Suomi-loma - mitä ehtii tehdä kuudessa päivässä

Ei tartte taaskaan ihmetellä, miksei käsityöt oikein edisty, ja vaikka edistyiskin ja jotain tulisi vahingossa valmiiksikin, joku ei ole ihmisten aikaan kotosalla niitä kuvaamassa. Anne painaa saparo suorana paikasta toiseen - kuuden päivän lomakin näytti tältä:

Helatorstaina lähdin sika-aikaisella lennolla kohti Tamperetta. Suunnitelmaan kuului muutaman tunnin välilasku Kööpenhaminassa, että ehtisi käydä kylillä kattomassa paria juttua ja ehkä vähän lankashoppaamassa. Suunnitelma sinänsä oli oikein hyvä. Laskeuduttiin klo 8.30, ja jo yhdeksän pintaan olin junassa matkalla kohti keskustaa. Tosin kovin oli hiljaista joka puolella, mut mä vaan aattelin että kylmyys ja sade ne vaan autioitti katukuvaa. Aattelin mennä Illumiin aamiaiselle, mutta koukkasinkin ensin Sommerfuglenin kautta. Kas kummaa, ovi olikin kiinni - eipä ollut tullut mieleenkään, että Tanskassa vietettäisiin myös helatorstaita. Kiersin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi parin muun lankakaupan kautta, mutta Strikkeboden ja Uldstedet olivat molemmat tukevasti säpissä.

Lämpötila huiteli jossain 7-8 asteessa, satoi alijäähtynyttä vettä ja sitten vielä kaiken kukkuraksi mulla oli mukana ainoastaan 1000 kruunun (noin 137 €) seteli, kun belgialaisessa pankissa ei sattunut olemaan muuta. En siis viittinyt mennä edes kahvilaan ilahduttamaan tarjoilijapoikaa ja tyhjentämään heidän vaihtokassaansa heti aamutuimaan. Kaipa ne eurojakin ois ottaneet, mutta mua xx-harmitti sen verran että palasin takaisin lentokentälle ja asetuin erääseen sopukkaan virkkaamaan.

Tämmöisen vaaleanpunaisen ihanuuden kuvasin kuitenkin kaupungilla jossain näyteikkunassa. Tikapuulankaakin oli käytetty neuleen yksityiskohdissa.



Torstaina iltapäivällä saavuin siis Tampereelle ja ehdin just ja just saada äiskältä viimeisimmät kissanhuolto-ohjeet. Äiskä lähti itse muutamaksi päiväksi Ruotsiin ja Wiltsu jäi mun vastuulle. Mä olin tietysti innoissani, kissa puolestaan ei niinkään. Torstai-ilta kului sitten pienessä paniikissa. Perjantaina piti mennä teatteriin, ja pukeutumiskoodina oli 80-luku. Mun piti pääsiäisenä Suomessa käydessä etsiä yksi autenttinen 80-luvun pusero, mutta silloin olin niin kipeä etten jaksanut kiivetä vintille penkomaan. Nyt oli siis pakko, ja siellä penkoessa tuli vastaan kymmeniä vanhoja neuleita, joita en vaan ole raaskinut heittää pois. Osan olen tietysti heivannut tässä vuosien varrella ja siskontyttökin valkkasi osan itselleen, mutta vieläkin oli jäljellä ehkä viitisenkymmentä luomusta. Haluatteko nähdä? Roudasin ne vintiltä alakertaan ja otin kuvia, vaikkakaan niistä ei tullut kovin hyviä kun alkuperäinen tarkoitus oli etsiä sitä yhtä tiettyä sieltä joukosta eikä käyttää aikaa näiden kaikkien kanssa temmeltämiseen.

Kaivattu pusero löytyi ja sain sen pesukoneeseenkiin ihan kunnialla, mutta mitenköhän se oli siellä vintillä ollessaan jotenkin kutistunut? Elävästi muistan miten väljä tää oli aikoinaan; pääntiekin oli niin suuri että valahti olkapäältä toiselle, ja lepakkohihat tuntui nimensä mukaiselta. Vaan eipä lepattaneet enää! Kumma juttu. Alun perin mun oli tarkoitus ommella ittelleni myös haaremihousut, mutta kun torstai-illan aikana ei tullut semmoisten kaavoja vastaan vanhoja Burda-lehtiä selatessa, niin annoin sitten suosiolla periksi. Olin sentään kaivanut esiin kapean mintunvihreän pitsihuivin, joka oli tarkoitus vääntää rusetille, sekä samansävyiset muoviset korvakorut - niiden 80-lukulaisuus saisi riittää. (ja auts miten kipeää teki kun tunkesin ne korvikset korviini! Ihme ettei senaikaiset muovitapit ja painavat korvakorut venyttäneet reikiä olkapäille asti.)






Perjantain aamupäivä kului kaupungilla asuun sopivia kenkiä etsien. Oli tarkoitus löytää semmoiset, joita voisi kuvitella käyttävänsä muulloinkin kuin vain teatterikeikalla. Kaupungilta löytyi mm. kirkkaanvihreät lakeriavokkaat, joiden korkokin olis ollut 80-luvun malleja toistava, mutta päädyin sitten kuitenkin näihin. Purkkarit, joissa on rusetteja, mitä muuta sitä ihminen voi toivoa? Kun vielä seuralaiselle kaivettiin kaapista esiin vaalea spencer-jakku, jonka hihat voi kääriä kyynärpäihin, ynnä vielä vaaleat kengät à la Bryan Ferry, niin puvustus alkoi olla valmis. Mutta mihin on hävinnyt mun neonpinkki solmio? Se olis ollut Sonni Roketin asuun ihan omiaan. Olin saanut tungettua iltapäivään vielä kampaamokäynninkin, joten ei kissa kyllä kauheesti saanut hoitoa ja huomiota sen perjantaipäivän aikana. - Kampaaja tosin meinas myöhästyttää mut ihan väkisin teatterista. Värjäysproseduuri aloitettiin klo 15.30 ja vielä viiden aikaan mä istuin väri päässä odottamassa - sitä ei siis oltu huuhdottu pois eikä hiuksia leikattu vielä yhtään. Teatterinäytös alkaisi klo 19 ja multa menisi noin 20-25 minuuttia yhteen suuntaan kun kävisin kotona, plus sitten mitä kuluisi aikaa vaatteiden vaihtoon ja sotamaalauksen tekemiseen. Laskeskelin siis että varttia vaille kuusi mun viimeistään pitäisi päästä lähtemään, ja vielä viittä vaille kuusi kampaaja tyrkytti peiliä mun käsiin ja kehotti katsomaan, miltä niska näytti, olinko tyytyväinen. Ilmeisesti se näki mun naamasta että nyt ei oo kaikki kohdallaan ja rupesi kyselemään, olisinko halunnut jotain erilaista. Minä siihen jotain että se on nyt aivan sama minkälainen se on niskasta tai edestä tai keskeltä, mutta mun täytyy nyt mennä etten myöhästy teatterista. Harmittaa, mä käyttäydyin kyllä tosi tökerösti siinä tilanteessa mutta minkäs teet, alkoi pelottaa että myöhästyn tiatterista. Jätin siinä hötäkässä käsityönikin kampaajan pöydälle. Hyvä etten rynninyt sieltä ulos se suojakappa liehuen.

Perjantai-iltana oli siis vuorossa ensimmäinen kulttuuripläjäys, Vuonna 85 -musikaali. Piti vielä olla erikoisnäytös, johon tosiaan oli yleisönkin tarkoitus pukeutua ajan henkeen. Alun perin lipun hintaan piti kuulua alku- ja väliaikadrinkki, mutta ne olivatkin muuttuneet iltapalaksi. En tiedä, oisko pohjien ottaminen asiaa auttanut, mutta mun täytyy kyllä sanoa etten todellakaan päässyt oikeaan tunnelmaan. Ihmetellen kuuntelin takana olevan seurueen älämölöä, välihuutoja ja taputuksia. Joo, musiikki (Eput, Juice, Popeda) oli hyvää ja Alabama house band piti hommaa kasassa, mutta käsikirjoitus oli aikas onneton. Pikemminkin oli käynyt niin päin, että taustamusiikista oli kaivettu esiin kaikki mahdolliset henkilöhahmot (Komisario Peppone) ja yritetty muka kehittää tarina samoista aineksista (jolta varastettiin sukset; voi miten hauskaa). Ei pojat, ei musikaalia näin tehdä. Hälytyskellojen olis pitänyt soida siinä vaiheessa kun osuin katselemaan videoita harjoituksista tuolta TTT:n sivujen kautta. Kohdassa "29 viikkoa ensi-iltaan" Antti Seppä leikkii soittavansa kitaraa, ja ohjaajan älyvapaa käkätys peittää kaiken muun alleen. Esityksen vitsit oli kutakuinkin tätä tasoa - ilmeisesti Suokas ei pysty riisumaan Terhonaattorin viittaa (sukkaa?) edes silloin kun on tekevinään muita hommia.

Okei, ei se nyt kauttaaltaan ihan surkea ollut mutta yhtä hyvin olisin kotona voinut kuunnella manserockia kotona levyiltä - se musikaaliosuus ei tuonut oikeastaan mitään lisäarvoa. Missä oli juoni? Where was the beef? Enkä näköjään ole ainoa, joka on jäänyt jotain kaipaamaan: arvostelu Aamulehden teemasivuilla. Hyvä sinänsä, että suurin osa yleisöstä näytti viihtyvän, ja esityksen jälkeen alkaneet bileet sai ainakin hyvän alun.

Kun sitten yöllä kotiuduttiin, Wiltsu oli tullut saunan ikkunasta ulos ja oli pihalla taksia vastassa. Kai se ihmetteli, että ei tässä yleensä ole yksin joutunut menemään nukkumaan. Lisää ihmettelemistä tuli sitten lauantaina, kun pakattiin kamat autoon, lyötiin kissa valjaisiin ja ajettiin ekaa kertaa mökille. Kyllä Wilma ainakin venematkan muisti vielä viime kesästä: heti kun tultiin rantaan ja kova tuuli osui nenään järveltä, Wilma meinasi lähteä samantien takaisin. Automatka sujui ihan mallikkaasti ja kyllä venematkakin sitten, kun alkujännitys haihtui. Ainoastaan siirtymät laiturilta veneeseen aiheuttaa pientä sydämentykytystä ja rimpuilua, mutta kyllä se sitten rauhoittuu kun saa itse kävellä veneessä mihin haluaa eikä ole kukaan nostelemassa - eihän sitä tiedä vaikka pudottaisivat järveen vahingossa tai tahallaan.

Mökillä on aina kylmempää kuin kaupungissa ja metsästä löytyy lunta vielä pitkälle kevääseen. Nytkin narsissit kukki vielä ihan parhaimmillaan:

Sunnuntaina iltapäivästä palattiin sitten Tampesteriin. Ihailtavan innokkaat paikalliset neulojat suostuivat taas järkkäämään ylimääräisen miitingin, kun mä olin just missannut keskiviikon vakitapaamisen. Istuttiin Amurin Helmessä ja syötiin perinteisiä herkkuja. Kivaa oli, kuten aina, ja mä vaan jaksan suitsuttaa kiitoksia siitä että jengi viittii tulla paikalle vaikka heilläkin oli just ollu tapaaminen saman viikon tiistaina Hervannassa, keskiviikkona Stockmannilla ja sunnuntaina tosiaan Amurissa. Ihme jos ei kotiväki rupea jossain vaiheessa epäilemään näitä selityksiä - "heippa, mä meen taas neuletapaamiseen".

Maanantaina ehdin jo luulla, että äitimuori oli kolkattu tai kännykkä varastettu, kun siltä tuli ensin aamukahdeksalta viesti, että hän odotteli Turun satamassa bussia Tampereelle. Lupasi kysyä kuskilta, milloin piti olla perillä ja tekstata mulle sitten tarkan ajankohdan että osaisin tulla vastaan. Tekstaria ei koskaan kuulunut, seurasi pelkkä hiljaisuus, ja kun mä sitten soittelin kymmenen aikaan perään ja kyselin sitä aikataulua, niin kukaan ei vastannut kännykkään. Vaan olihan sille selitys: muori oli nukahtanut bussiin eikä muka kuullut kännykän soimista. (Juu, me ollaan hyvähermoista ja sikeäunista sakkia.)

Äiskä saapui sitten yllättävän nopeasti Tampereen keskustaan, mä lähdin sitä siinä kiireessä autolla hakemaan, ja päätettiin mennä kahville kun kummallakin oli jäänyt aamupala vähän huonolle. Parkkeerasin auton oikein tyylikkäästi taskuparkkiin, hain siihen pysäköintiaikaa automaatista ja sitten mentiin Sokoksen kahvioon. Vaan - jumankekka - kun tultiin takaisin, mulla oli tuulilasissa sakkolappu. Olivat lykänneet siihen kohtaan tilapäisen pysäköintikiellon, jota en todellakaan ollut huomannut...eikä moni muukaan, sillä sekä mun edessä että takana oli autoja. En tosin ruvennut sen kummemmin tutkimaan, olivatko muutkin saaneet sakkoja vai olinko mä ainoana onnistunut samaan tiketin. Suivaannuin siitä sen verran, että mentiin äiskän kanssa viereiseen kenkäkauppaan ja ostaa hujautettiin molemmille kengät. Mikä voisikaan kohottaa mielialaa paremmin?

Loppuosa maanantaipäivästä kului pikkuhommeleita kehitellen ja kamaa eestaas kuljetellen: kengät suutariin, se unohtunut käsityö kampaajalta, kissanhiekkaa kaupasta ja mitä siinä nyt sitten olikin. Illalla halusin mennä elokuviin katsomaan The Queenin, jonka olin missannut jo viime syksynä Brysselissä (kas kun en tiennyt joutuvani auto-onnettomuuteen) ja sitten kevättalvella Tampereella (tuli ensi-iltaan just ennen kuin olin palaamassa Belgiaan ja oli siinä vähän muuta hurlumheitä sen verran ettei elokuva ollut ihan päällimmäisenä mielessä). Nyt se näköjään vielä meni Tampereella viimeisiä päiviä, ja sinnehän mä sitten rynnistin. Paitti että myöhästyin bussista. Hyvä etten joutunut liftaamaan.

Ja kuten aina, viimeiselle lomapäivälle eli tiistaille oli sitten kehitelty kaikkein tiukin aikataulu. Pujottelin pingotusraudat Mondnacht-huivin sakaroihin ja jätin Vilmahilman iloksi huivin pingottumaan lattialle. Enhän mä pysty siltä mitään kieltämään, edellisinäkin päivinä se oli vetänyt päiväunet huiviin kietoutuneena eikä mikään muu lanka innosta sitä tarpomaan niin tehokkaasti kuin Kidsilk Haze. Meidän maatiaiskissa ymmärtää kyllä laadun päälle. Kissa jäi siis karvastamaan huivia, mä lähdin hakemaan yhdet kengät suutarista ja vein taas toiset tilalle. (Jotenkin on semmoinen tunne, että pidän Tampereella aika monta kenkäkauppiasta ja suutaria leivänsyrjässä kiinni.) Siitä matka jatkui kangaskauppaan, josta etsin vuorikangasta Clapotis-kuosiseen neulelaukkuun (löytyikin), kirjakauppaan (mukaan lähti Katja Kallion uutuus lentokonelukemiseksi), lankakauppaan (en kerro vaikka kiduttaisitte), luontaistuoteliikkeeseen (missä osa mulle myydyistä pakkauksista oli täysin tyhjiä. Huomasin asian vasta seuraavana päivänä ja soitin sinne ja ne sanoi että voi-voi kun varastetaan niin paljon niin heillä on aika paljon tyhjiä pakkauksia hyllyssä mutta kyllä myyjän pitäisi ne aina tsekata kun ollaan kassalla. Eipä tsekannut, eikä ittelle tullut mieleenkään.), ja vielä lehtilukusaliin Burdasta kaavoja piirtämään. Taas täytyy kehua Tamperetta: siellä on lehtilukusalissa iso pöytä, jonka päällä on hyvä piirtää isojakin kaavaosia, ja sitten sieltä saa vielä ilmaista kaavapaperiakin! Jee! - Tulikohan siinä mainittua kaikki touhuilut? Lopputuloksena oli kuitenkin joka suuntaan pullisteleva matkalaukku, jonka fiksu ihminen olisi pakannut valmiiksi ennen keskiviikkoaamun aikaista paluulentoa. Vaan ehei, en minä. Mentiin vielä äiskän kanssa illalla teatteriin katsomaan Seela Sella seisaallaan. Se olikin huomattavasti parempi kuin se 85-juttu - tai sitten omat odotukset ei olleet yhtä korkealla, jolloin tämä yllätti positiivisesti. Esitys kiertää ympäri Suomea, joten ei tarvitse edes lähteä Tampereelle sitä katsomaan. Täällä se taas oli ollut niin suosittu, että esityskerrat oli moninkertaistettu.

Siinä se "loma" sitten hurahtikin ohitse. Koskahan mä oppisin oikein lepäämään? Keskiviikkoaamuna otin aikaisimman mahdollisen lennon yhdellä välipompulla Tukholmassa, ja enkös pöljä onnistunut hukkaamaan kalenterini sillä välillä. Sen muistan, että Tukholma-Bryssel-välillä kalenteri vielä oli mulla mutta sen jälkeen se hävisi. Tietenkään siellä ei ollut mun omaa nimeä tai osoitetta, mutta muutama käyntikortti ja tässä reissun varrella kertyneitä yhteystietoja - eli jos teihin otetaan yhteyttä ja kysellään, kenen vois olla tämmöinen turkoosikantinen OAJ:n kalenteri, niin huutakaa HEP ja antakaa mun yhteystiedot, jooksis? (tietty oon kysellyt myös löytötavaratoimistoista, mutta ongelmana on se, että jos se on jäänyt lentokoneessa istuintaskuun eikä sitä oo otettu Brysselissä talteen, niin sen jälkeen se on voinut lentää vaikka mihin. Kuulemma tavarat toimitetaan aina laskeutumismaan löytötavaratstoon, ja mistäs minä tiedän mihin se kone täältä on lentänyt, vaikka Dagestaniaan. Harlmittaa taas kerran.)

Mondnacht overexposed

This was a test. Which one did you notice first, the cat or the black Mondnacht shawl on the handrail? Neither of them has been stretched to their full capacity yet but both enjoyed a gorgeous spring day out on my mother's backyard during Easter. It was the fourth weekend in a row when I was away from home, and there seems to be a pattern: if it's Saturday, I need to find a city with a river running through it, and my old home town Tampere fits the description just perfectly (four weeks ago it was Paris, then London, followed by Cologne and now Tampere). Now I'm finally back in Brussels with heaps of laundry, too woolly yarns, all sorts of unfinished paperwork and to top it all, the house where I live in, has been sold. Now I really should get my life sorted, decide where I want to live and wherever that is, just chuck a lot of unnecessary things out. Therefore, and since my return from Finland was delayed due to being ill and still not having fully recovered, I've also decided not to start any large projects this month but to finish a few which have been lingering for a while. You'll see them when it's done but please excuse me, I'll have to take a magic pill and turn into domestic goddess for a while. I'll leave you with a couple of photos of mummy's cat. See ya!

Tämä oli huomiotesti. Kumpaan kiinnitit ensin huomiota kuvassa: kissaan vai mustaan Mondnachtiin? Molemmat venyttelihe äiskän takapihalla pääsiäisen aikoihin. Edelliset neljä lauantaita onkin taas mennyt maailmalla huidellessa - ilmeisesti mulla on pakkomielle hankkiutua joka lauantai johonkin maailman metropoliin, jonka läpi virtaa joki (vrt. kuukausi sitten Pariisi, jonka jälkeen Lontoo, Köln ja viime viikonloppuna Tampere. Onhan Brysselissäkin jokin rutakko ollut aikoinaan ja on kai vieläkin jonkinlainen onneton kanaali. Hmm. Pitäiskin lähteä rullaluistelemaan sille puolelle kaupunkia, mutta jos mä nää pyykit suorisin tästä ensin...) Nyt oon siis palannut Belgiaan, vaikkakin myöhemmin kuin oli tarkoitus. Iski sen verran kova tauti, etten kyennyt ees matkustamaan suunniteltuna päivänä ja vieläkin on sen verran hutera olo, ettei tässä kaipaa enää mitään isoja kuukauden nimikkoprojekteja enää kaiken muun päälle. Josko ottaisin pari viikkoa ihan rauhallisesti ja hoitaisin pari pitkään roikkunutta hommaa pois käsistä. Kamerassa on taas kuvaruuhka jo ennestään, ja kun mä latailen niitä bloggeriin pikkuhiljaa aina ehtiessäni ja tallennan draftina, niin aina niistä tulee haamupäivitys. Mie en kestä enää! Miksi tää tekee niin? Mä en voi muuta kuin pahoitella - blogilistalla on nyt olevinaan joku atom- ja rss-syöte ja silti haamuja näkyy enemmän kuin Tylypahkassa. (Entäs jos tallentais ne draftit väärällä ja tosi vanhalla päivämäärällä? Sitä pitää vielä kokeilla.)

Laitetaan tähän vielä pari Viltsu-kuvaa. Eihän näiden jälkeen ainakaan voi olla vihainen, eihän?




Ai juu. Vielä piti kertoa päivän hyvästä työstä, jonka ehdin tehdä paluupäivänä vaikka kiirettä pitkin. Ajoin Tampereelta Helsinki-Vantaalle Paunun pikavuorobussilla, johon astui lisää matkustajia Hämeenlinnasta. Mulla ei ole yleensä tapana katsoa ihmisiä eikä mitä niillä on päällään (ja olen erityisen huono tunnistamaan ketään), mutta nyt huomioni kiinnittyi huovutettuun hattuun, joka oli erään naisen päässä. Pariskunta asettui mun eteen bussiin, ja jostain syystä se lakki pysyi päässä pitemmän aikaa – mietin siinä jo että voinko kohottautua penkin yli ja kehua sitä, se oli jotenkin niin selvästi käsintehdyn oloinen, värit sointui hyvin ja koristeena oli kaikenlaista epätavallista kamaa. Aattelin sitten kerrankin käyttäytyä suomalaiskansalliseen tapaan ja olla hiljaa. Pariskunta istui käytävän eri puolilla, ja kuulin jotain hajanaisia sanoja heidän keskustelustaan, mm. sen että olivat jäämässä kotimaanterminaalissa pois, kuten sitten kävikin. Mulla oli siinä jännät paikat virkkaukseni kanssa enkä sen koommin kiinnittänyt heihin enää huomiota, mutta sitten kun bussi pysähtyi päättärillä eli ulkomaanterminaalissa, huomasin huopahatun orpona siinä edessäni olevalla istuimella.

Vähän aikaa pähkäilin, mitä pitäis tehdä. Bussikuski ehdotti, että hän toimittaa sen Paunun löytötavaroihin, mikä tietysti olisi ollut helpointa kaikkien osapuolten kannalta, mutta lakki ei olisi päässyt reissuun. Sovittiin, että ottaisin sen mukaani, lähtisin etsiskelemään hatun omistajaa ja jos en löytäisi, toisin sen sitten takaisin pikavuoropysäkille, josta taas joku toinen Paunun kuski veisi sen mennessään.

Kipitin siis ulkomaanterminaalin neuvontaan, kerroin löytäneeni jotakin ja kysyin, voisiko kotimaanterminaalissa kuuluttaa pariskuntaa, joka oli juuri tullut Hämeenlinnasta pikavuorobussilla. Ja tiedänkös minä heidän nimeään, oli vastaus. Muussa tapauksessa kuulutusta ei voisi tehdä. Sen verran autettiin, että yrittivät soittaa suoraan kotimaanterminaalin neuvontaan, jos joku olisi ehtinyt jo siitä kysellä hukatusta tavarasta, mutta siellä oli numero koko ajan varattuna. Mulla taas oli mukanani myös matkatavarat, joten kipaisin nopeasti lähtöselvitykseen, sain kamat tsekattua ja lähetettyä liukuhihnalle, minkä jälkeen lähdin höyryämään kohti kotimaanterminaalia. Neuvonnan dooris oli edelleen puhelimessa mutta lopetti kun mä tulin siihen tiskille painostamaan, eikä siltä ollut kukaan kysellyt hukatun huopapipon perään. Jätin siihen kuitenkin puhelinnumeroni kaiken varalta ja menin turvatarkastuksen kautta tutkailemaan, mihin suuntaan kotimaanlentoja oli lähdössä. Fiksuna likkana päättelin sitten vielä että jos joku ottaa erikseen lämpöisen lakin mukaan ja matkustaa Hämeenlinnasta etelään ottaakseen lentokoneen, niin tuskin se sillä mihinkään kovin lämpimään kohteeseen on menossa.

Siispä lähtöportille, jossa Oulun-kone oli täyttymässä. Tietysti siellä oli joku hässäkkä kesken enkä uskaltanut mennä esittämään esittämään tätä loistoideaani, että sitten kun kone on täynnä muttei vielä lähtenyt, niin voiskohan lentoemäntä kysäistä matkustajilta että onkos tämä jonkun hattu ja jos ei ole, niin juosta kipittäisi sen takaisin mulle terminaaliin. Ei ehkä olis mennyt läpi. Päätin siis tehdä pienen kierroksen ja tutkailla, oisko muita pohjoisen koneita lähdössä lähiaikoina, ja tietysti pidin tätä vihreää huovutettua hattua koko ajan hyvin näkyvästi esillä siinä toivossa, että oikea omistaja bongaisi sen sieltä lentoaseman vilinästä.

Ihmeesti sitten huomioni kiinnittyi erääseen pariskuntaan, joka vaan viattomasti käveli sen hallin läpi. Naisihminen jotenkin aukoi ja penkoi laukkuaan siihen malliin, että häneltä saattaisi olla jotain hukassa, joten mä päätin vaan kokeilla onneani ja menin kysymään, jäiköhän häneltä tämmöinen vihreä hattu pikavuorobussiin. Juu! Oikea ihminen oli kyseessä; hän oli jo ehtinyt soittaa Paunun löytötavaraan mutta kuinka ollakaan, siellä ei ollut hattua näkynyt. Ei muuta kun pipo päähän, suunta kohti pohjoista ja Anne-Aatu-Avulias etsimään reittiä kohti ulkomaanterminaalia ja oman lennon lähtöporttia.

Pienenpieni paniikki nostaapi päätään

Huomenna on maaliskuun viimeinen päivä. Tuskin kukaan yllättyy siitä, ettei Mondnacht ole valmis. Kieltäydyn kuitenkin syyllistymästä, sillä sen sijaan on tapahtunut kaikenlaista mukavaa, josta ei olisi kannattanut kieltäytyä sillä verukkeella että olisi pitänyt tehdä kuukauden nimikkotyötä. Sitäpaitsi sairastelu on myös vaatinut veronsa: yöt oon enimmäkseen yskinyt ja yrittänyt sitten puoli-istuvassa asennossa saada uudelleen unenpäästä kiinni; päivät ja varsinkin illat on sitten mennyt nuokkuessa. Autokin on vaatinut huomiota, aikaa ja rahaa: ensin se oli yli kolme kuukautta täysin ajamatta mun sairasloman aikana ja sitten helmikuussa käytin sitä vain kerran. Oliko sitten ihme että akku simahti? Maaliskuussa oon siis viettänyt kotvan jos toisenkin odottelemassa Team Ahmaa, ja monenlaista maanteiden ritaria onkin kohdalle osunut. Toinen toistaan reippaampia (hahhahhaa). Ensimmäisellä kerralla olin ajanut vajaan 50 kilsan päähän, ja siellä sitten jämähdettiin kaupan pihaan sateessa ja pimeässä. Neule olis kyllä ollut mukana, mutta ei nähnyt neuloa kun oli niin pimeää...eikä auton sisävalo jostain kumman syystä palanut. Siltä reissulta palattuani ajoin auton talliin ja jätin sinne häpeämään, ja kun taas seuraavan kerran menin sitä katsomaan, niin kuolluthan se oli. Taas sen verran tekohengitystä taksilta, että pääsin korjaamolle asti akunvaihtoon, ja sitten kun auto oli taas saatu kulkevaksi, olen ollut vapaampi varaamaan enemmän fysikaalisia hoitoja noille kintuille, eli lähimenneisyydessä olen tuhlannut paljon hyvää neulomisaikaa istumalla liikenneruuhkissa.

Mondnacht siis valmistuu kun valmistuu - tässä kuva viime viikonlopulta kun huivi lepäilee Lontoon hotellihuoneessa. Miten siitä taas tuli noin iso, vaikka tein paljon pienemmillä puikoilla kuin olisi pitänyt? Muutama päivä sen kanssa kuluu vielä kuin siivillä. Nuo reunapitsit vie uskomattoman paljon aikaa, vai mitä Marjut?



Mikäs tässä olisi pitsiä pistellessä, ellei samaan aikaan olisi toinen projekti tunkeutumassa syliin. Taisin jo edellisessä postauksessa mainitakin, että maanantaiksi pitäisi olla tehtynä Kaffe Fassett -henkinen kirjoneulelappunen. Mä olin taas menossa peppu edellä puuhun ja ostamassa siihen erillisiä lankoja, mutta onneksi Kirsin kommentti sai edes jonkinlaisen järjenhitusen heräämään. Vaikka ensimmäinen ajatus olikin väittää vastaan - "ei tietenkään mulla oo tarpeeksi ohuita villalankoja, että niistä saisi aikaan sävykkään kirjoneuleen" - onneksi niitä sentään löytyi. Sakset vaan käteen ja leikkelemään metrin, parin pätkiä alpakkalangoista, Pirkka-langan vyyhdeistä ja mitä sukkalankoja nyt sattui käsiin osumaan. Nauroin kyllä itselleni, että on siinä mulla oikea hamsteri, kun ei meinaa raaskia leikata metrin pätkää jostain 100 metrin vyyhdestä. Hirvee tappio. Niin että nyt pitää sitten vaan ehtiä neulomaan se läpyskä, ja sitten ensi viikolla seuraa lisää samasta aiheesta.



Lisää naureskelua itselle: sininen ei todellakaan ole mun väri enkä ole läheskään vakuuttunut noiden kenkien kauneudesta, käytännöllisyydestä enkä varsinkaan järkevästä hinnasta, mutta kun olin ne kerran bongannut ja muistanut samaan syssyyn, että kaapista löytyy vähän Lana Grossan India-nauhalankaa, niin pakkohan ne oli sitten ostaa. Pakko, tottavieköön. Tämänpäiväinen töistälähtökin oli ajoitettu sotilaallisella tarkkuudella: piti ensin jäädä joksikin aikaa roikkumaan byrooseen ja varmistamaan, että Saksan Ebayllä ollut India-erä ei päätynyt vääriin käsiin (hähää, kylmäverisesti laitoin oman huudon sisään 23 sekuntia ennen huutokaupan päättymistä - vähän kyllä sydäntä kylmäsi, sillä mihinkään toimintahäiriöön ei ollut varaa). Huutokaupan päätyttyä taas piti ehtiä nopsasti kotiin, sillä oon koko viikon oottanut yhtä kirjaa, johon olisi mahdollisuus saada kirjoittajan signeeraus viikonlopun aikana. Tänään se sitten tuli, joten töistä palatessa kipitin ensin kotiin, löysin postiluukusta saapumisilmoituksen ja lähdin sitten yhtä ripeästi kohti postitoimistoa ennen kuin se menisi kiinni. Ehdin! Seuraava tavoite onkin sitten muistaa ottaa kirja mukaan.

To do -lista alkaa olla aika mielenkiintoisen näköinen. Siellä on paljon sanoja ja lyhenteitä ja piperryksiä, jotka ei todellakaan sano mulle tällä hetkellä yhtään mitään. Täytyy vaan toivoa, että muisti palautuu ajoissa. Tässä muutama esimerkki:

- soita Toikalle (soitinkin ja sanoin että karsta oli mennyt naks vaan poikki, vaikka ne ennenvanhaan kesti vuosikymmeniä. Lupasivat uuden tilalle. Eli Suomessa käydessä täytyy laukata Taito-shoppiin ja hakea se sieltä, siis jos vain ehtii tulla ajoissa.)
- toukokuun teatterivaatteet? (kuulostaa helpolta ja viattomalta; ei ole)
- superliimaa, pieniä neppareita (on pitänyt korjata yksi jakku jo pitemmän aikaa. Kerron lisää jos/kun saan operaation onnistumaan)
- sukkalehti, mallivillat, hartsaportsakirja, käsilaukut (tässä on nyt niitä käsittämättömiä. Mikä sukkalehti? Mallivillat on vissiin niitä mitä tuossa ylempänä jo mainitsin, Harry Potteristakin on ollut puhetta, mutta mikä ihmeen kirja niistä seitsemästä? Ja käsilaukut on aina ongelmallisia - mitähän erikoista niille nyt pitäisi tehdä?)
- puinen leimasin (ollut hukassa viime lokakuusta asti)
- ruskeasävyiset (niin mitkä niistä?)
- rahat ja ohjeet (hmm. olenko kirjoittanut johonkin ohjeet? "Älä tuhlaa rahoja" vois olla aika hyvä.)
- pysäköintilupa (eipä tässä ole kauheesti pysäköintilupaa kaivannut kun auto on ollut lepäämässä. Olisi kyllä sikäli hyödyllinen, että työpaikan autotalliin ei ole toivoakaan päästä ilman sitä.)





Tehdäänpä sitten vielä lopuksi nosto ideapankista. Kyllästyttääkö saumojen yhdistäminen? Eipä hätää, Marianne-lehti antaapi ohjeet, miten yhdistetään erillisinä neulotut kappaleet. Näyttää tosi näppärältä, eikö?





No entäs sitten lattiatyyny, jonka täytteenä on lankakeriä? Tie-ten-kin siihen pitää ostaa täytteeksi uunituoreita lankakeriä, eihän sitä nyt vanhoilla langoilla voi täyttää. Tuossa on siis päällä ohutta tylliverkkoa, johon on ommeltu pitkittäisompeleet pitämään lankoja vähän paikoillaan ja komeus on sitten täytetty Phildarin sävysävyisillä langoilla.

Voimaa on, nopeutta puuttuu - 2 fast 2 furious

Vai miten se Kummeli-hokema kuuluikaan? Viime aikojen tapahtumat on hieman alkaneet pelottaa. Vai onko muka ihan normaalia, että joulun alla ostettu karsta menee poikki niin että naps vaan?


I'm growing increasingly worried about my "magic" touch. Everything I touch seems to break down or at least behave in a curious way. This is how my hand carder looks like after less than three months´ occasional use.



Kehräykseltä puolestaan putosi pohja pois ja värttinästä tuli tämmöinen avomalli. Onko tämä ehkä tarkoitettu erittäin ohuen langan kehräykseen? - Samaan sarjaan kuuluu tällä hetkellä myös mun auto. "Ihan normaalisti" vaan olen ajellut niin siitäpä tyhjenee akku. Mitä, eikö se muka riitä että käy sitä kerran kuussa silittelemässä autotallissa? Tai sitten se on päättänyt tehdä ilmastoteon mun puolesta: eipä tule hiilidioksidipäästöjä kun ei liikuta mihinkään. Olkoon pirulainen tallissa ja miettiköön pahoja tekojaan.


And my drop spindle seems to have had one drop too many, it has turned into a cabriolet... and don't even get me started on car trouble. Let's just say that my car seems to have made "save the planet" decision for me and it refuses to produce carbon dioxide any more. It's in the garage and just won't start. (Like I care, even when it is in working order, I use it about once a month.)

Hihi, kuvat on somasti aivan eri mittakaavassa keskenään. Tässä olis nyt sitten Mondnachtin edistymisaste pari päivää sitten. Huivi tehdään siis kahdesta kaistaleesta ja niskaan tulee sauma. Aloituspitsi on vaikein osuus; ensimmäisten 91:n kerroksen jälkeen toistetaan vaan samaa peruskuvioita kyllästymiseen asti. Ja kyllä mä sitten kyllästyinkin! Tuo isompi kappale ei siis ole vielä valmis, mutta kun sitä oli niin tylsä tehdä, niin aloitin samaan aikaan toisen puolen neulomisen ja tsemppasin itseäni: neulo kokonainen pieni tylsä salmiakkikuvio, niin sitten saat neuloa kolme kerrosta haastavampaa pitsimallia. Ketä mä luulen huijaavani?

Sitten vielä kiitokset avusta haamujen poismanaamisessa! Ei pitäisi varmaan sanoa, mutta nyt tilanne näyttäisi rauhoittuneen. On tää vaan ihmeellistä.




Unlike the title suggests, I don't feel too fast at all. Here's the Mondnacht shawl a couple of days ago. It consists of two lace panels which are grafted together in the neck. As the photo might show you, there's first a rather challenging lace pattern of 91 rows, but after that it's just the same pattern repeat of 18 rows. Repetitio ad nauseam. Which is exactly what happened. In the end I tried to motivate myself: just finish one dull small diamond pattern, and you're allowed to knit three rows of the more challenging one. Who am I kidding?

(and sorry for the urge to edit so soon: forgot the labels)

Who likes a challenge?

Sometimes I question my sanity. It's one of those moments right now. This month's target is to make one more shawl following Japanese charts and using Rowan's Kidsilk Haze yarn. This is what I'm after:



and here's my pitiful start.



As if that wasn't enough to make me aware of the sheer improbability of finishing on time, I even made calculations. The shawl body consists of 616 rows and the edging needs a whopping 1634 rows... if I follow the pattern, that is. Had to use averages, because the edging goes in zig-zag and the amount of stitches increases and decreases, but here are some rough numbers. The amount of stitches in the body / edging / altogether.



And this should make knitting even more interesting (or should I say depressing). I made some calculations and plan to fill in daily progress. If I feed the spreadsheet with the amount of finished rows, it calculates the finished percentage, the amount of still unfinished stitches and, given the amount of remaining days in March, the amount of stitches I should finish every day. Now, who fancies a target of some 4,000 daily stitches? If that was turned into mittens or socks, how much would it be? I leave that calculation to someone else. If you're looking for me, you know where I'll be: on the sofa, knitting.




P.S. 1
I just heard that there's another (French-speaking) knitting group here in Brussels. They gather every Friday at Arthur's, around 4pm to 8pm. Actually, it's the initiative of one of the owners, so knitters feel extremely welcome there. The other group I've been participating in, gathers once a month on the other side of the town, so the trip there takes quite a lot of time and if I can't leave the office on time, I'll only have about 45 minutes to enjoy the meeting. Therefore, this "new" group would be so much easier, especially because it takes only two minutes to get there by train.

P.S. 2:
Does anybody know why this new version of Blogger causes an update on a blog list? Every single thing someone does here, be it a draft posting or a left comment, seems to give out the false impression that the blog has been updated, resulting in disappointed readers flocking here. Help, anyone?