Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille / Törnävän kesäteatteri 22.7.2022

Jaahas, uuden musikaalin kantaesitys, ja minä en tiedä tästä mitään! No, en nyt niin väitäkään seuraavani Broadwayn kaikkia tuulia ja musikaaliskeneä, paitsi korkeintaan toisella silmällä joskus. Mutta sitäkin hauskempaa on mennä katsomaan ihan tietämättömänä ja avoimin mielin! Uskon että tämä työryhmä ei mitään luokatonta meille esittäisikään.

Seinäjoen kesäteatteri Törnävällä on profiloitunut muutamassa vuodessa tuoreilla musikaalikomedioiden (vai komediamusikaalien?) kantaesityksillä. Mahtavaa! Spamalot ja Something Rotten aloittivat, ja nyt Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille jatkoi samaa linjaa. Samoja tekijöitä taas sieltä löytyy: Mikko Koivusalo tehnyt oivallisen suomennoksen, Jani Uljas loihtinut monipuolisesti muuntautuvan lavastuksen... Vaikka ohjaaja on joka kesä vaihtunutkin, niin hyvin samansuuntaiset esitykset on saatu aikaan. Tällä kertaa asialla on Mikko Kouki.

Alkuperäisteksti on Robert L. Freedmanin ja Steven Lutvakin käsialaa ja musikaali sai ensi-iltansa Broadwayllä 2013, voittaen useita Tony palkintojakin. Kaikki alkaa vankilasta, eletään 1900-luvun alkua. Nuori mies alkaa kertomaan tarinaansa, ja siitä miten hän kiven sisään päätyi. Tämä köyhä nuori mies on Monty Navarro, jonka äitikin menee vielä kuolemaan. Mutta sitten käykin ilmi että Monty on äitinsä kautta sukua D'Ysquithin mahtimiehille ja -naisille. Valitettavasti vain hänen ja jaarlin tittelin välissä on useampikin perheenjäsen. Joten eikun tuumasta toimeen, jospa he siitä yksitellen kupsahtaisivat pois... Mukana on toki mehevä kolmiodraama, mitä mielikuvitusrikkaampia murhatapoja, eksentrisiä sukulaisia ja vähän muitakin ihmisiä. Välillä intoudutaan laulamaan, musikaalissa kun ollaan. Ja loppu on... jos ei nyt onnellinen ja ainakin mielenkiintoisen kutkuttava!

Mikael Saari on oikein kelvollinen nuorena Montynä. Sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja lavakarismaa, sekä tietenkin hieno ääni! Toisaalta aika kamala hahmo Monty kuitenkin on, sellainen herrasmiesketku, millä riittää karismaa hurmata naisia. Katsojia myös! Silti tällä kertaa show'n varastaa Tuomas Uusitalo, joka muuntautuu joka ikiseksi D'Ysquith-suvun jäseneksi! Mikä heittäytymiskyky ja monipuolinen ote! Se minkä hän lauluäänessä ehkä Saarelle häviääkin, niin juuri tämä monipuolisuus on valttia. Yhtä pieteetillä (ja nopeilla vaihdoilla) hän tekee suulaan viinaanmenevän papin, mehiläishullun maalaismiehen, superinnokkaan hyväntekijän, majuri-bodarin, pankkiirin, lavadiivan jne roolit. Toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä nämä. Ja kummasti saman näköisiäkin... En muista Uusitaloon törmänneeni teatterin lavoilla aiemmin, mutta toivottavasti näen jatkossa. Hän tuo tähän esitykseen pitkälti sen huumorin jolla musikaalikomedia lunastaa sen komediaosuuden.

Esityksessä on myös useampi kiinnostava naisrooli. Montyn pyrkyrimäisenä on-off tyttöystävänä Sibellana aina niin ihana Linda Hämäläinen ja potentiaalisempana emäntäehdokkaana Reeta Vestman (mikä nauru!). Molemmat upeaäänisiä ja karismaattisia. Myös Katriina Sinisalon neiti Shingle ja Sonja Pajunoja monissa pienemmissä rooleissaan jäävät mieleen erinomaisina laulajina. Lisäksi Marika Huomolin jaarlin vaimona teki vaikutuksen. Ja hyvin sherlockholmesmainen Scotland Yardin tarkastaja Pinckney (Arne Nylander) oli kanssa hauska. Mainitaan sitten loputkin porukasta: Helena Puukka, Antti L J Pääkkönen ja Julius Martikainen urakoivat kauhean monta roolia kukin.

Monista musikaalikuvioista tuttu Jussi Vahvaselkä vastaa musiikin tuotannosta. Livebändiä ei Törnävällä nähdä, vaan musiikki tulee nauhalta. Lutvakin sävellykset ovat ihan kelpo musikaalikamaa, mutta yksikään biisi ei jää mieleen pidemmäksi aikaa. 

Elina Vättö on suunnitellut upean epookkipuvustuksen taas kerran. Sibellan pinkki look ja kaikki brittiherrojen asut ovat mykistäviä. Monta erilaista asukokonaisuutta tähän on tehty, kesäteatteriksi huiman iso satsaus. Koreat kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Petriina Suomela, aikamoinen homma niissäkin. Jouni Prittisen koreografiat ovat välillä melko vauhdikkaita, joukkokohtaukset muutenkin olivat näyttäviä.

Henkiin heräävä maalaus jaarlin kartanossa oli hieno! Ja jaarlin illalliset ne vasta kiinnostava tilaisuus onkin. Paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia lavastuksessa, puvustuksessa ja ihmisten toiminnassa. Puhumattakaan kekseliäistä tavoista millä murhata perimysjärjestyksessä edellä oleva...

Niin, mitä tästä nyt sitten muuta sanoisi? Kerrassaan valloittava esitys ja ammattimaisesti toteutettu, tietenkin. Silti hieman tyhjä olo jäi, vähän turhan höttöä ehkä. Oivallista kesäteatteria, ja ehkä tätä voisi katsoa ihan sisätiloissakin. Mutta kuten niin monet muutkin uuden polven musikaalit: musiikista ei jää mitään mieleen. 

Ensi kesänä Seinäjoella mennään Xanadun pop/diskomaailmaan, taas yhden uuden musikaalin kantaesityksen merkeissä. Mennään vaan! Muutamassa vuodessa Törnävällä on onnistuneesti profiloiduttu uusien musikaalien esityskenttänä, ja se toki jatkukoon.

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cabaret / Turun kaupunginteatteri 4.9.2020

Hieno tekijäporukka, etunenässään viime vuotisen upean ÅST:n Kalevalan ohjannut Jakob Höglund, houkutteli minut Turun kaupunginteatteriin. Masteroff - Kander - Ebb -trion musikaali Cabaret on pyörinyt Suomessa viime vuosina aika tiuhaan, mutta kiinnosti nähdä miten Höglund tämän uudistaisi. Ja ei tämä nyt mikään vallan huono teos ole, vähän ehkä kulunut vaan.

Mutta olisi pitänyt tietää ettei Höglund tee mitään puolivillaisesti tai laiskasti. Tämä Cabaret sykkii elämää ja iloa, aistillisuutta ja musiikkia. Ensimmäinen näytös on yhtä juhlaa, vaan sittenpä alkaa enenevässä määrin vakavat sävyt hiipiä mukaan - ja lopussa minulla on niin iso möykky kurkussa että tuntuu ettei henki enää kulje. Upeasti toteutettu siis! Yksi Höglundin valttikortteja on nimenomaan vahva ensemble-ohjaus ja -osaaminen. Tämä ryhmä on timanttia!

Amerikkalainen nuori kirjailijanalku Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin 1920-luvun lopussa, kirja pitäisi saada kirjoitettua. Jo junamatkalla hän tapaa mukavan Ernst Ludwig -veikkosen (Stefan Karlsson), jonka kautta järjestyy majoituskin kätevästi rouva Schneiderin (Riitta Salminen) pensionaatista. Lisäksi Ernst houkuttelee miehen rilluttelemaan maineikkaalle Kit Kat Clubille. Siellä eletään maailmanlopun (no, ainakin vuosikymmenen vaihteen) bileitä, seremoniamestarin (Miiko Toiviainen) johdolla. Samalla Cliff tapaa myös kabareen brittitähden Sally Bowlesin (Anna Victoria Eriksson) ja näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen.

Tämän lisäksi pääsemme seuraamaan rouva Schneiderin orastavaa romanssia juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin (Mika Kujala) kanssa sekä rouvan kissa ja hiiri -leikkiä merimiehiä asuntoonsa salakuljettavan rouva Kostiin (Minna Hämäläinen) kanssa. Näiden kolmen yhteiselo pensionaatin käytävillä kulminoituu kihlajaisjuhliin, joiden ankea loppu sinetöi kaikkien kohtalon.

Kontrasti tämän arkisen pariskunnan ja hedonistisen klubin välillä on melkoinen.

Maestro Jussi Vahvaselkä upeine orkestereineen musisoi hienon lavastuksen (Sven Haraldsson) keskellä, ja on niin intregaalinen osa esitystä ettei paremmasta väliä. Musiikki svengaa ja kimaltaa, ja liki koko näyttelijäensemble täydentää omilla soittimillaan bändiä. Saumatonta yhteispeliä! Puolikaaren muotoinen metallikehys antaa hyvät raamit tarinalle ja liikuteltavat irto-ovet loihtivat matkustajakodin. Jarmo Eskon hulppeat punavoittoiset valot luovat niin syntistä tunnelmaa kuin intiimejä hetkiäkin. Ennenkaikkea ledinauhat toimivat tehokkaina katseenvangitsijoina niin natsisymboliikan kuin vuodenvaihtumisen näyttäen.

Koko porukka oli mielettömän energinen ja liikunnallinen, ja lavan keskellä kaksi pyöröä kieputtivat väkeä kyllä sellaista vauhtia että. Kit Kat -meno aiheutti jyskytystä sydänalassa ja teki mieleni singahtaa lavalle bilettämään muiden kanssa. Sallyn ja Cliffin monimutkaista suhdetta vatvottiin sitten enemmän muualla, ja se ei taas ollut lainkaan hauskaa seurattavaa. Naiivi Sally ei gininjuomiseltaan ja nautinnonhakuisuudeltaan ehdi (tai halua) seurata mitä politiikassa tapahtuu, mutta Cliff on valveutunut. Ernstin salakuljetukset, myyräntyö ja natsisympatiat herättävät miehessä vastarintaa ja halun poistua maasta. Niin kivaa kun ainainen juhlinta onkin...

Surullista on seurata muidenkin kuin Sallyn viattomuutta - loppuun asti herra Schultz vakuuttaa että koska hänkin on saksalainen, ei mitään hätää ole. "Eivät he keneltäkään mitään vie" - vaikka tiilet alkavat jo lennellä hedelmäpuotiin. Miten kiinni tässä ajassa voikaan olla, sata vuotta myöhemmin!

Pukusuunnittelu (Heidi Wikar) on miestenmuotiin perustuvaa, mutta silti überseksikästä. Eri-asteisesti puetut/riisutut frakit ja huikeat punaiset kiiltonahkakengät ovat tyrmäävän tehokas yhdistelmä. Hörhellystä siellä täällä. Androgyyninen ensemble on huipputyylikäs. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää, Cabaret-puvustuksessakaan, jos illuusio on tarpeeksi vahva. Jessica Rosenbergin vahva maskeeraus on vielä piste i:n päällä.

Äänisuunnittelu (Eero Auvinen) toimii hienosti, kaikenlaiset naputukset, rapsahdukset ja moni muu efekti on toteutettu luomusti eli esiintyjät luovat äänet itse. Taputukset ja teputukset toimivat. Rytmikkyys ja kehon vahvasti mukaan ottaminen esitykseen on tuttua myös Höglundin Kalevalasta. Kokonaisvaltaista näyttelijäntyötä. Höglund on tehnyt itse myös koreografiat, ja monimuotoiset tanssikuviot istuvat kabareetunnelmiin. Teatterisavua käytetään runsain mitoin ja senkin levitys on otettu hienosti osaksi show'ta.

Vaikka tässä pääroolit onkin, niin mielestäni koko ensemble on pääosassa. Niin taitavasti puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka siellä sooloillaankin, niin silti pääpaino on ensembletyöskentelyssä. Rahkonen ja Eriksson ovat taitava pääpari, ja tuttuja jo niin monesta musikaalista. Show'n kiistaton tähti on kuitenkin moneen taipuva Seremoniamestari. Kujeileva, salaperäinen, flirttaileva ja kaikki langat näpeissään pitävä Toiviainen on kerrassaan hurmaava ja katsojat syövät hänen kädestään. Huippuluokan ensemblestä pakko mainita erikseen sellonsa kanssa tanssiva Panu Kangas, upeasti viettelevä Mikko Kauppila sekä hanuriaan näppäilevä Katariina Lantto. Pilkettä on silmissä kaikilla, ainakin viiden kiintokuutiometrin verran.

Esko Elstelän suomennos (laulut Jukka Virtasen käsialaa) leikittelee kielellä, sotkien mukaan aika paljon myös englantiakin. Turun kaupunginteatteri tarjoilee myös englanninkielisen tekstityksen lavan sivuilla.

Höglundin Cabaret on rento, letkeä, hauska ja räiskyvä - kunnes se ei enää ole. Jos jo ensimmäinen näytös loppuu hyytävään tunnelmaan, niin toisen näytöksen lopulla ollaan jo lähellä absoluuttista nollapistettä. Oliko tavallisen saksalaisen mahdollista valita asioita ja minkä verran rivisaksalaiset tiesivät mitä naaapurin juutalaisille hedelmäkauppiaille tapahtui? Toiset olivat tarkkanäköisempiä ja muuttivat maasta kun vielä pääsivät. Herra Schultzin kaltaisesti ajattelevia oli varmasti paljon, jotka oikeasti uskoivat ettei heille voi saksalaisina käydä kuinkaan. Ja Sallyn kaltaisia, ketkä ummistivat silmänsä kaikelta oman navan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta. Kuinka moni meistä on tänä päivänä kuin Sally tai herra Shultz?

Ja miksi natsiteema on niin suosittu aihe musikaaleissa?

Juhlat loppuvat nopeasti, Cliff lähtee maasta, mutta Sally jää. Mihinkä hän menisi, bileethän ovat Berliinissä. Ei enää 1930-luvulla Sally-rakas. Tähtitaivas, kauas unen lailla etääntyvä Seremoniamestari ja Cliffin junamatkan muutautuminen toisenlaiseksi junamatkaksi. Sydäntä puristaa niin paljon, tekee mieli huutaa että paetkaa, hypätkää pois siitä junasta. Vaan ei. Juhlat todellakin ovat ohi.

Ehdottomasti hienoin Cabaret mitä olen nähnyt. Höglund singahti suoraan yhdeksi suosikkiohjaajakseni. Toimii joka tasolla, musiikillisesti ja draamallisesti. Kolmen tunnin aikana ehtii kokemaan vaikka minkälaisia juttuja sielussaan ja sydämessään. Ensi-iltayleisö on kyllä täysiä mukana tunnelmassa. Napatkaa liput näihin vuosisadan bileisiin!!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Amélie / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Heti kärkeen tunnustus: inhosin syvästi Amélie-elokuvaa, mihin tämä musikaali perustuu. Niin paljon että en pystynyt katsomaan sitä edes loppuun. Siitä syystä olin aika skeptinen musikaalin suhteen, mennäkkö vaiko ei? Mutta sen verran hyvä tekijätiimi - ja milloinkas Turun kaupunginteatteri on minut vielä pettänyt? Ja kun sai sopivasti kokonaisen Turku-päivän Babe-possun kanssa yhdessä.

Amélie on suht tuore musikaali (ensi-ilta oli 4 vuotta sitten) ja nyt sitten pohjoismaiden kantaesityksenä Turussa Reija Wäreen ohjaamana (ja koreografiomana myös). Pariisissa ollaan, ja kaupunki on nyvin läsnä Jani Uljaan lavasteissa ja jotenkin myös Erika Turusen suunnittelemissa puvuissa (hyvin chic). Iso Eiffel-torni on lavalla läsnä vahvasti, ja pastellisävyiset talot ja pieteetillä suunnitellut kaupat, kahvilat ja metroasemat luovat tunnelmaa. Lisäksi Jussi Vahvaselän sovittama musiikki vie haitareineen fiilikset sinne Seinen rannoille. Kuulemma alkuperäismusiikki ei sisältänyt haitaria lainkaan, joten kiitos Jussi tästä lisäyksestä. Musiikkia kuuntelee ihan ilokseen, vaikkei siitä mikään päähän jää (meikäläisen tyypillinen ongelma musikaalien kohdalla). Kahdeksanhenkinen bändi veivaa hienosti ja kapellimestari Markus Länne johtaa.

Amélie on nuori nainen, jonka lapsuudenkoti on vähintäänkin originelli. Elohiiren vaivaama äiti (Kirsi Tarvainen) ja kosketusta karttava lääkäri-isä (Mika Kujala) antavat kuitenkin lahjaksi ihanan akvaariokalan Pörrin (ääni Aaro Wichmann, liike Jere Jääskeläinen) jonka kanssa maailma on parempi paikka. Äidin opetus tuntuu olevan että kaikki olemme yksin emmekä koskaan kohtaa toista ihmistä. No, hän ainakin kohtaa loppunsa kirkontornista. Notre Dame-kohtaus on kyllä hieno! Lapsi-Amélieta esitti minun näytöksessä Tilda Mäkimattila, lahjakas nuori esiintyjä (kaikkiaan heitä on kolme).

Aikuis-Amélie (Marketta Tikkanen) työskentelee kahvilassa, kohtaa Pariisissa eksentrisiä tyyppejä ja on vakuuttunut että maailma muuttuu paremmaksi kun tekee hyviä tekoja. Niitä hän sitten tekeekin, ihan melkein rasittavuuteen asti. Erakkomainen outolintu, mutta Tikkanen tekee kerrassaan ihastuttavan roolityön. Tämän Amélie on satakertaa nautinnollisempi kun elokuvan stalker-mainen hyypiö.

Kahvilan väki ja vakkariasiakkaat tulevat ja menevät, välillä lauraa lurittavat ja pistävät tanssiksi (tanssikuviot ovat kyllä hienoja!). Amélie matkustaa metrolla ja taas lauletaan. Voisi olla aika ärsyttävääkin, mutta ei sittenkään ole. Juonessa ei oikein ole päätä eikä häntää. Mimmi kiikaroi naapuriaan ja puuttuu muiden elämiin, toimien amorinakin. Omalle kohdalle vaan lempeä ei ole suotu, kunnes eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää nuoreen Ninoon (Mikael Saari) ja loppuesitys sitten meneekin sitä kuviota vatkattaessa. Onhan tässä siirappimaisen onnellinen loppu toki, kuinkas muuten.

Yksi sympaattinen hahmo on naapurin luustosairautta poteva taiteilija Dufayel (Jouni Innilä), perin juurin lupsakka mies. Renoirin Soutajien aamiainen on hänelle varsin tärkeä maalaus.

Kaikki on hupsuilevaa ja värikästä, kovin ranskalaisen oloista. Kalle Ropposen vertaansa vailla oleva valosuunnittelutaito pääsee taas kerran oikeuksiinsa kauniissa lavasteissa. Voisikohan Ropponen suunnitella kaikkiin Suomen esityksiin valot? Erityisen hauskaa olivat hehkulamput, jotka loivat sellaisen vanhanajan sirkustelttameiningin lavan reunoillekin. Esityksessä on muutenkin vähän sellainen vanhan sirkusmaailman henki. Unenomaista fantasiaa. Ja Amélien ja Ninon varjot lopussa heidän tanssiessaan, hienoa! Myös Sanna Malkavaaran kekseliäät projisoinnit hurmaavat.

Elton John (Mikael Saari) on varsinainen ilmestys, ja mikä ÄÄNI! Ja sitten on isän ja puutarhatontun kieltämättä aika erikoinen suhde. Seksikauppakohtauskin on kieltämättä hupaisa.
Lavalla tuntuu välillä olevan tosi paljon kaikkea yhtäaikaa, mutta tähän esitykseen se kyllä sopii.

Amélie on kuin vaahtokarkki, värikäs, höttöinen ja makea, mutta varmaankin hieman mielipiteitä jakava. Kuulin väliajalla ja esityksen jälkeen monenlaisia kommentteja. Itse jäi ihan hyvä mieli, kyllä tätä nyt ennemmin katsoi kun elokuvaa. Hyvää eskapismia pariksi tunniksi. Ja samalla Turun reissulla kannattaa katsastaa teemasiltakin teatterin edessä, a'la Uljas & Ropponen.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viimeinen laiva / Turun kaupunginteatteri 16.9.2017

Kolmen evakkovuoden jälkeen Turun kaupunginteatteri palasi uudistettuun, laajennettuun ja täysin remontoituun teatteritaloonsa Aurajoen rannalle. Kyllä se Logomo oli kiva tila kanssa, mutta onhan tämä nyt ihan eri asia. Pääsin tutustumaan tiloihin jo tiistain pressitilaisuudessa, ja ihanan valoisaa ja ja avaraa joka paikassa oli. Tekniikkaa on uusittu, rakennettu hissi ja kokonaan uusi pieni näyttämökin. Myös puvustamo, ompelimo, värjäämö jne ovat saaneet uudet ja asianmukaiset tilat. Hienoa! Henkilökunnan pukuhuoneista näkyy joelle ja kaikkialla leijailee uutuuden raikkaus. Kyllä täällä kelpaa henkilökunnan laatia meille katsojille uusia, hienoa elämyksiä.

Vaan millainen elämys oli brittimuusikko Stingin hieman omaelämäkerrallinen sävellystyö Viimeinen Laiva (The Last Ship)? Aivan mahtava saavutus teatterilta napata tämä teos juuri telakkakaupunki Turkuun ja ylipäätään Suomeen, ensimmäisenä Euroopan maista. Tätä on esitetty jenkeissä muutamassa paikassa, mutta ei se siellä tainnut olla suurikaan menestystarina. Mutta nyt sitten Suomen Turussa! Musiikkina muutamia Stingin vanhoja (hitti)biisejä mutta enimmäkseen varta vasten tätä musikaalia varten sävellettyä materiaalia. Laulukielenä suomi, joka tuntui aluksi hieman kömpelöltä, mutta Mikko Koivusalon suomennos oli kuitenkin aika hyvää ja musiikkiin käännettyä. Englanninkielinen tekstitys toimi ihan hyvin myös.

Musiikin sovitukset (Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä) olivat tuoreistettuja, ja hetkittäin jopa niin erilaisia että piti ihan miettiä mikäs biisi tämä olikaan. Irkkurytmejä aika paljon, sellaista reipashenkistä poljentoa mutta folk-suotimella. Pidin musiikista jopa enemmän kuin perinteisistä Stingin omista tulkinnoista! Näin tämän musikaalin konserttiversion muistaakseni Yle Teemalta muutama vuosi sitten.

Nyt ollaan rapistuvassa telakkakaupunki Wallsendissä, Northumberlandissa (oikeastaan ja tavallaan yksi Newcastle-Upon-Tynen esikaupunki), siellä missä Sting syntyi ja kasvoi. Telakka on ajettu alas ja työntekijät lorvehtivat baarissa. Romunkeräyshommia olisi tarjolla, mutta ylpeät telakkatyypit eivät sellaisia tee. Varsinkin kun tarjoajana on luopio eli telakkaduunarin hommat ajoissa jättänyt Arthur (Jussu Pöyhönen). Tähän saumaan palaa viisitoista vuotta sitten Wallsendin taakseen jättänyt Gideon (Olli Rahkonen). Silloin hän lähti kokeilemaan siipiään suureen maailmaan, koska tunsi ettei kotona ole mitään muuta kun väkivaltainen isä. Oli toki ihana tyttöystävä Meg (Saara Kaskilahti) mutta... Mahtaako Meg odottaa häntä vielä? No, ei odottanut, vaikka kaipaa kyllä edelleenkin. Aikuis-Megillä (Anna Victoria Eriksson) on uusi mies (juurikin se luopio-Arthur) ja poikakin Tom (Kalle Kurikkala). Seuraa kolmiodraamaa, ja samaan aikaan Gideon tsemppaa telakanpoikia ryhdistäytymään. Kun vielä letkeä pappismies (Taneli Mäkelä) lainaa hieman rahaa kirkon rakennusrahastosta, niin nyt olisi saumaa rakentaa porukalla se viimeinen laiva, ja lopulta seilata sillä pois koko kurjasta Wallsendistä. Tuumasta toimeen.

Juoni on onnettoman höttöinen, mutta ei kai se musikaaleissa usein kovin monimutkainen olekaan. Valitseeko Meg Gideonin joka ei pidä lupauksiaan, ja jonka kanssa on 15-vuotiaana heilastellut, vai pitäytyykö hän tutussa ja turvallisessa Arthurissa, joka on ollut hyvä isä ja ostanut juuri tontinkin!? Kas siinäpä pulma. Sillä välin telakalla uurastetaan kuin viimeistä päivää, välillä kumotaan tuoppeja pubissa ja tapellaankin vähän.

Vaikka tarina on on mitä on niin hyvät esiintyjät saavat siihen puhallettua hieman henkeä. Olli Rahkonen on taas kerran oikein hyvässä roolissa Gideonina, ja Taneli Mäkelä tekee lämminhenkisestä ja rennosta kirkonmiehestä hyvin elävän kuvan. Telakan miehisestä maailmasta huolimatta tässä on monia hyviä naisrooleja - Meg tietysti, mutta myös duunarien pomon räväkkä vaimo Peggy (Riitta Salminen) ja kapakan tarjoilijattaret (Kirsi Tarvaisen Beatrice etunenässä) saavat biisejä laulettavikseen. Kalle Kurikkala oli todella hyvä sekä nuorena Gideonina että Tom-poikana. Tuukka Raitala äkkipikaisena työmiehenä jäi myös mieleen. Mutta sitten oli Jonas Saari Jackie Whiten roolissa. Nyt oli casting osunut oikeaan; vaikkakin ehkä hieman nuori tähän duunarien pomoksi Saari on. Mutta miten musta tuntuu että hänellä oli laulettavia biisejä eniten? Jonas puhalsi sellaista hehkua nokkamiehen rooliin että. Murheen alhosta takaisin kömpivä juureva mies, jota vaimo tukee, työmiehet kunnioittavat ja joka saa itseluottamuksensa laivaprojektin myötä takaisin. Mulle tämä Jonaksen esitys nousi sieltä ihan kohokohdaksi!

Joukkokohtaukset ovat aina musikaaleissa yleensä toimivia ja näyttäviä, ja Viimeinen laiva ei ole poikkeus. Jouni Prittisen kansantanssihenkiset koreografiat toimivat. Enkä tarkoita siis nyt mitään tanhumeininkiä vaan verevää ja vauhdikasta irkkutyyppistä menoa. Siinä alkoi itselläkin jalka vipajamaan ja teki mieli lähteä telakan poikain kanssa askeltamaan (juu ei, en osaa tanssia pätkääkään).

Jos olivat esiintyjät hyviä niin sitä olivat sitten myös teknis-taiteellinen henkilökuntakin. Jani Uljas tekee taas kerran mahdottoman hienon lavastuksen. Lavan eri nousevia ja laskevia ja pyöriviä osia käytetään hienosti hyväksi. Ja parvekkeellakin nähdään viulistit vierailemassa. Laivan osia, laskusiltaa, ankeaa kasarilookkia. Toimii. Ankea kasari- ja duunarilook jatkuu Tuomas Lampisen maanläheisessä pukusuunnittelussa. Sanna Malkavaaran projisoinnit (esim. laivan potkurit) toimivat hienosti yhteen lavastuksen ja valojen kanssa. Valot sitten niin. Pelkästään jo Kalle Ropposen valosuunnittelun takia kannattaa mennä katsomaan Viimeinen laiva. Sillä se on ilmiömäistä. Siis ihan hurjan upeaa. Valot ovat pehmeitä ja teräviä, kovia ja tunnelmallisia.

Kymmenhenkinen bändi soittaa hyvin Jussi Vahvaselän johdolla, ja musiikki svengaa. Mikään ei puuroudu ja reploista saa selvää. Äänet ovat tasapainossa ja ison näyttämön akustiikkakin siis toiminee, kiitos tästä taitavan äänisuunnittelun eli Iiro Laakson ja Eero Auvisen. Akustiikkamielessäkin teatterin remontti on siis onnistunut. Pienen biisinäytteen voit käydä katsomassa täältä (kuvattu pressitilaisuudessa 12.9. eli 3 päivää ennen ensi-iltaa).

Must-see esitys varsinkin Stingin musiikin ystäville mutta ihan kelpo viihdettä tämä on muutenkin. Samalla oivallinen tilaisuus nauttia hienon sitruunainen M-bakeryn nimikkoleivos väliajalla, ihastella jokinäkymää lämpiön ikkunasta ja nauttia uudenkarhean teatteritalon ilmapiiristä. Jos kerran itse Sting on tulossa katsomaan tätä, niin pitäisi kelvata suomalaisillekin.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.