Kultainen vasikka / Turun kaupunginteatteri 12.11.2020

Berliiniläistynyt ohjaaja ja teatterimies Mikko Roiha jatkaa edelleen vanhempien suomalaisklassikkonäytelmien uudelleentulkintoja ja eri teatterien kimppatuotantoja. Nyt vuorossa on Maria Jotunin klassikko vuodelta 1918 eli Kultainen vasikka. Jotuni on ajankohtainen juuri tänä vuonna täyttäessään 140 vuotta. Koronan takia tämäkin viivästyi, mutta nyt syksyn ja alkuvuoden aikana esityksen voi nähdä Kuopion, Turun, Jyväskylän, Kotkan ja Kouvolan kaupunginteattereissa sekä vierailulla Tampereen teatterissa. Yhteistyössä on mukana lisäksi Teatteri Eurooppa Neljä sekä Vapaa Teatteri. 

Minusta on hienoa että tehdään tämänkaltaista yhteistyötä: käsin poimitaan sopivat näyttelijät ja muu työryhmä, työstetään esitystä yhdessä Berliinissä ja sitten kierretään kaikkien esiintyjien kotiteattereissa (ja vähän muuallakin). Eli aplodit Mikko Roihalle tästä!

Vaikka näinä päivinä iso osa teatteriesityksistä julistaa olevansa ajankohtaisia ja kuin tehtyjä tähän aikaan (niiden alkuperäisestä kirjoittamisajankohdasta viis) niin Kultainen vasikka on sitä kyllä ihan oikeastikin. Yli 100 vuotta sitten ilmestynyt näytelmä käsittelee rahaa, suhdettamme siihen, ahneutta ja keinottelua. Samalla ruoditaan naisen asema, patriarkaaisen perheyhteisön murros, keskiluokkaisen perheen elämä ja muita ajankohtaisia aiheita. Vaikka mies tuo leivän pöytään nainen ei ole tyytyväinen. Mikä ratkaisuksi?

Vuonna 1918 Helsingissä keinoteltiin, mustan pörssin kauppa rehotti ja ihmiset heittäytyivät rahanhimossaan ihan hulluiksi. Ahlroosin perheen teatraalinen rouva (Ritva Grönberg) intoutuu toden teolla rahan teosta, ja äkkirikastumisen huumassaan muut asiat jäävät jalkoihin. Hänellä on ajatus että ilman rahaa ihmisarvo on olematon. Tyttärensä Eedit (Ella Mustajärvi) haluaisi puolisonsa Jaakon (Markus Ilkka Uolevi) toimivan samoin, mutta tämä ei innostu keinottelusta. Niinpä Eedit karkaa rahan perässä vauraamman miehen tykö. Tämä andywarhol-mäinen kauppaneuvos Somero (Markus Ilkka Uolevi) on hyvin hillitty ja hallittu. Eedit on vähän bimbon oloinen mutta oikeastaan aika laskelmoiva nainen. Järki-ihmisiä, tietää mitä haluaa (ja se on rahaa). Vai olisiko järki-ihminen näin tuulella käypä, joka juuri Jaakon löydettyään liihottaisi eteenpäin rahanhimon sokaisemana. Oikeastaan Eedit on aika inhimillinen hahmo, hän ei halua puutetta ja kurjuutta vaan tahtoo nauttia ja elää. Emmekö me kaikki?

Eeditin sisko Lahja (Saara Jokiaho) sen sijaan vaikuttaa kyyniseltä ja järkevältä, kunnes vähäpuheinen konttoristi Karhu (Joonas Kääriäinen) sekoittaa tämän pään. Karhun ei tarvitse keinotella koska hänellä on hyvä asema konttoristina. Se vetoaa selkeästi Lahjaan. Näiden välinen lataus on käsinkosketeltavaa. Lattiamoppitukkainen isä Herman Ahlroos (Joonas Kääriäinen) ei puhua pukahda ja jää jotenkin perheensä naisväen jalkoihin. Hänet lakaistaan muutenkin sivuun kuin vanha roska. Kun vaimo vaurastuu ja haluaa erota puolisolle ei jää mitään. Sukupuoliroolit kääntyvät mullinmallin ja turhaan rääkyvä isä pyytelee anteeksi. Onko nainen höyrykone ja mies vain juhlalippu laivan perässä?

Koko näyttelijäviisikko on kyllä iskussa; herkullisia roolitöitä!

Kultaisen vasikan naiset tekevät itsestään kylmiä ja julmia, pelaavat miesten säännöillä ja miesten maailmassa. Suhdesotkuja, parinvaihtoa ja kaikkea muutakin pyörittää raha. Rauhan tulo nähdään maailmanloppuna, koska siihen loppuu keinottelu. Osakekeinottelu on riskipeliä, käteen voi jäädä mustapekka ja kaikki vaurastumiset katoavat sen siliän tien. "Kaikki rahan vallan ymmärtävät ja hyväksyvät" toteaa Eedit. 

Kultainen vasikka kysyy myös mitä köyhän naisen moraali maksaa. Ja voiko toista omistaa. 

Roihan lavastus on hyvin pelkistetty; kaikki tapahtuu Honkien olohuoneessa. Ja kuten nykyään taitaa olla trendikästä kodinsisustuksissa, niin Hongillakin: tekstielementti! Home sweet homen sijaan sana KAPITEELI kissan kokoisilla kirjaimilla on heille tärkeää. Siihen kiteytyy kyllä Jotunin teksti hyvin. Kaikki pyörii rahan ympärillä, Kultaisessa vasikassa rakkauskin. Vaan saako rahalla rakkautta? Jaakko Hongan mielestä ei, mutta Eedit-vaimo taitaa olla eri mieltä.

Hieman nauratti myös Amerikka-viittaus "mitä sinä tahdot sen määrää Ameriikka". Vuonna 2020 vielä todempaa.

Taina Sivonen on luonut ajattoman kauniin puvustuksen, jos kohta se vuosisadan alun muoti näkyy ihanasti naisten leningeissä. Ihania vintage-tyylisiä mekkoja. Erityisesti Eeditin keltainen asu on ihana. Lahja on puettu valkoiseen sukupuolettomaan housupukuun ja solmioon, äitinsä kävelykeppeineen ja muhkeine helmineen edustaa nousukasmaista äkkirikastujaa. Moe Mustafan äänisuunnittelu ja taiten valitut musiikit kruunaavat karun yksinkertaisen näyttämökuvan. Musiikki on rytmikästä ja tanssillista, väkisinkin alkaa jalka vipattamaan myös katsomossa.

Vaikka tätä mainostetaan "tanssivaksi komediaksi", niin varsinaista komediaa tämä ei kyllä minusta ole. Huumoria haetaan esimerkiksi överiksi menevässä Alvarin lähtökohtauksessa (aivan huikea rooli Joonas Kääriäiseltä), mutta muuten komediallisuus jää enemmän taustalle, muhimaan ja kuplimaan. Tanssia sen sijaan on, jatkuva liike pitää koko esityksen tiukassa napakassa rytmissä. Ehkä se on tämä maaninen tanssi joka osittain ihmetyttää minua - ennenkuin se imaisee mukaansa. Se jalkojen liike, mihin kädet liittyvät, on hyvin hypnoottista. Kuinka ihmiset kommunikoivat keskenään pelkällä liikkeellä. Roihan mukaan tanssi on hänelle luontainen ilmaisumuoto. Teoksen koreografiat ovat koko työryhmän käsialaa. Toisaalta tämä jatkuva liike on se mikä saattaa jakaa ihmisiä, joitain saattaa häiritä se etteivät näyttelijät pysy paikallaan.

Kiinnostava yksityiskohta esityksessä on sen tekstitys. Suomeksi ja englanniksi. Ei Jotunin kieli niin kauhean vanhanaikaista tai koukeroista ole että suomenkielistä tarvitsisi, mutta silti silmäni hakeutuvat lukemaan niitä kuin vaivihkaa. Välillä joki repliikki jää hieman epäselväksi. Ennenkaikkea tekstitys palvelee kuulo-ongelmien kanssa kamppailevia ja englanninkielinen tekstitys taas mahdollistaa muiden kuin kantasuomalaisten teatterikokemuksen. Hyvä juttu siis.

Onneksi osuin katsomaan näytelmää juuri tänä torstaina, koska tarjolla oli myös teosesittely. Teatterin taiteellisen johtaja Mikko Koukin haastateltavina olivat ohjaaja Mikko Roiha, näyttelijä Markus Ilkka Uolevi ja kotimaisen kirjallisuuden professori Päivi Lappalainen. Oli kiinnostavaa kuulla kun mukaan valittu naisnäyttelijä joutui jäämään kesäisen pyöräonnettomuuden takia pois ja mukaan vaihtui Joonas Kääriäinen. Roiha ei halunnut korvata näyttelijää uudella, ja esittäjän sukupuoli vaihtui, niin muuttui asetelmakin. Hongan perheen palvelija muuttuu Aliinasta Alvariksi, ja siten moni muukin asia esityksessä heittää häränpyllyä. Koko teoksen dynamiikka muuttui. Samalla esityksestä tuli kuin vahingossa myös jonkunlainen queer-poliittinen kannanotto tasa-arvokysymyksiinkin. Mikseipä vuonna 2020 voisi Jaakko Honka heilastella yhtä hyvin miespuolisen palvelijan kanssa? Arvostin tätä, että vaikka esiintyjän sukupuoli vaihtui kesken kaiken, ei itse näytelmää alettu muuttamaan.

Oli myös silmiä avaava havainto se että näytelmän Jaakolla on varaa harrastaa humanistisia juttuja. Hän tienaa ja ansaitsee, siinä missä vaimo Eedit on riippuvainen miehensä tuloista. Naisen oikeus omaan rahaan ja sitä kautta omaan harrastamiseen on tärkeää myös Kultaisessa vasikassa. Sivistys on rahakysymys.

Ja miksi Roiha tekee mielellään klassikoita kuten Jotunia, Wuolijokea, Canthia...? Hän tarvitsee hieman etäisyyttä tekstiin, sen että se on kirjoitettu kauan sitten. Niin hän voi ottaa materiaalia historiasta ja katsoa miten se rimmaa nykyajan kanssa, miten ihminen muuttuu, tai ei muutu. Kuulostaa hyvin loogiselta, ja järkevältäkin. 

Kiinnostava ilta ja erittäin kiinnostava esitys. Roihan Kultainen vasikka oli salakavala, ja vallotti minut hivuttamalla eikä kertalaakista. Se käynnistyi verkkaan, mutta lopulta vei kyllä mukanaan. Oivaltavaa ja tarkkanäköistä teatteria. Roiha kulkee ihan omia polkujaan suomalaisessa teatterikentässä ja hyvä niin. Kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa jos ja kun osuu omalle paikkakunnalle. Ja matkustaa vaikka vähän kauemmaskin katsomaan.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa, keskustelun kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Third Practice / Tero Saarinen company, Kuopion kaupunginteatteri 17.6.2019

Ehkäpä eniten odottamani teos Kuopio ja Tanssii Soi -festareilla oli tämä Tero Saarinen Companyn uutuus Third Practice. Se myös päätti oman Kuopio-vierailuni tällä erää. Esitys sai maailmanensi-iltansa Italian Cremonassa toukokuussa, ja nyt sitten Suomen ensi-iltansa loppuunmyydylle yleisölle Kuopion kaupunginteatterissa.

Miksikö tämä minua erityisesti kiinnostaa? Toki tanssin puolesta myös, mutta rakastan barokkimusiikkia ja Helsingin Barokkiorkesterin mukanaolo toimi siis lisäinnokkeena. Millainen on sitten barokkimusiikin ja tanssin liitto? Mikä ihme on tämä Tero Saarisen "kolmas käytäntö"?

Kolme vuotta sitten kesäkuussa olin seuraamassa Tanssiteatteri MD:n avoimia harjoituksia ja marraskuussa sitten itse esitystä. Sen nimi oli Secunda Prattica eli toinen käytäntö. Tämä tuli heti mieleeni pohtiessani Third Practicea - onko niillä joku yhteys. Tero Saarinen Companyn esityksessä musiikkina on Monteverdin madrigaalit eli myöhäisrenessanssiajan maallista laulumusiikkia. Nyt tulkitsijoina oli karismaattinen tenori Topi Lehtipuu sekä virtuaalisesti läsnä oleva sopraano Núria Rial.

Toisella käytännöllä tarkoitettiin musiikillista muutosta aiempaan renessanssiajan polyfoniseen tyyliin; nyt teksti dominoi musiikkia aiemman käytännön sijaan (missä musiikki dominoi tekstiä), ja pikkuhiljaa musiikissa siirryttiin barokkiin. Onhan se varmaan paljon monimuotoisempi asia, mutta näin yksinkertaistettuna. Tero Saarinen halusi luoda kolmannen käytännön: oman näkökulmansa ja jatkumon, modernin muutoksen. Hieman uudenlainen sisäänkäynti ja mahdollisuus kokea Monteverdin musiikki. Runoilija Ovidius sanoi Omnia mutantur, nihil interit (kaikki muuttuu, mikään ei katoa) ja se on tämänkin teoksen motto. Musiikki ja tanssi ovat olleet olemassa aina, ne vai muuttavat muotoaan. Monteverdin musiikki syntyy uudelleen Helsingin Barokkiorkesterin soittamana, ja Saarisen hienon tanssin säestämänä.

Lavalla tanssijoita on kuusi, samoin muusikkoja. Ja sen lisäksi laulajat. Alussa on vain joukko silhuetteja, utua ja sirkkojen siritystä. Torin ääniä ja liikkuvia ihmisiä. Lavan takana heiluu ohuita kangassuikaleita. Pikkuhiljaa soittajien porukka erkaantuu suikaleiden taakse, ja tanssijat kera solistin jäävät lavalle. Musiikki alkaa.

Ja se on ihanaa kuunneltavaa. Suomen barokkimuusikkojen parhaimmisto: Julien Martin (nokkahuilu), Maite Larburu (viulu), Aira Maria Lehtipuu (viulu), Mikko Perkola (viola da gamba), Eero Palviainen (teorbi) ja musiikin johdosta vastannut Aapo Häkkinen (cembalo) soittavat kauniin herkästi. Jossain vaiheessa kankaat putoavat ja soittajatkin näkyvät paremmin. Silti he ovat kokoajan taustalla, hieman varjossa ja syrjässä. Soitinten äänet kyllä kuuluvat sitäkin paremmin.

Esitys on hypnoottinen. Välillä ei tiedä mistä kukin hahmo alkaa ja mikä on kenenkin rooli. Lehtipuu mustissaan erottuu kyllä muista, mutta intiimi yhteys tanssijoiden välillä on käsinkosketeltavaa. Upea tanssikuusikko Jenna Broas, Won Won-Myeong, Annika Hyvärinen, David Scarantino, Eero Vesterinen ja Pekka Louhio ovat eteerisen herkkiä, mutta myös vahvoja ja periksiantamattomia. Pysähtyneet asennot olivat hyvin maalauksellisia. Monikin kohtaus esityksessä toi mieleen jonkin renessanssiajan mestariteoksen.

Eero Auvisen valosuunnittelussa käytetään paljon vastavaloa ja yksityiskohtia häivyttäviä keinoja. Silhuetit tanssivat. Myös teatterisavu lisää hämyisyyttä. Lattialla oleva loisteputkikehikko on osana teosta loppupuolella. Loisteliaan musiikin lisäksi saamme nauttia muutenkin hienosta äänisuunnittelusta. Erilaisia luonnonääniä voi välillä tulla pidemmänkin aikaa. Tämä loi miellyttäviä lepohetkiä. Marco Melchior on myös kerrannut Lehtipuun ääntä niin että madrigaalit kuuluvat kuin kuoron laulamina. Lisäksi virtuaalisesti esiintynyt sopraano Rial ilmestyi milloin mistäkin suunnasta, tai siis hänen äänensä ilmestyi. Vaihtuvan äänilokaation lisäksi hänen kuvansa heijastui milloin tanssijoiden selkiin, taustan kangassuikaleihin tai liehuviin harsolippuihin. Projisoinneista kiitos Thomas Freundlichille. Ehkä tulevaisuudessa virtuaalikonsertit tai monitaiteelliset produktiot lisääntyvät.

Saarisen luottopukusuunnittelija Erika Turunen on taas loihtinut hyvin teoksen näköiset asut. Muusikoilla on mustat, renessanssiajan hörhellykset, jokaisella tietysti erilainen kiehtova asustus. Tanssijoilla liehuvalahkeiset harmaat housut, jonkunlaista verkkokangasta, ja ihonvärinen yläosa. Lehtipuulla musta, hieman paholaismainen asu. Pohdin muutaman kerran hänen ja tanssijoiden suhdetta, onko hän jokin jumalhahmo näille, vai paholainen. Vai riutuva taiteilija. Valitettavasti italiankieltä en osaa, mutta muutamia sanoja erotin: amore, miracle, tormento. Rakkautta ja kidutusta. Ilmeisesti riutuvasta rakkaudesta mies lauloi, kenties juuri kaukana häilyvälle, valkeissa liehuvissa asuissa esiintyvälle kaukorakkaudelleen, jota Rial tulkitsi. Kaipuu oli miehellä kova, mutta etäisenä pysyttelevä nainen vain häilyi katseen reunamailla. Mies etsii ja hakee, koskaan päämääränsä saavuttamatta. Ilman sanojakin ymmärsin tunnetilan ja kaipuun.

Välillä tanssi oli leikittelevää ja iloista, välillä tanssijat istuskelivat ympäriinsä. Levyjä löyhyttämällä saatiin huiviin upea liike, ja tästä saadaan hieno tanssikohtaus, naisen ja huivin välillä. Esitys on kuin sarja erilaisia kuvaelmia, joista lainkaan kaikkiin ei kuulu laulu. Musiikki saattaa soida kuin taustalla, ja välillä muu äänimaisema korvaa soitetun musiikin kokonaan. Välillä esiintyjät keskittyvät poseeraamaan erilaisissa patsasmaisissa asennoissa. Lehtipuu etsii lyhdyn avulla pimeässä tietään, vai eteeristä rakastaan. Turhaan.

Onko tämä säestettyä tanssia vai tanssilla kuvitettu konsertti? Molempia.

On varsin ihmeellinen näky kun virtuaalisopraano heijastuu neljään heilutettuun harsokankaiseen lippuun. Kuin joku absurdi futuristinen mielenosoitus, missä kauneus kohtaa aatteen. Tuulikoneet puhaltavat eloa. Visuaalisesti esitys on tyrmäävä. Lopuksi yksinäinen hahmo jää tavoittelemaan valoa.

Tero Saarinen sanoi, että tämä aika on liian täynnä virikkeitä, kukaan ei ehdi keskittyä yhteen asiaan. Tämän reilun tunnin ajan voi täyttää kaikki aistinsa ja uppoutua muinaiseen, mystiseen maailmaan. Kuultava musiikki ja runsas aistillinen visuaalisuus täyttää kyllä kaikki aistit ja ulkomaailma unohtuu. Katsojalle jätetään tilaa ja aikaa tehdä omia tulkintojaan ja uppoutua teokseen kaikilla tavoilla. Sielu lepäisi, kiitos upea työryhmä!


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

ab [Intra] / Sydney Dance Company, Kuopion kaupunginteatteri 13.6.2019

Monta vuotta olen halunnut tulla Kuopioon katsomaan maailmanluokan tanssia. Vihdoin ja viimein se onnistuikin, eikä hetkeäkään liian myöhään, koska nyt on viimeinen vuosi kun Jorma Uotinen on festivaalin taiteellinen johtaja. Kuopio Tanssii ja Soi täyttää tänä vuonna viisikymmentä, ja 2020 tapahtumaa luotsaa Riku Lehtopolku.

Myös tänä vuonna viisikymppisiään viettävä Sydney Dance Companyn 17-päinen tanssijajoukko avasi teoksellaan ab [Intra] ensimmäisen festarinipäiväni kaupunginteatterilla. Ja miten upeasti avasikaan!

Mieletön sekoitus teknistä osaamista ja suuria tunteita tällä ryhmällä. Esityksessä vuorottelivat hienot, kellontarkat joukkokohtaukset ja mykistävän taitavat soolot tai duetot. Pienet intiimimmät hetket toivat hengähdystaukoja. Tanssijat venyivät sellaisiin suoritukseen että huh. Baletin kuvioista nähtiin pieniä muistumia, kuin heijastuksia. Mutta pääpaino oli teknisesti erittäin korkeatasoisessa nykytanssissa. Koreografi (ja koko SDC:n taiteellinen johtaja) Rafael Bonachela on tehnyt valtavan työn ja jokainen tanssija antoi kaikkensa.

Damien Cooperin taitava valosuunnittelu loi varjojen ja valojen kontrastia, ja antoi soolo-osuuksille omia sävyjään. Katosta noussut ja laskenut iso valorekki ja pari isoa ristikkoa loi varjoja lavalle. Kunnes ne häivytetään. Alussa on myös savua, mutta sekin hälvenee. Tyylikästä ja aika vähäeleistä tämä valosuunnittelu.

Teos käyttää hienosti tanssijoiden lukumäärää. Välillä he kävelevät tanssialueen reunoilla, välillä seisovat takarivissä, ja välillä osallistuvat. Harvoin koko seurue on yhtäaikaa lavalla, ja soolojen aikaan osa katoaa kulisseihin. Kaikki pääsevät kyllä esille.

Nick Walesin musiikki on huikeaa! Hieno yhdistelmä latvialaisen Pēteris Vasksin sellokonserttoa ja modernia syntikkamattoa. Selloa ja pianoa, välillä teknosävyjä Walesin kynästä (tai siis tietokoneesta), ja hetkittäin tuli mieleen dystooppiset scifielokuvatkin. Sellaista Blade Runnerin äänimattoa. Hitaampaa ja nopeampaa, ja välillä volyymit nousivat niin korkeiksi, että teki mieli virustoverin lailla tunkea sormet korviin. Ja miten upeasti musiikki ja tanssi pelasti yhteen! Sopivan kiihkeää, välillä seesteistä, ja sitten räjähtävän nopeaa. Tanssijat olivat täydellisessä sopusoinnussa musiikin nyanssien kanssa.

Osa duetoista kesti kauan, mutta koskaan niitä ei kyllästynyt katsomaan. Mestarillista. Tanssijat kokoontuvat, erkanevat, ovat erillään ja ryhmissä. Välillä synkronoidusti, sitten joku sekoittaa pakan ja rivit erkanevat. Osa puuhaa jotain lattialla, osa tarkkailee reunoilta. Muutama duetto oli enimmäkseen lattian rajassa, siellä nostoja ja taivutuksia ja outoja asentoja. Hypnoottista ja kiehtovaa.

Aluksi kaikilla on erilaisia komboja mustista, valkeista ja ihonvärisistä asuista, alusvaatteista pitkiin väljiin housuihin. Jossain vaiheessa kaikki vaihtavat samaan tyyliin: väljät mustat housut ja nuden-väriset topit, paitsi miehillä paljas ylävartalo. David Fleischer on mies pukujen (ja lavastuksen) takana. Taitavalla valosuunnittelulla kaikki näyttävät rivissä samalta.

Tämä on komeaa katsottavaa, mutta ei sillä tavalla elegantin kaunista. Robotinjäykät liikkeet vaihtuvat lennosta sulavuuteen, mutta semmoinen sievyys puuttuu. Eikä sitä jää kaipaamaankaan. Liike ei lopu, vaikka se hidastuu. Teknosävyistä siirrytään taas hitaasti sellon tai pianon maisemaan. Siilitukkaisen miehen soolo on henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Kiva nähdä katsomossa paljon nuoria ja lapsiperheitäkin. Festivaalin taiteellinen johtaja istuu takanani ja huutaa lopussa seisaaltaan bravota. Eikä tarvitse Jorman yksin taputtaa ja hurrata, kyllä tämä uppoaa moneen muuhunkin. Liki täysi kaupunginteatterin katsomo on tunnin ja vartin jälkeen myyty, minä muiden mukana. Vanhasta kotikaupungistani Sydneystä tulee paljon hienoja asioita.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vaimoni, Casanova / Kuopion kaupunginteatteri & Tanssiteatteri Minimi, Teatterikesä 9.8.2017

Harmikseni missasin tämänkin. Ei ollut rahkeita lähteä Kuopioon katsomaan, ja Riihimäen ja Espoon teatterien vierailureissut eivät oikein sopineet kalenteriin. Mutta onneksi taas Teatterikesä tuli ja pelasti! Leea Klemolan käsikirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova oli nimittäin monellakin eri tavalla kiinnostava juttu. Kuopion kaupunginteatterin ja Tanssiteatteri Minimin yhteistuotanto sai ensi-iltansa Kuopiossa jo syyskuussa 2016.

Jotenkin tykkään kun näytelmässä tehdään tai esitetään näytelmää. Tässä näemme vanhemman näyttelijädiivan Kyllikin (Seija Pitkänen), joka palaa kahdeksi vuodeksi venyneen (sairas)poissaolon jälkeen teatterille, harjoittelemaan Casanova-näytelmää. Syytteet seksuaalisesta ahdistelusta luovat edelleen jännitteitä "tekniikan poikien" ja Kyllikin välille. Narikkatyöntekijä Antero (Miko Kivinen) toimii oman toimen ohessa ohjaajajana ja näyttelijänä, kamppaillen oman häilyvän identiteettinsä kanssa, monenlaisissa asuissa, Aataminkin. Jälkimmäistä nähdään kieltämättä jo hieman yliannostuksen verran. Kyllikin aviomies Jukka (Annukka Blomberg) on taas munaton, hajuton ja väritön ja mauton. Tapettiin sulautuva mies ei saa sanottua tai tehtyä oikein mitään, ainakaan oikein.

Kotona ei asiat suju, selkää vihloo ja teatterissa asiat vasta mutkistuvatkin. Tekniikan poikien (Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen) lisäksi siellä pyörii työharjoittelija Maaria (Meri-Maija Näykki), jolla on tarjolla monenlaista naamiota, sekä Ari (Antti Lahti), jolla on koreografina ja tanssijana syvällisempikin vaikutus Kyllikkiin.

Musiikkiakin kuullaan, mutta ei kauheasti, koska muuten Kyllikiltä lähtee mopo käsistä ja himot valloilleen. Himot ovat jyllänneet vuosien aikana muutenkin; maine naispuolisena Casanovana ei ole tuulesta temmattu.

Koko näyttelijäsakki on tolkuttoman hyviä. Seija Pitkänen tekee Kyllikistä aika rasittavan ja pirskahtelevan ämmän, mutta toisaalta hyvin samaistuttavan ja traagisenkin hahmon. Annukka Blombergin Jukka on jotenkin kaikessa lakonisuudessaan liikuttava ja säälittäväkin. Upeaa näyttelijätyötä kummaltakin! Miko Kivinen suorastaan säkenöi, niin mekossa kuin munasillaankin. Meri-Maija Näykki on aina kevätpuron raikas, ja oli ilo nähdä hänet taas lavalla. Antti Lahden kukasta kukkaan liitelevä koreografi ei mahda itselleen mitään; naisiin lankeaminen kun käy niin helposti.

Näytelmän edetessä myös esityksessä harjoiteltu Casanova etenee, muuttuu, kasvaa ja tarjoaa lukuisia nauruuntukehtumisia katsomossa. En muista milloin olen nauranut näin paljon missään. Kai tämä sitten on tragikomedia. Kun Antero liihottaa isossa koiran pehmolelua muistuttavassa ja kimaltavin strassein koristellussa tekopeniksessään pitkin lavaa seitsentahtista italiatempoa tavoitellen. Kun uuninluukkua ei saada auki kovista yrityksistä huolimatta. Miiminen rahapussi ja rituaaliyhdyntä. Ruotsalaiset Commedia dell'arte-nuket naurettavine nimineen (Knulliga Granne, Knussliga Granne, Finnjävel jne). Markiisi de Volvo joka haluaa mennä taikauuniin. Hautajaismusiikkikuuntelusessio miesten vanhassa pukkarissa. Agnethan surulliset muistojuhlat.

Mietin tämän nähtyäni vanhenemiseen liittyviä kysymyksiä; kuka saa tuntea himoa ja halua, ja kuka ei. Kyllikki haluaa elää ja kokea, tuntea intohimon aallot, eikä olla vain miehensä seksiorja. Tosin Kyllikin ja Jukan seksikohtaus on kaikessa karuudessaan ja kömpelyydessään ehkä noloin lavalla nähty akti ikinä. En oikein tiedä ketä tässä pitäisi sääliä. Onneksi esitys on niin hulvaton ja hersyvä että se huumori auttaa kipeisiinkin asioihin. "Nyt ulos sieltä pussista, nyt nussitaan" ja "oisitko ottanu miestenlehden?".

Teatterikesän kotimaisissa vierailuissa on ihanaa kun näkee lavalla monesti itselleen uusia näyttelijöitä, joihin tykästyy kertalaakista. Miinuspuolena on se, että monet näistä työskentelevät toisella puolella Suomea olevissa teattereissa, minne on normaalisti hankalaa tai kallista matkustaa. Mutta mitäpä sitä ei tekisi tämän harrastuksen vuoksi.

Tampereen teatterin Frenckell on sopivan intiimi tila ja sitä hyödynnettiin erinomaisesti. Porukkaa tuli ja meni niin katsomon etureunassa olevasta ulko-ovesta kuin mutkitellen katsomoa halkaisevaa keskikäytävääkin pitkin. Erkki Saarainen on tehnyt toimivan ja simppelin lavastuksen ja Mirkka Nyrhinen suunnitellut puvut. Varsinkin Casanovan rooliasut ja seksijumala-Anteron valkeat hörhelöt ovat upeita.

Mutta kolme tuntia ja vartti on aika pitkä aika näytelmälle, ehkä tästäkin olisi voinut nyt edes sen vartin verran tiivistää pois. Mutta mistä; se onkin hyvä kysymys. Kokonaisuus oli toimiva eikä missään vaiheessa tullut tylsiä hetkiä.


Kuvien copyright Sami Tirkkonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Sound of Music / Kuopion kaupunginteatteri 19.12.2014

Joskus alkusyksyllä sain suuren ajatuksen että pitää lähteä Kuopioon katsomaan Sound of Musicia koska siinä on Jyri Lahtinen. No, tuumasta toimeen, ja varsin pienellä suostuttelulla Eija lähti mukaani. Koskaan en ole Kuopion kaupunginteatterissa käynyt, ja nyt kun se syksyllä avautui vielä remontinkin jälkeen, niin toinen hyvä syy reissuun.

Lisäksi meillä oli tilaisuus viettää ennen teatteria loistelias illallinen Atson seurassa Trattoria Sorrentossa. Jos joskus käyt Kuopiossa, en voi muuta kun täydestä sydämestä suositella Sorrentoa. Sairaan hyvä sapuska ja ihan huikea palvelu! Melkein sinne olisi voinut jäädä koko illaksi, mutta Thalian kutsu oli voimakas!

(Ja juurikin huomasin deletoineeni kaikki illan kuvat sitten, voi kettu. Siinä meni niin Sorrenton sapuskat kuin pyramidimäiset rappuset ja se yksi kuva Jyristä. Ja Kuopion mahtava ja kaunis kauppahalli. Nyt harmittaa.)

Ja sitten itse esitykseen. Olen nähnyt tämän muutamia vuosia sitten (2005 muistaakseni) Seinäjoen kaupunginteatterissa (Arja Koriseva oli pääroolissa ja Pekka Räty kapteeni von Trappina) ja tietenkin leffaversion joskus lapsena. Ei nyt mikään suosikkimusikaalini, mutta ihan jees. Mutta ilman Jyri Lahtisen pääosaa en olisi varman Kuopioon asti mennyt.

Olli-Matti Oinonen (jonka suuriin meriitteihin kuuluu Seinäjoella Rocky Horror Show ja Dance of the Vampires) vastasi ohjauksesta. Jotenkin tässä oli, sekä hyvässä että pahassa, sellainen hieman vanhahtava henki. En tiedä johtuiko se ohjauksesta vai mistä. Periaatteessa esityksessä ei ollut mitään vikaa. Kaikki esiintyjät olivat oikein hyviä, lavastus (Erkki Saaranen) todella näyttävää ja varsinkin herkullisen näköiset puvut (Mirkka Nyrhinen) säväyttivät. Tosin lavastuksessa pikkuisen häiritsi niitä ylös nostavien vinssisysteemien kitinä. Joka tuntuu kamalan oudolta kun talo on just rempattu. Niin ja mestarilliset kampaukset olivat hienoja!

Reeta Vestman suoriutui mallikkaasti Marian pääroolista. Raikas ääni ja laulu tuntuu helpolta. Tosin hetkittäin puvustuksessa oli menty kovin Suomi-neito-linjalle... Ritva Grönberg abbedissana on lempeän äidillinen ja tykkäsin lauluäänestä kovasti. lasten äitipuoleksi tunkeva rouva Schräderinä häikäisi Virpi Rautsiala. Tämä veti roolin hetkittäin aika överiksikin, mutta siksi ehkä juuri toimikin niin kovin hyvin. Camp toimii, ainakin tässä. Ja tämän päässä nähtiin yksi illan näyttävämmistä kampauksistakin. Aisaparinaan tällä oli myös hienon roolin tekevä Mikko Paananen (Max Detweiler), jolle oman edun tavoittelu nyt sattuu osumaan kerrankin yksiin von Trappin perheen uran edistyksen kanssa. Muuten tämä on sopivasti niljakas ja lipevä. Ari-Kyösti Seppo säilyy luihun koomisena Amiraali von Schreiberin roolissa täysin loppuun asti. Nunnien joukkolaulu on myös korvia hivelevän kaunista.

Lapset olivat reippaita, raikkaita ja hyviä laulajiakin vielä. Tässä on kaksoismiehitys (pikkuisella Gretlillä kolmois-), joten en tiedä ketä meidän esityksessä oli. Jos se teatterilla jossain mainittiinkin, niin ei osunut silmiini. Mutta erityisesti Gretl tietenkin oli oikein söpö. Lapset olivat jotenkin niin puhtoisia ja viattomia, mikä tietenkin tähän sopiikin. Ja varsinkin lasten vaatteet ovat iloisen värikkäitä.

Jyri Lahtista tänne tultiin katsomaan, eikä kauheasti tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Tosin mies tuntui jotenkin pidättävän ääntään, mutta toki kapteeni von Trapp on pidättyväinen mies. Ja eihän tässä musikaalissa nyt vaan ole sellaisia revitysbiisejä, missä mielellään Jyrin ääntä kuulisin. Sehän ei ole kuin säveltäjien vika. Mutta ehkä mä odotin hieman enemmän silti. Jyrin yksin laulama ja kitaralla säestämä Edelweiss oli toki oikein koskettava. Mutta ulkoisesti Jyri oli paras mahdollinen kapteeni, raamikas ja komea!

Ihmettelen kovasti (ja asiaa on pohdittu aiemminkin, ja siellä Sorrenton ruokapöydässä tietenkin taas) miksi orkesteri oli piilotettu jonnekin lavan taakse soittamaan? 23 henkinen poppoo tietenkin vaatii paljon tilaa, mutta eikö missään näkyvillä olisi ollut? Kyseessä on kuitenkin musikaali, jossa siis musiikki on isossa roolissa, joten soittajatkin olisi kiva olla esillä, edes orkesterimontussa. Pitäisihän se kapellimestari edes näkyä. Muusikot olivat muuten Kuopion kaupunginorkesterilaisia & freelancereita. Se on toki ilahduttavaa, että musikaalia esittämässä on kunnollinen orkesteri, eikä mikään parin hengen poppoo. Tai mikä vielä pahempaa; taustanauha.

Sen lisäksi että meillä oli tosi kiva hotelli (hotelli Atlas) torin laidalla, ja ikkunasta suoraan näköala ihastuttavaan kauppahalliin (mistä löysin elämäni mekon, mutta siihen tarttee vielä hetki säästää) niin saimme Atsolta ravintolaan mennessä vielä kattavan sightseeing-kierroksen. Jouluvalot ja lumipyry vielä täydensivät tunnelmaa. Summa summarum, meillä oli aivan nappireissu (jos kohta takaisin ajelimme hieman kiertoteitä). Kuopioon tarvitsee siis palata vielä!

Ihana uusi tuleva pöllömekkoni,
tässä vielä Minna Suurosen myymälässä kauppahallissa.

Musikaalikuvien copyright Ari Ijäs/Kuopion kaupunginteatteri
Muiden copyright Eija Mäkinen

The Sound of Music Kuopioon syksyllä 2014

Ei ehkä muuten niin kiinnostava uutinen, mutta... Muistan käyneeni katsomassa ko. musikaalia Seinäjoen kaupunginteatterissakin muutama vuosi sitten (itse asiassa se oli jo 2005, niin se aika rientää). Tämä oli kylläkin muista syistä kun Arja Korisevan tähden. No kuiteskin.

Ensi syksynä Kuopion Kaupunginteatteriin tulee siis taas uusi versio The Sound of Musicista. Ja pakkohan se on varmaan siihen suuntaan ekskursio (ehkä toinenkin) tehdä, koska ensinnäkin sen ohjaa Olli-Matti Oinonen, ja toisekseen (paljon tärkeämpi syy), kapteeni von Trappina laulaa Jyri Lahtinen!!! Se on jo riittävä syy sujauttaa Kuopioon! Jyri "kreivi von Krolock" Lahtinen siis. Marian roolissa laulaa Reeta Vestman.