valtteri Hirvonen,
loppukiitoskuvat omiani sekä siipikuva esityksen alussa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Veljeni vartija / Tampereen ooppera 16.2.2018

Odotukset olivat korkealla - ja kyllähän ne tuli lunastettua; mennen tullen ja palatessa. Kymmenkunta vuotta työhön meni mutta Olli Kortekangas (musiikki) ja Tuomas Parkkinen (libretto ja ohjaus) ovat yhdessä loihtineet todella korketasoisen oopperan Veljeni vartija. Ooppera jota oli ilo katsoa ja kuunnella, tämmöisenkin katsojan joka ei ole mikään ooppera-asiantuntija, ja jolle erityisesti nykyooppera on aika vierasta.

Veljeni vartija on Tampereen oopperan 125. ensi-ilta ja sopii tietenkin tähän vuoteen kuin nenä päähän. Kertomuksen keskiössä on Rossin perhe, ja heidän porvarillinen tamperelaiskotinsa. Isä Johannes (jykevä Juha Kotilainen) kinastelee taloudenhoitajan - osuvasti nimetyn Rauha Valkosen (hersyvä Päivi Nisula) kanssa - ja on vankkumaton pasifisti. Isän murhe onkin melkoinen, kun rakas arkkitehtipoika Eemil (aina niin upea Ville Rusanen) ja tytär Amanda (säteilevän raikas Tuuli Takala) ajautuvat eri puolille sisällissodan syttyessä. Amanda on nainut säätynsä alapuolelta avioituessaan Iisakki Frimanin (Tuomas Katajala) kanssa, ja siten sinetöinyt kohtalonsa punaisten riveissä. Eemil on "tietenkin" valkoisten riveissä. Perhe hajoaa ja isä ei lainkaan hyväksy tyttärensä valintoja ja ratkaisuita.

Perheen (lasken tähän mukaan Rauhan ja Iisakin kanssa) väliset jännitteet ja dynamiikka muodostavat tarinan ytimen. Mutta kevään melskeissä mukaan kuvioihin tulevat myös Serafina Suomi (ihanan raikasääninen Erica Back), Hanna Waltz (Virpi Räisänen) ja Onni Kontio (Suvi Väyrynen hienossa housuroolissaan). Kaikilla on tärkeä rooli kokonaisuudessa. Onni Kontio pohjaa oikeaan henkilöön (Onni Kokko), joka sai maineen kuolemattomana sotilaspoikana valkoisten riveissä. Häneen kun eivät luodit pystyneet. Muutenkin esityksessä on historialliset faktat kohdillaan ja kaikesta huomaa että tutkimustyötä on tehty runsaasti. Lisäksi tässä on paljon kumarruksia kaikenlaisiin kulttuurihistoriallisiin juttuihin, ja useampi katsomiskerta olisi tarpeen kaiken toteamiseen.

Koko solistikaarti on todella upea, mutta eniten tykkäsin naiskolmikko Tuuli Takalasta, Päivi Nisulasta ja Erica Backista. Sekä tietysti aina tärisyttävän ihanasta Ville Rusasesta, joka taas kerran teki tunteisiin menevän ja korkeatasoisen roolityön.

Monesti tenorit ovat oopperassa sankareita, mutta tässä oopperassa ei taida olla sankareita laisinkaan, ei ainakaan tenori Tuomas Katajalan Iisakki. Ketku ja katala mies, joka on mustasukkainen vaimonsa veljelle sisarusten läheisten välien takia, ja pettää lopulta vaimonsa ja kaiken muunkin. Sankari ei ole myöskään baritoni Ville Rusasen Eemil, joka kohtalokkaan erehdyksensä vuoksi taitaa itse kärsiä vielä enemmän kuin muu perhe. Ehkä Amanda onkin se sankari? Tai oikeastaan kaikki nämä vahvat naiset, Amanda, Serafina ja Rauha. Naissankareita!

Vaikka sitä ehkä voisi luulla että juoni olisi jo vanhan kertausta, ja näitä 1918-teemaisia esityksiä on varsinkin Tampereella jo niin nähnyt, niin iloisesti tämä ooppera yllättää. Taas yhdenlainen näkökulma asiaan, ja nyt rikkiärevityn ja kahtiajaetun perheen näkökulmasta. Parkkisen teksti on soljuvaa, riimiteltyä, hauskaakin, vaikka tässä yhteydessä hauskuus ei ehkä kuitenkaan ole se itsestäänselvin asia. Onhan tässä draamaa ja monenlaista käännettä, ahdistavia asioita ja sellaisia tapahtumia mitä katsoessa tekisi mieli sulkea silmät, ja korvatkin. Mutta arjen pienistä jutuista, myös sodan keskellä, voi löytää pieniä ilahduttavia asioita. Rauha Valkonen poliittisesti ei ehkä niin korrekteine mielipiteineen ja kipakoine luonteineen tuo yhden hyvin viihdyttävän elementin mukaan. Rauha on räväkkä ja napakka eikä pelkää sanoa mielipiteitään suoraan, koskivat ne sitten hänen omaa työtään tai punaista roskaväkeä. Parkkinen kuvaileekin Rauhaa valkoisimmaksi punikiksi mitä löytyy. Jos kohta Rauha tuokin kepeyttä mukaan, niin kyllä tämä enimmäkseen on raskas ja synkkä tarina.

Tekstissä on paljon nokkeluutta ja riimittelyä, mikä tuntuu olevan Parkkisen lyriikoille ominaista. Sellaista kielellistä iloittelua mistä omat korvani erityisesti pitävät. Hyvin paikallisiin tapahtumiin kytketään myös kansainväliset konfliktit Venäjän vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Eihän me missään kuplassa täällä Suomessa olla, vaan isompi kokonaisuus välittyy tästäkin kertomuksesta. Vaikka toki Suomeen ja erityisesti Tampereeseen keskitytäänkin. Minusta Kortekankaan ja Parkkisen ajatus ensimmäisestä nimenomaan tamperelaisesta oopperasta oli loistava ja tässä se nyt on!

Musiikista en oikein osaa sanoa paljon mitään. Aika vaikeaakin, eikä mieleen jää mitään mitä tunnistaisin ehkä jälkikäteen. Monipuolista, välillä tutumpiakin juttuja (mm. jazzia, vallankumoushenkistä matruusien laulua) sisältäviä kohtia. Jotenkin ensimmäisen näytöksen Sanasota kuulostaa Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin biisiltä Taidetta vai pornoa?, vaikka musiikintekijät ovat toki ihan eri miehiä. Mutta ehkä se on Parkkisen riimittelyt? Tätä musiikkia pitäisi kuunnella uudelleen.

Tampere Filharmonia soittaa Santtu-Matias Rouvalin johdolla tasaisen hienosti. Heikki Liimolan johtama Tampereen Oopperan kuoro ja lapsikuoro vetävät kyllä kuoro-osiot upeasti ja vatsanpohjaa kouraisten. Muutenkin joukkokohtaukset on vaan huikaisevat. Osku Heiskanen vastaa koreografioista ja isojen ihmismassojen liikuttelu on kyllä oma taiteenlajinsa. Amandan ja Iisakin häissä on aika modernit (ja hienot) tanssikuviot. Ja valkokaartin revyymäinen Valloittavat miehet kaupungin on aivan hulvaton!

Yksi esityksen kohokohtia oli kuoron laulama kohta Mustaa mustaa Johanneksen kirkossa, ilman orkesterin säestystä. Kirkkoon paennut valtava väkijoukko ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Toki se oli visuaalisestikin upea kohtaus, kun Hugo Simbergin fresko Köynnöksenkantajat herää henkiin pienten kuorolaisten käsissä. Huh. Ei ole punaisia tai valkoisia, on vain pelkkää mustaa.

Muutenkin visuaalisuudessaan tämä tuotanto hakee vertaistaan. Tampere-talon lava on suuri ja sitä käytetään hienosti niin syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Erityisen hienoja ovat vanhoista Tampereen rakennuksista tehdyt projisointi-lavasteet, sekä kankaina että muina. Myös kuormalavat pitkin ja poikin ovat näyttäviä elementtejä. Jotenkin sellaisia keskeneräisyyteen ja jälleenrakentamiseen liittyviä elementtejä, kuten lopun teollisesta noususta muistuttavat katon teräspalkitkin. Kati Lukka on taas kerran onnistut täydellisesti lavastuksessaan. Myös toisen konkarin eli Tarja Simonen pukusuunnittelu on todella kaunista katseltavaa. Paljon työläisten maanläheisiä sävyjä, harmaata ja mustaa ja ruskeaa. Sotilaspukuja. Punaiset ja muunkin väriset myssyt ovat ihana yksityiskohta! Ja Rauhan puunoksakirjailtu mekko on upea, ja Amandan pitsikirjailtu hääpuku. Ja miesten puvuissa olevat "piirretyt" yksityiskohdat.

Onneksi valosuunnittelija Ville Syrjä ei sorru pelkkiin valkoisiin ja punaisiin valoihin, vaan käyttää monipuolisesti kaikenlaisia valoja. Välillä pistemäisiä kohdevaloja, välillä pehmeämpiä sävyjä. Ja koska sota ja taistelut ovat isossa osassa niin valoilla sekä räjähdyksillä ja muilla kovilla äänillä on iso roolinsa tässä. Kyllä meinaan kuuluu ja näkyy!

Alku oli aika vaikuttava. Tyhjiä tuoleja, osassa valkoinen, osassa punainen nauha. Pikkuhiljaa esiintyjät tulevat lavalle yksitellen ja porukoissa ja laittavat nauhat käteensä. Valkoisia nauhoja käyttävät ovat selkeästi hienompaa väkeä, monella näyttävät hatutkin, ja turkiksia. Luonnollisesti punaiset nauhat menevät hieman vaatimattomammin pukeutuneille. Viimeksi vastaava ratkaisu oli Lahden kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla -näytelmässä, tosin siinä oli tuoleilla vaatekasat mitä esiintyjät pukivat päälleen.

Ihanaa ajankuvaa 1910-luvun Tampereelta, käydään elokuvissakin katsomassa Quo Vadis-elokuvaa (ja Iisakin elokuvamainen kosinta!), leipäjonoja ja venäläisiä matruuseja. On Tampereen teatteria, nykyistä Tuomiokirkkoa, Kalevankankaan taistelua, ja muita hienoja maanmerkkejä. Amandan ja Iisakin lapsettomuus koskettaa, ja palaa vielä takaisin kummittelemaan Amandan elämään monet kerrat. Hykerryttävä kohtaus on kun punakaarti tulee Rossien kotiin etsimään aseita - Rauha pelastaa tilanteen oivallista tilannetajua käyttämällä! Ja Rauhan ja Iisakin kohtaus kun Rauha saa potkut! Ei ole vaikea ymmärtää mikä saa Amandan lopulta liittymään punakaartiin. Niillä keillä ei ollut enää mitään menetettävää se oli varsin varteenotettava vaihtoehto.

Tampere-talon ensi-illassa sattui vielä niin ikävästi, että yksi solisteista eli Tuomas Purhio oli sairastunut ja häntä paikkaamaan oli hälytetty Kristjan Mojsnik. Tämä lauloi roolin orkesterimontusta ja lavalle joutui tuuraajaksi ohjaaja Parkkinen. Ainakin omalle paikalleni permannon 6. riville meni täydestä, eli ellen olisi tiennyt paikkauksesta, ei sitä varmaan olisi edes huomannut. Tämä Tuntematon Sotilas on monessa kohtauksessa mukana ja hyvin Parkkinen/Mojsnik roolista selviytyy. Ylen sivuilla on muuten lisää tästä aiheesta.

Vajaan kolmen tunnin esitys on henkeäsalpaava ja jännittävä, vaikka tapahtumien kulku on toki pääpiirteittäin tiedossa. Silti luvassa on paljon yllätyksiä ja vaarallisia tilanteita. Ensimmäisen näytöksen loppu päätty kamalaan cliffhangeriin - ampuuko veli siskon? Lopussa vankileirit ja teloitukset ahdistavat, ja lasten leikkiminen ruumiiden joukossa. Vaikka kaupunki on tuhottu, niin ilo ja toivo ehkä nostavat päätään, kaikkien karmaisevienkin tapahtumien jälkeen. Henkiinjääneet koittavat selvitä, kukin tavallaan. Eemil on luhistunut syyllisyydessään ja Lady Macbethin tavoin pesee lakkaamatta käsiään. Amandan ja Serafinan kohtalot kietoutuivat monella tapaa yhteen, ja sen seurauksena Amandalle lankeaa lopulta tärkeä (ja mieluisakin) tehtävä.

On hyvä että ooppera on tekstitetty, koska ihan kaikesta ei saa sataprosenttisesti selvää. Toki ihan kaikkea ei tekstityskenttään mahdukaan, koska siinä on myös suomen lisäksi englanninkielinen käännös.

Olen tosi vähän nähnyt kotimaista oopperaa, mutta niistä vähistä tämä menee heittämällä kärkeen! Mahtipontista, suuria tunteita ja raskas tarina, johon on saatu kyllä onneksi hieman keveyttäkin mukaan. Vaikuttavaa katsottavaa.

Lippuja loppuihin esityksiin on vielä saatavilla ja tämä kannattaisi kyllä kokea ihan livenä Tampere-talolla. Mikäli ei onnistu niin Yle Areena pelastaa! Sieltä Veljeni vartija löytyy jo, aina 20.8.2018 asti ja tulee se pääsiäisenä Yle Teemalta telkkaristakin. Vahva suositus.


Esityskuvien copyright Petri Nuutinen, loppukumarruskuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Kansallisooppera 23.11.2017

Nyt on kyllä taatusti erilainen Mozartin Taikahuilu! Sarjakuvaa ja mykkäfilmiestetiikkaa upeasti yhdistävä teos häikäisi visuaalisuudellaan. Tämmöistä en ole ennen nähnyt, mutta toivottavasti joskus lisää. Kiitos Kansallisooppera että toitte tämän Suomeen, jo uudelleen.

Tiesin kyllä *hieman* mitä odottaa, mutta en ollut nähnyt esimerkiksi liikkuvaa kuvaa tästä. Kannattaa jo tässä vaiheessa katsoa alla oleva esityksen traileri, niin pääset kärryille siitä upeasta ja uniikista visuaalisesta maailmasta!

Kuvien perusteella saatu mielikuva oli kalpea varjo esityksen tyrmäävyydestä. Kun lavastuksena on tasan vain valkoinen seinä mihin kaikki heihjastetaan, niin se vaatii laulajiltakin erityistä tarkkuutta. Miten esiintyä ja näytellä animaatiohahmojen kanssa? Ja vielä niin että se näyttäisi katsomoon hienolta. Siinä pitää ajoitukset, käsien liikkeet, omat asennot ja ennenkaikkea katseen olla oikein suunnattu ja oikein ajoitettu. Vaihdoin Ville Rusasen kanssa muutaman sanasen toisessa yhteydessä ja hän vahvisti tämän: haastavaa oli! Mutta hienosti se onnistui, koska ainakin omalle paikalleni kaikki näytti loistavalta. Aivan vakuuttavasti Rusasen Papageno taputti mukana seikkailevaa kissaa.

Berliinin Komische Oper on tehnyt näitä vastaavia animaatioita hyödyntäviä oopperoita ja muita paljon, ja peukut pystyyn että näitä näkyisi Suomessakin enemmän. Nyt kuultiin myös uusi Juhani Koiviston suomennos Taikahuilusta, joka toimi paikoin paremmin ja paikoin ei ehkä niin hyvin. Mutta onneksi Mozartin ihana ja tuttu musiikki oli ennallaan!

Loistava esiintyjäporukka täydensi kokemuksen: Jussi Myllys on komean raamikas Tamino ja Iida Antola kaunisääninen Pamina. Yön kuningatar (Aleksandra Olczyk) on huikea hämähäkkirouva, jota sietääkin pelätä. Suomen kieli ei kahdeksanjalkaiselta jättikokoiselta monsterilta suju ihan sutjakkaan, mutta ei haittaa menoa. Sarastro (Jyrki Korhonen) on teknologiaan hurahtanut ja Monostatos (Roland Liiv) taas kauhean vastenmielinen Paminaa ahdistelevä julmuri. Sellainen mustavalkoisesta kauhuelokuvasta karannut tyyppi (Nosferatu!). Molempien laulua on ilo kuulla, tosin syystä tai toisesta Liiv lauloi kovin hiljaisesti.

Tässä versiossa Papagena (Margarita Nacér) on todella pienessä roolissa, mutta sitäkin näyttävämpi kanarialinnunkeltaisessa tanssityttölookissa höyhenkoristeineen! Miten näpsäkän emännän Papageno tästä saakaan. Ja sitten ainainen Taikahuilu-suosikkini Papageno! Ville Rusanen on taas kerran aivan loistava roolissa, tottakai. Hänen Papagenonsa on Buster Keatonia upeasti mallintava koomikko, joka kellertävässä puvussaan ja hatunreuhka päässään vaikuttaa normaaliakin hupsummalta. Rusanen ei ole ainoastaan loistava baritoni, vaan myös tavattoman ilmeikäs ja taitava esiintyjä. Ja tämän Papageno on aina ihan huikea! Tälle tekee tiukkaa suoriutua näistä eri kokeista. Kun on nälkä ja paistit lipuvat vain ohi... Voisikohan Rusanen tehdä jonkunlaisen Papageno-spinoff-esityksen, missä näitä oopperan muita tyyppejä ei ehkä olisi lainkaan? Vain erilaisia Rusas-Papagenoja laulamassa ja linnustamassa. Oopperaystävän (ja Rusas-fanin) unelma!

Kolme naista ovat aika tätimäisiä ilmestyksiä, jotenkin mykkäelokuvamaisia vanhemman naisen karikatyyrejä, jotka olivat kyllä myös aika hurmaavia. Nimetkin olivat Kälä, Pälä ja Jäkä :-D. Anna-Kristiina Kaappola, Ann-Marie Heino ja Jeni Packalen irrottelevat rooleissaan, milloin mistäkin esiin putkahtaen. Muutenkin laulajat viettivät osan aikaa yläilmoissa, sellaisilla esiin kääntyvillä pikkulavoilla, turvallisuussyistä vyötettyinä kiinni. Osalle, kuten kolmelle pojalle, projisoitiin sitten animoidut vartalot, vaatteet tai muuta. Kyllä tämäkin ratkaisu toimi.

Tämä Taikahuilu on myös ihan kamalan hauska. Papagenon hölmöilyt ja "kännikohtaus" ja kaikenlainen kohellus on tietysti yksi iso osa sitä komiikkaa, mutta muutenkin. Tekstiplanssien osittain mykkäelokuvamaisuus ja myös sarjakuvavaikutteet KA-BOOM -juttuineen ja muineen. Istuin keskellä koululaisryhmää ja ei siinä kukaan räplännyt kännykkäänsä, niin intensiivisesti kaikki lavalle tapittivat.

Esitys poikkeaa "perinteisestä" oopperasta myös sikäli, että aina kun mykkäfilmimäiset tekstiplanssit ilmaantuivat, niin musiikkina ei enää kuultukaan Klaus Mäkelän johtamaa oopperan orkesteria ja Taikahuilun musiikkia, vaan Satu Elijärveä soittamassa fortepianolla muuta Mozartin musiikkia (Fantasiat C-mollissa ja D-mollissa). Ratkaisu toimi tosi hyvin. Ja niillä plansseilla sitten hahmot keskustelivat! Loistava oivallus! Ja helkkarin hauska. kun vielä jokaisella hahmolla käytettiin eri fonttia! Esimerkiksi Papagenolla oli koristeellista ja kukkaishenkistä, ja Monostatoksella taas kulmikasta groteskia ja Taminolla sankarillisen vanhahtavaa. Mainio yksityiskohta tämäkin (näin entiselle graafisen alan ihmiselle varsinkin). Ei sitä oopperassakaan aina kaikkea laulaa tarvitse. Olihan tätä lyhennelty aika paljonkin, koska moni rooli oli pienentynyt, mutta kesto silti 2 h 45 minuuttia. Toki puolen tunnin väliaika lohkaisee osansa.

Jotenkin nämä Paul Barrittin upeat animaatiot toivat välillä mieleen myös Tim Burtonin elokuvamaailman tai Neil Gaimanin kirjat ja Sandman-sarjakuvat. Ja varmaan monta muutakin populaarikulttuurin asiaa. Kaikenlaista lentävistä vaaleanpunaisista elefanteista aina poksahteleviin sydämiin ja synkkiin hurttiin. Ja ihania mekaanisia eläimiä animoituina, kuin jostain vanhasta tieteiselokuvasta! Silkkaa steampunkia. Lentäviä luurankoja ja hämähäkkejä ja kaikkea kutkuttavan ihanaa. Välillä mennään mustavalkoisuudella (lisää sitä mykkäelokuvameininkiä) ja välillä on niin värikästä että.

Esther Bialas oli suunnitellut upeat puvut (ja lavastuksen), ja ne mykkäelokuvamaailmasta vahvasti vaikutteita ottaneet vaatteet olivat kyllä hienoa katsottavaa. Mustavalkoiset asut ja Paminan musta polkkatukka veivät ajatukset kanssa jonnekin, sinne 1920-luvulle kai. Pamina kyllä näyttää 1800-luvun kotiopettajatterelta... Myös Papagenon ja Papagenan paperinukkemaiset ja koko talon täyttävät lapset on taas yksi tyyli lisää ennestäänkin aika turboahdettuun visuaaliseen sekametelisoppaan. Silti kaikesta tulee hyvin yhteen pelaava kokonaisuus.

Tämä on varmaan ohjaajallekin haasteellista, koska on niin paljon näitä animoituja juttuja joita ei voi ohjata. Vaan esiintyjät joutuvat mukautumaan olemassaoleviin osasiin. Suzanne Andrade ja Barrie Kosky vastaavat konseptin lisäksi alkuperäisohjauksesta, ja Riikka Räsänen nyt uusintaohjauksesta.

Tämähän nähtiin Kansallisoopperassa jo kevätkaudella 2016, ja nämä kuvatkin ovat siitä produktiosta. Silloin syystä tai toisesta onnistuin missaamaan. Mutta älä sinä tee samaa virhettä kuin minä melkein tein ja jätä tätä näkemättä. Esityksiä on vielä joulukuun loppuun. Sopii paremmin kuin hyvin myös lapsille ja nuorille, ja niille keillä ei ole aiempaa oopperakokemusta. Sellainen matalan kynnyksen teos, joka kyllä viehättää erityisesti visuaaliseen katsomiseen tottuneempia ihmisiä. Musiikki tukee tarinaa sitten hienosti.

On tämä vaan edelleen mun lempiooppera, ihan sama miten toteutettuna. Ja kun vielä toteutus on näin mahtava ja uniikki niin ei voi kun hykerrellä.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.