Sivistysaukon paikkausta: Cherbourgin sateenvarjot

Varmaan kaikki maailman ihmiset minua lukuun ottamatta olivat jo ennen eilistä nähneet Jacques Demyn ohjaaman musikaalielokuvan Cherbourgin sateenvarjot (1964). Elokuva esitettiin Teemalla lauantai-iltana, ja sain jälleen paikattua yhden sivistysaukkoni. Ja mikäs sen parempaa, kuin nähdä klassikko ilman, että kummemmin tietää, mitä odottaa.

Geneviève (Catherine Deveuve) ja Guy (Nino Castelnuovo) ovat kovasti rakastuneet. Sateenvarjokauppaa pitävän Genevièven äidin (Anne Vernon) mielestä Guy ei ole paras mahdollinen sulho, sillä sulhon pitäisi olla… no, rikkaampi. Guy onneton on töissä vain autokorjaamossa ja sitten on vielä sekin ongelma, että hän saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla kutsutuksi armeijaan. Näin tietysti draaman lakien mukaan käy. Guyn lähtiessä Algeriaan sotimaan Geneviève onkin jo siunatussa tilassa.

Tähän asti tarina on harvinaisen imelä. On rakkaus ja sen esteet. Äiti ei hyväksy sulhasta. Sota erottaa. Kohtaus, jossa Guy nousee junaan ja kamera etääntyy laiturille jääneestä Genevièvestä, on raastava, vaikka kuinka on tuntunut pateettiselta kuunnella rakastavaisten vakuuttelua siitä, etteivät koskaan unohda toisiaan.

Sitten, yhtäkkiä elokuva muuttuu kaikesta epärealistisesta värikylläisyydestään huolimatta melkein raastavan realistiseksi ainakin elokuvien mittapuulla katsottuna. Kuka nuori ihminen jaksaa odottaa kahta vuotta rakastetun paluuta? Kuinka selvitä siitä, ettei ympäristö tuomitse aviottoman lapsen saajaa? Toki ratkaisu on liian helppo, mutta annettakoon anteeksi, draamalla on kuitenkin draaman lait.

Guy palaa kyllä Algeriasta. Häntä on aika kurjaa katsoa, ilkeäkin hän on kaikille, kun ei kestä omaa pahaa oloaan. Sitten asiat järjestyvät hänellekin. Mutta toki alun rakastavaiset, ne, joille katsoja oli kirjoitettu toivomaan elämää suurempi rakkaustarina, kohtaavat vielä, kerran, lumisateessa.

Luin, että Cherbourgin sateenvarjot on suuresti innoittanut La La Land -elokuvan ohjannutta Damien Chazellea. Tämä on todellakin nähtävissä sekä La La Landin visuaalisessa ilmeessä että tarinassa. Molemmat elokuvat ovat täynnä vahvoja värejä, ja siksi niitä on ilo katsella. Niiden tarinat saavat tuntemaan monenlaisia tunteita, ja se on aina hyvän tarinan merkki.

Cherbourgin sateenvarjot on läpilaulettu musikaali. Suurin osa musiikista on laulettuja vuorosanoja, ei varsinaisia lauluja, joissa olisi kertosäkeet sun muut. Ikävä kyllä tällainen ei musiikin osalta aivan yhtä lailla iske minuun kuin enemmän biiseihin perustuva läpilaulettu musikaali. Kokonaisuutena Cherbourgin sateenvarjot on kuitenkin aika lumoava ja riipaiseva tarina, luultavasti juurikin siksi, ettei katsoja siinä saa, mitä haluaa.

Nainen parvekkeella – kepeä dekkari taiteesta pitävälle

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteistyönä kirjoittama taideaiheinen dekkari Nainen parvekkeella on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Salome Virta, boheeminhomssuinen dokumenttientekijä, joka on kuitenkin näpsäkkä ja nopsakin silloin kun sitä tarvitaan. Hän jaksaa viihdyttää maalaustaiteesta kiinnostunutta lukijaa, ja kirjan viehätys perustuukin enemmän taidemaailman arvoitukseen kuin varsinaiseen rikosjuoneen, joka tuntuu lähinnä tarinan sivujuonteelta. Huippukepeiden dekkareiden ystäville tätä voi myös suositella, sillä väkivaltaa kirjassa on vähän, vaikkei täysin ilman sitä selvitäkään.

Salome Virta on tekemässä dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Teos on valmistunut Pariisissa 1880-luvulla. Salome onnistuu jäljittämään taulun nykyisen omistajan, Arvo Samuel Joenmaan, joka kuitenkin kieltäytyy paitsi antamasta haastattelua dokumenttia varten, myös näyttämästä maalausta Salomelle. Näiden kahden välille syntyy kuitenkin sähköpostinvaihtoa, kun Salome yrittää jäljittää maalauksen luonnoksia Pariisissa. Salomella on kaupunkiin henkilökohtaisempikin side: hänen äitinsä on asunut siellä, ja Salome tahtoo selvittää, onko tämän kuolemassa jotain epämääräistä.

Ranskan pääkaupungissa asuu myös Arvo Samuelin poika Tuomas. Koska hän on kuitenkin parhaillaan Nizzassa, Arvo Samuel ohjaa Salomen majoittumaan jälkeläisensä asuntoon. Pariisiin palannut poika päätyy vakoilemaan kameroiden välityksellä kodissaan majailevaa naista. Samalla hän yrittää karkottaa kimpustaan Giuliaa, italiatarta, jonka kanssa hänellä on ollut kuuma suhde mutta joka nyt saisi jo jäädä taakse.

Näiden vuodessa 2015 tapahtuvien asioiden rinnalla seurataan 1800-luvulla pariisilaisen talon portinvartijan ja hänen vaimonsa elämää – tai oikeastaan portinvartijan vaimon silmin sitä, mitä yläkerran taiteilijamiehen ja tämän luona asuvan naisen ja lasten elämässä tapahtuu. Ei liene vaikea arvata, kuka tuo taitelijamies on.

Pidin kirjan kerrontaratkaisusta. Salomen ja Arvo Samuelin sähköpostien osalta se on kuin vanhanajan kirjeromaani siirrettynä nykyaikaan. 1800-luvun osuudet on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja Tuomaksen näkökulma ”tavallisena” minäkerrontana. Näistä kaikista rakentuu jonkinlainen totuus pikkuhiljaa. Ehkä parasta onkin se, ettei lukija aluksi tiedä, mihin luottaisi, esimerkiksi Arvo Samuelilla ja hänen pojallaan on nimittäin kovinkin erilainen käsitys siitä, missä mennään.

Myös Salomen kuva rakentuu hauskasti. Lähettämissään sähköposteissa hän vaikuttaa ihan täysjärkiseltä, mutta kun häntä tarkkaillaan Tuomaksen silmin kameroiden kuvaamana, hän alkaa näyttää epäilyttävältä tai vähintäänkin hieman arveluttavalta. Lopulta Salome osoittautuu naiseksi, jonka puuhailuista haluan ilman muuta lukea lisää.

Varsinainen kutkutus kirjassa herää – niin kuin kuuluukin – Edelfeltin maalauksesta. Myönnän, etten ole mikä Edelfelt-asiantuntija, vaikka toki olen hänen maalauksiaan nähnyt. Nainen parveekkeella -teoksen takana on kirjassa tietenkin kokonainen tarina, eikä ketään varmaan yllätä, että se on traaginen. Tavallaan olisi kiintoisaa tietää, mikä tarinassa on totta ja mikä täydennettyä. Toisaalta sillä ei ole väliä. Hyvä tarina on aina tarpeeksi.

Sarjan toinen kirja Sakset tyynyn alla liittyy 1940-luvulla maalattuun maalaukseen. Taiteen kanssa pääsee matkaamaan eri aikakausiin, eikä tosiaankaan haittaa, että sen voi tehdä myös tällä tavalla vetävän dekkarin muodossa.

Isän kädestä - kun parisuhdetta hallitsee toisen seksuaalinen tarve

Joskus paljon nuorempana luin Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkaus-kirjan, jonka parisuhteessa oleva naispäähenkilö etsi itseään seksuaalisesti. Vaikka en muista teoksesta paljoakaan, se tuli jostain syystä mieleeni nyt, kun luin Essi Tammimaan romaanin Isän kädestä. Tammimaan teoksessa Ruut tapaa yökerhossa Luukaksen ja päätyy tämän kanssa parisuhteeseen, jota hallitsee Ruutin tarve toteuttaa itseään niin, että saa täydellisen seksuaalisen tyydytyksen. Seurustelu- ja avioliittovuosien aikana Luukaksellekin selviää, mitä se vaatii.

Ruut näyttäytyy ainakin minulle mieleltään oikukkaana nuorenanaisena, siitäkin huolimatta, että hän tavallaan tietää, mitä tahtoo. Ruutilla on tarve tulla rajusti alistetuksi ja rajusti otetuksi, mutta vaikka hän tahtoo sitä, se ei tunnu toteutuessaan aina aivan hyvältä hänestä. Ei ole ihme, että Luukas on välillä epätietoinen siitä, miten hänen pitäisi tyttöystävänsä/vaimonsa kanssa toimia.

On myös pakko myöntää, että minusta Ruut ei vaikuta erityisen tasapainoiselta. Ehkä se johtuu siitä, että minulle heräsi myötätunto Luukasta kohtaan. Mies lähtee Ruutin seksuaalisiin toiveisiin mukaan, mutta ainakin minun on vaikea uskoa, että se kaikki olisi kovin aitoa. Ainakaan Luukas ei tahdo tehdä seksileikistä kokopäiväistä, ja Ruutille ei taas tunnu riittävän mikään muu. Lopulta kun Ruut pääsee sen äärelle, mikä tuottaa hänelle todellisen seksuaalisen mielihyvän – jätetään spoilaamatta, mitä se on –, on hänelle enää olemassa yksi ainoa tapa elää elämäänsä seksin osalta. Se, että toista vaatii omia tarpeitaan tyydyttämään kuin toinen ihminen olisi ikuisessa päivystysvuorossa, tuntuu pakkomielteisyydeltä.

Luukaksen mukautuvuus jopa ihmetyttää. Kipuilua toki on, mutta minusta Luukaksen näkökulma olisi ollut niin kiinnostava, että sen olisi voinut nostaa tasaveroiseksi Ruutin näkökulman kanssa. Se, että voi toteuttaa itseään seksuaalisesti, on tärkeää, mutta seksuaalisten halujen yhteensovittaminen on usein vaikeaa. Ruutin halut ovat varmasti monesta erikoiset, ja vaikka Luukas on joustava, hänen intohimonsa ei selvästikään kohdistu samoihin asioihin kuin Ruutin tai ainakaan yhtä voimakkaasti. Siksi olisi ollut mielenkiintoista päästä enemmän myös Luukaksen pään sisään.

Oman itsensä etsimisen rinnalla – tai sen rinnalla, että pääsisi toteuttamaan itseään – Ruut tukee työssään opettajana teinityttöä, joka käy omaa seksuaalisuuteen liittyvää taisteluaan. Ruutilla on suojeluntarve, ja hänet kuvataan opettajana, joka osaa toimia oppilaidensa kanssa oikein mutta aiheuttaa pahennusta kollegoissaan. Tämä sivujuoni laajentaa kuvaa Ruutista. Se näyttää hänet vähemmän itsekeskeisenä, vastuunsakantavana, jopa huolta kantavana. Vastakkainasettelu Ruutin ja muiden opettajien välillä on ehkä turhan jyrkkä, mutta toisaalta se palvelee tarkoitustaan näyttämällä, millainen on ahdasmielinen työ- tai opiskelupaikka.

En ehkä pitänyt Ruutista, mutta se ei tarkoita, etten olisi pitänyt kirjasta. Teksti veti hyvin mukaansa ja Ruutissa näkyy hyvin halun pakottavuus. Ruutissa on hienoa se, että hän ilmaisee halujaan, ja se, etten ole ennen nähnyt hänenkaltaistaan romaanihahmoa. Isän kädestä käsittelee haluja, joita – näin uskaltaisin väittää – useimmat pitävät kieroutuneina. Millaisia haluja ihmisellä saa olla? Minkä verran niihin voi vaatia kumppaniaan lähtemään mukaan? Missä kohtaa halut hallitsevat ihmistä liikaa? Näitä kysymyksiä kirja saa miettimään, eikä se ole ollenkaan huono suoritus kaunokirjalliselta teokselta.

Kirjan lopun voi ymmärtää parillakin tavalla – tai ainakaan se ei ole selkeän yksiselitteinen. Jollain lailla se on yhtä aikaa seesteinen ja jollain lailla häiritsevä – ehkä olisin halunnut varmuuden sille, että tulkitsin sen oikein.

Jos kaipaat painostavaa kauhutunnelmaa, valitse Hereditary

Jos jotakin kauhuelokuvaa mainostetaan kritiikeissä oikeasti pelottavaksi, on se minulle käsky mennä tarkastamaan, onko oma kokemukseni sama. Ari Asterin ohjaamaa Hereditarya näytettiin pitävän arvioissa nopealla vilkaisulla sen verran hyvänä, että tein sen, mitä kuuluu tehdä: pimitin itseltäni kaiken tiedon elokuvasta ja aloin etsiä sopivaa ajankohtaa käydä se katsomassa, jotta voisin muodostaa siitä oman mielipiteeni.

Kauhuelokuvat alkavat yleensä rauhallisesti, jopa idyllisesti, jotta idyllin särkyminen sitten todella sattuu, kun se tapahtuu. Hereditaryssa tunnelma on kuitenkin alusta asti painostava. Keskiössä olevan perheen isoäiti on kuollut, mutta niiden, joiden pitäisi surra, nähdään käyttäytyvän tilanteeseen nähden oudosti, tunteettomasti, jollain lailla kammotenkin. Tällaisia tunteita on erityisesti perheen äidillä Anniella (Toni Collette), vainajan tyttärellä. Isä Steve (Gabriel Byrne) on järkähtämättömän rauhallinen ja tytär Charlie (Milly Shapiro) vaeltelee muissa maailmoissa syöden suklaata. Jos joku perheenjäsen vaikuttaa jollain lailla tunne-elämältään normaalilta, se on Charlien isoveli Peter (Alex Wolff) – tai no hänenkin osaltaan tämä saattaa olla liioittelua. Painostavaa tunnelmaa lisää elokuvan päällekäyvä äänimaisema, jonka basso tärisyttää leffateatterin penkkiäkin.

Annie työskentelee kotona. Hän rakentaa pienoismalleja, mutta oletettavasti aivan muunlaisia kuin mitä häneltä on tilattu. Annie ei vain kummemmin ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä galleriaan, jonne on tekemässä näyttelyä. Sen sijaan hän tekee pienoismalleja oman elämänsä kammottavista hetkistä. Lapsiinsa Anniella on outo, traumaattinen suhde. Charlie on ollut isoäidille läheinen, mikä ei ole ollut Annielle iloinen asia. Tiedä sitten onko lapsesta tullut tästä syystä outo ja yksinäinen, mutta sellainen hän on. Hän ei tunnu edes kaipaavan kenenkään seuraa, riittää kun voi puuhastella omiaan, vaikkapa leikata luokkahuoneen ikkunalasiin lentäneen kyyhkysen pään saksilla irti. Peter sen sijaan on sosiaalinen ja keskittyy siihen, miten ja milloin pääsisi polttamaan ruohoa kavereidensa kanssa. Kun poika valehtelee äidilleen iltamenostaan ja äiti pakottaa tyttärensä isoveljen mukaan, seuraa katastrofi, jossa hajoaa sekin, mitä ei ikinä ollut.

Hereditary ahdistaa alusti asti mutta kehittää jännitteensä pelottavammaksi ja pelottavammaksi hitaasti mutta varmasti, juuri kuten kauhuelokuvan kuuluukin tehdä. Helppoihin säpsäytyksiin se ei sorru. Sen tunnelma ja kauhtunut värimaailma ovat elokuvan vahvuuksia. Se on tarina perheensisäisestä dynamiikasta, se on kummitustarina ja riivaustarina. Se on tarina siitä, miten tavallisuus on häiriintynyttä, miten kulissien takaa paljastuvat asiat ovat koko ajan kipeämpiä ja kipeämpiä, sairaampia ja sairaampia. Hienoa elokuvassa on sen häiriintyneisyys, ja se, että katsoja saa tietää jotain muttei kaikkea, minkä tahtoisi tietää. Iloitsen myös siitä, ettei elokuvan loppuratkaisu ole turhan paisutteleva, joskin jollain lailla olisin toivonut sen olevan erilainen, kekseliäämpi. Mutta se nyt on pieni kauneusvirhe, ja uskonpa, että monista muista loppuratkaisu, selitys kaikelle, on aivan oivallinen.

Elokuvanjälkeisen yön nukuin levollisesti mutta varmuuden vuoksi valot päällä. Sain siis osapuilleen sen, mitä menin hakemaan. Sekin on todella paljon, ettei keskittymiseni herpaantunut yli kaksi tuntia kestävän elokuvan aikana kuin pari kertaa – ja silloinkin vain ohi mennen.

Modernikin äkäpussi on mahdollista kesyttää

Hyvät tarinat kestävät aikaa. Hyviä tarinoita muokkaillaan myös ajan kuluessa uusiksi ja uusiksi versioiksi. Äskettäin suomennettu Anne Tylerin Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016) siirtää William Shakespearen näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään nykyaikaan. Valitettavasti en tunne kummemmin alkuperäistä näytelmää, mutta uskaltaisin sanoa, että tästä kirjasta voi nauttia, vaikkei siitä olisi ikinä kuullutkaan. Itseäni kuitenkin jossain määrin harmittaa, etten voinut lukiessani bongailla yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia näiden kahden teoksen välillä.

Kate on 29-vuotias mutta asuu isänsä ja teini-ikäisen pikkusiskonsa Pupun kanssa. Isä on tiedemies, joka on kai taitava hiirtensä kanssa laboratoriossaan mutta muuten hieman kömpelö – ihmisten kanssa esimerkiksi. Pupua ei ole siunattu suurilla älynlahjoilla, ja lisäksi hän on… no, teini: ihana mutta ajoittain omapäisyydessään ja temperamenttisuudessaan rasittava. Kate pyörittää taloutta. Hänelläkin temperamenttia riittää, ja suorasanainen hän on niin pitkälle, että se aiheuttaa hankaluuksia töissä lastentarhassa.

Tutkimustyö on Katen isälle niin tärkeää, että kun hänen assistenttinsa Pjotrin kolmen vuoden viisumi uhkaa vanhentua, on otettava järeät keinot käyttöön. Herra Battista päättää, että suostuttelee tyttärensä Katen kulissiavioliittoon tutkimusassistenttinsa kanssa. Suunnitelmaa voisi pitää lähinnä kaistapäisenä, kun ottaa huomioon, miten itsepäinen oman tiensä kulkija tytär on. Kate huomaa kuitenkin hetken asiaa sulateltuaan asiassa joitakin etuja. Sitten hänen päätään onkin vaikea kääntää takaisin.

Äkäpussi on juuri sopivaa luettavaa kesän alkuun, kun ei ihan vielä jaksa syventyä mihinkään kovin vaikeaselkoiseen. Kirja on kepeä ja helppolukuinen, ei kovin usein ääneen naurettava mutta hilpeyttä aiheuttava kuitenkin. Henkilöhahmot ovat hieman karikatyyrimäisiä mutta vähitellen heistä paljastuu useampia puolia, mikä on minusta aina tervetullutta. Lähes kaikki tarinan hahmot ovat jollain tapaa humoristisia. Mikäpä siinä sinänsä, mutta on tosiaan hyvä, että heissä on ajoittain muitakin sävyjä.

En tiedä, onko Kate lopulta oikeastaan edes mikään äkäpussi. Hän on rehellisesti se, mikä on, eikä sinänsä esimerkiksi erityisen epäkohtelias tai kärkäs sanomaan joka välissä eriävää mielipidettä vain eriävän mielipiteen vuoksi. Toki hän ei mukaudu odotuksiin, joita ihmisten käyttäytymiselle usein asetetaan: että pitäisi olla myötäilevä ja ennen kaikkea saada kaikki näyttämään siltä kuin kaikki olisi hyvin ja mukavaa juuri näin. Itseäni Katen persoona viehättää. Hän toimii niin kuin itsestä tuntuu, vaikkei se ulkopuolisista – ei aina lukijastakaan – ole aivan järkevää. Hän ei kuitenkaan ole välinpitämätön toisia ihmisiä kohtaan – päinvastoin hän näkee heissä enemmänkin hyvää kuin ehkä myöntää ääneen.

Jollain tapaa teos käsittelee myös kulttuurien kohtaamista. Pjotr on hieman surumielinenkin hahmo siinä, ettei pääse sisälle amerikkalaiseen kulttuuriin, joka on muille oma ja hänelle vieras. Miehen vierasmaalaisuutta korostetaan puheentavalla, joka maltillisessa kömpelyydessään lisää hahmon koomisuuttta. Aluksi Pjotr vaikuttaakin hieman yksinkertaiselta friikiltä, jota kannattaisi juosta karkuun. Mutta kuten sanottu, tämän kirjan tärkeimmissä henkilöhahmoissa on monia puolia. Ensivaikutelma pettää lähes kaikkien kohdalla.

Kirjan kansipaperin takalieve kertoo, että lisää romaaneja, joissa Shakespearen näytelmien tarinoita on siirretty nykyaikaan, on tulossa. Ensi syksynä ilmestyy Jo Nesbøn kirja Macbeth ja myöhemmin mm. Gillian Flynnin tulkinta Hamletista. Niitä odotellessa.

Korsetti - usein matka kaapista ulos on pitkä

Joskus tulee miettineeksi, miksi ihmiset usein häiriintyvät asioista, jotka eivät mitenkään vahingoita ketään. Tämä ajatus tulee monta kertaa mieleen, kun lukee Annamari Marttisen romaania Korsetti. Se kertoo Paulista, joka on transvestiitti. Keskeistä teoksessa on Paulin kamppailu sen kanssa, uskaltaisiko kertoa tästä puolestaan ensin tyttöystäville, sitten vaimolle.

Kertomiskokemukset nuoruudessa ovat johtaneet johonkin muuhun, kuin mitä Pauli on toivonut, ja siksi vaimo Henriikalle kertominen viivästyy, viivästyy ja viivästyy. Lukija ahdistuu Paulin mukana. Miksi maailma ei voisi vain olla sellainen – tai edes se vaimo – että Pauli voisi todeta, että hänestä tuntuu hyvältä käyttää naisten vaatteita? Sitten kaikki jatkaisivat elämäänsä ilman että kukaan kokee käsittämätöntä kriisiä ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten oli ajatellut asioiden olevan. En toki väitä, etteivätkö jotkin asiat elämässä ja kumppanissa vaadi sulattelua, mutta naisten vaatteisiin pukeutuminen kasvaa Paulin mielessä käsittämättömiin mittasuhteisiin juuri sen vuoksi, että hän pelkää toisten suhtautumista eikä uskalla olla se, mikä on. Ei asia toki aivan pieni ole oikeastikaan, mutta se pysyisi yhtenä puolena Paulista, jos sitä ei tarvitsisi peitellä. Nyt se kasvaa salailun ja pelon vuoksi elämää hallitsevaksi asiaksi, jossa päällimmäisenä on ahdistus.

Paulin tunteisiin pystyy samastumaan kuka tahansa, joka on joskus kokenut, millaista on, kun pelkää, mitä toiset sanovat jostain ominaisuudestasi, jolle et voi mitään. Itse asiassa uskon, että jopa sellainen, jolla ei ole tätä kokemusta, voi samaistua niihin. Kaikilla on ollut joskus salaisuus, jonka kertomiseen on liittynyt pelkoja. Useimmille on varmasti tuttu sekin tunne, kuinka paine kertoa kasvaa niin suureksi, että ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, hajoaako kaikki, kun salaisuus tulee ilmi.

Pitkän aikaa Pauli tuntee vain yhden muun transvestiitin, Anetten. Miehet ovat törmänneet toisiinsa sattumalta alusvaateliikkeen ovella. Anette on itsevarma, kaapista ulos tullut. Hän on myös määrätietoinen siinä, miten työntää Paulia eteenpäin siinä, että tämäkin voisi olla avoimemmin se, mikä on.

Henriikka on tarinan kolmas keskeinen henkilö. En usein koe niin voimakasta tarvetta hutkia romaanihenkilöä pitkin korvia kuin Henriikan kohdalla. Pauli rakastuu häneen ihanan romanttisesti. Henriikalla on omat ristinsä toki: hän tekee hidasta kuolemaa, kun ei voi saada Paulin kanssa lasta. Kuitenkin hän on myös ongelmien matonallelakaisija ja tarpeettoman julma miestään kohtaan. Kun hänelle ja Paulille tulee ristiriita, Henriikka pitää protestinsa ja sitten asia unohdetaan, leikitään, ettei mitään tapahtunut. Vuosien saatossa tämäkin nakertaa parisuhdetta. Lisäksi vaimo on minun mielestäni yksinkertaisesti typerä: kun Pauli tuo hänelle hätäpäissään ostamansa alusvaatesetin, hän loukkaantuu siitä, että hänen miehensä tahtoisi hänen käyttävän vaatteita, jotka kuuluvat paremminkin huoralle. Eikö voisi olla ihanaa pukeutua niihin vaatteisiin ja tuntea olonsa haluttavaksi miehensä silmissä? No, on pakko myöntää, etten oikein muutoinkaan pääse Henriikan pään sisään. Veikkaan, ettei hänestä olisi minulle bestikseksi.

Toki Korsetti on myös tarina valheessa elämisestä, siitä, mitä se tekee ihmiselle itselleen ja toisille siinä ympärillä. Toisaalta en usko, että Henriikan ja Paulin liitto olisi sujunut, vaikka Paulilla ei olisi edes ollut halua pukeutua naisten vaatteisiin. Enemmän kirja on mielestäni joka tapauksessa tarina siitä, että vaikka joskus uskaltamiseen on pitkä tie, rohkeus olla oma itsensä on ehkä paras päämäärä, mikä ihmisellä voi olla. Pahoin pelkään, ettei paljon ”tavallisemmillakaan” ihmisillä monestikaan ole tätä rohkeutta. Joskus sitä voi ehkä olla jopa enemmän niillä, jotka kokevat olevansa jotenkin erilaisia kuin muut.

Korsetti oli minulle hyvin tunnepitoinen lukukokemus. Itse asiassa niin tunnepitoinen, että kun luin sitä bussissa, mietin, pitäisikö ehkä lopettaa. Mutta mitä sitten, jos kirja kädessä esimerkiksi itkee? Ihmetelkööt ne, joita ihmetyttää. Eläydyin ilmeisen voimakkaasti Paulin tunteisiin. Mietin, miten oikeastaan voi olla monista niin ahdistavaa, että joku ei halua koko ajan noudattaa niitä pukeutumissääntöjä, jotka tässä yhteiskunnassa vallitsevat. Nehän ovat pelkkiä sopimuksia, jotka voisivat olla aivan toisenlaisia. Aivan kuin Pauli loukkaisi naisen vaatteisiin pukeutumisellaan jotakuta. Ketä? Ehkä tosiaan kyse on vain siitä, että Pauli ja kaltaisensa aiheuttavat ahdistusta sellaisissa ihmisissä, jotka eivät oikein osaa olla itsensäkään kanssa.

Avengers: Infinity War – jälleen kerran on maailma pelastettava

Elokuvissa voi käydä monesta syystä. Joskus on vain pakko, vaikka odotukset eivät olisi erityisen korkealla. Tällainen oli tilanteeni Avengers: Infinity War -leffan kanssa. No, ensimmäinen Avengers-elokuva oli varsin viihdyttävä, se myönnettäköön, mutta tämä elokuva näytti trailerin perusteella melkoiselta mäiskimissekamelskalta. Menin sitten leffaan sillä ajatuksella, että annan rainalle mahdollisuuden viihdyttää minua.

Elokuvan juoni on perinteinen, yksinkertainen ja nähtävästi silti toimiva. Pahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä ikuisuuskiviä, koska jos hän saa ne kaikki, hän voi tehdä mitä huvittaa. Häntä sattuu huvittamaan hävittää puolet maailman asukkaista. Erinäiset supersankarit ovat sitä mieltä, että tämä ei nyt oikein kävisi ja jahtaavat sitten Thanosia vähän siellä sun täällä. Tällä tavalla ilmeisesti melkein kaikkien melkein kaikki suosikit on saatu mukaan tarinaan. Näkemättä elokuvaakin voi toki sanoa, ettei tällä juonirakenteella tarvitsisi käyttää reilua kahta ja puolta tuntia aikaa, jotta tarinan saa kerrottua tyydyttävästi. Elokuvaa vaivaa siis sama synti, joka saa haukottelemaan monen muunkin leffan parissa: ylipituus.

Kaikesta huolimatta elokuva on melkoisen viihdyttävä – ja varmasti se on vielä selvästi viihdyttävämpi niille katsojille, jotka ovat minua paremmin perillä aiemmista Marvel-elokuvista ja niiden taustalla olevista sarjakuvista. Huumori toimi minuun useammassa kohdassa niin, että nauroin ääneen. Sen sijaan kohtalokkaimmat tilanteet eivät ottaneet minua haltuunsa aivan yhtä tehokkaasti. Ei niissä tavallaan mitään vikaa ollut, mutta ne eivät vaan puristaneet sydäntä tarpeeksi.

Ymmärrän periaatteessa, että tämä on nyt iso elokuva ja että sen tapahtumia on yritetty pitää salassa. Olen nyt kiltti enkä spoilaa mitään, vaikka tällainen ympäripyöreä kirjoittaminen tuntuukin hieman lattealta. Toisaalta elokuvan henkilögalleria on niin suuri, että muistan ehkä noin kahden henkilöhahmon osalta, miten heille kävi. Haasteellista onkin kirjoittaa tarina, jossa on niin monta merkittävää henkilöhahmoa, että heikomman laskijan matematiikantaidot loppuvat kesken. Jokaisen hahmon tarinan kun pitäisi olla kiinnostava. Ja jos joku Thanoksen tapainen yrittää tuhota maailman, pitäisi hänen tielleen asettumiselle olla muitakin motiiveja kuin se, että maailma nyt pitää pelastaa, koska hyvät tyypit tekevät niin. Laskujeni mukaan tässä elokuvassa noin kolmella valtavasta henkilögalleriasta on henkilökohtainen motiivi tappaa Thanos – tosin laskutaitoni on rajoittunut. Minusta ainakin kostonjanoinen supersankari olisi kuitenkin kiinnostavampi kuin pelkkää hyvyyttä ja oikeamielisyyttä hehkuva supersankari. No, jatko-osassa henkilökohtaisten motiivien määrä lisääntyy radikaalisti.

Sen verran olen vilkuillut elokuvasta esitettyjä näkemyksiä, että arviot näyttäisivät aika positiivisilta. Elokuvaa on pidetty synkempänä kuin Marvelin muita leffoja. Synkkyys on suhteellista. Toki Thanoksen tavoite on synkkä ja tarinassa on julmuutensa, mutta huumorin osuus on myös melko suuri, ja sellaiselle, joka tahtoo katsella jotain todella synkkää, voi suositella aivan muita elokuvia. Mutta minusta supersankarielokuvia ei edes pidä katsella vakavalla mielellä. Kuten totesin eräälle ihmiselle, joka sanoi, ettei hän oikein tällaisista elokuvista välitä: supersankarielokuvia pitää katsoa oikealla tavalla – kuolaten.

Tästä tekstistä tuli melkoinen ruikutus, joten lienee parasta todeta tähän vielä: Avengers: Infinity War on varsin kelvollista supersankariviihdettä. Jos siis sellaisesta pidät, mene ihmeessä katsomaan. Se ei ole ollenkaan niin huono kuin tämän tekstin perusteella voisi kuvitella.

Otetaan loppukevennys. Jotta tällaiselle maallikolle kuin minä olisi mahdollista pysyä kaikissa henkilöissä kärryillä, olisi suotavaa, etteivät he elokuvien välillä muuttaisi
a) radikaalisti asujaan
ja b) radikaalisti naamakarvoitustaan.

Se hämmentää vain keskiverrosti asioista perillä olevaa katsojaa liikaa.

Jos naamakarvoitusta on pakko lisätä, voi sen tehdä elokuvan kuvausten jälkeen.

Muutoin en toki karvankasvatusta moiti, sillä kuten kaikki tiedämme – partahan tekee pojasta miehen.