Sivistysaukon paikkausta: Cherbourgin sateenvarjot

Varmaan kaikki maailman ihmiset minua lukuun ottamatta olivat jo ennen eilistä nähneet Jacques Demyn ohjaaman musikaalielokuvan Cherbourgin sateenvarjot (1964). Elokuva esitettiin Teemalla lauantai-iltana, ja sain jälleen paikattua yhden sivistysaukkoni. Ja mikäs sen parempaa, kuin nähdä klassikko ilman, että kummemmin tietää, mitä odottaa.

Geneviève (Catherine Deveuve) ja Guy (Nino Castelnuovo) ovat kovasti rakastuneet. Sateenvarjokauppaa pitävän Genevièven äidin (Anne Vernon) mielestä Guy ei ole paras mahdollinen sulho, sillä sulhon pitäisi olla… no, rikkaampi. Guy onneton on töissä vain autokorjaamossa ja sitten on vielä sekin ongelma, että hän saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla kutsutuksi armeijaan. Näin tietysti draaman lakien mukaan käy. Guyn lähtiessä Algeriaan sotimaan Geneviève onkin jo siunatussa tilassa.

Tähän asti tarina on harvinaisen imelä. On rakkaus ja sen esteet. Äiti ei hyväksy sulhasta. Sota erottaa. Kohtaus, jossa Guy nousee junaan ja kamera etääntyy laiturille jääneestä Genevièvestä, on raastava, vaikka kuinka on tuntunut pateettiselta kuunnella rakastavaisten vakuuttelua siitä, etteivät koskaan unohda toisiaan.

Sitten, yhtäkkiä elokuva muuttuu kaikesta epärealistisesta värikylläisyydestään huolimatta melkein raastavan realistiseksi ainakin elokuvien mittapuulla katsottuna. Kuka nuori ihminen jaksaa odottaa kahta vuotta rakastetun paluuta? Kuinka selvitä siitä, ettei ympäristö tuomitse aviottoman lapsen saajaa? Toki ratkaisu on liian helppo, mutta annettakoon anteeksi, draamalla on kuitenkin draaman lait.

Guy palaa kyllä Algeriasta. Häntä on aika kurjaa katsoa, ilkeäkin hän on kaikille, kun ei kestä omaa pahaa oloaan. Sitten asiat järjestyvät hänellekin. Mutta toki alun rakastavaiset, ne, joille katsoja oli kirjoitettu toivomaan elämää suurempi rakkaustarina, kohtaavat vielä, kerran, lumisateessa.

Luin, että Cherbourgin sateenvarjot on suuresti innoittanut La La Land -elokuvan ohjannutta Damien Chazellea. Tämä on todellakin nähtävissä sekä La La Landin visuaalisessa ilmeessä että tarinassa. Molemmat elokuvat ovat täynnä vahvoja värejä, ja siksi niitä on ilo katsella. Niiden tarinat saavat tuntemaan monenlaisia tunteita, ja se on aina hyvän tarinan merkki.

Cherbourgin sateenvarjot on läpilaulettu musikaali. Suurin osa musiikista on laulettuja vuorosanoja, ei varsinaisia lauluja, joissa olisi kertosäkeet sun muut. Ikävä kyllä tällainen ei musiikin osalta aivan yhtä lailla iske minuun kuin enemmän biiseihin perustuva läpilaulettu musikaali. Kokonaisuutena Cherbourgin sateenvarjot on kuitenkin aika lumoava ja riipaiseva tarina, luultavasti juurikin siksi, ettei katsoja siinä saa, mitä haluaa.

Jos kaipaat painostavaa kauhutunnelmaa, valitse Hereditary

Jos jotakin kauhuelokuvaa mainostetaan kritiikeissä oikeasti pelottavaksi, on se minulle käsky mennä tarkastamaan, onko oma kokemukseni sama. Ari Asterin ohjaamaa Hereditarya näytettiin pitävän arvioissa nopealla vilkaisulla sen verran hyvänä, että tein sen, mitä kuuluu tehdä: pimitin itseltäni kaiken tiedon elokuvasta ja aloin etsiä sopivaa ajankohtaa käydä se katsomassa, jotta voisin muodostaa siitä oman mielipiteeni.

Kauhuelokuvat alkavat yleensä rauhallisesti, jopa idyllisesti, jotta idyllin särkyminen sitten todella sattuu, kun se tapahtuu. Hereditaryssa tunnelma on kuitenkin alusta asti painostava. Keskiössä olevan perheen isoäiti on kuollut, mutta niiden, joiden pitäisi surra, nähdään käyttäytyvän tilanteeseen nähden oudosti, tunteettomasti, jollain lailla kammotenkin. Tällaisia tunteita on erityisesti perheen äidillä Anniella (Toni Collette), vainajan tyttärellä. Isä Steve (Gabriel Byrne) on järkähtämättömän rauhallinen ja tytär Charlie (Milly Shapiro) vaeltelee muissa maailmoissa syöden suklaata. Jos joku perheenjäsen vaikuttaa jollain lailla tunne-elämältään normaalilta, se on Charlien isoveli Peter (Alex Wolff) – tai no hänenkin osaltaan tämä saattaa olla liioittelua. Painostavaa tunnelmaa lisää elokuvan päällekäyvä äänimaisema, jonka basso tärisyttää leffateatterin penkkiäkin.

Annie työskentelee kotona. Hän rakentaa pienoismalleja, mutta oletettavasti aivan muunlaisia kuin mitä häneltä on tilattu. Annie ei vain kummemmin ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä galleriaan, jonne on tekemässä näyttelyä. Sen sijaan hän tekee pienoismalleja oman elämänsä kammottavista hetkistä. Lapsiinsa Anniella on outo, traumaattinen suhde. Charlie on ollut isoäidille läheinen, mikä ei ole ollut Annielle iloinen asia. Tiedä sitten onko lapsesta tullut tästä syystä outo ja yksinäinen, mutta sellainen hän on. Hän ei tunnu edes kaipaavan kenenkään seuraa, riittää kun voi puuhastella omiaan, vaikkapa leikata luokkahuoneen ikkunalasiin lentäneen kyyhkysen pään saksilla irti. Peter sen sijaan on sosiaalinen ja keskittyy siihen, miten ja milloin pääsisi polttamaan ruohoa kavereidensa kanssa. Kun poika valehtelee äidilleen iltamenostaan ja äiti pakottaa tyttärensä isoveljen mukaan, seuraa katastrofi, jossa hajoaa sekin, mitä ei ikinä ollut.

Hereditary ahdistaa alusti asti mutta kehittää jännitteensä pelottavammaksi ja pelottavammaksi hitaasti mutta varmasti, juuri kuten kauhuelokuvan kuuluukin tehdä. Helppoihin säpsäytyksiin se ei sorru. Sen tunnelma ja kauhtunut värimaailma ovat elokuvan vahvuuksia. Se on tarina perheensisäisestä dynamiikasta, se on kummitustarina ja riivaustarina. Se on tarina siitä, miten tavallisuus on häiriintynyttä, miten kulissien takaa paljastuvat asiat ovat koko ajan kipeämpiä ja kipeämpiä, sairaampia ja sairaampia. Hienoa elokuvassa on sen häiriintyneisyys, ja se, että katsoja saa tietää jotain muttei kaikkea, minkä tahtoisi tietää. Iloitsen myös siitä, ettei elokuvan loppuratkaisu ole turhan paisutteleva, joskin jollain lailla olisin toivonut sen olevan erilainen, kekseliäämpi. Mutta se nyt on pieni kauneusvirhe, ja uskonpa, että monista muista loppuratkaisu, selitys kaikelle, on aivan oivallinen.

Elokuvanjälkeisen yön nukuin levollisesti mutta varmuuden vuoksi valot päällä. Sain siis osapuilleen sen, mitä menin hakemaan. Sekin on todella paljon, ettei keskittymiseni herpaantunut yli kaksi tuntia kestävän elokuvan aikana kuin pari kertaa – ja silloinkin vain ohi mennen.

Avengers: Infinity War – jälleen kerran on maailma pelastettava

Elokuvissa voi käydä monesta syystä. Joskus on vain pakko, vaikka odotukset eivät olisi erityisen korkealla. Tällainen oli tilanteeni Avengers: Infinity War -leffan kanssa. No, ensimmäinen Avengers-elokuva oli varsin viihdyttävä, se myönnettäköön, mutta tämä elokuva näytti trailerin perusteella melkoiselta mäiskimissekamelskalta. Menin sitten leffaan sillä ajatuksella, että annan rainalle mahdollisuuden viihdyttää minua.

Elokuvan juoni on perinteinen, yksinkertainen ja nähtävästi silti toimiva. Pahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä ikuisuuskiviä, koska jos hän saa ne kaikki, hän voi tehdä mitä huvittaa. Häntä sattuu huvittamaan hävittää puolet maailman asukkaista. Erinäiset supersankarit ovat sitä mieltä, että tämä ei nyt oikein kävisi ja jahtaavat sitten Thanosia vähän siellä sun täällä. Tällä tavalla ilmeisesti melkein kaikkien melkein kaikki suosikit on saatu mukaan tarinaan. Näkemättä elokuvaakin voi toki sanoa, ettei tällä juonirakenteella tarvitsisi käyttää reilua kahta ja puolta tuntia aikaa, jotta tarinan saa kerrottua tyydyttävästi. Elokuvaa vaivaa siis sama synti, joka saa haukottelemaan monen muunkin leffan parissa: ylipituus.

Kaikesta huolimatta elokuva on melkoisen viihdyttävä – ja varmasti se on vielä selvästi viihdyttävämpi niille katsojille, jotka ovat minua paremmin perillä aiemmista Marvel-elokuvista ja niiden taustalla olevista sarjakuvista. Huumori toimi minuun useammassa kohdassa niin, että nauroin ääneen. Sen sijaan kohtalokkaimmat tilanteet eivät ottaneet minua haltuunsa aivan yhtä tehokkaasti. Ei niissä tavallaan mitään vikaa ollut, mutta ne eivät vaan puristaneet sydäntä tarpeeksi.

Ymmärrän periaatteessa, että tämä on nyt iso elokuva ja että sen tapahtumia on yritetty pitää salassa. Olen nyt kiltti enkä spoilaa mitään, vaikka tällainen ympäripyöreä kirjoittaminen tuntuukin hieman lattealta. Toisaalta elokuvan henkilögalleria on niin suuri, että muistan ehkä noin kahden henkilöhahmon osalta, miten heille kävi. Haasteellista onkin kirjoittaa tarina, jossa on niin monta merkittävää henkilöhahmoa, että heikomman laskijan matematiikantaidot loppuvat kesken. Jokaisen hahmon tarinan kun pitäisi olla kiinnostava. Ja jos joku Thanoksen tapainen yrittää tuhota maailman, pitäisi hänen tielleen asettumiselle olla muitakin motiiveja kuin se, että maailma nyt pitää pelastaa, koska hyvät tyypit tekevät niin. Laskujeni mukaan tässä elokuvassa noin kolmella valtavasta henkilögalleriasta on henkilökohtainen motiivi tappaa Thanos – tosin laskutaitoni on rajoittunut. Minusta ainakin kostonjanoinen supersankari olisi kuitenkin kiinnostavampi kuin pelkkää hyvyyttä ja oikeamielisyyttä hehkuva supersankari. No, jatko-osassa henkilökohtaisten motiivien määrä lisääntyy radikaalisti.

Sen verran olen vilkuillut elokuvasta esitettyjä näkemyksiä, että arviot näyttäisivät aika positiivisilta. Elokuvaa on pidetty synkempänä kuin Marvelin muita leffoja. Synkkyys on suhteellista. Toki Thanoksen tavoite on synkkä ja tarinassa on julmuutensa, mutta huumorin osuus on myös melko suuri, ja sellaiselle, joka tahtoo katsella jotain todella synkkää, voi suositella aivan muita elokuvia. Mutta minusta supersankarielokuvia ei edes pidä katsella vakavalla mielellä. Kuten totesin eräälle ihmiselle, joka sanoi, ettei hän oikein tällaisista elokuvista välitä: supersankarielokuvia pitää katsoa oikealla tavalla – kuolaten.

Tästä tekstistä tuli melkoinen ruikutus, joten lienee parasta todeta tähän vielä: Avengers: Infinity War on varsin kelvollista supersankariviihdettä. Jos siis sellaisesta pidät, mene ihmeessä katsomaan. Se ei ole ollenkaan niin huono kuin tämän tekstin perusteella voisi kuvitella.

Otetaan loppukevennys. Jotta tällaiselle maallikolle kuin minä olisi mahdollista pysyä kaikissa henkilöissä kärryillä, olisi suotavaa, etteivät he elokuvien välillä muuttaisi
a) radikaalisti asujaan
ja b) radikaalisti naamakarvoitustaan.

Se hämmentää vain keskiverrosti asioista perillä olevaa katsojaa liikaa.

Jos naamakarvoitusta on pakko lisätä, voi sen tehdä elokuvan kuvausten jälkeen.

Muutoin en toki karvankasvatusta moiti, sillä kuten kaikki tiedämme – partahan tekee pojasta miehen.

Tuntematon – komeaa katsottavaa, käsikirjoituksellisia puutteita

Nyt minäkin olen viimein nähnyt uusimman Tuntematon sotilas -romaanista tehdyn filmatisoinnin. Tai oikeastaanhan tämä Aku Louhimiehen ohjaama elokuva perustuu Väinö Linnan Sotaromaani-teokseen, vaikka sen nimi onkin Tuntematon sotilas. Toki romaaneillakin yhteys on: Sotaromaani on Tuntemattoman alkuperäinen versio, josta sitten ennen julkaisua riivittiin pois kaikenlaista sopimattomana pidettyä ainesta.

Elokuvasta on oltu montaa mieltä. Itse olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen elokuvateatteriin, sillä sen verran komeaa on elokuvan kuvaus. En myöskään pitkästynyt vaan jaksoin hämmästyttävän hyvin pitää pyllyni penkissä kolme tuntia. Elokuva siis veti mukaansa.

Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmot ovat suomalaisille rakkaita, ja on mielenkiintoista nähdä, miten uudet näyttelijät tulkitsevat heitä. Roolitus on Louhimiehen elokuvassa mielestäni varsin onnistunut. Eero Ahon Rokassa pidän erityisesti siitä, että hän ei ole humoristinen hahmo vaan mies, joka on vain oikeasti turhautunut turhaan pokkurointiin. Hän haluaisi hoitaa osansa ja sillä hyvä, koska sodassa ei ole vaihtoehtoja, vaikka jokainen yhtään järjissään oleva tahtoisikin olla muualla kuin rintamalla. Itseäni koskettaa elokuvassa myös se, että Rokan ja sotamies Suden (Arttu Kapulainen) suhde oli nostettu kunnolla esille. Susi vaikuttaa hahmolta, joka tarvitsee jatkuvasti ohjausta eikä taatusti selviäisi ilman, että Rokka on hänen tukenaan. Rokasta tekee entistä hienomman miehen se, että tuodaan useaan kertaan näkyville, kuinka hän pitää nästä naapuritilan miehestä huolta.

Vilho Koskela (Jussi Vatanen) on tietenkin toinen hahmo, jolla on – jos niin voi sanoa – käytännönläheinen suhde sodankäyntiin. Ei kannata kummemmin hötkyillä, eikä toisten kunnioitusta voi ansaita mesomalla ympäriinsä. Itse olisin ehkä kaivannut alussa Koskelaan lisää jämäkkyyttä, mutta ehkäpä on hyväkin ristiriita, että hieman flegmaattisenoloisesta miehestä paljastuu tekijä juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Tosiaan: ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.” 

Elokuvan ongelmat ovatkin käsikirjoituksessa, eivät näyttelijäntyössä. Elokuva avaa toisaalta paljonkin sotilaiden taustoja, mutta itse olisin kaivannut alkuun enemmän esittelyä. Jos halutaan nostaa osa henkilöistä enemmän esille, heidät voisi jollain tavalla tehdä tutuksi katsojalle jo alussa. Mielestäni tämä olisi tärkeää, vaikka suurin osa katsojista tietääkin, kuka on Vilho Koskela tai Urho Hietanen (Aku Hirviniemi).

Toinen käsikirjoitusongelma on mielestäni se, että henkilöiden välisiä jännitteitä ei rakenneta tarpeeksi ennen kuin ne räjähtävät silmille. Esimerkiksi Koskelan turhautuminen ylempien sotilaiden toimintaan tuntuu oudolta, kun katsoja ei ole nähnyt hänen pinnansa kiristymistä. Sen olisi voinut tuoda esiin vaikka vain yhdessä repliikissä - tai sanattomastikin, mutta se hetki olisi pitänyt käsikirjoitukseen raapustaa. Samoin kohtaus, jossa miehet kieltäytyvät lähtemästä liikkeelle ja sanovat tahtovansa Koskelan johtajakseen, jää hieman vajaaksi, koska aiemmin ei ole tehty riittävän selväksi, että he kunnioittavat nimenomaan Koskelan tapaa johtaa. Tämä on toki useimmille katsojille tuttu asia, mutta se ei mielestäni ole mikään puolustus.

Sen sijaan elokuva tuo hyvin esille, että sodassa asioita vain tapahtuu ja on mentävä eteenpäin. Yksilölle isotkin asiat, traumaattiset kokemukset, jäävät taakse, eikä niihin palata, paitsi varmasti mielessä, jonne ei kummemmin sukelleta. Joskus sanotaan ääneen yksi lausahdus, jossa yksittäisen sotilaan asenteet ja ajatukset saavat ilmaisunsa, mutta sitten kaikki suljetaankin sisälle eikä päästetä ulos. Vaikka joku tekisi mitä typeryyksiä, ei siitä kannata kummemmin hötkyillä, koska se ei johda mihinkään. Porukassa on kuitenkin mentävä eteenpäin ja toisista huolta pidettävä, vaikka kaikkien asenne ei miellyttäisikään. Tavallaan tämä kuvaa sodan mielettömyyttä hyvin: ainut asia, josta pitää välittää, on oma hengissäsäilyminen – ja kanssasi sotivien hengissäsäilyminen, koska se edistää omaa hengissäsäilymistäsi. Muu on parasta jättää huomiotta, vaikka kuinka vituttaisi.

Louhimiehen Tuntematon antaa kohtuullisen paljon tilaa naisille, jos ajatellaan sitä, että suurin osa tapahtuma-ajasta ollaan rintamalla. Tälläkin näkökulmalla on ymmärtääkseni perustansa Sotaromaanissa – täytyy myöntää, että itse olen lukenut toistaiseksi vain Tuntematon sotilas -romaanin. Jotkut eivät ehkä kaipaa naisten osuuden esittelyä, mutta itselleni varsinkin Rokan vaimon Lyytin (Paula Vesala) ja perheen esittely oli tärkeä asia. Se muistutti nimittäin omista isovanhemmistani. Nähtävästi toinen isoäideistäni on juurikin pelännyt, tuleeko hänen odottamansa esikoisen – isäni – isä sodasta elävänä vai menettääkö lapsi toisen vanhemmistaan ennen kuin on syntynytkään. Jotenkin tässä konkretisoituu se, etteivät sota-ajat oikeastaan niin kaukana olekaan. Onneksi tässä tapauksessa vielä seuraavakin sukupolvi ehti nähdä tämän sodassa olleen nuorenmiehen.

Elokuvassa kuvataan myös seksiä, joskin nykyelokuvalle jokseenkin poikkeavalla tavalla, sillä siihen sisältyy enemmän haparoimista, arkuutta ja kauneutta kuin intohimoa ja suorasukaisesti esitettyä paljasta ihoa. Vain pienen hetken katsoja voi nähdä rehvakkuutta: silloin kun yksi suomalaissotilaista on juuri saanut harrastaa seksiä venäläisnaisen kanssa, joka puolestaan on pakotettu tehtävään, josta joku muu kerää tulot. Elokuvan näkemys ei varmasti ole mitenkään kokonainen esitys siitä, millaista oli sotilaiden suhtautuminen seksiin jatkosodassa, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Itse pidän kovastikin tällaisesta kuvaustavasta, sillä kaikesta tuskaisesta puutteesta ja halusta huolimatta seksi on useimmille ihmisille uskoakseni aika lailla herkkä asia. Herkkä ja vakava. Niin vakava, että Hietanenkin lopettaa vitsien heittelyn, kun joutuu hiemankin lähemmäs petroskoilaista Veraa (Diana Požarskaja).

Minusta uusi Tuntematon sotilas -elokuva on kokonaisuutena aivan kelvollinen tulkinta Väinö Linnan tekstistä. Voin lämpimästi suositella sen katsomista nimenomaan elokuvateatterissa sen puutteista huolimatta.

Phantom Thread – kun rakkaus kasvaa kieroon

Lähdin katsomaan Phantom Thread -elokuvaa sillä odotuksella, että tarjolla olisi glamourpukuloistoa, mutta sainkin nähdä kuvauksen mitä erikoisimmasta ihmissuhteesta. Daniel Day-Lewis esitttää huippuvaatesuunnittelija Raynolds Woodcockia, joka häiriintyy rutiineittensa rikkomisesta ja vaihtaa muusaansa, kun sattuu kyllästymään kulloiseenkin naiseensa. Sitten hänen elämäänsä tuleekin Alma (Vicky Krieps), josta vaatesuunnittelija ei pääse henkisesti irti, vaikka nainen on Reynoldsin rauhaa horjuttava luonnonlapsi.

Reynoldsin elämää pitää kasassa sisar Cyril (Lesley Manville), joka hyssyttelee ja ohjailee Almaakin ensin toimimaan tavalla, joka ei häiritse veljeä. Alma ei kuitenkaan ole ohjailtavissa: hän toimii oman päänsä mukaan, vaikka Cyril varoittaakin häntä esimerkiksi järjestämästä Reynoldsille yllätystä, koska mies ei kerta kaikkiaan pidä yllätyksistä. Sisko alkaa kääntyä uuden muusan puolella, mutta Alma tahtoo Reynoldsin täydellisesti omakseen. Viimeistään siinä vaiheessa parisuhteen kieroutuneisuus tulee todella esille, ensin Alman osalta ja sitten lopulta myös Reynoldsin.

Alma ja Reynolds ovat toistensa vastakohdat, ja niinhän sitä väitetään, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Vastakohtien parisuhde on kuitenkin melkoisen mahdoton yhtälö, varsinkin, jos kumpikin osapuoli on yhtä joustavuuteen kykenemätön kuin Reynolds ja Alma ovat. Toisaalta lopulta näiden kahden suhteesta muodostuu sellainen, jossa kumpikin saa olla sellainen kuin on ja tulee rakastetuksi. Silti olen hämmentynyt vielä päiväkausia elokuvan näkemisen jälkeen enkä todellakaan tahtoisi itselleni Reynoldsin ja Alman kaltaista suhdetta.

Phantom Thread vaatii siis sulattelua, mutta kun sitä hetken makustelee, ymmärtää törmänneensä melkoiseen helmeen. Reynoldsin ja Alman välillä on niin omituinen kiintymys- ja riippuvuussuhde, että se kaikesta kieroutuneisuudestaan huolimatta – tai juuri siksi – on kiehtova.

Erityisen mielenkiintoista on, että suhde ei perustu lihalliseen intohimoon, kuten olisi helppo luulla naista aiemmin koko ajan vaihtaneen miehen kohdalla. Toisaalta on nimenomaan luontevaa, että Reynolds näkee Almassa jotain muuta kuin seksikumppanin, pitelemättömän halun kohteen, koska pelkkä halu ei sitoisi hänen kaltaistaan miestä yhteen naiseen sillä tavalla, kuin hän on jäänyt kiinni Almaan. Niin, ja Reynolds on myös niin rutiineittensa ja niiden tuoman rauhan vanki, elämässään niin itseään kontrolloiva, että on vaikea edes kuvitella häntä pitelemättömän halun kourissa. Toki hänellä ja Almalla on seksisuhde, mutta senkin alkaminen saa odottaa aikansa, eikä seksi korostu suhteessa.

Järkyttävää – vai pelottavalla tavalla lohdullista? - Reynoldsin ja Alman suhteessa on, että tavallaan Alma huolehtii Reynoldista samalla kun aiheuttaa hänelle kärsimystä, mies kun ei itse osaa säädellä työn ja levon välistä suhdetta. Rakkaus voi olla sairasta, vai onko rakkaus rakkautta ollenkaan, jos se on sairasta? Siinäpä pohdittavaa jokaiselle tämän elokuvan nähneelle.

Alla maailmanpyörän

Ne teistä, jotka ovat käyneet Coney Islandilla, tietävät, että aika siellä on pysähtynyt. Siksi Woody Allenin uudessa 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Wonder Wheel paikka näyttää aika lailla samalta kuin nykyään. Tai fyysisesti, ei mielentilaltaan.

Ginny (Kate Winslet) on elämäänsä kyllästynyt tarjoilija, joka sekä asuu että työskentelee Coney Islandilla. Hänellä on aiemmasta liitosta poika Richie (Jack Gore), varsin lupaava pyromaanin alku. Ginny ei ole oikein osannut elää niin, että kaikki olisi mennyt putkeen, mutta onneksi hän on edellisen suhteensa pilattuaan löytänyt Humptyn (Jim Belushi), joka on Ginnyn mukaan pelastanut hänet. Viina ei oikein sovi Humptylle, mutta juominen pysyy joten kuten kurissa, kunhan Ginny ei itse ala kallistella pulloa. Humptyllakin on aiemmasta liitosta jälkikasvua, Carolina (Juno Temple), joka on muuten oikein ihana nuori nainen, mitä nyt meni naimaan mafioson – eikä siinä vielä kaikki, lavertelemaan poliisille.

Niin, Ginnylla on kai kaikki suunnilleen järjestyksessä, paitsi että taloudellisesti on tiukkaa eikä hän vieläkään osaa elää niin, ettei sotkisi itse omaa elämäänsä. Humptysta ei ole oikein antamaan Ginnylle kaikkea, mitä tämä tarvitsee, ja siksipä Ginny ei voi vastustaa suhdetta itseään reilusti nuoremman hengenpelastajan, Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Tämä soppa kai vielä jotenkin menisi, mutta sitten… Carolina ilmestyy Coney Islandille, vaikkei ole vuosiin ollut tekemisissä isänsä kanssa. Tässä ongelmallista on se, että

a) hänen perässään ovat ne mafiosot, jotka eivät pidä siitä, että hän kertoo asioita poliisille
ja
b) hän menee rakastumaan Mickeyyn ja joskus – en tiedä tosin miksi – nuorilla naisilla on hieman vanhempia naisia paremmat mahdollisuudet nuorten miesten kanssa.

Nyt on pakko sanoa, että en ole puolueeton kirjoittaessani Kate Winsletistä. Minusta hän on aina ollut yksinkertaisesti ihana. Hän on juuri se, jota tarvitaan, jos jonkun pitää olla homssuinen naapurintyttö, joka on vähän pihalla, tai se itsevarmin viettelijätär, johon lankeaa kuka tahansa. Tai se, joka näyttää siltä, että on vain väsynyt arkeensa, mutta jolla oikeasti on vaikeuksia käsitellä omia tunteitaan tai käyttäytyä aikuismaisesti, vaikka on jo neljäkymmentä. Ginny on sellainen. Vaikkei se heti näy, tämä nainen on niin sekaisin, että ei ole mitään toivoakaan, että hän selviäisi siitä, että hänen tytärpuolensa rakastuu samaan mieheen, johon hän itse on lääpällään. Ja toisaalta, vaikka Ginnyn käytös on kakaramaista, on hänen tuskansa helppo ymmärtää. Siihen voi samaistua. Kunpa elämä muuttuisi sellaiseksi kuin haluaa. Mutta kun ei se muutu.

Wonder Wheel on kuvallisesti kaunis elokuva. Tarinaltaan se on karmiva, kerronnaltaan huvittava. Kaikkinensa siinä yhdistyvät elementit, joista ainakin minä pidän. Kaikkinensa olen varmasti hieman kieroutunut, koska minua huvittivat Richien tuhopolttelut kovasti. Sinänsä poika ei ole tarinan kannalta edes kovin välttämätön henkilöhahmo vaan paremminkin kuriositeetti mutta jollain lailla hillitön sellainen. Pidin myös elokuvan lopusta, vaikka se varmasti häiritseekin niitä, jotka tahtovat tietää kaiken ja saada vastaukset selitettyinä. Itse en rautalangasta niin perusta.

Thor: Ragnarök viihdyttää oivallisesti

Marvel-sarjakuvien Thor on saanut jo kolmannen oman elokuvan, jonka alaotsikkona on tällä kertaa Ragnarök. Kaikki viikinkimytologiaa tuntevat tietävät, että sen tulisi tarkoittaa melkoista täystuhoa. Kova on ainakin yritys Helalla (Cate Blanchett), joka saapuu Asgardiin. Hän sattuu olemaan Thorin (Chris Hemsworth) ja Lokin (Tom Hiddleston) isosisko ja omasta mielestään – no tavallaan kyllä ihan virallisestikin – Odinin (Anthony Hopkins) kruununperijä Asgardissa. Ainut ongelma on se, että hän sattuu olemaan kuoleman jumalatar ja todellinen bitch. Häneen verrattuna adopoitu pikkuveli Loki, josta on ollut isojakin ongelmia aiemmissa elokuvissa, on harmiton pikkupoikamainen kiusankappale.

Thorilla on Asgardin pelastamisessa joitakin teknisiä ongelmia. Ensiksikin Hela murskaa hänen vasaransa. Toiseksi hän joutuu oudolle planeetalle nimeltä Sakaar, jota hallitsee gladiaattoritaisteluita rakastava ajattelultaan hieman yksinkertainen suurmestari (Jeff Goldblum). Sinne hänet toimittaa koko ajan pullo kädessä viihtyvä nainen, joka paljastuu valkyriaksi (Tessa Thompson). Thor joutuu gladiaattoriareenalle taistelemaan vanhoista kuvioista tuttua Hulkia (Mark Ruffalo) vastaan, mutta tästä tuttuudesta sen paremmin kuin hyvistä väleistäkään ei välttämättä ole taistelussa selviämisessä mitään apua. Ei silti hätää – kun maailma, tai ainakin Asgard, on pelastettava, se on pelastettava.

Jos pitäisi kuvata Thor: Ragnarök -elokuvaa yhdellä sanalla, se olisi ”viihdyttävä”. Se on hauska, siinä on toimintaa, joka… no, toimii. Se pistää asiat hyvällä tavalla överiksi heti alusta alkaen, kun Thor roikkuu kahleissa tulidemoni Surturin (Clancy Brown) edessä. Ohjaaja Taika Waititi on sanonut, että mietti elokuvaa tehdessään, miten kuusivuotias tekisi. Se näkyy lopputuloksessa: elokuva on kuin valtava leikki, jossa sankari selviää kaikesta, mielikuvitusta ei kummemmin sensuroida eikä mikään ole turhan vakavaa. Eläköön lapsenmieli!

Kuten jo todettu, sankarilla on tässä tarinassa riittävä vastus. Hela on esimerkillinen pahis, yksiulotteinen tosin, mutta menköön tällä kertaa. Annan senkin anteeksi, ettei Hela oikeastaan ole Thorin ja Lokin sisar. Marvel-sarjakuvissa hän on Lokin tytär, kuten hänen esikuvansa Hel on viikinkimytologiassa. Thor yrittää siis oikeastaan pysäyttää veljentyttärensä. Mutta veemäinen isosisko on ehkä kuitenkin asetelmana coolimpi kuin setäänsä vastaan kiukutteleva kuoleman jumalatar. Ei olisi tarpeen sanoa, mutta sanon kuitenkin: Cate Blanchett on Helana aivan ihastuttava.

Aiemmissa Thor-elokuvissa on ollut keskeisenä teemana Thorin suhde veljeensä Lokiin. Aiemmat elokuvat nähnyt voi seurata, miten veljeksillä nyt menee. Ei voi välttyä ajattelemasta, että pojat ovat poikia. Saattaa olla, että Thor osaa antaa takaisin hieman paremmin kuin aiemmin.

Aiemmista Thor-elokuvista tuttu Jane Foster (Natalie Portman) ei ole mukana tässä elokuvassa. Joku elokuvasta kirjoittanut väitti valkyrian hahmoa Thorin uudeksi rakastetuksi – tai taisi olla itse asiassa rakastajattareksi – mutta en oikeastaan sanoisi hänen olevan kumpaakaan. Ilmassa on hetkellisesti jotain, mutta se ei johda mihinkään konkreettiseen. Eikä tarvitsekaan. Kuka ehtisi maailmaa pelastaessaan vielä naisia vietellä? Ehkä tällä valkyriallakin oli jotain muuta mielessä, sillä hän vaikutti kyllä sellaiselta luonteelta, että jos olisi Thorin halunnut, olisi tämän ottanut.

Moni katsoja varmaan ottaisi Thorin mielellään. Chris Hemsworth on käynyt taas pari kertaa salilla ennen kuin kuvaukset ovat alkaneet. Jos lihaksikas kroppa miellyttää, elokuvan voi katsoa vaikka vain sen takia. Mutta onneksi jotain on tarjolla niillekin, joilla on toisenlainen maku. Vähän niin kuin jokaiselle jotakin… kiva kiva. Oikein kiva!

Amatsonien kasvatti viihdyttää ylipitkänäkin

Sarjamme ”Keski-ikäinen yrittää tutustua supersankarielokuviin” jatkuu, vuorossa Wonder Woman. Myönnän auliisti, etten oikeastaan tiennyt tästäkään ihmeellisestä naisesta mitään ennen uusimpaan hänestä tehtyyn filmatisointiin tutustumista, paitsi tietenkin sen, että hän on jollain tapaa kerrassaan – no, ihmeellinen.

Eipä hätää, mitään ei tarvitse tietääkään, sillä elokuva taustoittaa päähenkilönsä tarinan varsin perusteellisesti – tai käyttää tähän taustoitukseen ainakin valtavasti aikaa. Diana (Gal Gadot) on elänyt amatsonien seurassa koko salatun asuinpaikan ainoana lapsena. Dianan äiti, amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ei tahdo, että tytär saa soturikoulutuksen, mutta Diana itse tuntee suurta vetoa opiskella taistelun saloja. Niinpä hänestä lopulta tuleekin soturinainen.

Sitten amatsonien maailmaan saapuu häiriötekijä: mereen syöksyy mies lentokoneessa. Ja häntä jahtaavat saksalaiset. Diana pelastaa miehen hukkumiskuolemalta, ja käy ilmi, että tämä on Steve Trevor (Chris Pine), vakooja. Samalla amatsoneille selviää, että ihmiset käyvät sotaa, jossa on melkein koko maailma mukana. Amatsonit uskovat, että kaiken takana on ilman muuta sodanjumala Ares. No, tietenkin Diana lähtee pelastamaan maailmaa mukanaan kuuluisa miekka nimeltä ”Jumalantappaja”.

Steve Trevorille valkenee pian, että Dianalla todella on taistelutaitoja ja lopulta hänelle valkenee sekin, että Ares on kuin onkin olemassa, eikä vain ihmetaitoja osaavan naisen haihattelua. Siinä välissä naureskellaan sille, miltä amatsonien kasvatti näyttää Lontoossa, ihmetellään, kuinka Diana taistelee ylivoimaisesti millaista vihollismäärää vastaan tahansa ja vähän rakastutaankin (tulisempaa olisi voinut se rakkaus kuitenkin olla).

Massiivista maailmanpelastusta saadaan siis nähdä jälleen – ja kyllä, minua se ainakin viihdytti oikein hyvin. Monille tämä on varmasti myös naiselokuva, josta nautitaan juuri sen vuoksi, että siinä nainen pystyy väkivaltaan samalla tavalla kuin elokuvissa tyypillisemmin mies pystyy. Itse en oikein näe erityismerkitystä siinä, että päähenkilö on nainen – merkittävämpää on, että päähenkilön tarina on kiinnostava. Toki aktiiviset naishahmot ovat hyvä asia, mutta onhan heitä nähty. Itse asiassa Dianaa kiinnostavampi naishahmo on yksi tarinan pahiksista, Dr. Maru (Elena Anaya), joka kehittelee saksalaisille tappavia kaasuja. Nainen on oikeasti ilkeänoloinen hahmo, hyvä pahis siis.

Wonder Woman jaksoi siis hyvin viihdyttää minua, mutta on todettava, että sekin lankeaa ylipituuden syntiin. Sinänsä näyttävät taistelukohtaukset olisivat tehokkaampia, jos eivät olisi niin pitkiä. Samoin alun tapahtumat amatsonien asuttamalla saarella on kuten mainittuakin kuvattu liian pitkäkestoisesti. Vähemmälläkin olisi saatu kerrottua se, mikä on olennaista: mikä on Dianan tausta, kuinka hänestä tuli koulutettu taistelija, miksi Ares riehuu ja mikä on Jumalantappaja-miekka. Puoli tuntia naks vaan pois olisi ollut varsin hyvä ratkaisu.

Varsinaisen tarinan ympärillä on ohut kehystarina tai oikeastaan teaser, jossa Diana ihmettelee työhuoneessaan Louvressa vanhaa valokuvaa, jossa hän on elokuvan kuvaaman tarinan muiden sankareiden kanssa. Elokuva alkaa valokuvasta ja päättyy siihen. Se ei ole välttämättä olennaista, vaan se, että valokuva toimitetaan Wayne Enterprises -yhtiön autossa Wayne Enterprises -yhtiön salkussa. Ja me kaikkihan tiedämme, mitä se tarkoittaa. Minäkin voin olla amatööri supersankareiden kanssa, mutta en sentään niin amatööri. Jatkoa odotellessa siis.

Get Out – kivan häiriintynyttä kauhua

Kauhu on siitä jännä genre, että se on ehkä ainut lajityyppi, jota saatan mennä leffateatteriin katsomaan pelkän genren perusteella. Hulluahan se on, koska ei kaikki kauhu ole hyvää, mutta pelkäämisessä on jotain niin alkukantaista, että se kiehtoo. Tietenkään kaikki kauhu ei pelota tai kulje millään tavoin pitkin selkäpiitä. Jordan Peelen kirjoittama ja ohjaama Get Out kuuluu kuitenkin osastoon häiriintyneellä tavalla karmivaa kauhua. Siis ehkä sitä kaikkein parasta.

Chris (Daniel Kaluuya) pääsee vajaan puolen vuoden seurustelun jälkeen tapaamaan tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhemmat. Chrisiä huolestuttaa, miten nämä suhtautuvat hänen ihonväriinsä, mutta Rose vakuuttaa, että he suorastaan rakastavat mustaihoisia. Tämä osoittautuukin tavallaan todeksi: Missy ja Dean Armitage (Catherine Keener ja Bradley Whitford) ovat kovasti kiinnostuneita afroamerikkalaisista, ja kuinkas ollakaan, heillä on monta mustaihoista palvelijaa. Itse asiassa kaikki heidän palvelijansa ovat afroamerikkalaisia.

Chris saa periaatteessa ystävällistä kohtelua, mutta jollain tavalla hän ei osaa rentoutua Rosen kotitilalla. Rosen perheen palvelijoissa on jotain outoa, he eivät vaikuta luonnollisilta ihmisiltä. Rosen äiti on myös tavattoman halukas hypnotisoimaan Chrisin, jotta tämä pääsisi eroon tupakasta. Lopulta Chris joutuukin hypnotisoiduksi aivan huomaamattaan.

Sitten asiat alkavat muuttua vielä oudommiksi. Tilalla on perinteiset juhlat, jonne tulee melkoinen joukko vieraita. Nämäkin vaikuttavat erityisen kiinnostuneilta Chrisistä, tosin erikoisella tavalla: yksikin vieraista puristelee noin vain kysymättä tämän hauista. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vieraat ovat valkoihoisia. Tosin ainut mustaihoinen vieras (Lakeith Stanfield) aiheuttaa Chrisille vain lisäahdistusta. Hän näyttää jos mahdollista käyttäytymiseltään vieläkin oudommalta – ja pelottavammalta – kuin Armitagejen palveluskunta. Sitten alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä karkuun.

Erityisesti pidän kauhussa siitä, kun se tarjoaa elementtejä, jotka näyttävät kieroutuneilta mutta joista ei heti saa kiinni, mistä niissä on kyse. Ensin tulee jotain hyvin pientä ja omituista, sitten asiat kasvavat hissukseen mittasuhteisiin, joissa todella pelottaa. Tässä Get Out onnistuu minusta. Tokihan kauhua katsomaan tullut leffakävijä arvaa, että tarinaan sisältyy outoja ja/tai karmivia osasia ja että nämä outoudet selittyvät asioilla, joiden toivookin kasvavan pelottaviin mittasuhteisiin. Mutta todellisen häiritsevyyden luominen onkin ihan oma taitolajinsa. Parasta on yleensä kauhu, joka ei perustu säikyttelyyn vaan piinaavuuteen. Get Out tarjoaa ehkä yhden hätkäytyksen, mutta piinaavuutta aika lailla sopivasti.

Elokuvan huumorielementti on Chrisin ystävä Rod (Lil Rel Howery), joka on luvannut hoitaa Chrisin koiraa sen ajan kun Chris on tutustumassa appivanhempiehdokkaisiinsa. Kohtaukset, joissa Rod esiintyy, keventävät tarinaa. En tiedä, onko kevennys hyväksi tarinan kokonaistunnelmalle, mutta pidän kyllä Rodin hahmosta, varsinkin kun hän ei jää pelkäksi pelleksi.

Get Out toimii. Se ei ammu liian kovilla liian aikaisin. Ja sen loppukin on vielä kauhuelokuvalle ehkä jopa epätyypillinen – tai no ainakin voin sanoa, että juuri näin tämän tarinan kuuluikin päättyä. Suosittelen siis.

Saanen esitellä, King Kong – jälleen kerran

Jos olisittte kysynyt minulta vuosi sitten, olisin sanonut, ettei maailma tarvitse lisää King Kong -elokuvia. Peter Jacksonin kaunis mutta aivan ylipitkäksi venytetty versio tästä mahtiapinasta oli melkoinen kärsimys – ja aivan turhaan, sillä jos jokaisesta kohtauksesta olisi leikattu puolet pois, elokuva olisi tehnyt vaikutuksen jopa minun vaativaan mieleeni. Siis, viime vuonna olisin sanonut, että ei enää King Kong -elokuvia, kiitos vaan. Sitten tuli The Night Manager, ja yhtäkkiä Kong: Pääkallosaaresta tuli yksi eniten odottamistani elokuvista 2017. Näin voi käydä, koska minäkin olen vain ihminen, jolla on heikot kohtansa.

No niin, asiaan. Onneksi tämä Kong: Pääkallosaari on omassa lajissaan viihdyttävä elokuva. Itseäni viehätti erityisesti sen 1970-lukulainen tunnelma. Tarina sijoittuu vuoteen 1973, joka on minulle kovin rakas vuosi sitä paitsi.

John Goodmanin esittämä Bill Randa toivoo yhdessä geologi Houston Brooksin (Corey Hawkins) kanssa saavansa rahoituksen tutkimusmatkaan, joka suuntautuisi mystiselle Pääkallosaarelle. Kun rahoitus järjestyy, miehet alkavat koota ryhmää, joka lähtisi matkaan. Yhdysvaltojen vetäytyminen Vietnamista saa sotilaissa aikaan erilaisia tuntemuksia. Everstiluutnatti Preston Packardilla (Samuel L. Jackson) tuntuu olevan lähinnä masennustila siitä, että sotiminen hänen osaltaan loppuu. Niinpä häntä ei tarvitse kahdesti pyytää mukaan. Hänen kanssaan reissuun lähtee sotilaita, jotka olisivat ennemmin matkanneet jo kotiin. Jäljittäjäksi palkataan brittikapteeni James Conrad (Tom Hiddleston), jolla on Special Air Service -tausta. Lisäksi mukaan tulee valokuvaaja Mason Weaver (Brie Larson). Hänen ja Packardin välillä on jo valmiiksi jännitettä, sillä Waeverin suhtautuminen sotaan on aika päinvastainen kuin everstiluutnantin.

Pääkallosaarta ympäröi myrskyrintama, mutta sen takaa paljastuu idyllisen kaunis saari. Elokuvan hienointa kuvaa saadaankin nähdä, kun helikopteriryhmä lentää viidakon yllä. Kun taustalla soi vielä Black Sabbathin Paranoid, ei ole paljoa valittamista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun helikoptereista aletaan tiputtaa pommeja, tulee väkisinkin mieleen ainakin yksi muu elokuva. Viittaus ei liene tahaton.

Elokuvan nimihenkilö ilmestyy, kun helikoptereista aletaan pudottaa pommeja. Säälittävänä tekosyynä väkivallalle esitetään maaperän onttouden tutkimus. Aika monelle tutkimusryhmässä – mutta ei kaikille, eikä varsinkaan katsojille – yllätyksenä viidakosta nousee näkösälle valtava, voisi sanoa jopa liian suuri apina. Kovin yllättävää ei ole, että se haluaa tuhota jokaikisen sitä piirittävän helikopterin – aika moni haluaisi, jos pommeja sataisi päähän.

Ensimmäinen kohtaaminen Kongin kanssa hajottaa tutkimusryhmän konkreettisesti kahteen joukkoon, ja myös henkinen hajoaminen eri leireihin vahvistuu. Conradin seurue keskittyy saarelta pois pääsemiseen, kun taas Packard joukkoineen käy uuteen sotaan, tällä kertaa Kongia vastaan. Ryhmät yrittävät kuitenkin löytää toisensa viidakossa. Ennen kuin näin tapahtuu, Packard ja hänen mukanaan kulkevat, mm. valokuvaaja Weaver – tietenkin, vaikka elokuvan romanssielementti on olematon – törmäävät saaren ihmisasukkaisiin ja heidän luonaan asustavaan sotilaaseen nimeltä Hank Marlow (John C. Reilly), joka on joutunut saarelle lentokoneen tipahdettua ja pitkän muusta maailmasta erityksissä olemisen vuoksi on aivan ulkona aivan kaikesta. Paitsi tietenkin siitä, miten saarella pitäisi käyttäytyä, minne kannattaa mennä ja minne ei. Sitten tietenkin mennään sinne, minne ei kannata mennä. Kuka sitä nyt hörhöä alkuasukkaiden kanssa eläjää kuuntelisi. Ei ainakaan arvonsa tunteva everstiluutnantti Packard, joka haluaa löytää muista erilleen joutuneen miehensä ja tappaa Kongin.

Kong: Pääkallosaari on kuin viikon monsteri -tv-sarja, eräänlainen joka varttitunnin monsteri -elokuva. Saarella elää Kongin lisäksi muutakin poikkeuksellista elämää, josta jonkinlainen olio tai olioryhmä näyttäytyy tasaisin väliajoin. Voi kuulostaa tylsältä, mutta toteutus on aivan viihdyttävä. Entäpä sitten nimihenkilö itse? Kong on ehkä liian suuri, mutta se on myös sekä pelottava että herkkä, mikä on aika hyvä suoritus hahmolta, joka on toteutettu kahden näyttelijän (Terry Notary ja Toby Kebbell) liikkeenkaappaussuoritusten yhdistelmänä ja joka on karvainen kuin… no apina. Katsokaapa vaikka kuvaa, jossa Kong nappaa kämmeneensä veteen pudonneen Weaverin. Sillä kämmenellä ihan jokainen nainen tahtoisi olla, ja se on aika paljon sanottu, kun elokuvassa on kuitenkin mukana tämä jäljittäjä Conradkin.

Conradista ja Weaverista puheen ollen, elokuvassa saisi tosiaan olla hieman enemmän romantiikkaa. Oikeastaan sitä ei ole ollenkaan, enkä mitään imelää nuoleskelurakkaustarinaa kaipaisikaan, mutta jotain pientä, sellaista, että välillä pistäisi hymyilyttämään, kun huomaisi, että henkilöhahmojen välillä selvästi on jotain. Tai onhan siellä jotain. Se näkyy elokuvan lopulla, kun Kong on pelastanut Weaverin hengen ja Conrad ryntää paikalle ja tarttuu naiseen. Mutta hei, olisi käsikirjoitukseen kuitenkin voinut vähän enemmän flirttiä lisätä.

Elokuvan vastakkainasettelut ovat jyrkkiä, mutta mikäs siinä, harvemminhan tämän lajin elokuvissa on kovin syvällisiä henkilökuvia. Weaverin ottamia valokuvia olisin toivonut vielä jollain tapaa enemmän esille elokuvan lopussa – niissähän oli todisteita asioista, joiden ei pitäisi tulla päivänvaloon. Niitä olisi voinut levitellä ainakin lopputekstien jälkeen tulevassa pätkässä. Mutta kokonaisuutena elokuva oli viihdyttävä, ihanan 1970-luvun henkinen ja kauniisti kuvattu. Sain siis muutakin kuin mitä menin hakemaan, kun ostin lipun aiemmin kuvatusta alhaisesta syystä. Ei sinänsä ihan huono juttu.

Beauty and the Beast – oikeaa sadun lumoa vai ei?

Satuelokuvia katsoessa voi palata takaisin lapsuuteensa ja olla se pikkutyttö, joka lumoutui nähdessään prinsessoja, prinssejä, noitia, taikoja, lumouksia ja kirouksia. Satujen parissa uskoo myös siihen, että maailmassa hyvä voittaa ja että jokaiselle väärinymmärretyllekin löytyy oma elämänkumppaninsa. Sekin näyttää mahdolliselta, että kopeasta voi tulla ymmärtäväinen ja julma mieli voi muuttua.

Kaunotar ja Hirviö -sadussa on paljon sadun parhaita elementtejä: tyttö, joka on kaunis kuin kukkanen mutta jota halveksutaan, koska hän pitää lukemisesta eikä siksi ole kuin muut; Hirviö, joka kohtelee toisia niin ikävästi, että haltiatar langettaa hänen päälleen kirouksen, ettei hän voi muuttua takaisin ihmiseksi, ellei joku todella rakasta häntä, vaikka hän on menettänyt kauniin ulkokuorensa; ihastuttava miljöö, jossa taikuus on läsnä.

Valitettavasti en pystynyt näkemään Disneyn Kaunotar ja Hirviö -piirrettyä uudelleen nyt ennen kuin menin katsomaan elokuvan live action -version. Vertailu siihen olisi ihan mielenkiintoista. Joka tapauksessa odotukseni olivat aika korkealla, koska tarina on hieno, ja vaikka tekijöinä ovatkin eri ihmiset, pari vuotta sitten valkokankaille tullut Tuhkimon live action -versio lumosi minut niin, että toivoin kovasti Kaunottaren ja Hirviön tekevän saman.

Bill Condonin ohjaama Kaunotar ja Hirviö on pistänyt kaiken isolleen. Miljöössä on sadunomaisuutta vaikka muille jakaa: Hirviön linna on mahtavan kokoinen, siinä on torneja, kierreportaita, hieno puutarha… Näyttelijöissä on kaarti isoja nimiä: esineiksi lumottuja ihmisiä esittävät – pienen hetken ihmisroolissa ja enimmäkseen ääninäyttelijöinä – mm. Emma Thompson, Ian McKellen ja Ewan McGregor. Päärooleissa ovat Bellenä Emma Watson ja Hirviönä Dan Stevens. (Löytyykö joku, joka on toipunut Matthew Crawleyn kuolemasta? En minä ainakaan. Vieläkään.)

Ehkä juuri isous on elokuvan ongelma. Mikään osanen yksinään ei ole häiritsevän iso, mutta kokonaisuuteen ja varsinkin toiminnallisempien kohtausten kohellukseen katoavat liiaksi tarinan kauniit elementit. Mutta hellyttäviäkin kohtauksia löytyy: erityisen liikuttavaa on tietenkin se, kun Bellen ja Hirviön välille alkaa kehittyä välittämisen tunteita. Bellelle ei ole kotikylässään ollut luetttavaksi kuin muutama kirja, joita hän on innoissaan lukenut uudestaan ja uudestaan. Kun hän intoilee Hirviölle Romeosta ja Juliasta, tämä naurahtaa tarinan tunteissa rypemiselle ja kertoo, että voisi sitä lukea muutakin. Sitten hän vie Bellen paikkaan, joka on nuoresta naisesta lumoavampi kuin mikään: kirjastoon, jossa on kirjoja lattiasta kattoon. Itse samastun tässä Belleen täysillä, ymmärrän, että hän on päässyt paratiisiin. Hän alkaa myös ymmärtää, että hänellä ja Hirviöllä on jotain yhteistä.

Digitaalitekniikassa on puolensa. Sen avulla voidaan todellakin tehdä asioita, joita perinteisemmän elokuvan keinoin ei ole voitu tehdä. Silti tulee sellainen olo, että olisiko ollut parempi, jos Dan Stevens olisi vain maskeerattu Hirviöksi. Ihmisen kasvonilmeiden hienovaraisuus näkyy edelleen yleensä paremmin aidoilla kasvoilla kuin digitaalisilla.

Kaunottaresta ja Hirviöstä on kirjoitettu, että se on ensimmäinen Disney-elokuva, jossa on avoimesti homoseksuaali henkilöhahmo. Asia on aiheuttanut isoakin kohua ainakin Venäjällä. Hahmo on Josh Gadin esittämä LeFou, joka on tämän tulkinnan mukaan ihastunut Gastoniin (Luke Evans), jonka palvelija on. Gaston puolestaan himoitsee Belleä, mutta on aika helposti nähtävissä, miksi tämä ei oikein lämpene hänelle. LeFou on mitä todennäköisimmin kiinnostunut Gastonista muutenkin kuin platonisesti, mutta en kyllä sanoisi, että hän on avoimesti homoseksuaali. Ehkä tämä on Disneylle iso askel, mutta ihmiskunnalle kyllä aika pieni, sanotaanko vaikka näin. Ei se ole avointa, jos vain vähän vihjailee. Ei edes se ole avointa, että LeFoun kasvoille nousee innostunut ilme, kun hän lopun tanssikohtauksessa päätyy yllättäen toisen miehen käsivarsille. Minusta LeFou on aika lailla kaapissa. Menisi nyt vaikka katolle huutamaan, että rakastaa Gastonia. Puhutaan sitten uudelleen.

Kaunotar ja Hirviö ei varmasti ole huono elokuva, sen koheltaminen vain söi mielestäni liikaa sitä, mikä tarinassa on tärkeää. Siksi todellinen sadun lumo katoaa jonnekin. Jos Tuhkimoon vielä vertaa, on myös todettava, että suloisuudessa Lily Jamesia on mahdotonta päihittää, joten vaikka Emma Watson tekee ihan hyvää työtä, hän jää kakkoseksi. Sen sijaan Dan Stevens on aika täydellinen prinssi: kuinka moni näyttäisi syötävältä jopa peruukissa, jossa on jättimäinen rusetti?

Niin, se rusetti on tuolla niskassa...

La La Land – juuri mitä odotin ja jotain ihan muuta

On aina juhlahetki, kun saa kokea järisyttävän taidekokemuksen, oli se sitten konsertissa, elokuvissa, teatterissa, taidenäyttelyssä tai missä vain. On tullut sen verran kulttuuria harrastettua, että suurin osa kokemuksista ei kummemmin järisytä, vaikka laatua sinänsä olisikin tarjolla. Mutta nyt järisytti. La La Land sai aikaan sellaisen tunneryöpyn, että on turha pelko, että koko vuonna tulisi toista elokuvaa, joka pystyisi samaan. Mutta jos tulee, olkoon sitten hyvä leffavuosi, ei haittaa.

En pysty kirjoittamaan La La Landista ilman että paljastan juonesta liikaa tai että annan ainakin liiallisesti sellaisia vihjeitä, joista pystyy päättelemään olennaisia asioita tarinasta. Ei siis kannata lukea eteenpäin, jos ei ole vielä nähnyt elokuvaa ja aikoo sen mennä katsomaan.

Kun aikoja sitten näin ensimmäistä kertaa La La Landin trailerin, tiesin heti, että minun on nähtävä elokuva. Vaikka mainokset usein johtavat harhaan, La La Land näytti yksinkertaisesti niin kauniilta elokuvalta, että se oli pakko päästä katsomaan. Nyt elokuva keräsi valtavan kasan Golden Globe -palkintoja, joten odotukset periaatteessa vain kasvoivat. Odotin kuplivaa, hyväntuulista rakkaustarinaa, jonka nähtyään voi poistua elokuvateatterista hymy huulillaan. Kesken elokuvan vielä ajattelin, että tämä on näitä, joista aina tietää, miten ne päättyvät - katsotaan huoletta loppuun ja sitten on kiva ja kepeä mieli. Mutta kuinkas kävi: lopputekstejä katselin kyynelet silmissä ja ajattelin, että toivottavasti salin valot eivät syty aivan vielä.

Damien Chazellen käsikirjoittama ja ohjaama La La Land kertoo Miasta (Emma Stone) ja Sebastianista (Ryan Gosling), jotka asustavat Los Angelesissa ja kurkottavat kohti unelmiaan. Mia on juossut koe-esiintymisestä toiseen jo vuosikausia haaveenaan tulla näyttelijäksi. Sebastian on puolestaan jazzpianisti, joka haluaisi oman jazzklubin. Heidän ensikohtaamisellaan Emma näyttää Sebastianille keskisormea, mutta kohtalo (käsikirjoitus, hehe) saa heidät törmäämään toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen ja rakastumaan niin ihanasti kuin elokuvassa vain voi rakastua.

Molemmat ovat hieman epävarmoja itsestään mutta osaavat kannustaa toista kohti tämän unelmia. Kummallekin on aivan selvää, mikä on toiselle tärkeintä, mutta se, mitä itse haluaa, ei aina ole yhtä selvää. Myös se sotkee asioita, että etenkin Sebastian tekee asioita siksi, että kokee Mian toivovan, että hän toimisi tietyllä tavalla. Unelmien tai unelmiksi luultujen asioiden toteuttaminen ajaa rakastavaisia siis myös erilleen, vaikkei siitä ole epäilystäkään, että nämä kaksi kuuluvat toisilleen, yhteen, sillä yhdessä he hymyilevät, nauravat ja tekevät toisensa vahvemmiksi.

Näistä aineksista tehdään tietenkin elokuva, joka kuplii – kyllä –, saa hymyilemään – kyllä –, tarjoaa todellisuuspakoa – kyllä –, silmänruokaa – kyllä (koko elokuva on kaunis ja värikäs, eikä kukaan voi väittää, etteikö katselisi Emma Stonea ja Ryan Goslingia isolta kankaalta ihan mielellään parin tunnin ajan) – ja päättyy niin kuin katsoja haluaa – paitsi että ei. La La Landin paras puoli on se, ettei se olekaan sitä, miltä näyttää: harmiton romanttinen musikaalielokuva, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää.

Ensimmäiseksi tulee surullisuus ja suuttumus. Elokuva päättyy väärällä tavalla! Helvetin käsikirjoittaja! Idioottimaiset henkilöhahmot! Toimisivat niin kuin katsoja tahtoo. Oikein tärisyttää, tarvitsee lähteä siiderille. Sitten alkaa tulla toisenlaisia ajatuksia, sellaisia, että huomaa pohtivansa sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja mikä tuo onnen. Jos lähtee tavoittelemaan unelmiaan, voi saada sellaista, mitä sanotaan menestykseksi. Voi päästä tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa tehdä. Ja silti on voinut tuijottaa väärään suuntaan tai unohtanut, että joskus pitää katsoa moneen suuntaan yhtä aikaa. Silti voi olla vain tilanteessa, jossa toiset sanovat, että on kaikki syyt olla onnellinen, mutta ei kuitenkaan ole.

Tarinankertojan tärkeimpiä ohjeita on, että pitää saada tarinan vastaanottaja välittämään henkilöistä, joista tarina kertoo. Tältä osin La La Landin tekijät osaavat kyllä asiansa. Sekä Mia että Sebastian saavuttavat unelmansa. Kummallakin on periaatteessa asiat hyvin. Silti on raastavaa katsoa varsinkin Sebastiania tarinan lopussa – välitän ihan tosissani siitä, miltä tästä fiktiivisestä miehestä tuntuu. Alan ajatella, onko hyvä rakastaa toista enemmän kuin itseään. On kaunis ajatus, että haluaa toisen saavuttavan unelmansa jopa niin paljon, että pystyy laittamaan syrjään sen, mitä itse toivoisi elämältä. Sellaisenahan tosi rakkaus usein kuvataan. Mutta käsi ylös, kuka on valmis kantamaan seuraukset siitä, että laittaa omat tarpeensa, toiveensa ja halunsa syrjään. Voitte nyt sanoa, että olen romanttisen elokuvan epärealistisuuden vaikutuksen alaisena tätä kirjoittaessani, mutta sinnepäin on yritettävä, minne sydän yrittää ajaa. Pieleenhän se voi mennä, mutta on yritettävä kuitenkin. Pieleen meneminenkin on parempi kuin se, että vuosikausien jälkeen saa kokea ”olisi pitänyt” -olotilan. Jos pitäisi katsoa, mitä tulee, silloin pitää katsoa, mitä tulee. Mutta se on eri asia kuin ”odotellaan mitä tästä tulee”. ”Tehdään tästä, mitä haluamme tästä tulevan” olisi tietysti paras.

La La Land on ihana elokuva. Se hymyilyttää ja viiltää, mikä on aina elokuvasta puhuttaessa hyvä asia. Se päättyy ilman pehmentävää häivytystä, joka tekee monien muiden elokuvien lopuista helpommin kestettäviä, vaikka nuo loput eivät miellyttäisikään katsojaa. Mutta juuri siksi se pysäyttää, häiritsee, jää mieleen. Saa ajattelemaan filosofisesti. Saa palaamaan perusasioiden äärelle. Saa ehkä uskaltamaan enemmän. Toivottavasti. Mutta jos ei, se on sitten katsojan, ei elokuvan vika.

Passengers - epäuskottavuudestaan huolimatta viihdyttävä avaruusaluselokuva

Sain joulupäivänä yhtäkkisen ajatuksen lähteä elokuviin. Typerästi luulin, ettei siellä olisi ketään muuta, mutta pieni sali oli käytännössä täynnä. Joku muukin halusi lähteä jouluna jonnekin kinkun äärestä. Tai sitten joku muukin halusi nähdä Jennifer Lawrencen tässä uima-asussa eikä voinut odottaa arkipäivää:

No, itse asiassa en tiennyt elokuvan esittelevän erikoista uima-asumuotia vaan olin menossa katsomaan ihan perusscifielokuvaa – ennakkotietoni olivat myös joiltain osin hieman vääriä, mutta eipä siinä mitään.

Passengers kertoo avaruusaluksesta, joka on matkalla kaukaiseen siirtokuntaan. Niin kaukaiseen, että matkustajat on vaivutettu horrokseen (en kyllä ymmärrä, miten horros estää vanhenemisen, mutta menköön) siksi aikaa, minkä lento kestää: 120 vuodeksi. Sitten sattuu käymään niin, että alus törmää meteoriin ja tämä törmäys aiheuttaa sen, että yksi horroskapseli herättää sen sisällä olevan nukkujan. Jim Preston (Chris Pratt) luulee ensin olevansa enää muutaman kuukauden matkan päässä päämääränä olevasta siirtokunnasta, mutta pian hänelle selviää, että matkaa on jäljellä vielä 90 vuotta ja että hän on ainut aluksessa hereillä oleva ihminen. Seuraksi löytyy kyllä baarimikko Arthur (Michael Sheen), mutta tämä sattuu olemaan androidi ja Jimistä olisi paljon mukavampi saada seurakseen ihminen, vaikka Arthur herrasmies onkin. (Älkää kysykö, miksi Arthur on valmiina art deco -baarissaan ottamaan vastaan matkustajia, vaikka hänellä pitäisi olla töitä odotettavissa vasta lähes sadan vuoden kuluttua. Kannattaisiko pattereita säästää?)

Vuoden Jim sinnittelee yksikseen mutta sitten ahdistus alkaa olla liian suuri. Hauskanpito ei auta, vaikka siihen jonkinlaisia mahdollisuuksia aluksella onkin, ja lopulta Jim on valmis ottamaan itseltään hengen. Sitten hän tulee katsoneeksi horroskapseliin, jossa makaa Aurora Lane -niminen nainen (Lawrence) ja rakastuu tähän. Koska Jim sattuu olemaan mekaanikko, hän keksii helposti, miten Auroran voi herättää horroksesta. Ja sen hän tietenkin myös tekee pienen moraalisen tuskailun jälkeen. Ennen Aurora sai suudelman, nyt jonkin... no, tietoteknisen operaation. Niin se maailma muuttuu. (Älkää kysykö, miksi Jim ei ensimmäisen hereilläolovuotensa aikana tullut aiemmin katsoneeksi horroskapseleihin. Olisi luullut yksinäisen miehen kyyläävän nukkuvia lajitovereitaan, jotta saisi edes jollain lailla ihmisseuraa. No, ehkä Jim oli herrasmies... jollain tavalla...)

Aurora ei saa heti tietää, miksi on herännyt horroksesta ennen aikojaan. Tässä on tietenkin päähenkilöiden välisen konfliktin aines ja on selvää, että asia paljastuu myöhemmin ja rikkoo Auroran ja Jimin välit. Mutta ei siinä mitään, tietenkin he rakastuvat ensin. Ja kun Jimin teko paljastuu Auroralle, alkaa aluksella olla hieman isompiakin ongelmia kuin rakastavaisten riita.

Passengers lähtee liikkeelle lupaavasti. Katsoja eläytyy Jimin tunteisiin, kun tämä yrittää löytää tapaa olla aluksella, ensin ratkaista ennenaikaisen heräämisensä ongelman, sitten nauttia olostaan. Jimin ahdistus on käsinkosketeltava, kun hän käy avaruuskävelyllä ja tuntee, ettei jaksa enää yksinäisyyttään. Ja kun hän löytää Ruususensa, ei kukaan ihmettele, miksi hän herättää tämän. Sitten aletaankin mennä liiallisen sentimentaalisuuden puolelle. Rakastumisen kuvaus vielä menee, se on sööttiäkin, vaikka on pakko todeta, että sen verran läheltä alus lentää erästä tähteä, että rakkaustarina olisi tosielämässä loppunut kyllä siihen. Ei se mitään, onhan se hieno kuva, kun Jim ja Aurora katsovat liekkejä sinkoilevaa tulipalloa – no, parinkymmenen metrin päästä. Sitten aletaan kasvattaa tunnelatausta ja se on ilmeisen vaikea laji. Tottakai elokuvissa pitää olla suuria tunteita, mutta niissä vellominen ja vaikeroiminen suurieleisesti on hieman kyseenalaista.

Elokuvan loppu ei sinänsä ole yllättävä. Oikeastaan se on aika kauniskin. Mutta joskus tulee mieleen, eikö muita kuin tämänkaltaisia loppuja uskalleta kirjoittaa.

Kaikesta kettuilustani huolimatta voin sanoa, että viihdyin kyllä Passengersin parissa sen pari tuntia, minkä se kesti. Se lähti rauhallisesti liikkeelle ja kiihdytti kerrontaansa loppua kohden, mikä on ihan oikeaoppista tarinankerrontaa. Epäuskottavuuksia tarinasta löytyy ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta menköön nyt – jokaisessa avaruustarinassa on epäuskottavuutensa. Mutta sen verran on vielä sanottava, että kun kerran Aurorasta oli tehty kirjailija, joku olisi voinut kirjoittaa hänelle hieman paremmat kirjalliset lahjat – nyt Aurora kirjoitti sellaista huttua, että voitaisiin puhua ennemminkin jonkun teini-ikäisen päiväkirjasta kuin vakavasti otettavan kirjailijan tuotoksesta. 

Doctor Strange – on vielä coolimpaa olla supersankari kuin neurokirurgi

Olen elokuvien suhteen melkoisen kaikkiruokainen, mutta kaikkia mahdollisia genrejä en valitettavasti hallitse. Yksi tällaisista sivistysaukoistani ovat supersankarielokuvat. Toki olen nähnyt jokusen Batman-leffan, samoin Hämähäkkimies on jossain määrin tuttu, mutta melkein kaikki muu onkin sitten minulle kohtuullisen hämärää. (No, myönnetään, että katsoin vähän aikaa sitten Thor-elokuvat, joissa oli kyllä puolensa, yksikössä.) Joskus joutuu kuitenkin jostain syystä katsomaan jotain mukavuusalueensa ulkopuolelta. Niinpä kävin katsomassa äskettäin ensi-iltaan tulleen Doctor Strangen. Saatte ihan itse päätellä, mistä syystä.

Doctor Strangesta en tiennyt oikeastaan yhtään mitään etukäteen. Tai no sen verran olin lukenut, että siinä on kirurgi, joka menettää kätensä ja josta tulee supersankari ja sitten hän pelastaa maailman. Näinhän siinä sitten kävi. Loppuratkaisu ei tietenkään ollut yllätys, eikä oikeastaan sekään, että supersankarielokuvassa jostakusta tulee supersankari. Mutta joskus ennalta-arvattavatkin tarinat voivat olla viihdyttäviä. Sekään ei yllättänyt. Sen sijaan se, että voisin katsoa elokuvan vaikka uudelleen sen erikoistehosteitten takia, on aika yllättävää. Siis minä, joka yleensä alan haukotella heti kun ensimmäinen tietokoneella tehty tehoste täyttää valkokankaan. Minä, joka vaikeroin säännöllisesti ääneen sitä, kuinka elokuvista on nykyään unohdettu tarina.

Oikeastaan tässä voisi kertoa elokuvasta kaiken ja sanoa lopuksi, että se kannattaa kuitenkin mennä katsomaan. En kuitenkaan aio kertoa kaikkea, mutta kerrotaan nyt jotain. Tohtori Steven Strange (Benedict Cumberbatch) on huippuneurokirurgi, jolla on huippuneurokirurgin ärsyttävän itsekeskeinen luonne. Hän myös luulee ilmeisesti olevansa kuolematon, koska hurjastelee autollaan päättömästi ja katselee vielä samalla röntgenkuvia aivoista, jotka ovat tulossa hänen leikkaussaliinsa. Sitten hän tietenkin ajaa ulos tieltä ja menettää sen, mikä on hänelle arvokkainta: kätensä. Niistä ei ole enää leikkaamaan kenenkään aivoja, hyvä että leipää. Ei ihme, että Tohtori alkaa hajoilla. Varsinkin kun samalla työpaikalla työskentelevä Christinekin (Rachel McAdams), joka selvästi välittää Tohtorista (ja josta Tohtori välittää, vaikkei sitä taida oikein osata ilmaista), saa tarpeekseen.

Ratkaisu löytyy Himalajalta. Siellä on mystinen paikka nimeltä Kamar-Taj, jossa on vähintään yhtä mystinen opettaja Muinainen (Tilda Swinton). Lyhyesti esitettynä Tohtorimme siis oppii taikuutta ja muuttuu supersankariksi, joka osaa mm. liikkua paikasta toiseen ilmaan taiottujen tulikehien kautta ja poistua ruumiistaan. Sitten on pelastettava maailma Kaeciliukselta (Mads Mikkelsen) tai oikeastaan Dormammulta, jota tämä pokkuroi.

Maailman pelastaminen on periaatteessa tylsää, mutta kun se tehdään tyylillä, kyllähän sitä mielikseen katsoo. Jossain arviossa oli viitattu Doctor Strangen tehosteisiin sanalla psykedeelinen, enkä kyllä itse keksi parempaakaan ilmausta. Jos huumetripeistä ei ole kokemusta, tämän elokuvan katsomalla voi todennäköisesti saada jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ne saattavat olla. Ainakin näyt, joihin Muinainen päähenkilön koulutuksensa alussa lähettää, vastaavat minun mielikuviani huumetripeistä. Tosin itse olisin tehnyt kuvastosta hieman pelottavampaa, joskin yhtä värikästä. Komealta se näytti, mutta ainakin minulle sen kokeminen elokuvassa riittää varsin hyvin. Eipä tuntunut herra Strangekaan nauttivan valtavasti.

Erikoistehosteiden tulielementit toimivat hyvin. Erittäin mielenkiintoinen oli myös peiliulottuvuus, jonne välillä siirryttiin. Sen kuvaamisesta tietokoneidensa äärellä istuneet erikoistehosteihmiset ovat varmasti nauttineet: maailma kääntyy tarvittaessa miten päin tahansa, rakennukset hajoavat palasiksi ja vyöryvät kohti, tarinan henkilöt hyppäävät seinälle ja yhtäkkiä ei ehkä ole ollenkaan suuntaa, josta voisi sanoa, että niin päin ollessa esineet ja ihmiset ovat oikein päin. Kiehtovaa ja komeaakin, tosin tehostetekniikassa on ikuisesti kehittämisen varaa: varsinkin elokuvan alussa näistä efekteistä paistoi se, että ne olivat tietokone-efektejä.

Doctor Strange on varsin viihdyttävä elokuva. Se on sitä paitsi helppoa katsottavaa myös sellaiselle, joka ei ole perehtynyt sen pohjalla olevaan sarjakuvaan tai Marvelin supersankareihin yleensäkään: päähenkilön tarinaan pääsee helposti kiinni, koska suuri osa elokuvasta on itse asiassa tarina siitä, miten Tohtori Strangesta tuli supersankari. Katsominen ei siis vaadi muuta kuin sen, että hyväksyy maailman, jossa tapahtuu mahdottomia asioita – ja itse ainakin olen oppinut hyväksymään tuollaiset maailmat jo varhaislapsuudessa.

Tulossa on jatkoa. Sitten on tietenkin hyvä olla perillä siitä, mitä tässä elokuvassa on tapahtunut. Toivottavasti käsikirjoittajat uskaltavat sitten laittaa mukaan myös hieman enemmän romantiikkaa. Tässä elokuvassa oli oikeastaan aika söpöjä pieniä vihjeitä sen suuntaan, mutta olisivat hitto vie voineet laittaa elokuvan loppua kohden isommalleen. Minä en ainakaan tajunnut, mitä vikaa siinä Christinessä olisi voinut olla. Ja kai neurokirurgit ja jopa supersankaritkin ymmärtävät naisten päälle.

Sen verran voi vielä sanoa, että jos menette katsomaan elokuvan, kannattaa kököttää penkissä lopputekstien loppuun asti. Toistan ja painotan: loppuun. Ei siis pidä lähteä pois sen jälkeen kun Tohtori Strange on luvannut auttaa erästä toista Marvelin sankaria tämän veljeä koskevassa asiassa. Vielä aivan lopuksi tulee jotain. Ei ehkä yhtä kiinnostavaa, mutta jotain kuitenkin.

Gialloklassikko Profondo rosso

Jos haluaa tutustua 1960- ja erityisesti 1970-luvulla kukoistaneeseen italialaiseen elokuvagenreen gialloon, Dario Argenton ohjaama Profondo rosso vuodelta 1975 on hyvä leffa, josta aloittaa. Siinä onkin sitten saman tien nähnyt yhden genren suurimmista klassikoista, ellei suurimman. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä Deep red, ja suomeksi sitä on kutsuttu nimellä Verenpunainen kauhu, mutta itse en osaa käyttää siitä muuta kuin tuota italiankielistä nimeä. Suonette tämän anteeksi.

Profondo rosso sisältää käytännössä kaikki giallo-elokuvalle tyypilliset piirteet. Siinä on yhteisön ulkopuolinen päähenkilö, joka näkee murhan ja alkaa selvittää sitä. Murhat tehdään teräaseella ja ne ovat varsin raakoja. Murhaajakin on riittävän sekaisin ollakseen giallo-tarinan murhaaja.

Päähenkilö on Italiassa väliaikaisesti oleva pianisti Marcus Daly (David Hemmings), joka näkee erityisen raa'an murhan tapahtuvan. Meedio Helga Ulmann (Macha Meril) tapetaan Dalyn kotitalossa: Daly seisoo kadulla ja näkee, kun ikkunan takana apua huutavaa naista lyödään lihaveitsellä niin, että tämä rikkoo ikkunalasin ja päätyy roikkumaan siihen kaulastaan. Daly syöksyy asuntoon ja näkee ikkunasta, että paikalta poistuu sadetakkiasuinen hahmo. Katsoja saa tietenkin nähdä myös murhaajan gialloille tyypilliset nahkahansikkaat. Sitten Daly alkaa selvittää tapausta, koska on mielestään huomannut jotain merkittävää mutta ei saa kiinni siitä, mitä. Mukaan iskeytyy toimittajanainen, Gianna Brezzi (Daria Nicolodi), joka yrittää iskeä miestä – siis nimenomaan Dalya – joka välissä, mutta ilmeisesti pianistilla on jokin käsittämätön esto (hypertiukka moraali tai homoseksuaalisuus), koska näiden kahden välillä ei tapahdu mitään eroottista.

Murhan melkein-toinen-silminnäkijä on Dalyn pahasti alkoholisoitunut ystävä Carlo (Gabriele Lavia), jota Daly käy vähän väliä tapaamassa. Onneton nuori mies asuu italialaiseen tyyliin äitinsä kanssa, ja niinpä Daly tutustuu myös hänen äitiinsä (Clara Calamai), jolle on ihan mahdotonta uskoa, että Daly on jazzpianisti eikä insinööri.

Murha alkaa jollain tavalla aueta Dalylle, kun murhaaja tunkeutuu hänen kotiinsa ja soittaa siellä häiritsevää lastenlaulua. Laulu puolestaan yhdistyy taloon, jossa näyttäisi kummittelevan. Häiriintyneen lastenlaulun lisäksi murhaaja käsittelee muitakin lapsuuteen liittyviä asioita häiriintyneesti, mm. vetää murhiensa edellä alastomia nukkeja hirteen. Jos useimpia murhaajia voi ihan lähtökohtaisestikin pitää sekopäinä – pysyvästi tai vähintään hetkellisesti -, gialloissa sekopäisyys on varmaa ja asteeltaan potenssiin kymmenen verrattuna keskivertoon henkirikoksentekijään.

Profondo rossossa ei ole pelkästään häiriintynyt murhaaja, vaan myös elokuvan kuvakerronta ja musiikki ovat häiriintyneitä. Väkivallan taustalla soi loputtomasti itseään toistava pop ja muukin äänimaisema koostuu äänistä, joita ihminen ei pysty kuuntelemaan. Murhaajan hansikas on kameralle fetissi, samoin kuin moni muukin asia. Kamera näyttää, kuinka hansikoitu käsi lähestyy, kuin murhaaja kulkisi tilassa näkökentässään oma kätensä (luin muuten, että se on ohjaaja Argenton käsi). Käsi osoittelee taskulampulla nurkkia, käsi avaa kuumavesihanan.

Jotta kokonaisuus olisi vielä oudompi, Profondo rossossa on omanlaistaan huumoria. Daly vääntää journalistinaisensa kanssa kättä (se taitaakin olla fyysisintä, mitä heidän välillään tapahtuu), ja naisen auto vasta hauska onkin: pelkääjän paikalla istuva vajoaa kirjaimellisesti alas rikkinäisen istuimen vuoksi ja autosta pitää poistua katon kautta.

Elokuvasta on useita, toisistaan suurestikin poikkeavia versioita. Tämä postaus perustuu 2 tuntia 3 minuuttia kestävään Director's Cut -versioon. Omalla tupla-dvd:lläni olevaa toista versiota nimitetään export-versioksi (kesto 1 h 40 min). Suosittelen lämpimästi vaikka jokaista versiota, jonka saatte käsiinne. 

Tämä elokuva jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.

Tarjolla kotimaista slasheria

Tämän blogin lukijoille lienee jo selvää, että rakastan kauhuelokuvia. Niinpä minun oli välttämätöntä mennä katsomaan äskettäin ensi-iltaan tullut Bodom-elokuva, jota Helsingin Sanomien kriitikko kehui ihan neljän tähden edestä. Kotimaista slasheria ei sitä paitsi ole joka päivä tarjolla isolla kankaalla – eikä missään muussakaan muodossa.

Bodomjärvellä vuonna 1960 tapahtuneet murhat ovat luonnollisesti innoittaneet elokuvaa, mutta siinä ollaan tarkemmin määrittelemättömässä nykyajassa. Wikipedian mukaan ”tapahtuma-aika on pidetty tietoisesti ajattomana”. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että oltaisiin kovin kaukana menneisyydessä, vaikka onkin erikoista nähdä neljä nähtävästi lukioikäistä nuorta, joista kukaan ei vilautakaan kännykkäänsä – ainakaan siinä vaiheessa kun ollaan mielipuolisen tappajan armoillla pimeässä metsässä. No, lajityyppiin kuuluu, ettei henkilöiden käyttäytyminen ole kovinkaan älyllistä, sillä muutenhan saattaisi ruumismäärä jäädä turhan pieneksi.

Jotta juoni ei olisi niin yksinkertainen, että Bodomjärven karmeat tapahtumat on vain siirretty lähemmäs nykyaikaa, on metsäjärven rannalle matkaavilla nuorilla tällä kertaa omanlaisiaan päämääriä. Atte (Santeri Helinheimo Mäntylä) on Bodom-friikki, joka haluaa lavastaa vuoden 1960 murhat ja kuolata siinä sivussa mukaan otetun tiukan uskovaisesta perheestä tulevan Idan (Nelly Hirst-Gee) perään. Elias (Mikael Gabriel) on Aten jonkinlainen kaveri, se pikkuisen vaarallisen näköinen poika, jonka kaikki tytöt haluavat. Nora (Mimosa Willamo) on puolestaan Idan ystävä, joka on tukenut tätä, kun koko koulu on nähnyt Idasta sammumisen jälkeen eräissä bileissä otetut alastonkuvat. Ida ei taida itse sitä oikein havaita, mutta nähtävästi hän on koulun tavoitelluin tyttö – tai ainakaan Atte ei ole ainut, joka pitää häntä vastustamattomana.

Neljä nuorta lähtee siis telttailemaan kuuluisalle murhapaikalle ja ilmassa on teinirakkautta – siinäpä on helppo arvata, mitä seuraa. Paitsi että nyt tulee spoilaus: tässä elokuvassa ei muhinoida, ainoastaan tapetaan nuoria ihmisiä niin, että veri valuu pitkin naamaa ja muitakin kehon osia. Tehdäänkö se sitten niin, että se jaksaa kiinnostaa katsojaa? Keskimäärin kyllä, tosin on pakko todeta, että minuakaan tämä elokuva ei pelottanut. (Wikipedian mukaan parikin kriitikkoa on pitänyt elokuvaa pelottavuuden osalta melkoisen mitättömänä.) Mutta tunnelma Bodomissa on ajoittain oikein hyvä, pimeässä metsässä oleva uhka tuntuu hetkittäin todelliselta. Kuvakin on komeaa,varsinkin kohtaus, jossa ollaan veden alla. Senkin voin sanoa, ettei tämän elokuvan nähtyään tule menneeksi kyytiin hinattavaan autoon. Helsingin Sanomien kriitikon mukaan elokuva saa näkemään liiman uudella tavalla. Itselleni tuli kyllä sellainen olo, että liimankäyttö, johon kritiikissä viitattiin, oli jo jostain ennestään tuttu juttu, en vain saa kiinni mistä.

Parasta Bodomissa on kuitenkin yllätyskäänne, joka löi ainakin minua pölkyllä päähän. Kaikkinensa pohdiskeltuna se on täysin epäuskottava mutta kyllä katsojan yllättämisestä pitää käsikirjoittajia kiittää, sen verran harvoin näitä yllätyksiä tapahtuu. Tämän käänteen jälkeen ei enää tapahdukaan mitään yllättävää. Viimeinen veriteko on tyylitelty tavallaan hyvin, vaikka toisaalta siitä tulee hieman sellainen olo, ettei ohjaaja Taneli Mustonen ole halunnut oikeasti kääntää katsojan vatsaa ylösalaisin.

Kauhufani voi viettää leppoisan puolitoistatuntisen Bodomin parissa, jos osaa päästää irti muutamasta ajatuksesta. Siitä, että jokainen tietää, ettei pimeässä, hiljaisessa, pudonneiden syksyn lehtien täyttämässä metsässä voi oikeasti liikkua niin, ettei siitä lähde mitään ääntä - kukaan suomalainen ei ole sellainen metsäintiaani, että se onnistuisi niin kuin tässä elokuvassa näyttää onnistuvan. Siitäkään ei kannata välittää, että on äärettömän epäloogista jäädä keskustelemaan pitkäksi aikaa alastonkuvista keskelle miljöötä, jossa tiettävästi liikkuu hullu murhaaja, jonka armoille on jo jätetty kaksi ystävää, joille ollaan menossa hakemaan apua. Vaikka tämä alastonkuva-keissi olisi jossain toisessa tilanteessa maailman tärkein asia, on oletettavaa, että Elias nostaisi edellä kuvatussa tilanteessa ennemmin esille vaikkapa hengissäselviämisen tavoitteen ja keskittyisi pakoonpääsyyn ja avun saamiseen. Ehtiihän tuon alastonkuva-asian käsitellä myöhemminkin – ja jos ei säily hengissä, ei sitä kai tarvitse sen kummemmin käsitelläkään. Henkilöhahmoista erityisesti Idassa on piirteitä, jotka eivät ainakaan minun mielessäni läpäise uskottavuustestiä: hän käyttäytyy luonteensa vastaisesti.  Sitäkään ei kannata kummemmin miettiä, lähteekö autosta sen liikkuessa ääni ja minne asti se kuuluu (oman kokemukseni mukaan hiljaisessa ympäristössä lyhyesti sanottuna kauas). Onneksi slashereista pitävät ihmiset osaavat yleensä jättää epäloogisuudet huomiotta, jos elokuva vain saa aikaan kunnon kirkumista. Itse sanoisin, että tällä kertaa ne ehkä häiritsivät omaa katsomistani hieman liikaa. Kun niitä kunnon selkäpiitä karmivia väreitäkään ei tullut. Mutta hei, sekin on jo paljon, että Suomessa tehdään keskitasoisesti onnistunut slasher-elokuva.