Sidotut / Porin teatteri 27.11.2020

Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Porin teatterissa Järjen ja tunteen tyttäret. Se kolahti kovaa. Näytelmän nähtyäni ahmaisin kaikki Emmi Mustosen viisi kirjaa, joissa seurataan päähenkilöiden Hilman ja Annan elämiä 1800-1900 vuosien vaihteen Suomessa. Siinä missä Järjen ja tunteen tyttäret perustui Mustosen sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan, niin Sidotut on sarjan neljäs osa, sijoittuen vuosiin 1913-1916. Suuria muutosten vuosia, niin Suomen kuin näytelmän henkilöidenkin historiassa.

  

Historialla on tapana toistaa itseään. Tälläkin kertaa Tommi Kainulainen on sovittanut ja ohjannut upean elämyksen. Tarkkanäköistä, hyvin rajattua ja kaunista draamaa. Henkilöhahmot ovat eläviä ja kerronta elämänmakuista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sisällissota ja ensimmäinen maailmansotakin toimivat taustanäyttämönä kahden vahvan naisen arjelle, ylä- ja alamäkineen. Hilma Maria Rantamäki (Riikka Papunen) muuttaa perheineen Amerikan ihmemaahan onneaan kokeilemaan; Suomessa työväen elämä on entistä huonompaa. Vaan eipä se elo New Yorkissakaan ruusuilla tanssimista ole. Siirtolaisten olot olivat kyllä melkoisen kurjat sielläkin. Veikko-puoliso (Janne Turkki) ja poika Voitto (Oskari Penttilä) puurtavat pilvenpiirtäjien rakennustyömailla, tytär Pikku-Anna (Evelina Jääskeläinen) oppii englantia ja nuoren naisen elämää. Entinen mies (ja lasten isä) lipevä Artturi Mäkelä (Peter-Sebastian Lehtonen) ilmaantuu myös kuvioihin taas sekoittamaan pakkaa - mutta onneksi Hilma on miehelle jo immuuni.

Sillä välin kuin Hilman perhe opettelee uuden elämän alkuun rapakon takana, on Anna Sofia Ahlstedt (Mirva Tolppanen) myös uuden edessä. Heti näytelmän alussa Augusta-täti kuolee ja hersyvän hauskan perinnönjakokohtauksen jälkeen Anna huomaa olevansa varsin varakas nainen. Tämä takaisi naiselle itsenäisyyden, mutta sitten vanhemman (vasta 50 täyttänyt!) leskijuristin Weckmanin (Vesa Haltsonen) liehittelyt kantavat hedelmää ja Anna lankeaa niljakkaan tyypin pauloihin. Mukana tulee kartanon emännyyskin, ja aikuinen poikapuoli Herman (Pekka Hänninen) - mutta ennenkaikkea tämän charmantti opiskelukaveri Klaus Granqvist (Teemu Niemelä), joka sekoittaa Annan pään samantein. 

Tuntuu jotenkin että Anna vain ajelehtii naimisiin Weckmanin kanssa, eikä mahtaisi asialle itse mitään. Ehkä hän huomaa virheensä jo ennen häitä, mutta ei enää pysty asiaa pysäyttämään. Onnetontahan se on, mutta tarina kulkee eteenpäin, ja monen mutkan kautta myös se vanha, itsenäinen ja reipas Anna sieltä pääsee taas esiin. Vaikka kaikenlaisia käänteitä sekä Hilman ja Annan vuosiin mahtuu ja keskinäiset välitkin hieman rispaantuvat, niin loppu on kuitenkin aavistuksen valoisa, toiveikas.

Kertakaikkisen hienoa ajankuvaa ja koko näyttelijäkaarti tekee todella vakuuttavaa työtä. Kantavina voimina toki päänaiset Papunen & Tolppanen, jotka ovat valtavan karismaattisia. Heidän esittämänsä naiset ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin vahvatahtoisia ja sisimmissään terästä. Ihania tyyppejä, joista tykkään kummastakin. Niljakkaat äijäroolit sujuvat hyvin niin Haltsoselta kuin Lehtoseltakin. Hannele Lanu tekee hersyvän pienen roolin elämää nähneenä hovineuvoksettarena ja myös Miia Lindström pystynokkaisena leskipastuurska Matildana on kerrassaan mainio. Mikä drama queen! Myös Hilman Miina-sisko Heidi Rantakeisu on ihanan raikas lisä näyttämöllä.

Hyvää tiimiä ei kannata vaihtaa. Joten taas kerran Teemu Loikas on luonut upeat visuaaliset maisemat lavalle. Pelkistettyjä seiniä ja kuoseja, kuin ajatuksia lavasteista. Kartano piirtyy esille kattovalaisimilla ja liikkuvilla irtoseinillä sekä ikkunanpokilla, Ahlstedien kaupunkiasunto rullaa esille salongin muodossa. Kaikki on selkeää ja riittävää, hyvin ilmavaa. Ja varsinkin tiiliseinät Amerikassa on tosi upeat. Timo Alhasen valot ja Jukka Kouhian äänet täydentävät seesteisen kokonaiselämyksen. Myös projisoinnit (Loikas & Alhanen) toimivat, alussa nähty koostekertaus oli kiva idea. Tykkäsin kovasti siitä miten vanhojen (helsinkiläisten) rakennusten ja paikkojen valokuvia ja videoita oli hyödynnetty, myös pilvenpiirtäjien rakennustyömailta. Musiikkivalinnat ovat myös todella onnistuneet.

Taru Liipolan yksityiskohtaisesti mietityssä puvustuksessa on kaksi puolta: työväestön arkisemmat asut sekä paremman yhteiskuntaluokan hörhelöt runsaine kankaineen. Varsinkin monet näpsäkät hatut kiinnittävät huomiota. Näitä pukuja on ilo katsoa!

Jäin kyllä ihmettelemään miksi Annan kaltainen fiksu ja koulutettu (ja perinnön jälkeen myös varakas ja siten itsenäinen) nainen luopuu vapaudestaan ja päätäntävallastaan niin helposti. Ihastuneena hän ei kuuntele Hilman tarkkanäköisiä varoituksia Weckmanista. Vaan kukapa hullaantunut nainen kuuntelisi. 

Vaikka suuret historialliset tapahtumat jylläävät taustalla ja luovat pohjan kaikelle, niin silti näytelmän keskiössä on pieni ihminen, pienine tapahtumineen, arkisine elämineen. Ja vaikka moni asia on kurjaa ja ikävääkin, niin ihania pieniä huumorinpilkahduksia on riputeltu mukaan juuri sopivasti. "Turha on katua" toteavat naiset lopussa. Kumpikin on joutunut oppimaan, kovan kautta, elämään omaa elämäänsä, ottamaan vastuuta omista teoistaan. Pakko on taas pyyhkiä silmiä katsomossakin. Liki 3 tuntia meni kuin siivillä ja esitys todellakin tempaisi mukaansa.

Sidotut jatkuu Porin teatterissa pakollisen koronapaussin jälkeen ensi toukokuulle asti, eli hyvin ehtii vielä katsomaan! Lämmin suositus - hyvin tehdylle perusdraamalle on aina tarvetta.

Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Porin teatteri 25.9.2020

Hyvä näytelmä kannattaa aina katsoa uudelleen, ja vaikka kuinka monena versiona. Olen jo seonnut laskuista monta kertaa olen nähnyt tämän oivallisen komediahelmen. Mutta aina se hyvät naurut ja hieman erilaisen tulkinnan tarjoaa. Tällä kertaa Näytelmä joka menee pieleen nähtiin Porin teatterissa, Jaakko Saariluoman ohjaamana.

Esityksen alussa on kaikenlaista puuhastelua, siivotaan näyttämöä, kokeillaan esiripun toimintaa (ei toimi), kannetaan sohvaa katsomon sivukäytävää, ja yksi katsoja joutuu siirtymään käytävälle kun harja pitää puistella juuri sillä kohtaa. Ja toki se pääovi lavasteissa toimii liiankin hyvin. Tällä kertaa lavahenkilöiltä hukassa on Popedan CD, ja koira toki kanssa. Ehkä koronan takia ei katsomosta pyydetä ketään lavalle nostamaan työkalupakkia tai pitämään takan päällilautaa paikallaan.

Pikkuhiljaa esitys käynnistyy, Keski-Satakunnan Draamayhdistyksen Näytelmäpiirin tulkinta Agatha Christiemäisestä näytelmästä Murha Havershamin kartanossa. Draamayhdistyksen tuore puheenjohtaja Risto (Teemu Aromaa, paikkaamassa Vesa Haltsosta) toivottaa katsojat tervetulleiksi, ja kertoilee hieman Näytelmäpiirin menneistä tuotannoista. Muutamia hauskoja uusia esityksiä oli keksitty (mm. Sinuhe Raumalainen, koska nimihenkilö puhuiniin epäselvästi). Ja sitten pääsimme sukeltamaan itse tarinaan.

Siinä missä murhamysteeri rullaa omalla painollaan eteenpäin, niin Näytelmäpiirin jäsenet sössivät, mokailevat ja kaikki menee myttyyn. Ovi ei enää aukene, joku unohtaa repliikkinsä, lavasteet heiluvat ja kuolleetkaan eivät pysy kuolleina. Vaikka lavastus (Peter Ahlqvistin käsialaa) on tuikitärkeä ja sitä operoivat näyttämömiehet kanssa, niin loistavat näyttelijät tuovat tämän esityksen eloon. Ja taas kerran he pistävät parastaan. Erityisesti Cecil Haversham (Janne Turkki) on roolina herkullinen. Yleisön kanssa flirttaileva ja huikeita akrobaattisia liikkeitä esittävä heppu on symppis kaikesta tyrkkyydestään huolimatta (tai juuri siksi). Teemu Aromaan tarkastaja Carter on piippua myöten perinteinen poliisi, joka myös osaa puhua nestettä suussaan. On haastavaa näytellä ns huonosti, mutta kyllä tämä tiimi sen taitaa. Mainiot taistelukoreografiat siivittivät Cecilin ja Thomas Colleymooren (Pekka Hänninen) huimia, oikeastaan jo eeppisiä, kaksintaisteluita. Myös Maarit Niemelä lavalle paikkaajaksi revittynä sykähdyttää; tämän "kekil" jaksaa huvittaa minua joka kerta. Koko porukka kyllä irrottelee mainiosti.

Oli myös kivaa katsella miten hauskoja lisäjuttuja ja reploja näyttelijät pistivät peliin. Ja miten tarkastajan hermot alkoivat mennä hovimestari Perkinsin (Oskari Penttilä) sanojen unohteluun (ja lunttaamiseen, ja silti väärin sanomiseen). En ole suuri farssin ystävä mutta tämmöinen perinteinen slapstick-huumoriin ja sanailuun perustuva kreisikomedia kyllä vetoaa. Onhan tässäkin farssimaisia piirteitä, mutta älyvapaa kohellus ja ovista ramppaaminen on kuitenkin aisoissa. Perinteiseen rikosjännäriin (Christien Hiirenloukku!) tapaan vihjeitä on annettu jo pitkin esityksen kulkua.

Tiina Valkaman puvut vievät ajatukset perinpohjin brittiläiseen kartanomiljööseen myös, ja sointuvat hienosti lavastuksen puupaneeleihin ja tapetteihin. Ahlqvistin lavastuksessa on juuri sopivaa kotikutoisuutta mitä pienen amatööridraamaryhmän porukalta sopii odottaakin.

Ajoituksen pitää tämänkaltaisessa esityksessä pelata hyvin nappiin. Muutamia pikkiriikkisiä viiveitä joissain kohtaa oli, mutta ei niitä kauheasti huomannut ellei esitys ole niin tuttu.

Lisäkiitos käsiohjelman ohjaajan sivusta.

Katsojat ympärilläni ainakin nauroivat kippurassa, kuten minäkin. Eli kyllä Näytelmä joka menee pieleen viihdyttää Porissakin. Kannattaa siis mennä katsomaan mikäli haluat nauraa makeasti ja ihmetellä hienoa teatterintekemistä. Ja toki kannustaa Keski-Satakunnan Draamaseuran Näytelmäpiiriä heidän ohdakkeisella polullaan.


Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metroporis / Rakastajat-teatteri 24.9.2020

Kylläpä porilainen Rakastajat-teatteri tarjoili korona-aikaan sopivaa illanviettoa Metroporis-esityksellään! Vauhdikas yhdistelmä musiikkia, sirkusta, burleskia, kahlekuningasnumeroa ja vähän kaikenlaista toimi hyvin. Monipuolinen esiintyjäkaarti ja huolella mietitty kokonaisuus viihdytti ja jopa väliaikanumeroista oli huolehdittu. Hyvä irtiotto arjesta!

    

  

Katsojat istuivat omissa pöytäseurueissaan ja joka paikasta näki hyvin. Esitys oli varsin liikkuva eli koko tilaa hyödynnettiin mainiosti. Metroporista mainostettiin 1920-lukujen iltamina, ja siihen aikaan ajatukset kyllä menivätkin. Kolme noin puolen tunnin show'ta ja väliajoillakin oli sideshow-perinteen mukaista ohjelmaa. Niin puvustus (Ronja Aalto) kuin meikit ja peruukitkin veivät ajatukset 20-luvulle. Musiikissa oli vähän modernimpiakin vaikutteita, mutta aika kivasti siellä 20-luvun tunnelmissa oltiin.

      

Ohjaaja Meri-Maija Näykki on ollut mukana luomassa mielenkiintoisia esityksiä ja hänen käsialaansa tämäkin show on. 2400 sekuntia, Unhola, Uittovoima... erilaisissa paikoissa tapahtuneita ja mieleenjääneitä juttuja. Metroporis on kiinnostava cocktail jossa jokaisen esiintyjän voimavarat hyödynnetään hyvin. Angelika Meuselin kahlekuningas Toivo Karhu esittelee pakotaitojaan hieman surkuhupaisasti, mutta esiintyjäseurueen juhlapuhe onnistuu hieman paremmin. Ja kyllähän porilaisyleisöön LUKKOpaidasta vapautuminen iskee. Aina kahlekuninkaan esitystä saa jännittää.

Pikkutuhma Henrietta van Fittan (Henri Välikangas) ei onneksi pelkää mitään tauteja ja esittelee kuinka monta taskumattia saa leidi piilotettua asuihinsa. Kieltolakishow jää hieman kesken, mutta onneksi kuulemme virkistävän laulun "Matti, Matti, anna meille viinaa", joka jää soimaan päähän. Ja jos on Henrietta pikkutuhma, niin Sanna Pointer-Lippinen (Kerttu Pussinen) on sitten jo puolituhma. Tämän burleski-esitys on hieno yhdistelmä viettelyä, ilma-akrobatiaa ja stripteasea. Ja saamme nauttia myös valistavista pikku luennoistakin.

Tuulahduksen tulevaisuudesta toi joka-alan asiantuntija Pointer-Lippisen robotiikkaa ja tekoälyä taiteeseen yhdistävä projekti Soleil 2.0 (Ramona Reinvall), joka sirkusrobottina taituroi katonrajan verkoissa ja kolmipyöräsellä. Esityksessä omat jonglöörinumeronsa sai myös Suomen Chaplin eli Adam O'Connor-McMahon ja porukan täydensi juontaja-muusikko Matteo Gomitolino (Juho Keränen), joka myös operoi laterna magicaa eli taikalyhtyä väliajalla (käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin katsomassa juttuja molemmilla väliajoilla - ensin meren kummajaisia ja sitten skandaalia). Tämä kuusikko oli vielä vahvistettu muusikolla (Sami Rosnell) ja kahdella tullivirkailijalla (Tiina Laakso ja Jarno Santalähde).

    

Futuristinen dragshow oli myös aika mielenkiintoinen, kuten myös päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta, kahvimukin, sateenvarjon, kännykän ja huutavan vauvan kanssa. Myös karhu esiintyy, tuoden tuulahduksen menneen maailman sirkusesityksistä. Jos ennen ei saanut stripata tarkoituksella, niin eläinten avustusta ei katsottu pahalla. Olisipa nykyäänkin kiinnostavaa nähdä koulutettu saukko riisumassa rintsikoita stripparilta!

Yleisö oli kyllä ensi-illassa hienosti mukana. Tosin me kyllä harjoiteltiinkin alussa erilaisia huuteluita ja taputuksia, mutta hyvin niitä käytettiinkin!

Matteo ja Taikalyhty väliajan sideshow-esityksessä

Väliajalla pääsi myös kokeilemaan Agit-Cirkin kehittämää VR-sirkusta. Mahtava elämys katsoa akrobatiaa virtuaalisesti, harmillisesti vain 3 ehti kummallakin väliajalla. Miniesityksiä oli valittavissa kolmesta erilaisesta.

Kaikki huipentuu hienoon akrobaattiseen kynttelikkö-numeroon, wau! Soleil 2.0 oli selkeästi imenyt oppia ladatessaan itseään verkossa. Metroporis oli hieno show, 2,5 tuntia elämyksiä kaikille aisteille. Kyllä kannattaa lähteä jos varietee/kabaree yhtään kiinnostaa, ja vaikkei niin kiinnostakaan. Saatavilla on myös show & dinner -paketteja ja sitäkin voin lämpimästi suositella (varsinkin karitsa oli suussa sulavaa). Kiitos taas Rakastajat!


Esityskuvien copyright Katri Leikola, promokuva Mikael Leppiniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, ruuan maksoin itse.

Arttu Soilumo: Queer saapuu kaupunkiin / Lainsuojattomat-festari 21.8.2020

Teatterivuosi on ollut koronan takia varsin murheellinen. Samaisesta syystä se perinteinen siirtymäriitti kesäteatterikauden ja talviesityksen välillä eli Teatterikesä jäi myös pitämättä. Siksipä pitikin kesän lopuksi lähteä Poriin katsastamaan pari esitystä. Rakastajat-teatterin Lainsuojattomat-festivaali on minua houkuttanut paikalle jo vuosia, ja vihdoin ja viimein meno onnistui. Ehkäpä tämä toimii hyvin kesän lopettavana tapahtumana ja siirtäisi pään ja ajatukset syksyn kauteen.

Iltapäivän aluksi oli kiinnostava paneelikeskustelu teatterista pandemian aikaan ja sen jälkeen oli ajankohtaista seurattavaa. Se oli mahdollista nähdä myös striimattuna, ja löytyy tallenteena täältä!

Iltapäivällä kävelykadulla nähtiin miten Queer saapui kaupunkiin. Arttu Soilumo oli valmistellut viisi lyhyttä ja monipuolista esitystä, ja yleisö sai valita matka-arkusta esineen joka toimi avaimena kertomukseen. ”Maailman pienin repertuaariteatteri” starttasi silinterihatun siivittämänä ja vei terassin katsojat Abraham Lincolnin romanttisiin miessuhteisiin ja Stonewallin mellakoiden kautta Pride-liikkeen nousuun. Mitä jos moni bromance olisikin ollut hieman vielä enemmän? Kauniiseen kukkahameeseen, huiviin ja valkeaan paitaan mustalla liivillä sonnustautunut Arttu otti kyllä yleisönsä ensimmäisistä repliikeistä ja lanteenliikkeistä alkaen.

Seuraava katsojan poimima esine oli muna, ja siitä seurasi hellyttävä satu pingviinistä nimeltä Säihky. Polaroid-kuva kävelykadun penkistä loihti eteemme yhden teiniromanssitarinan, queer-twistillä toki. Miten kutkuttavan todentuntuista ensirakkauden kuvausta! Jotenkin tuli lämmin tunne että vastaavia paikkoja on maailmassa miljoonia, joissa ihmiset tapaavat ensimmäistä kertaa – ja myös eroavat.

Neljäntenä matkalaukusta nousee nuhruinen lehtileike – ja vuorossa Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian runoja! Laulua, eläytymistä ja suuria tunteita. Esityksen päättää hurjan kiihkeä ja sensuelli yhteistanssi kukkapylvään kanssa.

  

    

Jotenkin tämä oli kaikessa pienimuotoisuudessaan todella täysimittainen esitys. Pienillä jutuilla saatiin tuotua kauniita, koskettavia, ajattomia ja ajankohtaisia tarinoita meille. Kävelykatu on haastava esityspaikka, mutta aika näpsäkkäästi Soilumo ottaa yleisön hanskaan. Karismaattinen ja monipuolinen esiintyjä onnistuu vaikeammissakin paikoissa.

Minä toivon tälle inhimillisen kauniille esitykselle pitkää ikää ja paljon yhteisiä vuosia.
PS. Ja Arttuun kannattaa tutustua omilla kotisivuillaan.


Esitys oli ilmainen.

Pokka pitää / Kirjurinluodon kesäteatteri 11.6.2019

Tunnustetaan heti kättelyssä: en ole koskaan katsonut Pokka pitää tv-sarjaa! No niin, nyt se on sanottu. Sen verran nähnyt vilauksia tai muuten vaan ymmärtänyt, että siinä on tämmöinen wannabe-hienostorouva, joka haluaa että sukunimensä lausutaan hienommin kuin sen kirjoitusasu antaa ymmärtää. Mutta nytpä olen taas tämän esityksen nähtyäni paljon viisaampi, ja ainakin viihdytetympi!

Ohjaaja Miika Muranen on nimittäin kehitellyt Roy Clarken näytelmästä Pokka pitää (jonka Joel Elstelä on muuten oivaltavasti suomentanut) mainion kesäteatteriesityksen. Sopivan mittainen (2 h 15 min), riittävästi kohellusta, hömppää ja pikkutuhmaa huumoria, loistavat näyttelijät ja hulppeat puitteet takaavat kyllä miellyttävän vierailun Porin Kirjurinluodolle.

Juonihan on varsin heppoinen, mutta silti, tai ehkäpä juuri siksi, tämän parissa viihtyy oivallisesti. Hyacinth Bucket haluaa mukaan hienojen rouvien hyväntekeväisyysjärjestöön ja samalla onistuu tunkemaan itsensä mukaan harrastajateatterin englantilaiseen 1930-luvun murhamysteerinäytelmään. Sen taas ohjaa naapurin mies Emmet, jolla on melkomoisia antipatioita koko Hyacinthiä kohtaan. Mukana menossa on liuta sukulaisia ja muita ihmisiä. Ja sitten on hupsuja sattumia, hullunkurisia tilanteita ja muuta sellaista, ehtaa kesäteatterikamaa. Onneksi monessa liemessä marinoitu Muranen pitää langat hyppysissään ja vaikka kyseessä on hömppä, niin aika hyvin tehty hömppä. Hyvä hyvä, ei hömppääkään kannata tehdä huonosti.

Oivallinen näyttelijäkaarti pelastaa paljon. Sari Havas on mestarillinen Hyacinth, heti ensimetreiltä. Hän poimii vanhemman herrasmiehen yleisöstä esittämään puolisoaan Richardia; tosin tämän rooli pitää sisällään vaan välillä peukun nostamista katsomosta ja katsekontaktia Hyacinthiin. Joka on kyllä varsinainen pyörremyrsky! Keskiluokkainen, mutta kovin halukas esittämään ylemmän luokan rouvaa. Hyvin pompöösi tapa vastata puhelimeenkin: Olette saavuttaneet kosketuksen Hyacinth Bukeen henkilökohtaiseen matkapuhelimeen, puhelimessa hän itse. Ja puhelimeen pitää aina vastata, koska siellä voi olla joku merkkihenkilö! Hykerryttävä esitys!

Rahvaanomaiset sisaret Rose (Maarit Peltomaa) ja Daisy (Jaana Pesonen) muistuttavat Hyacinthiä tämän oikeasta taustasta. Rose on hirvittävässä kasariperuukissaan varsinainen ilmestys, ja Peltomaa näyttelee bimboa miestennielijää hurmaavasti. Hyväntahtoinen Daisy taas on puolisonsa Onslow'n (Petteri Pennilä) lumoissa. Tämä taas on kauhea juntti, oikea änkyröiden kuningas, joka ei paljoa seksiä janoavasta puolisostaan perusta. Enimmäkseen aluspaidassaan kuljeskeleva ja kaljatölkkejä availeva mies on se varsinainen piikki Hyacinthin lihassa. Ennen luulin että brexit ja weetabix on sama asia - tiivistää varmaan hyvin koko miehen!

Naapurin Elizabeth (Mervi Takatalo) on se tämän porukan puuhanainen, jolla kaikki hieman pyyhkivät lattiaa. Ja sitten on Miika Muranen tämän veljenä Emmetinä. Mies on valmis mihin vaan Hyacinth-kammossaan, mutta enimmäkseen tämä jää verbaalisen syrjinnän ja pöytien alle piiloutumisen asteelle. Hieno roolityö tämäkin. Kaikkea tätä hämmentää estynyt ja rikas tietokonenörtti Milly (Sami Uotila), joka avioerosta toipuessaan liittyy näytelmäkerhoon mukaan.

Minusta on aina hauska katsoa näytelmää näytelmässä, eli tässäkin monitoimitalolla harjoiteltava näytelmä tarjoaa herkullisia tilanteita. Klassista musiikkia (ja muutakin sellaista helposti tunnistettavaa) käytetään esityksessä todella oivaltavasti. Bonusta käsiohjelman kesäteatterietikettiosuudesta, hyvin Hyacinth Bucketmäisesti laadittuna.

Esitys ja käännös ei varmaan ihan kaikkia brittiläistä luokkayhteiskuntaa kuvaavia juttuja pysty välittämään meille suht tasa-arvoisille suomalaisille, mutta varsin hyvää yritystä on. Hykerrytti Hyacinthin tapa puhua puhelimessa Ni, ni, ni, sanottuna hyvin painokkaasti nöh, nöh, nöh. Varmaan yksi tv-sarjasta tuttu maneeri. Ja se kun Hyacinth vääntää savoa esittäessään näytelmän junttikokkia hienostorouva Debdenille. Kai se savolaisuus edelleen on junteinta puheenpartta tässä maassa?

Korvaan tarttui myös Emmetin kommentti (harrastajanäyttelijöiden ohjauksesta) Meidän täytyy vaan kutkutella kainot kaunosielut kuoristaan. Ihanaa sanakikkailua! Puvustuksesta vastaa Saara Ryymin ja erityisesti Hyacinthin kukkakuosiset leningit olivat varsin huomiota herättäviä. Pekka Helyselle kiitos mainioista peruukeista.

Esityksestä saa varmaan vielä enemmän irti mikä tv-sarja on ennestään tuttu. Kun ihmiset ja heidän keskinäiset kuvionsa ovat tuttuja. Mutta hauskaa ja kevyttä viihdettä Pokka pitää kyllä tarjoaa kaikille. Erinomaisen hyvä alku kesäteatterikaudelleni - iso kiitos Miika ja koko työryhmä!

Vinkki vitonen: mikäli mielit selkänojalliselle paikalle (takariviin), kannattaa olla paikalla melkeinpä kun ovet avautuvat tuntia ennen esitystä. Katsomossa ei ole numeroituja paikkoja ja nuo tuntuivat täyttyvän ensimmäisinä. Teatterilla ei ole myöskään tarjolla pehmusteita eli sellaiset kannattaa ottaa mukaan.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Kirjurinluodon kesäteatteriin, ja täytyy sanoa että Porin kaupunki on todellakin panostanut puitteisiin! Siistit vessat oikeine käsipyyhkeineen ja orkideoineen, useita tarjoilupisteitä, katettu katsomo ja lavakin. Mikäpä täällä on kesäteatteria katsomassa. Kirjurinluodossa on vielä alpakoitakin rapsutettavana. Ja upea keli = ei tarvinnut pilkkihaalareita.

Sari Havas lähettää lopuksi sydämiä vielä katsomon "Richardille".

Ensi vuonna Kirjurinluotoon tuleekin Mika Myllyahon ohjaama Mielensäpahoittaja, pääosassa Vesa Vierikko. Jos on Pokka pitää käynyt hyvin kaupaksi niin siinä toinen varma yleisömagneetti. Esityksiä tänä kesänä on 6.7. asti, ja lippuja saa vielä, tosin vähiin alkavat käymään.



Esityskuvien copyright Pasi Murto, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Croak / Porin ooppera & Poike, Promenadisali 15.3.2018

Näin joskus talvella pienen flyerin jonkun teatterin tai kulttuurilaitoksen aulassa olevassa telineessä ja heti kiinnostukseni heräsi. Croak. Nukketeatteria ja oopperaa yhdessä. Piti hetimmiten googlettaa ja etsiä lisätietoa ja mailata järjestäjille että tämän minä tahdon nähdä! Valitettavasti reissun takia en päässyt katsomaan kuin vasta neljänteen esitykseen. Ja se todellakin kannatti! Nyt on Porin ooppera ja Poikkitaiteellinen yhdistys Poike iskenyt kultasuoneen!

Oikeat oopperalaulajat, pieni oopperakuoro, Pori Sinfonietta Nils Schweckendiekin johdolla, kiinnostava tarina ja moderni musiikki. Yhdistettynä taitavaakin taitavampaan nukketeatteriosaamiseen. Yhdessä näistä tulee aivan uskomattoman upea ja hieno parituntinen, minkä parissa katsoja istuu penkin laidalla ihaillen ja ihmetellen. Ainakin tämä nukketeatterin suuri ystävä.

Alanimeltään Croak on the unexpected joys & perils of singing. Mitä kaikkea odottamattomia iloja ja vaaroja laulamisesta löytyykään, sen saimme esityksen aikana kokea. Mikhail Brashinskyn libretto oli kyllä hauska ja oivaltava. Siinä oli paljon huumoria (vegaani susi, tai että suomalaiset pitäisivät saatanan täällä pysyvästi, jos saisivat valita. Tai kommentti: "oletpa surkea näky, kuin höyhenpöksyynsä kakkinut pöllö"). Tarina kertoo Croak-nimisestä todella rumasta ja rumaäänisestä miehestä, ketä kaikki karsastavat. Mutta kun hän solmii liiton paholaisen kanssa niin a'vot, miehestä kuoriutuu kaunis ja komea ja entinen lauluäänikin on kuin muisto vain. Valitettavasti vain mitään ei saatanalta koskaan saa ilmaiseksi, vaan vastineeksi tämä sudenpuvussa kulkeva vihtahousu haluaa uhreina nuoria neitsyeitä. Vain siten Croak saa pidettyä uuden äänensä ja ulkomuotonsa. Tuumasta toimeen. Äänellään tyyppi lumoaa uhrinsa ja vie heidän jäännöksensä tiluksilleen. Vaikka kulmakunnan nuoret naiset piilotetaan kellareihin ja muualle niin aina löytyy vanhempiaan vastustelevia neitoja myös. Näihin kuuluu myös Olivian sisar, jota tämä ritaritaruihin mieltynyt sisko lähtee pojaksi pukeutuneena etsimään. Kohdattuaan Croakin he heittäytyvät laulukilpaan, ja sitten Croak rakastuu! Oops, kohtalokas erhe! Sillä yksi saatanan ehtoja oli että naiset kyllä rakastavat Croakia mutta hän ei saa rakastua kehenkään. Muuten ottaa ohraleipä. Ja niinpä paha saa palkkansa eeppisessä loppukohtauksessa. Ei ehkä mitään uutta tarinankerronnallisesti, mutta sopivasti kutkuttavia kauhuelementtejä ja perinteistä satua yhdistelevä juoni toimii hyvin Anna Ivanova-Brashinskayan ohjauksessa.

Laulusolistit ovat kerrassaan upeita. Croakin rooli on haastava koska pitäisi ensin osata laulaa "rumasti", ja sitten henkeäsalpaavan kauniisti. Mutta tenori Joonas Eloranta suoriutuu osastaan mainiosti. Croak on klonkkumainen, vähän surullinenkin hahmo. Oman rumuutensa vanki, joka koittaa kamppailla tappamista vastaan, mutta kun kauneuden makuun pääsee... Eloranta on hieno ja sävykäs Croak. Hienosti Olivian vaativasta osasta selviytyy myös sopraano Anna-Kristiina Kaappola, vaikka hän kärsikin virusperäisestä kurkunpääntulehduksesta (se kerrotaan meille esityksen alussa). Hattua nostan että a) hän esiintyy ylipäätään ja b) että minun maallikonkorvani eivät kuule mitään virheitä, vaikka niitä siellä saattaa toki ollakin. Taas kerran tulin miettineeksi miten korkea kynnys esiintyjillä on jäädä potemaan sängyn pohjalle. Ymmärrän että koska varamiehityksiä ei juuri ole, ja kukaan ei halua perua esitystä ja aiheuttaa pettymystä katsojille, niin se moraali pistää saapumaan lavalle, vaikka pää kainalossa. Mutta toki omaa terveyttäänkin pitäisi ajatella. Kaappolan ääni on kaunis ja hän eläytyy myös hienosti rooliin.

Vaikka katsojan pitäisi katsoa pääasiallisesti nukkien esittämää tarinaa, niin kyllä laulajatkin näkösällä ovat. Kaikki mustiin pukeutuneina ja enimmäkseen lavan reunalla. Mutta kyllä siellä eläytymistä on sielläkin! Kukin eläytyy nukkehahmoonsa omalla tavalla.

Ruhtinaan ja Olivian isän roolit laulaa raamikas bassobaritoni Jouni Kokora, minulle ihan uusi tuttavuus. Pidin kovasti hänen muhkeasta äänestään. Ja vastaavasti ruhtinattaren ja Olivian äidin (ja muutamassa muussakin) rooleissa mezzosopraano Merja Mäkelä, kauniisti laulava ja eläytyvä myöskin. Silti ehkä mun suosikki oli aivan häikäisevä kontratenori Teppo Lampela, joka oli saatana suden vaatteissa. Sen lisäksi että hän lauloi välillä häkellyttävän korkealta ja kovaa, niin myös rooliin eläytyminen oli mainiota. Ja se ulvonta! Vaikka nukettaja hoiti suden pään niin Lampelalla oli toisessa kädessään käpälähansikas. Muutenkin liikkeet, eleet ja ilmeet jäljittelivät sutta, ja saatanaakin. Lisäksi hän lymysi lavan sivustalla liki koko esityksen, kuin vaanien ja sopivaa tilaisuutta odottaen. Kerkesipä vielä sirottelemaan erilaisia hiutaleitakin lavalle efekteinä. Rakastuin!

     

Vaikka 12-henkinen oopperakuoro oli pieni niin sitäkin taitavammin lauloivat. Hienosti laulamisen lisäksi myös supatukset ja naurunhohotukset sujuivat.

Seitsemän taitavaa nukettajaa (Johanna Kultala, Maria-Elina Koivula, Anna Nekrassova, Jenni Rutanen, Riina Tikkanen, Lotta Virtanen ja Paula Vilmi) hoiti lavalla ihmisnukkien lisäksi myös lintuja, hevosia, saatana-suden ja murhattujen tyttöjen torsoja. Ja miten elävästi ja hienosti tämä seitsikko toimi! Montaa heistä on tullut lavalla nähtyä, tai lähinnä heidän työnsä jälkeä. Ihan Suomen eliittiä. Nyt ei ollut tarkoituskaan että nukettajat ovat piilossa tai sivussa nukkien takana, vaan he olivat tärkeä osa esityksen visuaalisuutta. Nukettajien tarkkaan mietityt liikkeet ja koreografiat rytmittivät hyvin esitystä; liikesuunnittelusta vastasi Tatiana Gordeeva. Viktor Antonovin nukke- ja lavasuunnittelu oli taidokasta. Elävänkokoisen nuket olivat sielukkaita ja eteerisen kauniita (paitsi Croak ennen muodonmuutostaan). Toinen näytös alkaa hitaalla tanssikohtauksella. Nukettajat tekevät murhattujen naisten torsonukeista omien kehojensa jatkumoita hiljaisessa tanssissaan.

Kaikilla ihmishahmoilla on läpikuultavat hameet, jotka liehuvat ja leijuvat liikkeen mukana. Sellaista valkoista rapisevaa muovinomaista kangasta. Myös hiukset olivat samasta materiaalista, paitsi ruhtinasparilla oli lyhyet pystyrastat. Jokainen nukke oli kuitenkin oma yksilönsä. Lavastuksessa käytettiin paljon samaa harsomaista muovikangasta mitä nukkien hameissa. Se eli ja hengitti hahmojen mukana ja ympärillä. Kun Croak ja Olivia ratsastavat hulmuavan rapisevan kankaan läpi! Kun hahmot kieppuvat "vedessä". Suden terävät ja luihuiset liikkeet ja hevosen hännän huiskaus. Kaikki mietittyä ja toimivaa. Croakin kasvojen muuttuminen kauniiksi ja rumaksi on toteutettu naamioiden avulla, ja naamioita käytetään muutenkin esityksessä. Ja lopuksi Croakin irtopään liikuttelu siimoilla neljän nukettajan toimesta. Huh.

Tätä teosta sävelsi alunperin Jouni Kaipainen, mutta hänen kuolemansa vuonna 2015  jätti työn kesken. Säveltäjät Maria Kallionpää ja Markku Klami eivät jatkaneet keskeneräistä teosta vaan aloittivat alusta. Työ on jaettu siten että kummallakin on omat kohtauksensa, enkä minä maallikkona ainakaan erota mitään oleellisia juttuja missä eroja huomaisi. Musiikki soljuu modernina eteenpäin ja kaikki kuulostaa tasaisen hyvältä. Croak on omistettu Kaipaisen muistolle. Mukaan on upotettu myös pieni pätkä tutusta Carmen-oopperasta, L'amour est un oiseau rebelle, mitä Croak laulaa.

Porin Promenadi-sali oli torstai-iltana puolityhjä, joka harmittaa suunnattamasti. Eikö paikalliset ymmärrä hyvän päälle, vai onko täällä niin konservatiivista väkeä ettei tämmöinen epäpyhä liitto kun sotketaan oopperaa lapselliseen nukeilla leikkimiseen toimi. No, heidän menetyksensä. Mutta tämä oli niin erinomainen että surku tulee kaikkia ketkä eivät näe. Olisipa kyllä mahtavaa nähdä tätä muuallakin Suomessa ja toivon mukaan myös ulkomailla. Kieli ei ainakaan ole este koska libretto oli englanniksi! Suomenkieliset tekstit oli kyllä hauskat ja hyvin käännetty, mutta eihän tekstitykseen ikinä ihan kaikki mahdu.

Croak on kyllä häkellyttävän upeaa katseltavaa. Ihana ja nautinnollinen oopperan ja nukketeatterin liitto. Toivon hartaasti että tämä lähtisi Porista maailmallekin.


Esityskuvien copyright Hanna Laasanen (2 ylintä), Eija Mettovaara (3 alinta), muut omia. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultarinta / Porin teatteri 3.2.2018

Luen nykyään kaikki uutuuskirjat vasta muutaman vuoden viiveellä, joten Anni Kytömäen Kultarinta tuli ahmittua vasta viime kesällä. Mutta nimenomaan ahmittua. Muistan että ensimmäiset sivut menivät vähän tahmaisesti ja hitaasti, mutta sitten kun tarina imaisi mukaansa, niin se oli menoa. Yhtä soittoa aamuun asti eli kunnes kirja loppui. Ja heti teki mieli aloittaa uudelleen. Se oli aivan upea lukukokemus. Kytömäen uusinta eli Kivitaskua en ole vielä lukenut; ehkä mä vähän säästelenkin sitä, että on sitten loistava lukukokemus odottamassa, joskus.

Niinpä Porin teatterin dramatisointi Kultarinnasta oli aivan varma nakki saada minut vierailemaan Porissa. Kävin viime vuoden tammikuussa Porin teatterissa katsomassa todella hienon Tuntemattoman sotilaan, mutta nyt pääsin vierailemaan ensimmäistä kertaa remontoidussa teatteritalossa. Ja miten hieno talo olikaan! Oma mielikuvani vanhasta talosta (okei, käynnistä on aikaa) oli se että teatteri oli nuhruinen ja tunkkainen. Hieno rakennus toki, mutta sellainen... synkeä. Mutta nyt oli kaikki kaunista, raikasta, valoisaa ja upeaa!

Ennen iltapäivän esitystä ja väliajalla kiertelin pitkin ja poikin ihailemassa tapetteja, näköaloja, ja kaikki pieniä yksityiskohtia. Upouusi hissi oli kaunis kuin kuva, koska se oli piilotettu koristeltuun lasikuutioon. Varsinkin yläkerran kahviohuoneiden erilaiset kukkatapetit olivat upeat. Ja naisten vessatilojakin oli reilusti. Täydet pisteet teatterille onnistuneesta kasvojenkohotuksesta!

     

Mutta entäpäs sitten näytelmä-Kultarinta, miten massiivinen romaani taipuu näyttämölle? Ensimmäisen kerran se nähtiin Kokkolan kaupunginteatterissa 2016 - mutta tuolloin en ollut vielä lukenut kirjaa, ja muutenkin Kokkola on kovin kaukana... Jäi siis silloin väliin. Dramatisoinmista vastaavat kirjailija itse, Hanna Ojala sekä ohjaaja Maiju Sallas. Kun 644-sivuinen jättiromaani, jonka tapahtumat ulottuvat usean vuosikymmenen matkalle, puristetaan 2,5 tuntiin, niin kiirehän siinä tulee. Varsinkin jos kaikki asiat, ihmiset ja tapahtumat halutaan sisällyttää mukaan. Joten välillä tuli hieman sellainen kiireen ja sullomisen tuntu. Eli tapahtumat etenevät kauhean kiireisellä tahdilla.

Kuuntelin väliajalla ja esityksen jälkeen narikkajonossa ihmisten kommentointia. Moni oli selkeästi lukenut kirjan ja pysyi kärryillä paremmin. Mutta liki kaikkien ihmisten suusta kuulin samaa: tapahtumien tahti oli aika hurja. Siitä huolimatta tämä oli hieno näytelmä ja hieno toteutus! Verkkaisemmalla tahdilla esitys olisikin kestänyt 4-5 tuntia. Toisaalta nyt hahmojen ja tapahtumien syventäminen jäi hieman uupumaan. Mutta kyllä mukaan mahtui sellaisia utuisia ja rauhallisia luontokohtauksiakin.

Kultarinnan tarinassa ensimmäinen näytös seurataan Erik Stenforsin elämää - ja todellisuuden pakoa luontoon ja metsään. Varsinkin lapsuudessa metsä tarjoaa pakopaikan ja turvan, kun elämä kartanossa ahdistaa. Äiti "sairastaa" ja juhlii, isä on iäkäs patruuna ja enimmäkseen poissa, mutta onneksi on rakas kodinhoitaja Hanna! Nuoruus luontokerhoineen, opiskeluaika linturetkineen, Lydian tapaaminen työläisten virkistysalueella, yliopiston luontokokoelmien hoitaminen, puunostohommat isälle polkupyöräillen, metsänvartija-aika Lapissa, Lidian kohtalo, elämä Helsingissä... kaikki tämä sisältyy ensimmäiseen näytökseen - eli tahti on aika vauhdikas. Toiset asiat sivuutetaan kursorisesti (esim. metsänvartijana toimiminen), mutta toisia jäädään makustelemaan pidemmän aikaa. Kaikissa Erikin elämänvaiheissa Hanna on tuki ja turva. Toinen näytös keskittyy Erikin tyttären Mallan elämään, niin vanhassa kuin uudessakin kodissa. Se kyllä riipaisee kun lapselta viedään isän ja kodin lisäksi oma identiteettikin. Tai ainakin yritetään viedä.

Luontoasiat ovat tärkeitä niin kirjailija Kytömäelle kuin kummallekin päähenkilölle Erikille ja Mallalle. Se näkyy unenomaisen kauniissa lavastuksessa (Annukka Pykäläinen) missä hyödynnetään harsomaista kangasta hienosti, hienovaraisessa äänisuunnittelussa (Pontus Keto) ja myös valoissa (Timo Alhanen). Mystisyys ja sadunomaisuus on läsnä monessa kohtaa näytelmää, ja juuri nämä seesteiset hetket tuovat taukoja muuten aika rivakkatahtiseenkin näytelmään. Lavalla on puita, ja lavan ja katsomon välissä on leveä puuhakkeella täytetty kaistale. Näitä elementtejä käytetäänkin sitten mukavasti eri tapahtumissa. Pidän myös oivaltavasta vaatesuunnittelusta (myöskin Annukka Pykäläisen käsialaa), varsinkin Erikin ja Mallan villapaidat ovat ihanat. Bonusmaininta vielä Annukka Pyläläiselle kun nyt näin kahtena peräkkäisenä iltana Porissa hänen lavastustaidettaan. Viettelyksen asuntovaunun ja Kultarinnan lavastukset ovat niin erilaiset kuin saattaa, mutta molemmat viehättävät silmääni tavattomasti.

1918-teemaisia näytelmiä on tullut nähdyksi jo lukuisia viime aikoina, ja tässäkin sisällissota näyttelee tärkeää roolia. Myös Lapuan liike, kommunismin hysteerinen pelko ja vainoava ilmapiiri 1930-luvulla on toisessa näytöksessä osa suurempaa kuviota. Oivallisesti näiden Suomen historian taitekohtien kuvailu toimii.

On tämä kokonaisuutena tosi onnistunut näytelmä. Porin teatterin näyttelijät ovat kerrassaan upeita, monissa rooleissaan. Reidar Palmgren (ketä olen fanittanut aina 90-luvun Thilia Thalia-visailuohjelmista lähtien, niitä jaksoja on muuten VHS:llä edelleen tallessa!) on taas hienossa vedossa ja tekee Erikistä hiljaisella tavalla vakuuttavan luontoihmisen. Hän sujahtaa yhtä tarkasti pikkupoika-Erikin kuin vankimielisairaalassa räytyvän aikuis-Erikinkin nahkoihin. Palmgrenin näyttelemisessä on sellaista intensiteettiä ja herkkyyttä mistä tykkään kovasti. Upea bonus vielä että Erikin esikuvana Kytömäelle oli Suomen luonnonsuojelun grand old man Rolf Palmgren - Reidarin isosetä!

Myös Mirva Tolppasen tulisieluinen Lidia on ihmeellisen kaunis roolityö. Yhteinen kohtalo taitaa määrittyä jo silloin kun Lidia antaa Erikille pöllönsulan lapsena Aspholmin metsässä. Terhi Suorlahti on oivallinen Malla, kapinallinen tyttö johon isä on iskostanut luontorakkauden ja Hanna kertonut karhutarinoitaan. Kummastakin asiasta tulee tytölle pelastus. Suorlahti on yhtä uskottava pikkutyttönä kuin naiseuteensa heräävänä teininäkin. Teemu Koskinen (ketä olen nähnyt useassakin Kotkan kaupunginteatterin näytelmissä; Neiti Kevät, Sugar ja Neljäntienristeys) on myös upea hieman eksyneenä Joelina. Ja iso rooli on Anna-Maija Nissilläkin; Hanna seuraa Erikin ja Mallan elämässä mukana maalta kaupunkiin ja lopulta kaikki kietoutuu yhteen. Hannu Müller ja Hannele Lanu ovat oivallisia Mallan tiukkapipoisina kasvatusvanhempina, jos kohta eivät niin kovin miellyttäviä henkilöitä. Ja Peter-Sebastian Lehtosen Anttu on myös hersyvä tyyppi, paitsi kännipäissään. Erikin opiskelutoveri Verneri Linnas (Kimmo Tihveräinen) ei oivallakaan miten tärkeää osa hänellä Mallan elämässä vielä on. Koko muukin näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä.

Kultarinta tarjoaa paljon suuria tunteita ja katsoja uppoutuu halutessaan osaksi niin Suomen historiaa kuin luontoakin. Mukana on sopiva ripaus mystiikkaa, kansanperinnettä ja magiaakin. Porin teatteri on intiimi, joten tapahtumat tulevat suoraan iholle. Kertojaääni ja karhuhahmot istuvat kokonaisuuteen hyvin, eikä tule sellaista myötähäpeän fiilistä että tuolla ne näyttelijät karhupuvuissaan konttaavat. Vaan nämä ovat sillain fiksusti toteutettuja luontokappaleita.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen oli tämä eli suosittelen lämpimästi visiittiä Poriin. Samalla retkellä näkee upeasti uudistetun teatteritalon ja pääsee nauttimaan hienosta ja monisyisestä näytelmästä. Esityksiä on 11.5. asti eli vielä ehdit oikein mainiosti.



Esityskuvien copyright Janne Alhonpää, muut kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viettelyksen asuntovaunu / Rakastajat-teatteri 2.2.2018

Viikonloppumatkani Poriin alkaa Rakastajat-teatterista Leea Klemolan ohjaamalla Viettelyksen asuntovaunu -teoksella. Ilmeisesti paikkakunnalla (tai varsinkin Satakunnan Kansan yleisönosastolla) esitys on herättänyt kiivasta keskustelua. Kai kiroilu ja alastomuus sitten on Porin kaltaisilla paikkakunnilla vielä kauhea synti teatterin lavoilla? Sattumalta juuri tämän esityksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, hienoa!

Tämä Miko Kivisen ja Klemolan yhdessä kirjoittama ja ideoima teos on kunnianosoitus Viettelyksen vaunu -näytelmälle (jota en ole koskaan nähnyt, synti ja häpeä, en missään muodossa). Mutta se toimii kyllä hyvin näinkin, tietämättä muuta kun peruskuvion esikuvastaan. Varmaan esitys saisi hieman lisäarvoa jos Viettelyksen vaunun olisi nähnyt, mutta näillä mennään.

Viettelyksen asuntovaunu tapahtuu... yllätys yllätys asuntovaunussa! Tai sen pihamaalla enimmäkseen. Paikka on porilainen leirintäalue ja vaunussa asuu entinen tangoprinsessa, nykyinen wannabe-romaniartisti Merita (Kai Tanner) sekä sukupuolenkorjausprosessia läpikäyvä Teppo, ent. Teija (Angelica Meusel). Paikalle pölähtää Tepon veli, taksikuskina toiminut Kari (Miko Kivinen) työkalupakkiensa kanssa. Leirintäalueen (ja äitinsä) hoitajana toimii Manna (Niina Hosiasluoma). Näiden neljän monimuotoiset ja monipolviset suhteet toimivat näytelmän keskipisteenä. Siinä sivussa alkavat menneetkin tapahtumat pulpahtelemaan pintaan. Sisarukset ruotivat omia kipukohtiaan, Meritalle ja Tepolle on tulossa perheenlisäystä, ja Manna ja Karikin päätyvät petipuuhiin.

Viettelyksen asuntovaunu on värikäs, räävitön, hillittön hauska, aika traaginenkin. Vuoristoratamainen kyyti etenee sellaisella vauhdilla, että aina ei meinaa edes pysyä perässäkään. Karin yllätysvisiitti poikii monenlaista, ja hänen suhteensa kaikkiin muihin saa välillä surkuhupaisiakin käänteitä. Ja pikkuhiljaa selviää sekin miksi Kari on paikalle tullut, mutta kyllä siihen sitten koko liki kolmetuntinen käytetään. Kertaakaan ei silti tunnu että tämä kestäisi liian kauan, koska monisyinen tarina tempaa mukaansa aivan täysin.

Näytelmän kieli on elävää ja hersyvää, ja voisiko jopa sanoa (vaikka se hyvin kliseiseltä kuulostaakin) hyvin elämänmakuista. Kun Kari pölähtää paikalle hän liki ensitöikseen toteaa Tepolle: sähän olet ihan mies, johon tämä vastaa: niin ne vaan leikkelee pikkusiskoista miehiä tuolla keskussairaalassa. Suorasukaisesti voi Mannakin todeta Karille: Ruvetaanks me nyt sit nussiin? Ehkä roisi kieli on yksi syy mistä jotkut herkkähipiäiset katsojat ovat pillastuneet? Kyllähän tässä kiroillaan, mutta ei se ole mitenkään tavanomaisesta elämästä poikkeavaa. Tälläinhän ne ihmiset puhuu! Vai onko se alastomuus se isoin ja kauhistuttavin juttu mikä on kirvoittanut katsojat raapustamaan tuohtuneita mielipiteitään lehteen? Kun ei tässä vähän vaan vilahda alaston pylly nurkan takana, vaan kyllä katsoja saa ihan aimo annoksen, edestä ja takaa. Mutta hei, kyllä suomalainen katsoja on taatusti alastomia ihmisiä nähnytkin. Ja jos ei ole, niin ehkä nyt on sitten korkea aika. Vai sekö kauhistuttaa että alastomat ihmiset eivät olekaan mallinmitoissa? Hei, tervetuloa suomalaiseen arkitodellisuuteen; isoin osa meistä ei näytä sellaiselta kun bikineissään lehtien sivuilla poseeraavat missit.

Näyttelijöiden työtä on ilo ja nautinto katsoa. Aivan oivallisesti Meusel on Tepponsa sisäistänyt! Ulkoisesti taakse vedetyt hiukset ja pienet viikset... hyvin menee läpi. Mutta silti siellä on se iso epävarmuus sisällä, osaako hän olla oikea mies (koska nyt vasta kokeillaan elämää miehenä ennen "sisäromppeiden poistoa"). Mieheksi kelpaaminen, "oikeana" miehenä oleminen ja eläminen askarruttaa ja ahdistaa. Onko hän sitten myös raiskaaja ja mulkku? Kipakkaa kommentointia miehenä olemisesta kirjoittajilta, bravo!

Kai Tanner on myös oikea varsinainen ilmestys Meritana. Uhkea ja hieman hyökkäävän naisellinen hiipuvan uransa kanssa kamppaileva artisti, jonka sisäsyntyinen diiva dominoi pienempää Teppoa ja joka säteilee egoa ja karismaa ympäristöönsä ihan tukahtumisvaaraan asti. Meritan ja Tepon suhde on varsin myrskyisä ja holtitonkin, ja Karin ilmestyminen kuvioihin ei kauheasti auta asiaa. Merita on suuri taiteilijapersoona ja muiden tehtävänä tuntuu olevan hänen passaaminen ja tarpeidensa tyydyttäminen. Kun Merita ja Teppo kumpikin napsii hormoneita kilpaa niin ei se helppoa ole.

Kari elää hetkittäin ihan omissa sfääreissään, mm. uskotellen menevänsä Ville Haapasalon leipiin Venäjälle. Hän näkee monet asiat täysin omasta vinkkelistään ja niinpä poliisien saapuminen paikalle loppuratkaisussa on Karille todellinen yllätys. Miko Kivinen luo jotenkin sitä Karin mielenmaisemaa hyvin samaistuttavaksi. Omalla tavallaan hänkin on epävarma mies. Vaikka remonttihommat sujuvatkin, niin sitten yllättävät erektio-ongelmat nakertavat itsetuntoa. Manna vaikuttaa hieman hitaalta ja ehkä hieman hidasjärkiseltäkin, ja Nina Hosiasluoman verkkainen näytteleminen tekee hänestä semmoisen tarkkailijatyypin. Lakoniseen tyyliinsä hän saattaa todeta Karille: Oliks nää treffit tässä vai oliks vielä jotain? Manna tarkkailee ja toteaa, ja toimii kun tarve vaatii.

Lavastus ja tilankäyttö on tosi kekseliästä. Osa tapahtumista (esimerkiksi Mannan koti) sijaitsee pienen nousevan katsomon takana, eli niitä tapahtumia emme nää lainkaan, kuulemme vaan. Vaikka katsoja tietää siellä olevan vain narikan ja eteisen, niin vaikutelma leirintäalueen jatkumisesta on tehty todella uskottavasti. Myös Tepon ja Meritan asuntovaunun sisällä tapahtuu kaikenlaista mistä katsoja saa vinkkejä vain ikkunan kautta. Ja sisäänlaitettujen mikrofonien. Paljon kaikkea kuuluu vaikka vähän näkyy. Toimii kyllä hyvin. Annukka Pykäläinen on suunnittellut lavastuksen lisäksi myös hienon puvustuksen. Meritan yliampuvista mustalaishenkisistä asuista alkaen. Toimii. Johannes Vartolan äänisuunnittelu on tarkkaa ja taitavaa; asuntovaunu on katoton joten sieltä kuuluu hyvin, ja mikitys auttaa. Muuten teatterin tila on pieni ja intiimi, ja mikrofoneja ei näyttelijöillä ole. Ihanaa vaihtelua aktiivikatsojalle tämä luomuäänenkäyttö!

Käsiohjelmassa on kaikkea kiinnostavaa, esimerkiksi henkilöhahmojen historiasta. Ja myös sanat Meritan näytelmän lopussa kaihoisasti esittämään Mustalaisten leiri -biisiin.

Viettelyksen asuntovaunu on tosi tarkkanäköistä teatteria, paljon ajankohtaista pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden esittämisestä, miehisyydestä ja sen tuomasta epävarmuudesta. Kukaan meistä ei pääse tiettyjä asioita pakoon, vaikka kuinka istuisi auton ratissa ja ajaisi pois. Suosittelen ehdottomasti näytelmää avarakatseisille ihmisille, mutta ennenkaikkea tiukkapipoisille: jospa se pipo hieman löystyisi ja sitä oppisi katsomaan hieman rankempaakin esitystä ilman ryppyotsaisuutta. Mahdollisuus katsomiseen on Porissa aina 28.3. asti, ja sen jälkeen huhtikuussa Espoon teatterissa neljän esityksen verran. Bonuksena vinkki Poriin menijöille: kantsuu mennä paikalle ennen puolta seiskaa, sillä siihen asti on hanajuomat ja talon viini todella edullisessa tarjouksessa. Ja lohileivät on tosi hyviä!

Keskustelutilaisuudessa tekijät kertoivat taustoista, siis työskentelyprosessista ja kaikesta, ja yleisö sai kommentoida ja kysyä. Paikalle jäi parikymmentä katsojaa, eikä yhtään negatiivisia kommentteja kuulunut (missä ne kaikki paheksuvat ihmiset olivat?). Näytelmän suunnittelu alkoi syksyllä 2016. Rakastajat-teatteirn porukka oli pitkään halunnut tehdä jotain Leea Klemolan kanssa, ja kun aikataulut ja muut sopivat vihdoin yhteen, niin pohjateokseksi valittiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu. Aihe ja henkilöiden väliset dynamiikat tulivat ikään kuin valmiina tuosta. Leeaa kiehtoi miksi näytelmän Stella jäi väkivaltaisen miehen luokse. Siinä missä Blanche on alkuperäisteoksessa näkökulmahenkilö, niin tässä sitä roolia vetää Kari. Erityisesti Suomessa sukupuoli määrittyy pitkälle töiden kautta, ja tätäkin aspektia työryhmä halusi tarkastella. Angelicalla ja Kailla on pitkä yhteinen työsuhde (teatterin perustajajäseniä vuodesta 1991) ja siksikin heidät haluttiin pariskunnaksi. Mutta käännettiin vaan sukupuoliroolit ympäri (onnistunut ratkaisu minun mielestäni).

Työryhmä kehui kilvan että tämä on ollut poikkeksellinen näytelmä heille. Paljon työltä, paljon improamista, paljon muutoksia ja hiontaa. Leea käy yleensä katsomassa ohjaamiaansa esityksiä joka näytöksessä, mutta välimatkojen takia nyt se ei ole ihan onnistunut. Esitys on muuttunut viikottain, eli kun ensi-ilta oli jo joulukuun alussa, niin näin helmikuun alussa oli jo varmaan hyvin erilainen näytelmä. Mahdollisuuksien mukaan Klemolan töitä pitäisi käydä katsomassa useasti, heti alussa, puolivälissä esityskautta ja taas loppuvaiheilla... Näytelmän Merita on romani, vaikkei ole elänyt siinä kulttuurissa. Mielenkiintoisen lisänsä asiaan tuo se, että Meritan tulkitsija Kai Tanner on itse puoliksi romani, joten teemat eivät sikäli olleet ihan tuulesta temmattuja.

Kiitos antoisasta keskustelusta koko näyttelijänelikolle sekä Leea Klemolalle.



Esityskuvien copyright Leea Klemola, yleisökeskustelukuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.