Obsession / NT Live 15.5.2017

Tämä Viscontin 1943 leffaan Ossessione perustuva näytelmä oli kuudes Ivo van Hoven ohjaustyö minkä näin. Jokainen niistä on herättänyt ristiriitaisia tunteita, ja oikeastaan en ole pitänyt kuin loistavasta A View From the Bridgestä. Hyvin... erikoisia (paremman sanan puutteessa) esityksiä ja vaikka van Hove työskentelee paljon Lontoossa, ja vaikka esitykset ovat usein hyvin suosittuja ja loppuunmyytyjäkin, niin kriitikot ovat myös hyvin jakautuneita mielipiteissään. Kuten myös paikalliset teatteribloggarit sekä muut paljon teatteriesityksiä siellä näkevät tuttuni. Mutta taas kerran annoin mahdollisuuden. Tunnustan että aika lailla viime tippaan tämän näkemistä pohdin ja jahkailin, koska muutakin menoa maanantai-illalle olisi ollut. Nyt jälkikäteen tietysti harmittaa kun en valinnut niitä muita menoja (eli Kansallisteatterin Bloggariklubia). Mutta eipä sitä ihminen ole selvännäkijä ei.

Oikeastaan se suurin syy mennä katsomaan tämä oli Jude Law. Monesta elokuva- ja tv-roolista tuttu mies. Tykkään miehestä kovasti, ja siksi jouduinkin hieman pettymään (vieläpä kahdesti) kun kävin katsomassa häntä teatterissa joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lähinnä petyin miehen surkeaan äänenkäyttöön teatterissa. Ei se tainnut olla sitten flunssakaan, koska molemmissa esityksissä oli sama juttu. Sen sijaan tässä Barbican-teatterin taltioinnissa sitä äänen heikkoutta ei silleen kuullut, kun oli mikit ja ääni tuli jotenkin suoraan. Mutta oli se sellanen himmeä silti. Ääni siis. Eli summa summarum; Law on edelleen hieno ja karismaattinen näyttelijä, mutta joku sen äänessä livetilanteissa tökkii. Polyyppejä?

Mutta siis. Obsession kertoo intohimosta, suorastaan pakkomielteisestä sellaisesta. Ennen varsinaista esitystä katsoimme lyhyen haastattelupätkän The South Bank Show'sta (NT Liven sponsori Sky Arts tv-kanavan kulttuuriohjelma). Siinä ohjaaja van Hove kertoo valtavan suuresta intohimosta, ja sen eri puolista, mitä näytelmässäkin nähdään. Siinä mielessä lähestytään jo kreikkalaista tragediaa. Jude Law puhuu puolestaan intensiivisestä tekstistä. Teksti oli aika niukkaa ja siinä oli pitkiä taukoja. Obesission käsittelee henkilöiden välisiä alkukantaisia intohimoja. Mistä tämmöinen alkukantainen ja eläimellinen intohimo kumpuaa? Siihen kummallakaan miehellä ei ole vastausta. Mielenkiintoista on sekin etteivät päähenkilöt suutele lainkaan. Koska eivät eläimetkään suutele... Hmmm...

Barbicanin lava on valtava, mutta van Hoven luottolavastaja Jan Versweyveld kaiketi pitää suurista tiloista, sillä niitä voi täyttää minimaalisen vähillä tavaroilla. Ainakin kaikki mitä minä olen nähnyt luottaa tähän avaraan tyyliin, missä on hyvin niukasti mitään lavasteita ja tilaa tilaa tilaa. Vanhempi mies Joseph (Gijs Scholten van Aschat) korjaa katosta vaijereilla ripustettua auton runkoa, tämän nuori kaunis vaimo Hanna (Halina Reijn) puunaa kynsiään. Kaukaa kuuluu huuliharpun ääni. Vieras mies kävelee sisään, kyselee ruokaa. Tämä nuhruinen kulkumies Gino (Jude Law) asettuu sitten taloksi, koska on kätevä käsistään ja Joseph tarvitsi näemmä apulaista. Mutta polttava intohimo Hannaan taitaa painaa vaakakupissa enemmän. Eikä tämmöisestä koskaan seuraa mitään hyvää.

Rakastavaiset ovat epätoivoisia, ajelehtivia, jumissa nykyisessä elämässään, missä kumpikaan ei ole tyytyväinen. Gino haluaa paeta Hannan kanssa, mutta tämä ei uskalla... No, lopulta Gino lähtee, mutta ei selkeästi pääse pakoon (vaikka lavalla on ihan juoksumattokin), koska törmää myöhemmin pariskuntaan näiden ollessa matkalla laulukilpailuun (Joseph lurauttaa pienen näytteenkin La Traviata-oopperasta). Kaikki kolme palaavat kotiin vanhalla kuorma-auton rähjällä, ja kas kummaa kun Joseph saakin sopivasti surmansa onnettomuudessa. Kotona piisaa epäileviä tuomaita - niin "onnettomuutta" kuin Ginon ja Hannan suhteen laatuakin epäillään. Ja ihan aiheesta. Gino haikailee kulkurielämäänsä ja tuntee olevansa vangittu. Mutta kumpikaan ei voi päästää toisestaan irti, se on se intohimo kuin liima.

Vaikka tämän pitäisi kertoa kaiken nielevästä intohimosta, niin jotenkin tämä on vaisua. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta jotenkin tämä on... tylsä? Ei se intohimo ihan välity katsomoon asti. Mutta kyllä paidatonta Jude Law'ta ihan katselee ilokseen. Valitettavasti se ei kyllä pelasta kokonaisuutta.

Seuraavaa Ivo van Hove-ohjauksen näkemistä täytyy kyllä harkita tarkkaan.


Kuvien copyright Jan Versweyveld.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Hedda Gabler / National Theatre 9.1.2017

Pidän kovasti Ibsenin Hedda Gablerista näytelmänä ja olen nähnyt sen pari-kolme kertaa teatterissa. Tämä National Theatren uusi (Patrick Marberin dramatisoima) versio kiinnosti siis kovasti ja varasinkin lipun hyvissä ajoin, kun aloin suunnittelemaan tammikuun Lontoon-reissua. Ja kun sai vielä 15 punnan lipunkin, permannon D-riville... Ei paha. Istuin melkein vasemmassa reunassa, ja se oli näyttelijöiden reitti lavalle eli Tesmanien kotiin.

Ei tässä mitään varsinaista valittamista ole, hyvää perusteatteria. Mutta jotenkin jäi silti oudon valju ja hailakka vaikutelma. Näihin Ivo van Hoven ohjauksiin on edelleen hyvin kahtiajakautunut suhtautuminen. Toiset ovat olleet hienoja, toiset ihan floppeja. Tämä Hedda Gabler oli jotain siltä väliltä. Ne ongelmat mitä näytelmässä mahdollisesti olivat olivat ohjauksellisia. Hyvin moderni tulkinta, vaikka teksti on vanhaa (alunperin julkaistu 1890).

Luottolavastajansa Jan Versweyveld oli luonut hyvin pelkistetyn, ilmavan ja modernin valkoisen lavan, jossa vain muutama orpo huonekalu etsi toistaan. Tila oli kuin valkoisella vuorattu laatikko, minkä yleisön puoleinen seinä oli avoin. Myös kaikki sisääntulot tehdään tämän laatikon ulkopuolelta eli katsomosta tai oikeasta etureunasta. Laatikko on todellakin aukoton (vasemmalla on yksi ikkuna). Keskellä lavaa yksinäinen Hedda tapaili pianoa. Myös valosuunnittelu oli Versweyveldin käsialaa.

Nyt jotenkin nimiroolissa esiintynyt Ruth Wilson ei saanut rooliin sellaista intohimoa tai nostetta mitä kaipasin. Ja kyllä se Heddan rooli tässä on aika oleellinen. En ollut ennen Wilsonia lavalla nähnyt, mutta monessa elokuvassa ja tv-sarjassa kyllä. Hänen Heddansa on etäinen ja kolea. Kukkia viskoessaan ja niitä nitojalla seinään iskiessään tulee sentään vähän kipinää. Toki Hedda on lähtökohtaisesti tunnekylmä ja ailahteleva, väkivaltainen ja tyytymätön (elämään, mieheensä, vähän kaikkeen). Ja hyvin Wilson näyttelee tympiintynyttä ja tunneköyhää naista. Mutta mikä mahtaa tehdä naisesta sellaisen?

Hedda on monella tapaa nykyaikaisenkin naisen kuva; hyvin monimutkainen ja itsetuhoinenkin. Kun elämässä ei menekään niinkuin sitä haluaisi ja kuvittelisi. Keskiluokkaisen elämän vankina jotenkin. Iso ja vaativa rooli; ja henkilö josta on vaikea pitää. "I've no talent for life" toteaa Hedda. Niin... kenellä sitä nyt olisi, vaan tässäpä sitä elämää eletään kun ei muutakaan voida. Kun Brock juuri ennen traagista loppuratkaisua toteaa: "We must all accept the inevitable", vastaa Hedda siihen "Must we?". Eikä Hedda hyväksykään valmiita malleja tai tätä tavallista, tylsää elämää.

Ruth Wilson ja Rafe Spall ennättivät raapustaa nimmarinsa käsiohjelmaani.

Sen sijaan Kyle Soller aviomies Tesmanina ja Rafe Spall tuomari Brackin rooleissa olivat kumpainenkin todella loistavia! Tesman on tässä rempseä ja poikamaisen innostunut omasta akateemisesta tutkimuksestaan. Yhdessäkin kohtauksessa hän syö pikanuudeleita pahvirasiasta ja puhuu ruoka suussaan. En tiedä miten Heddasta tämä Tesman voi olla tylsä; hänhän pursuaa elämäniloa ja vauhtia. Ja Brack sitten! Monesti roolissa on hieman vanhempi mies, mutta tämä Brack on melkolailla Heddan ikäluokkaa - ja hyvin viettelevä ja syntisen oloinen. Hetkittäin niin hyytävän pelottava ja aggressiivinenkin että ihan kylmää. Varsinkin toisessa näytöksessä. Ja se jännite mikä on Heddan ja Brockin välissä on käsinkosketeltavaa. Lopussa läträäminen punaisen juoman kanssa on piste iin päällä. Loistavat suoritukset molemmilta miehiltä! Sollerkin pääsee käyttämään natiiviaksenttiaan tässä, mutta hyvin se sopii Tesmanille (omaan korvaan vaan hieman särähtää).

Rouva Elvstedistä (Sinéad Matthews) jäi mieleen lähinnä todella käheä ja sortuva ääni (flunssa?) ja hermostunut olemus. Siinä on toinen mieheensä kyllästynyt marisija (jolla on vielä kamala 80-luvun kampaus ja ruma mekko). Palvelija Berte (unkarilainen Éva Magyar) istuu lähes koko ensimmäisen näytöksen näyttämön vasemmassa etunurkassa, hiljaa. On hänellä myöhemmin muutama repliikkikin.Tesmanin täti Juliana (Kate Duchéne) on hössöttävä ja hyväätarkoittava. Chukwudi Iwuji on myös hyvä Heddan eksän Lovborgin roolissa.

2 tuntia 40 minuuttia on aika pitkä aika, mutta toinen näytös oli niin intensiivinen että näytelmä kantaa kyllä sinne loppuun asti. Olihan tässä hieman tylsiäkin hetkiä. Ja sellaista mitä en ymmärtänyt lainkaan... Esimerkiksi kun yhtäkkiä kaikki näyttelijät alkavat kiinnittää akkuporakoneilla ikkunan eteen vanerilevyjä. Mutta jotenkin vaikka Hedda Gabler on ensisijaisesti ison naisroolin näytelmä niin minulle tässä Brock ja Tesman olivat oleellisempia. Erityisesti se Brockin ja Heddan suhde.

Hedda Gabler kannattaa käydä katsomassa omin silmin. Se on mahdollista Helsingissä, Tampereella ja Turussa, nimittäin Finnkinolla NT Live-sarjassa 13.3. En ole varma haluanko nähdä tätä uudelleen, mutta harkitsen.


Kuvien copyright Jan Versweyveld
Nimmarikuva oma.

Lazarus / King's Cross Theatre 6.11.2016

Nyt oli koolla semmoinen tekijätiimi että oksat pois. David Bowien musiikkia. Käsikirjoitus Bowien itsensä ja mestarillisen Enda Walshin. Ohjauksesta vastaa itse Ivo van Hove. Pääosassa lukuisissa musikaalirooleissa Amerikassa loistanut Michael C. Hall (mulle tuttu lähinnä takavuosien Mullan Alla -tv-sarjasta).

Mutta ei aina voi onnistua. Muhun Lazarus ei nyt kolahtanut lainkaan. Löyhästi Bowien tähdittämään The Man Who Fell to Earth -leffaan (tai oikeammin ehkä alkuperäiseen kirjaan a'la Walter Tevis, mihin leffa perustui) perustuva näytelmä oli tavallaan niinkuin jukebox-musikaali. Bowien vanhoja biisejä, mutta tosi paljon uudempiakin (mitkä ei mulle ole lainkaan tuttuja) sekä kolme ihan uutta, tätä musikaalia varten sävellettyäkin. Mutta biisit, joita soitti 9-henkinen bändi lavan takaosassa, pleksi-ikkunoiden takana, oli ihan kummallisiksi sovitettuja. Hyvä kun aina edes tunnistin mikä kappale on kyseessä. Sellasta jazz/lounge-tyylistä musiikkia. Saahan musiikkia sovittaa ja muokata, mutta...

Tarina oli enemmän kuin sekava. Siinä seurataan Thomas Newtonin (Michael C. Hall) elämää muutaman päivän ajan. Tämä asuu hotellihuoneessa, juo giniä ja muistelee mennyttä rakastaan Mary-Louta (Sophia Anne Caruso). Joka aina välillä ilmaantuukin hänelle, vai tapahtuuko kaikki vain hänen päässään? Muuten tyyppi ei haluakaan menneitä muistella. Hänellä on henkilökohtainen assari Elly (Amy Lennox), joka kamppailee omassa avioliitossaan, miehensä ilmaantuu aina välillä mussuttamaan jotain. Välillä tyypit laulaa, välillä on angstia, välillä bändi soittaa verhojen takana piilossa, välillä näkyvissä. Kaikki on beigeä, haaleaa, laimeaa.

Mä en osaa sanoa tästä mitään rakentavaa. Esiintyjät lauloivat hyvin, erityisen upea oli Michael C. Hall, joka kuulosti todella paljon Bowielta. Myös Sophia Anne Caruso oli loistava, pienen keijukaisen kokoinen ja näköinen hahmo joka lauloi kuin enkeli. En tiedä oikein mikä näissä Ivo van Hoven ohjaustöissä on. Jostain (kuten vaikkapa Young Vicin A View From The Bridge) olen tykännyt ihan valtavasti. Ja sitten taas toiset (kuten Barbicanissa nähty Antigone) ovat ihan kamalaa kuraa. Mä en taida vaan ymmärtää.

Lavastuksesta ja valaistuksesta vastasi taas kerran van Hoven luottomies (ja partneri) Jan Versweyveld, ja kieltämättä valot olivat näyttäviä, kuten ne Tal Yardenin videosuunnitelukin. Kumpiakin oli käytetty hyvin runsaasti ja monipuolisesti.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni väliaikaiseen King's Cross Theatreen, joka sijaitsee isossa teltassa heti samannimisen aseman vieressä. Hyvin siellä kaikki toimi ja oli lämmintä, mutta katsomorakennelma ei nouse kauheasti, joten hieman taaempaa ei näy kovin hyvin, varsinkaan jos edessä istuu joku pitkä. Mun edessä sattui olemaan sopivasti kolo. Mutta silti hyvä että oli kiikarit mukana.

Tästä on muuten myynnissä myös cast-recording, mutta eipä tullut mieleen hankkia. Muu yleisö tuntui olevan ihan fiiliksissä (nämä olivat ennakkonäytöksiä muuten), joten kai se vika on minussa, kun en ymmärtänyt. Ensi-ilta oli kaksi päivää oman käyntini jälkeen, ja muutama arvostelu on osunut silmiini. Kyllä tämä selvästi on ollut menestys myös Lontoossa, vaikkei mulle nyt iskenytkään.

Eli jos Lontoossa päin liikut (esityksiä on 22.1.2017 asti) ja lippuja saa vielä, niin suosittelen pienellä varauksella. Varmaan oikein hyvä Bowie-faneille. Sellainen minäkin luulin olevani, mutta ei tämä silti avautunut tai liikuttanut minua. Ei edes lopussa, Bowien ison kuvan äärellä. Ja vaikka Bowie oli tätä itse tekemässä, niin ainakin nämä Lontoon esitykset ovat selkeästi tribuutti hänelle.


Esityskuvien copyright Johan Persson
muut kuvat omia