Heroes & Bolla

Stephen Fry: Heroes

Kuuntelin viime vuonna Stephen Fryn Mythoksen (2017), joka käsittelin Kreikan jumaltaruston varhaisia vaiheita maailmankaikkeuden syntymästä lähtien. Nyt Fry on siirtynyt jo kenties tunnetuimpiin Kreikan taruston hahmoihin ja tarinoihin. Mythoksen jatko-osassa, Heroesissa (2018) kuullaan Fryn versiot mm. Herakleitoksen (lat. Hercules) 12 urotyöstä, Iasonista ja argonauteista, Theseuksesta ja Oidipuksesta. Vain Troijan taruston on Fry säästänyt ilmeisesti Kreikka-trilogiansa viimeiseen osaan.

Jotkin tarinat olivat tutumpia kuin toiset, ja mukana oli paljon mainioita kiva tietää -osaston sivuseikkoja, kuten se, että argonauttien kapteeni Iason perusti tarun mukaan Slovenian pääkaupungin Ljubljanan, jossa pääsin käymään alkusyksystä. Kristinusko tosin korvasi omassa versiossaan Iasonin Pyhällä Yrjöllä. Tarinat vilisevät myös tähtitaivaalta tuttuja nimiä, kuten Castor ja Pollux (Kastor ja Polydeukes kreikaksi). On merkillistä kuunnella Argolla seilanneista jumalveljeksistä ja samalla tuijotella heidän taivaallista tähtimerkkiään.

Teoksen nimestään huolimatta monet sankarit eivät ole lopulta kovin sankarillisia esimerkiksi suhteessaan naisiin, ja sangen usein sankarit lakoavat ennen aikojaan sen sijaan että kuolisivat ylistettyinä. Yksi surullisimmista hahmoista on Argon miehistöön kuulunut Orfeus, joka lähtee pelastamaan rakastettuaan Eurydikea Manalasta epäonnistuakseen yrityksessään viime hetkellä ja menettäen Eurydiken iäksi. Tämän jälkeen Orfeus huoli vain miesrakastajia, jonka seurauksena tuohtuneet naiset repivät hänet kappaleiksi. Voi elämä.

***

Pajtim Statovci: Bolla

Äskettäin Finlandia-palkinnon voittanut Pajtim Statovcin kolmas romaani Bolla (2019) on roikkunut kesästä lähtien kuuntelulistallani, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kuunnella teoksen. Pidin Statovcin maagisen realismin kanssa leikkinyttä esikoisteosta Kissani Jugoslavia (2014) mielenkiintoisena, mutta väkivaltaisen isän ikeessä kasvaneesta Bekimistä ja tämän äidistä kertonut romaani myös ahdisti. Isän kaltainen hahmo on myös Bollassa, tällä kertaa päähenkilönä. Nuori Arsim on kirjallisuutta Pristinassa opiskeleva albaani, naimisissa kiltin ja palvelualttiin naisen kanssa. Mies aloittaa suhteen lääkäriksi opiskelevan serbimiehen, Milošin, kanssa.

Kun taustalla kytee pian syttyvä Kosovon sota ja vaimokin tulee raskaaksi ensin kerran ja sitten jo toistamiseen, Arsimin on jätettävä Pristina ja muutettava nimeämättömään maahan pakolaisena. Toisaalla Miloš liittyy serbien sotajoukkoihin ja onnistuu rikkomaan mielensä sitä seuraavien vaiheiden myötä. Arsimista on hahmona kovin vaikea löytää yhtäkään miellyttävää piirrettä - hän hakkaa puolisooaa ja lapsiaan, päätyy seksuaaliseen kanssakäymiseen alaikäisen pojan kanssa, jonka ulkonäköä vielä pilkkaa.

Siinä yksi keskeinen syy, miksi teos ei oikein puhutellut. Paskoista, tuskaisista miehistä on jo riittävästi kirjoja, olipa heidän seksuaalinen suuntautumisensa ja etninen taustansa mikä hyvänsä. Toinen syy, miksi kirja ei oikein kolahtanut, johtui aiheen sijaan sen rakenteen ja formaatin yhdistelmästä: äänikirja oli aavistuksen liian vaikeaselkoinen, kun kirjassa vuorottelivat minäkertojat Arsim ja Miloš, vuosiluvut 1990-luvusta pitkälle 2000-luvulle, sekä tapahtumapaikat Balkanilta jonnekin Länsi- tahi Pohjois-Eurooppaan. Kuka mitä häh?

Kielestä kiinni

Roosa Rentola: Kielestä kiinni

Kaikki kieleen ja kielitieteeseen liittyvät asiat kiinnostelevat, minkä vuoksi varasin kirjastosta taannoin kaksi näihin aiheisiin sukeltavaa teosta. Kääntäjä Kersti Juvan Löytöretkeä Suomeen (2019) saanen odotella pitkälle ensi vuoteen, mutta Roosa Rentolan pieni kirja forensisesta lingvistiikasta saapui nopeasti. Kielestä kiinni -teoksessa (2019) perehdytään muutamiin rikostapauksiin niin Suomessa kuin maailmalla, joissa kielentutkimuksella on pystytty tuomaan esiin ratkaisevia seikkoja tapausten selvittämisen kannalta.

Kuuluisimmat kirjan esittelemistä tapauksista ovat vuosikymmeniä Yhdysvaltoja terrorisoinut Unabomber kotitekoisine pommeineen sekä Ulvilan murha hätäkeskusnauhoitteineen. Mukana on myös yksi puhdas huijaustapaus, Carl J. Danhammerin fakseilla ja keksityillä viraonomaisilla toteutettu petos, jossa vedätettiin omasta lomakylästä haaveilevaa rovaniemeläiseläkeläistä. Muut Rentolan esittelemät tapaukset ovat hiljaiseksi vetäviä USA:ssa tai Briteissä tapahtuneita murhia tai oletettuja murhia, joissa syyllinen on yrittänyt esimerkiksi häivyttää murhan yksityiskohtia lähettämällä viestejä uhrin nimissä tai pyrkimällä lavastamaan joko uhria itseään tai ulkopuolista tekijää kuoleman aiheuttajaksi.

Tapaukset ovat häijyjä, mutta kielitieteelliset tutkimukset ja niiden avulla tehdyt päätelmät ovat mielettömän mielenkiintoisia. Niihin olisin voinut syventyä vielä enemmänkin, mutta ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi aiheesta kirja oli toivon mukaan vasta varovainen avaus.

Belinda Blinked

Olen sukeltanut suoraan syvään päähän omakustanteisen eroottisen kirjallisuuden maailmaan löydettyäni My Dad Wrote a Porno -podcastin.

Jamie Mortonin isä, joka käyttää taiteilijanimeä Rocky Flintstone, on toden totta kuusikymppisenä päätynyt takapihansa vajaan kirjoittamaan eroottista kirjallisuutta, ja podcastissa Jamie lukee näitä isänsä hengentuotteita ääneen ystävilleen Alice Levinelle ja James Cooperille - sekä naurusta ulvovalle kuulijakunnalleen. Teossarja on nimeltään Belinda Blinked ja podcast on edennyt jo sarjan viidenteen kirjaan.

Kirjoissa seikkailee Steeles Pots & Pans -keittiövälineyrityksen myyntijohtaja Belinda Blumenthal, joka jo työhaastattelussa pääsee esittelemään kaikki avunsa. Belinda Blinkedin maailma on kuin jokin rinnakkaisulottuvuus, jossa bisneksiä hoidetaan useimmiten alasti, jossa faksi on yhä käytössä ja jossa Saksa on yhä jakautunut vähintäänkin Berliinin osalta itäiseen ja läntiseen puoliskoonsa. Rocky Flintstonen proosa on niin kamalaa, että se on jo nerokasta, mitä podcastin Alice, Jamie ja James korostavat tuomalla esiin kaikki tarinalliset epäloogisuudet, kirjoitus- ja kielioppivirheet ja ennen kaikkea Rockyn syvän epätietoisuuden naisten anatomiasta.

Rockyn analogiat (rinnat kuin granaattiomenat), itsekeksityt sanonnat (heaven on a hatstand, cruel as an ice-cube), loputon puolipisteiden käyttö, uppoutuminen sisustuksellisten, hallinnollisten tai liike-elämän yksityiskohtien kuvaamiseen ja tietenkin törkeän hirveät seksikohtaukset sekä Jamien esittämänä toinen toistaan kummallisemmilla aksenteilla puhuvat hahmot ovat syitä siihen, miksi miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat innostuneet Belinda Blinkedistä siinä määrin, että podcastilla on käynnistymässä jo toinen live-esiintymisten kiertue (Tyypit ovat tulossa myös Suomeen ensi syksynä!), ja netistä löytyy mm. Steeles Pots & Pansin verkkosivut ja vannoutuneilla faneilla on jo oma nimensäkin (Belinkers). Faneihin lukeutuvat mm. Elijah Woods, Daisy Ridley, Nicholas Hoult ja Emma Thompson, joita kuullaan podcastin Footnotes-osioissa.

Toki suuri syy Rockyn kammottavan pehmopornon suosioon on podcastin esiintyjät. Jamie isänsä enemmän kuin vaivaannuttavan tekstin ääressä kiemurtelevana lukijana, Alice teräviä ja epäuskoisia välikommentteja heittävänä kriitikkona ja hulvattomasti naurava James ovat yliopistossa ystävystyneitä kolmekymppisiä media-alan sekatyöläisiä, jotka äänittävät podcastia vuorotellen toistensa luona ja kiusoittelevat toisiaan brittiläiseen tyyliin paikoitellen melko kipakastikin. Esiintyjät ovat itseni kanssa samanikäisiä 1990-luvun lapsia ja minuun podcastissa kolahtavatkin samasta kokemusmaailmasta ammennetut elokuvareferenssit: Beethoven, Hook, Yksin kotona, Mrs. Doubtfire, Titanic ja Braveheart on lapsuudessa hinkattu puhki VHS:llä.

Belinda Blinkediin on sarjan edetessä tullut lisää suoranaista juonta ja viidenteen kirjaan tultaessa viritteillä on korkean luokan teollista vakoilua vaivaannuttavien aktien lomassa. Onnistuuko herra Bisch varastamaan Tri-Oxy-Brillon salaisen teknologian? Pystyykö Confidential Order of Cookware Knights (C.O.C.K.) pysäyttämään pahikset tällä kertaa? Entä miten aluemyyntipäälliköt saavat myyntitavoitteensa täyteen tässä kuussa? Jännityksen tiivistymistä on turha odottaa viidennen kirjan lähestyessä loppuaan...

This Is Going to Hurt

Adam Kay:
This Is Going to Hurt

Juliaihminen suositteli blogissaan Adam Kayn omakohtaista kirjaa This Is Going to Hurt (2017), ja kun se sattui olemaan tekijän itsensä lukemana Storytelissä, otin sen saman tien kuunteluun. Kay on nykyään kirjailija ja tv-käsikirjoittaja. Sitä ennen hän ehti kuitenkin lähes kymmenen vuoden ajan harjoittaa lääketiedettä Britannian julkisen terveydenhuollon eli NHS:n palveluksessa. Näiltä vuosilta Kay on säilyttänyt päiväkirjansa, jotka ovat täynnä toinen toistaan hurjempia ja oudompia tapauksia sairaalan arjesta, ja joiden pohjalta Kay on kirjansa koostanut.

Gynekologiaan erikoistuneen Kayn tapauksissa synnytykset ovat isossa osassa, ja lopulta Kayn urakin oikeastaan päättyy yhteen sellaiseen. Kay saa kuulijansa purskahtamaan naurusta, kakomaan ällötyksestä, ihmettelemään ihmisten kekseliäisyyttä ja tuntemaan valtavaa empatiaa hillittömiin ylityötunteihin velvoitettuja, alipalkattuja lääkäreitä kohtaan. Vapaapäivä, saati loma vaikuttaa olevan tuntematon konsepti, jonka tietää mm. Kayn kollega, joka tulee hääpäivänään tekemään aamuvuoron täydessä häätällingissä. Kay itse laskeskelee, että hänen maksullisen parkkipaikkansa parkkimittari tienaa parempaa tuntiliksaa kuin hän, kun lasketaan ylityökorvauksettomat tunnit mukaan.

Hervottomat kertomukset, jotka Kay lukee hillityllä brittiaksentillaan, saivat aikaan huomiota herättäviä pyrskähdyksiä mm. pyörän selässä ja joukkoliikenteessä. Se jos mikä on hykerryttävän hyvän kirjan merkki.

Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Otin lukuun Jeffery Eugenidesin vastikään suomennetun novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Fresh Complaint, 2017, suom. 2019). Eugenidesiltä olen aiemmin lukenut Middlesexin (2002, suom. 2003) ja Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011, suom. 2012), josta omistan myös entiseltä työkaverilta häälahjaksi saadun paidankin! Middlesexistä pidin suuresti, Naimapuuhia ei vakuuttanut ihan yhtä paljon, mutta kirjailijan tuotanto kiinnostaa kuitenkin. Tunnetuin Eugenidesin teoksista tosin lienee esikoisteos Virgin Suicides (1993, suom. 2003). Mutta sen kohdalla, you know - no, but I saw the movie (1999).

Oikukkaat puutarhat koostuu kymmenestä novellista, jotka Eugenides on kirjoittanut usean vuosikymmenen aikana. Jos edellisessä postauksessa kuvaamani How to Be Famous kärsi liiallisesta makeudesta, on näissä pienissä tarinoissa mukana aina roima annos tummia sävyjä ja happamiakin makuja. Yhdessä tarinassa mies on saanut lähestymiskiellon omaa perhettään kohtaan, toisessa velkojat ovat niskassa, kun puoliso hassaa koko perheen rahat onnettomaan hajustettujen leluhiirien bisnekseensä. Toisaalla nuori nainen tekee rankan ratkaisun välttyäkseen vanhempiensa hänelle suunnittelemalta tulevaisuudelta. 

Novellit ovat täynnä eriasteisesti katkeroituneita, periaatteensa myyviä tai useimmiten jollain tapaa epäonnistuvia hahmoja, mutta onneksi Eugenides tarjoaa myös pieniä pilkahduksia toivoa ja humaaniutta, ystävyyttä...ja lopulta helpotustakin. Mutta helpolla Eugenides ei hahmojaan eikä lukijaansa päästä, siksi ehkä itsekin kahlasin kirjaa läpi yllättävän pitkään.

How to Be Famous

Caitlin Moran: How to Be Famous

Caitlin Moranin tuorein romaani on jatkoa vuoden 2014 romaanille How to Build a Girl (suom. Näin minusta tuli tyttö, 2015). Pääosassa on Moranin ja tämän ystävien nuoruudenkokemuksista inspiraatiota ottanut Johanna Morrigan, jonka musiikkijournalisti- alter ego Dolly Wilde luo uraa Lontoossa paettuaan kotikaupungistaan Wolverhamptonista. Lähipiiriin kuuluvat levytysyhtiön perustava toimittajaystävä Zee, The Branks -bändin keulahahmo Suzanne ja menestykseen nouseva muusikko John Kite, Johannan kaukorakkauden kohde.

Teoksen nimi viittaa paitsi ensimmäistä levyään äänittävään The Branksiin ja sen yrityksiin nousta tunnetuksi, mutta lopulta myös tapaan, jolla Dolly Wildesta tulee tahtomattaan kuuluisampi kuin oli tarkoitus niljakkaan koomikon tehtyä tälle axlsmithit. Moranin kirja käsittelee #metoo-ajan vitsauksia, mutta viattoman 1990-luvun ratkaisuin, kun todistusaineiston voi vielä tuhota vetämällä nauhan ruttuun VHS-kasetista. Ikipositiivinen Johanna ei lopulta tunnu edes paljoa järkkyvän tapahtumista. Kovin lyhyeksi sivupoluksi jää Johannan vartaloonsa kohdistamat tuntemukset, jotka eivät yllättäen ole aivan yksinkertaisia ja josta olisi varmasti löytynyt lisääkin pohdittavaa. Turhan sokeriseksi Moran kuorruttaa myös kirjan loppuratkaisun, mikä osin latistaa teoksen sinänsä tärkeääkin sisältöä.

Ei kirjaa kuitenkaan huonoksi voi moittia. Odotukset olivat vain toteutumaan nähden liian korkealla How to Build a Girlin jäljiltä. Moran osaa naurattaa ja osin kenties omakohtaisetkin anekdootit ovat mainioita, samoin kuin nyt jo ajan kultaaman 1990-luvun ja brittipopin nousuvuosien kuvaus. Ja hyvä luoja sitä röökin määrää. Seuraavaksi on otettava seurantaan, milloin juuri valmistunut leffaversio How to Build a Girlistä rantautuu Suomeen.

Ruskeat Tytöt, Bad Feminist & The Girl with the Lower Back Tattoo

Olen kuunnellut viime aikoina feministinaisten esseekokoelmia. Lähdin liikkeelle Koko Hubaran Ruskeista tytöistä (2018?), jatkoin Roxane Gayn Bad Feministiin (2014) ja sen perään vielä Amy Schumerin The Girl with the Lower Back Tattoohun (2016).

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Hubaran Ruskeat tytöt ei ole kirjoitettu minulle. Hubara puhuttelee kaltaisiaan ruskeiksi kutsumiaan tyttöjä, jotka eivät ole mustia, mutta jotka tummapintaisina erottuvat suomalaisesta katukuvasta. Hän toteaa, ettei pysty löytämään kulttuurintuotteista representaatioita, joihin pystyisi täysin samaistumaan. Ei ihme, sillä jemeninjuutalaisen isän ja suomalaisen äidin tyttären kaltaisia ei löydy niin Suomesta kuin Israelista kuin Jemenistäkään.

Hubara luo kirjoittaen yhteisöä kaltaisilleen poceille, woceille, ruskeille tytöille, koska ei ole itse pystynyt lukemaan riittävästi itsensä kaltaisista ihmisistä. Samalla Hubara kertoo elämästään laajemmin: perheestään, lapsuudestaan, äitiydestään, itselleen tärkeistä asioista, kuten hiphopista, joka misogyynisyydellään ja kapealla naiskuvallaan on jotakin, mitä Hubaran on vaikea käsitellä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tärkeitä aiheita ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia.

Roxane Gay: Bad Feminist

Haitilais-amerikkalainen Gay tunnistaa Hubaran tavoin esseekokoelmassaan Bad Feminist samaistumisen puutteen tai sen loppumisen kesken. Toisaalta hän löytää samaistumispintaa ja fanituskohteita yllättävistäkin kulttuurintuotteista, kuten Sweet Valley High -kirjasarjasta. Hubaran ja Gayn teoksissa nousee esiin myös muita samoja teemoja ja jopa yksittäisiä kokemuksia poc:ina, kuten hiusten (luvattoman) koskettelun. Molemmat tunnistavat myös vähemmistöstatuksistaan huolimatta oman etuoikeutensa. Hubara nostaa esiin juutalaisena Israelin aseman suhteesssa Palestiinaan ja Gay näkee oman korkean koulutuksensa merkityksen. Lisäksi Gay tunnistaa Hubaran tavoin tanssijalan vipatuksen sanoituksiltaan ja kuvastoltaan suorastaan vastenmielisten biisien soidessa.

Gay käsittelee teoksessaan paljon eri kulttuurintuotteita ja avaa silmiä niiden tulkinnoille rodusta ja sukupuolesta. Omansa saavat niin elokuvat Piiat (The Help, 2011), Tarantinon Django Unchained (2012), Twelve Years a Slave (2013) ja Tyler Perryn koko tuotanto kuin tv-sarja Orange Is the New Black (2013-2019) ja tietenkin Robin Thicken biisi "Blurred Lines". Myös kevyempiä aiheita käsitellään, joista ei vähäisimpänä Gayn hurahtaminen Scrabblen pelaamiseen kilpatasolla. Gay on humaani, tarkkanäköinen ja rento, kaikkea paitsi huono feministi.

Amy Schumer: The Girl with
the Lowe Back Tattoo

Amy Schumerin kirjassa The Girl with the Lower Back Tattoo harmittaa eniten se, ettei Schumer luota lukijoihinsa. Koomikko Schumer vesittää omat vitsinsä lisäämällä tuon tuostakin juttujensa perään "JK", eli just kidding, vitsi, vitsi. Ihan jos lukija ei muuten tajuaisi. Schumer paljastuu ihmisenä aika mukavaksi ja oikeastaan hyvinkin erilaiseksi kuin alapääjuttuihin keskittyvä lavapersoonansa. Hyvä niin. Kirja on hieman sekalainen joukko erilaisia listauksia ja sekalaisia muisteloita Schumerin tähänastisesta elämästä. Joukkoon mahtuu lapsuuden ja nuoruuden kuvailua, parisuhteita, komediauran vaiheita ja henkilökohtaista ja yhteiskunnallista heräämistä. Eniten kirjassa koskettaa Schumerin avoin kuvaus epätäydellisistä vanhemmistaan ja mahdollisuudesta auttaa Parkinsonin tautia sairastavaa isäänsä.

Vaikka kirjojeni aihevalinnoissa on jotain samaa, on aika pysäyttävää, että niin Hubaralta, Gayltä ja Schumeriltakin löytyy taustalta seksuaalista hyväksikäyttöä ja rankkojakin ongelmia kehonkuvan kanssa. Mitä helvettiä, maailma? Leffaroolejakin tehnyt Schumer kuvaa Hollywoodin odotuksia ja haistattaa niille pitkät. Välillä tosin tuntuu, että Schumer lyttää omaa olemustaan vain, jotta voi sanoa jo itse todenneensa todeksi ulkonäöstään kaiken sen, mistä (sosiaalinen) media häntä piikittelee. Melko masentavaa sekin. 

Seuraavaksi taidan palata fiktion pariin todellisuutta pakoon.

The Rosie Result

Graeme Simsion:
The Rosie Result

Graeme Simsionilta ilmestyi tänä vuonna kolmas osa hänen erikoislaatuisesta genetiikan professori Don Tillmanista kertovaan kirjasarjaan. Ensimmäisessä osassa (The Rosie Project, 2012, suom. Vaimotesti, 2014) sosiaalisesti taidoton Don etsi itselleen kumppania tarkkaan määritellyn kyselylomakkeen avulla. Kriteerit räikeästi sivuuttava Rosie vei kuitenkin miehen sydämen. Seuraavassa osassa (The Rosie Effect, 2014, suom. Vauvatesti, 2015) australialaispariskunta muutti New Yorkiin ja Rosie järkytti miehensä kertoessaan olevansa raskaana. Samalla vaimotestiin liittyneellä perehtyneisyydellä Don ryhtyi tuolloin tutkimaan tulevan perheenlisäyksen kehitystä. Esille nousivat muistaakseni myös Donin lapsuudesta lähtien kokema toiseus ja erilaisuus ns. normaaleihin lapsiin.

Kolmas osa, The Rosie Result (2019), sijoittuu noin 10 vuotta edellisosaa myöhemmäksi, jolloin Donin ja Rosien poika Hudson on jo 11-vuotias, eikä ota uutista perheen muutosta takaisin Australiaan iloisesti vastaan. Hyvin koulussa pärjänneen pojan arvosanat alkavat laskea Melbournessa ja koulu ilmoittaa pojan saaneen hermoromahduksia, jotka viittaisivat autismiin. Don päättää luennollaan tapahtuneen selkkauksen jälkimainingeissa jättäytyä pois päivätyöstään ja keskittyä poikansa tukemiseen ja opastamiseen samoissa sosiaalisissa taidoissa, joissa Don on itse nuorena kompastellut.

Siinä missä aiemmissa osissa autismispektrumiin on vihjannut vain Donin käytös ja lyhyt pohdinta Asperger-piirteistä Vauvatestissä, trilogian viimeinen osa nostaa aiheen keskiöön, ja tällaisen asiasta tietämättömän lukijan mielestä aihetta yllättävän avoimesti ja monipuolisesti tutkien ja ihmetellen. Kirjassa käydään keskustelua mm. siitä, tuliko sanoa, että ihmisellä on autismi (kuin flunssa), vai että ihminen on autistinen. Lisäksi pohditaan, tarvitseeko ihminen autismi- tai Asperger-nimikettä itseään määrittelemään. Niin Donin yliopistolla kuin Hudsonin koululla ovat omat intressinsä diagnoosin saamiseksi, mutta Donia mietityttää suostuminen ulkoa annettavaan leimaan. Don tarkkailee poikaansa ja pitää kirjaa niin spektrumiin kuuluvista kuin kuulumattomista piirteistä Hudsonissa.

Aiemmissa Rosie-sarjan osissa minua on vaivannut hahmojen ohuus, ehkä lukuun ottamatta Donia. Sama ongelma kolmattakin kirjaa vaivaa - etenkin Rosien hahmon ohuus ihmetyttää, kun kyseessä kun on kirjojen eponyyminen hahmo. Vaikutuin kuitenkin kirjan kiinnostavasta ja varmasti monin tavoin kiistanalaisestakin aiheesta, enkä voinut olla tsemppaamasta nuorta Hudsonia. Kirjan loppu yllätti vielä Donin sivulauseenomaisella ilmoituksella. Ehdottomasti suosikkiosani ja ansiokas päätös sarjalle.

Olipa kerran äiti

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Näin Hesarissa jutun Helmi Kekkosen kirjasta Olipa kerran äiti (2019), joka kaiketi autofiktioksi luokitellaan. Nimensä mukaisesti Kekkonen kertoo kirjassaan äidiksi tulemisestaan ja äitinä olemisesta ensin yhdelle ja sitten kahdelle tyttärelle. Väliin mahtuu myös keskenmeno. Teoksessaan Kekkonen tuo esiin, kuinka jännitteistä ja asenteellista äitiyteen liittyvä puhe ja kirjoitukset usein ovat. Niistä ei löydy keskimaastoa hyvän ja huonon äitiyden välistä. Niinpä Kekkonen pyrkii itse kirjoittamaan äitiydestään vailla arvottamista, ja avaa siten tuuletusaukkoja äitiyspuheeseen.

En tarttunut kirjaan sinänsä hakeakseni raikasta tulokulmaa vaan oikeastaan vertaistuen tahi -kokemuksen vuoksi, mutta ehkäpä juuri Kekkosen lähestymistavan vuoksi vertaistuki toimikin. Vaikka ajatukset eivät ole minulle tai lähipiirin äideille uusia, ei haittaa, että joku kirjoittaa auki sen, että äitiyteen ei tarvitse kadota, oman itsensä saa säilyttää äitinäkin, ja että omaa tilaa saa tarvita. Olkoonkin, että ikävä lapseen iskee usein samantien, kun omaa tilaa ja rauhaa on viimein saanut.

Kekkonen nostaa esiin, kuinka paljon helpompaa onkaan kuvata lapsiperheen kauhuja kuin niitä onnen hetkiä, jotka saavat sydämen sykkyrälle. Ja kuitenkin kuinka kiellettyä äitipuheessa on tuoda esiin esimerkiksi ahdistumista lapsen ainaisesta läsnäolosta. Jotkin kohdat kirjassa osuivat ja upposivat, kuin omasta elämästään olisi lukenut. Toisia kohtia luin kiinnostavina kuvauksina Kekkosen äitiyden kokemuksista, jotka eivät olleet tuttuja itselleni. Kaikesta äitipuheesta kun ei aina ilmene se tosiasia, että jokainen äiti on erilainen ja eri tavoin hyvä tai huono, aivan kuten jokaikinen lapsikin on erilainen. Kekkosen kirja onnistuu jollain tapaa valottamaan tätä seikkaa yllättävän objektiivisesti huomioiden sen subjektiivisen luonteen. En voi kuin suositella.

Tähän hetkeen tämä oli eniten mieleen jäänyt ajatus kirjasta:

Ennen sanoin "jos kaikki menee hyvin", mutta en ikinä oikeasti ajatellut että olisi olemassa se jos, oli vain kun. Nyt tiedän paremmin. Nyt tiedän, että milloin tahansa mikä tahansa saattaakin mennä toisella tavalla, kaikki suunnitelmat muuttua.

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Indrek Hargla: Apteekkari
Melchior ja Gotlannin piru

HS:n kesädekkari katsauksessa virolaisnimimerkki Indrek Harglan teos Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Apteeker Melchior ja Gotlandi kurat, 2017, suom. 2019) oli saanut täydet viisi tähteä, joten kun bongasin sen Storytelin äänikirjavalikoimasta, otin kirjan samantien kuunteluun. Kirja on jo kuudes sarjassaan, mutta toimii mainiosti myös irrallaan aiemmista osistaankin, joskin niihin selvästi viitataankin silloin tällöin. Kirjasarjassa seurataan 1400-luvulla elävää tallinnalaista apteekkari Melchior Wakenstedea, joka ilmeisesti kerta toisensa jälkeen päätyy selvittämään murhia.

Gotlannin pirussa seurataan paitsi Melchioria, myös hänen samannimistä poikaansa, joka kertoo isälleen olevansa apteekkariopissa Lyypekissä, mutta onkin liittynyt salamurhaajien veljeskuntaan ja haikailee rakastettua Luciaansa, jonka isä uhkaa velkojaan vastaan kaupata tämän kilpakosijalle. Melchior Jr saa kuulla Gotlannin pirusta, salaperäisestä tappajasta, joka on matkalla Tallinnaan ja joka saattaa yrittää vahingoittaa isä-Melchioria. Varoituskirje tavoittaa isän, mutta apteekkarilla on muitakin huolia, kun asiat apteekissa ovat rempallaan ja kuoleva kauppias pyytää Mechioria selvittämään murhan, johon kauppias kertoo joskus sotkeutuneensa. Onneksi Piritan luostarin puutarhurina toimiva tytär Agatha näkee isäänsäkin tarkemmin, mihin isä on itsensä sotkenut.

Juoni ja rikokset kirjassa ovat aikamoisen kylmääviä ja raakoja, kuten ehkäpä elo ylipäätään tuona aikana. Kirjassa itse rikosjutun lisäksi kiinnostavinta on nimenomaan Harglan historiallisiin tosiasioihin tarkasti perustuva kuvaus 1400-luvun Tallinnasta ja Euroopasta laajemmin. Gotlannin pirun tapahtumat ajoittuvat tarkasti vuosiin 1432-1433, sillä tapahtumien taustalla vaikuttaa keväällä 1433 Tallinnassa suurta tuhoa aiheuttanut tulipalo. Tuon ajan maailmassa uskonnolla on merkittävä asema ja rikostentekijöillä julma kohtalo. Hirsipuussa on aina syytä killua jonkun varoittamassa muita pahantekijöitä. Ainakaan kuunnellussa muodossa pitkähkötkin kuvailut ajan tavoista eivät haitanneet, sillä oikeastaan ne ovat tarpeellinen vastapaino tyypillisen pintapuolisille henkilöhahmoille.

Educated

Tara Westover: Educated

Educated (2018, suom. Opintiellä) pääsi Barack Obaman viime vuoden kesälukulistalle. Eikä syyttä. Muistelmateos kertoo poikkeuksellisen hurjan kasvukertomuksen Tara Westoverista (s. 1986), jonka perhe elää Idahon vuoristossa survivalistimormoneina kaihtaen liittovaltiota, modernia lääketiedettä ja virallista koulutusta. Perheen seitsemästä lapsesta nuorimpana Tara saa syntymätodistuksensakin vasta 9-vuotiaana, jolloin kukaan ei enää muista lapsen tarkkaa syntymäpäivää. Puhelin perheeseen tulee sentään sen myötä, kun isä päättää, että äidin on ryhdyttävä kätilöksi, jotta lastenlasten syntymät voidaan hoitaa lähipiirissä - jollei maailmanloppu koita sitä ennen. Äiti valmistaa yrteistä homeopaattisia lääkkeitä ja eteerisiä öljyjä ja käy auttamassa lähialueiden synnytyksissä salaa, jottei liittovaltio saa tietää laittomasta kätilötoiminnasta. Samoja äidin tekemiä lääkkeitä käytetään niin palovammoihin kuin murtumiin.

Yksi isoveljistä kannustaa Taraa opiskelemaan itsenäisesti ja kuin ihmeen kaupalla Tara pääsee 17-vuotiaana suoraan yliopistoon. Alkaa maailman ja toisenlaisen totuuden paljastuminen. Tara joutuu kohtaamaan oman tietämättömyytensä, kun ei tunnista sanaa holokausti tai ei tiedä, kuka Martin Luther King Jr. on. Silti Idahon perhe pitää Taraa otteessaan vielä pitkään. On yllättävän vaikeaa irrottautua katsomaan isän luomaa maailmankuvaa ulkopuolelta ja todeta sen mahdottomuus. Yksi isoveljistä on väkivaltainen tavalla, joka nöyryyttää ja kovettaa Taran vuosiksi. Isä ei suostu näkemään veljen väkivaltaisuutta vaan näkee vian yksistään Luciferin ja sosialistien haltuun joutuneessa tyttäressään. Tässä maailmassa naiset ovat lähtökohtaisesti arveluttavia ja kuuluvatkin hellan ja nyrkin väliin. Samalla tytär jatkaa kouluttautumista Brigham Young Universityn jälkeen Cambridgessä, sitten vielä Harvardissa, aina väitöskirjaan saakka. Uuden maailmankuvan lisäksi Taran on pohdittava, voiko perhe olla jotakin muuta kuin omista vanhemmista ja sisaruksista koostuva yksikkö.

Westoverin tarina on niin hurja, että sellaista tuskin voisi vain keksiä. Kirjailija kerii auki lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan apunaan vuosien varrella kirjoittamansa päiväkirjat, jotka jälkikäteen paljastavat hänelle myös, kuinka nuori nainen on pyrkinyt kirjaamaan tapahtumat itselleen muistiin parhaiten päin, vähätellen veljensä väkivaltaa tai puolustellen isänsä outoa ja arvaamatonta ajatusmaailmaa. Tämä teos jää mieleen pitkäksi aikaa - ja saa tutkimaan Westoverin myöhempiä vaiheita. Löytyypä internetin syövereistä myös Taran äidin homeopaattisten lääkkeiden nettikauppa. Huh.

Manhattan Beach

Jennifer Egan: Manhattan Beach

Olen lukenut Jennifer Eganin kaksi aiempaa romaania, Sydäntornin (The Keep, 2006, suom. 2013) ja Aika suuren hämäyksen (A Visit from the Goon Squad, 2010, suom. 2012). Sydäntorni ei jättänyt suurta muistijälkeä, mutta koko romaanin muodolla leikittelevä Aika suuri hämäys iski kovaa. Mielenkiinnolla otin kuunteluun Eganin tuoreimman teoksen, Manhattan Beachin (2017), joka on myös suomennettu viime vuonna.

Manhattan Beach on muodoltaan hyvin perinteinen, joten uutta kikkailuteosta ei ole luvassa. Teoksen päähenkilö on Anna Kerrigan, joka asuu äitinsä ja vaikeasti kehitysvammaisen sisarensa kanssa New Yorkissa ja osallistuu sotaponnisteluihin työskentelemällä laivastolle. Annan isä on kadonnut jälkiä jättämättä ennen toisen maailmansodan alkua. Lapsuudestaan Anna muistaa yhteiset retket isänsä kanssa ammattiliiton asialla. Yksi retkistä suuntautui rikkaan liikemiehen, Dexter Stylesin kotiin. Aikuistuttuaan Anna kohtaa uudelleen Stylesin tämän yökerhossa ja uusi yhteys syntyy heidän välilleen. Mutta liittyykö Styles jotenkin isän katoamiseen? Annan ja Stylesin uuden tuttavuuden lisäksi seurataan Annan pyrkimystä päästä ensimmäiseksi naissukeltajaksi laivastoon.

Sukeltamiskoulutus ja harjoitussukellukset olivat mielestäni kirjan kiehtovinta antia, mutta olisin toivonut sitä jopa lisää kirjaan. Oikeastaan tuntui, että kirjassa oli paljon erilaisia aineksia: Annan ura ja perhetilanne, yksin jääminen kaupunkiin sisaren kuoltua ja äidin muutettua maaseudulle, isän bisnekset ja katoaminen, Stylesin perhe ja hämärät bisnekset. Ehkä joitain aiheista olisi voinut rajata suppeammaksi tai kokonaan pois, ja keskittyä syvemmin tiettyihin aiheisiin. Nyt kirjasta jäi hiukan sinne tänne säntäilevä tunne. Osittain tämän aiheutti myös se, että kirjassa on annettu ääni Annan lisäksi myös isä Eddielle ja Dexter Stylesille.

Aivan eivät siis odotukset täyttyneet Manhattan Beachin osalta, vaikka kiinnostava teos olikin aiheiltaan.

Storytel Reader ja tietokirjallisuusherätys

Sain jokin aika sitten lahjaksi Storytel Readerin eli Storytelin oman e-kirjojen lukemiseen (ja miksei kuuntelemiseenkin) tarkoitetun lukulaitteen. Nopeasti tilini kirjahylly alkoikin täyttyä mielenkiintoisista e-kirjoista. Valikoimani painottui itselleni hieman yllättäen tietokirjoihin. Ensin lukuun päätyi ajankohtainen Lapsiperheen parisuhdekirja (2019), jonka ovat kirjoittaneet Raisa Mattila ja Julia Thurén, jonka IG-elämää olen seuraillut jo jonkin aikaa.

Mattila ja Thurén käsittelevät kirjassaan monipuolisesti nimenomaan parisuhdetta lapsiperheessä. Käsittelyyn pääsevät niin parisuhteen talousasiat kuin ajankäyttö ja tietenkin kaikkeen tähän usein liittyvä riitely. Tekstiä piristävät haastateltujen kommentit, joskin tässä kohtaa on mainittava Readerin heikkous: se ei erottele paperikirjassa mahdollisesti eri fontilla tai sisennyksellä kirjoitettuja kommentteja itse leipätekstistä, joten välillä testiä luki jo jonkin aikaa, ennen kuin selvisi, ettei jompikumpi kirjoittaja nyt kerrokaan omasta parisuhteestaan. Kirja painottui jonkin verran ensi kertaa vanhemmiksi tuleviin käsittelemällä mm. odotusvaihetta. Näiltä osin "jo" 2-vuotiaan vanhempana käsitellyt aiheet olivat ehkä jo hieman ohi omalta kohdaltani, mutta toisaalta niitä pystyi vielä peilaamaan omiin kokemuksiin odotus- ja vauva-ajoilta.

Jatkoin Lapsiperheen parisuhdekäsikirjasta saumattomasti Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjaan (2018). Pidän Thurénin kirjoitustyylistä, joka on mukavan rentoa ja oikeastaan aika tuttua jo hänen Insta-storyistaan sekä Melkein kaikki rahasta -podcastista, jota olin kuunnellut jo aiemmin. Thurén on erikoistunut rahasta puhujaksi, ja rikkoo reippaalla tavalla hiljenemisen muureja kertoessaan palkastaan euromäärissä. Kirjassaan hän käsittelee palkan ja siitä puhumisen lisäksi kaikkea pikavipeistä kymppitonnin säästämiseen vuodessa, taloudellisesta väkivallasta sijoittamiseen. Kirja suorastaan koukuttaa ja saa pohtimaan omaakin rahankäyttöä monelta kantilta.

Rahasta etenin suoraan tiukkoihin ja sitäkin yllättävämpiin faktoihin, kun tartuin seuraavaksi Hans, Ola ja Anna Roslingin teokseen Faktojen maailma (Factfulness, 2018, suom. 2019). Teoksessa viime vuonna kuollut Hans Rosling iskee faktat pöytään ja paljastaa, kuinka ihmiset ovat juuttuneet näkemään maailman sellaisena, kuin se on ollut vuosikymmeniä sitten: jakautuneena kehittyneisiin ja kehitysmaihin. Fakta faktalta Rosling suorastaan lohdullisesti osoittaa, miten pielessä ihmisten kuva maailmasta onkaan. Hän myös käsittelee vääristymän syitä, mm. kuiluvaistoa, yleistämisvaistoa ja syyttelyvaistoa, jotka kaikki tavallaan estävät meitä näkemästä muuttunutta ja monimuotoista todellisuutta edessämme. Rosling osoittaa omatkin virheelliset tulkintansa pitkän ja värikkään uransa aikana, ja lopuksi neuvoo lukijoitaan ottamaan antamansa faktatietoisuuden opit käyttöön jokaisella elämänalueella.

Virkistävää lukea vaihteeksi ihan asiaakin, mutta seuraavaksi Reader saa taipua fiktioon.

Lasten planeetta & Poissa päiväjärjestyksestä

Ajauduin yllättäen tilanteeseen, jossa sekä lukemani että kuuntelemani kirja eivät oikein innostaneet. Kumpaakaan en sallinut itseni jättää kesken, joten välttelin niitä ja vetkuttelin kumpaakin vain omaksi harmikseni. Yllättävän tilanteesta teki se, etten osannut odottaa teosten ärsyttävän minua siinä määrin kuin ne ärsyttivät. Kirjailijoinakin olivat kuitenkin yksi suosikeistani, Knausgård, sekä Riikka Pulkkinen, jonka teosten parissa olen vähintäänkin viihtynyt.

Riikka Pulkkinen:
Lasten planeetta

Pulkkisen teoksessa Lasten planeetta (2018) tosin osan syystä saa niskoilleen kirjan lukija, joka ei jotenkin kerta kaikkiaan sytyttänyt. Tai vähintäänkin hän lukutyylillään korosti kirjan päähenkilön ärsyttävyyttä, mikä vaikutti koko teokseen. Kirja kuvaa naista, Fredrikaa, joka eroaa pienen lapsensa isästä. Takaumakertomuksessa päsmäröivä Fredrika auttaa psykoosiin ajautunutta siskoaan saamaan apua. 

Sinänsä kirjan aihe on mielenkiintoinen: parin sovinnollinen ero, syyllisyys erosta lapsen vuoksi ja erosta toipuminen. Mutta kuten sanottu, päähenkilö on hieman raskas ihminen makuuni. Hän päsmäröi sisartaan ja hän päsmäröi myös äitiydessään ja isän suhteessa lapseensa. En kerta kaikkiaan jaksa sellaisia hahmoja. Pätijöitä ja tosikkoja on jo tosielämässä riittävästi, pysykööt poissa fiktioistani.

Karl Ove Knasgård:
Poissa päiväjärjestyksestä

Knausgårdin esikoisteos Poissa päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998, suom. 2018) on juuri sitä: loistavan kirjailijan ensimmäinen tekele, johon on tungettu vähän kaikkea, jotta varmasti ei jää yhtäkään ideaa käyttämättä. Kirjassa on myös vastenmielinen aihe, lapsen hyväksikäyttö. Eikä mitenkään ulkokultaisesti kuvattuna, vaan hyväksikäyttäjän itsensä kuvaamana ja hekumoimana. Paikoitellen tämän lukeminen oli hyvin vaikeaa.

Osittain tarina liippaa hyvinkin läheltä Knasun omaa elämää ja etenkin Taisteluni 4:n tapahtumia Pohjois-Norjassa, jossa hän toimi yhden vuoden opettajana. Poissa päiväjärjestyksestä -romaanin päähenkilö on Henrik Vankel, joka päätyy samalla lailla opettajaksi pohjoiseen jonkinlaisen välivuoden verukkeella. Henrikillä on pientä värinää yläkerran naapurinsa ja kollegansa kanssa, mutta vielä hanakammin hän iskee silmänsä 12-vuotiaaseen oppilaaseensa Miriamiin. Miriam tuntee lapsekasta ihastumista myös opettajaansa,  mutta selvää on, että tyttö vikisee ja Henrik vie aina sänkyyn asti.

Tiiliskiviromaanissa siirrytään pohjoisesta pois maantieteellisesti ja ajallisestikin, kun Knausgård siirtyy kertaamaan Henrikin vanhempien kohtaamista ja päätymistä yhteen ja lopulta eroon. Myös vanhemmissa on selvästi jo samoja piirteitä kuin Taisteluni-kirjoissa esiintyvissä Knasun vanhemmissa. Vanhempien taustoituksen jälkeen kuvaillaan nuoren Henrikin kouluvuosia ja pohjoisesta palaamisen jälkeistä oleilua vanhassa kotikaupungissa. Loppupuolella sukelletaan myös Henrikin absurdiin uneen, jossa kerronta vaihtuu vinksahtaneeseen sinä-muotoon ja jossa maailma on aavistuksen vinksallaan muutenkin: tietokirjoista sinulle paljastuu, että Immanuel Kant onkin ollut lääkäri, Alexandrian kirjasto ei olekaan palanut ja Dante on ollut julma poliitikko.

Haparoivalta romaanissa tuntuu sen nimen toistaminen useaan otteeseen kirjan aikana. Muuten vain vastakarvaan hankaa se, että minkäänlaista moraalista hyvitystä tai ratkaisua ei kirjan loppu tarjoa - suorastaan päinvastoin. Kirjaa on siten turha koettaa lukea myöskään Henrikin hairahtumisena ja sen jälkeisenä taipaleena kohti parannusta tai anteeksiantoa. Inha nihkeys ei päästä irti. Voi Knasu, minkä teit.

Argonautit

Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelsonin teos on kokoaan suurempi, mitä henkilökohtaisin ja siksi suorastaan hengästyttävän rohkea kuvaus parisuhteesta, tai oikeastaan perheestä, jossa toinen vanhemmista, taiteilija Harry, ei halua identifioitua kumpaankaan sukupuoleen. Toinen vanhempi on Maggie, josta tulee ensin äitipuoli Harryn lapselle ja sitten äiti heidän yhteiselle lapselleen. Samalla kun kasvava sikiö muuttaa Maggien vartaloa, käy Harry läpi omaa muutostaan testosteronin ja rintojenpoistoleikkauksen avulla.

Nelson kirjoittaa poukkoillen vaiheistaan Harryn kanssa niin ennen kuin jälkeen lapsen saamisen. Hän pohtii äitiyttä ja "sodomiittisen äitiyden" olemusta. Hän ei ainakaan paljasta minkäänlaista kyseenalaistamista omassa seksuaalisuudessaan, vaan päin vastoin kuvaa uskomattoman avoimesti ja mutkattomasti mieltymyksiään. Kaikki tämä käy selväksi jo kirjan aloitusvirkkeestä.

Argonautit (The Argonauts, 2015, suom. 2018) on kuin raikas henkäys Trumpin Amerikassa: se on avoin, keskusteleva, rohkea, oikeudenmukainen, feministinen ja syvästi sivistynyt. Helmi kirjaksi.

Ihmettä kaikki

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki (2018) on kevyesti peitelty omakohtainen tarina perheen kolmannen lapsen vaikeista syntymää edeltäneistä ja seuranneista vaiheista. Päähenkilöt ovat saaneet uudet nimet, perheen pojat esimerkiksi ovat saaneet kirjalliset nimensä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä. Perhe odottaa iltatähteä, kun raskauden puolivälissä selviää, että kohdussa ei juurikaan ole lapsivettä, jota sikiö tarvitsee keuhkojensa kehittämiseen. Seuraa piinallisia viikkoja, joina vanhemmat jännittävät tilanteen kehittymistä ja pohtivat mahdollista päätöksenteon hetkeä. Lopullinen ratkaisu - sillä sitä se nimenomaan on - on kaikessa steriiliydessään tiukkaa luettavaa.

Perhe saa vielä uuden mahdollisuuden, mutta jälleen edessä on uudet vaarat: kaksosraskaus. Nämä Janoschin hahmojen mukaan nimetyt vauvat sinnittelevät juuri ja juuri riittävän pitkälle, mutta syntyvät reilusti ennenaikaisina ja vain kilon painoisina. Seuraa viikkoja tehohoidossa ja senkin jälkeen osastolla. Miten iloita vauvoista, tai ottaa vastana onnitteluita, kun koko ajan on huoli takapakista ja yllättävistä ongelmista. Yhtä lailla lopulta kotiutuminenkin jännittää: irtautuminen monitoreista ja hoitajista on laitostumisen jälkeen pelottavaakin.

Itkosen kuvauksessa on niin paljon tuttua, vaikka oma lapseni syntyikin täysiaikaisena. Toisenlaiset ongelmat pitivät hänet kuitenkin ensin teho-osastolla ja sitten vuodeosastolla elämän ensimmäiset reilut kaksi viikkoa - lopulta vain pieni maistiainen siitä, mitä pikku karhu ja pikku tiikeri ja lukemattomat muut pikkuiset ja heidän vanhempansa ovat saaneet kokea. Se sai kuitenkin arvostamaan elämistä maassa, jossa muutamalla satasella lapseni sai parasta mahdollista hoitoa ympäri vuorokauden. Se sai myös tajuamaan Itkosen tavoin, että kaiken maailman ihokontaktit, perhepedit ja lapsentahtisuudet ovat oikeasti luksusta, johon ei aina ole mahdollisuutta.

Itkonen lahjoittaa kirjasta saamansa tekijänpalkkiot Husin vastasyntyneiden teho-osastolle.

Becoming

Michelle Obama: Becoming

Storytel saa pisteet kotiin, sillä heti julkaisuhetkellä sen valikoimaan ilmestyi Michelle Obaman elämäkerta Becoming (2018) kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Kyllä kiitos!

Michelle Obama kertoo tarinansa kronologisesti lapsuudestaan lähtien kohti tunnettuja vaiheita presidentti Barack Obaman vaimona. Elävästi hän kuvaa lapsuuttaan Chicagon South Sidella, eli kaupungin ns. ränskällä puolella. Isä ja äiti kannustavat Michelleä ja tämän veljeä olemaan kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta ja tukevat heitä opinnoissa aina Princetonin ja Harvardin huippuyliopistoihin asti. Michellestä tulee hyvin tienaava asianajaja, joka saa tutoroitavakseen lakifirmaan kesäperhoseksi palkatun Barackin.

Kutsumus vie Michellen lakifirmasta kaupungintalolle ja erilaisiin osallistaviin projekteihin. Samalla Barack alkaa luoda poliittista uraansa ensin paikallistasolla, sitten senaattorina ja lopulta Michellen mielestä turhankin nopeasti jo presidenttiehdokkaana. Kirjassa Michelle sanoo, että lapsiensa tähden hän olisi nähnyt Barackin ryhtyvän presidenttipeliin vasta vuoden 2016 vaaleissa. Lapset ovatkin Michellelle prioriteetti - olivat ne sitten omia tai muiden. Kaikki hänen presidentin puolisona tekemänsä aloitteet 
liittyvät tavalla tai toisella lapsiin tai nuoriin. Tunnetuin hänen aloitteistaan, Valkoisen talon pihalle perustettu kasvimaa, on osa hänen lapsuusajan lihavuutta ehkäisevää projektiaan.

Michelle Obama kertoo tarinansa vaikeatkin kohdat tyynellä, hyvin artikuloivalla äänellään, mutta kantaa äänessään myös lämpöä ja huumoria ja heittäytymistäkin, kun esimerkiksi laulaa katkelman Stevie Wonderin kappaleesta "You And I". Sivistys ja arvokkuus puskevat läpi niin, ettei voi kuin vaipua synkkyyteen verratessa Obamoita nykyiseen presidenttipariin. Toisaalta Michelle osaa olla myös kipakka, sillä häntä eivät estä Barackin tavoin presidentilliset pyrkimykset sovinnollisuuteen. Hän kertoo, mitä mieltä on nykyisestä presidentistä ja hyvällä syylläkin: kaiken muun pelon lietsonnan ohessa Trump oli kärkijoukoissa epäilemässä Obaman amerikkalaisen syntymätodistuksen aitoutta ja usutti siten puheillaan vietävissä olevia kannattajiaan Obaman kimppuun.

Becoming on todella mielenkiintoinen kurkistus paitsi Valkoisen talon kulisseihin, myös mustaan Amerikkaan ja rakenteelliseen rasismiin, jonka ylittäminen on mahdollista, mutta joka on silti yhä pysyvä osa Yhdysvaltoja. Kirja valaa myös uskoa siihen, että Amerikasta löytyy vielä sivistystä ja viisautta. Ihana Miche!

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti:
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Olen kuullut monesta tuutista hehkutusta Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) - 
kirjasta, jolla on jälleen yksi näistä nimistä, joista kykenen muistamaan lähinnä ensimmäisen sanan. Pirjo Heikkilä oli lukenut kirjan pikavauhtia ääneen, joten pääsin kuuntelemaan teosta saman tien ilman odottelua yli nelinumeroiseksi venyneessä kirjaston varausjonossa. Jälleen kerran on pakko hehkuttaa Storytelia ja kiittää kustantajien intoa tehdä teoksistaan äänikirjoja yhä nopeammin. Näin ikiväsynyt, väliaikaisesti(?) keskittymishäiriöinen ja vapaa-ajaton ruuhkavuosien eläjäkin saa nauttia kirjallisuudesta.

Mutta siis itse teokseen. Savonlahden teoksen päähenkilö on kolmekymppinen kalliolaisnainen, joka ajelehtii elämässään ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vapaan toimittajan ura on kuivunut kasaan ja päähenkilö etsii laiskasti töitä, mutta lähinnä syö sipsiä ja Thai cubeja, vippaa rahaa läheisiltään ja murehtii päättynyttä lyhytkestoista parisuhdettaan. Vellomisen lisäksi maistuu uni ja nihkeät tosi-tv-ohjelmat. Ylipäätään päähenkilön maailmasta välittyy kertakaikkisen tahmea kuva: ruoka, uni Ketipinorien voimalla, ihmissuhteet, työnhaku, jopa kuivashampoo, jonka avulla voi olla vielä yhden päivän käymättä suihkussa.

Kirjaa kuunnellessa ei ainakaan voi saada mitään suuria voimaantumisen kokemuksia. Sen sijaan tunsin, että kuuntelu paikoin masensi ja veti mukanaan sipsinhimoiseen oman navan tuijotteluun ja itsesääliin. Ehkä on niinkin, että kun elämässä on nykyisin ihminen, jonka vuoksi on jaksettava käydä töissä ja jonka takia ei voi vain yksinään sännätä ulkomaille tai jäädä koko päiväksi sänkyyn, alkaa Savonlahden kirjan päähenkilö tuntua melko kaukaiselta hahmolta, vaikka toki hänen kokemuksissaan on paljon tuttuakin. Savonlahti kirjoittaa vetävästi ja Pirjo Heikkilä on täydellinen ääni hahmolle.

Mythos

Stephen Fry: Mythos

Stephen Fryta on aina mukavaa ja sivistävääkin kuunnella. Tällä kertaa Fry oli ilokseni lukenut äänikirjaksi omat versionsa Kreikan myyteistä. Mythos (2017) ei ole mikään moderni tulkinta, vaan hellävarainen kerronnallistaminen ja siinä ohessa valtavan mielenkiintoinen annos kulttuurihistoriallista etymologiaa. Myyttinen Kreikka ja sen hahmot ovat tuottaneet valtavan määrän sanastoa ja käsitteistöä, joka näkyy ja tuntuu englannissa, mutta myös suomessa mm. erilaisia tieteenaloja kuvaavissa sanoissa.

Myytit ovat silkkaa saippuasarjaa juonitteluineen ja rakkauskuvioineen. Väkivaltaa, mielivaltaa ja intohimoa on riittämiin. Silti Fry löytää myös sangen inhimillisiä piirteitä myyttien hahmoista. Mielenkiintoisimpien joukossa ovat eläinten tai kasvien synnystä kertovat myytit. Suorastaan yllättävän ajankohtainen on tarina mestarikutoja Arachnesta, joka kilpailee taidoissaan jumalatar Athenea vastaan ja kuvaa kankaissaan jumalten tapoja hyväksikäyttää kuolevaisia naisia (#metoo). Yleensä jumalia vastaan kilvoitteleville kuolevaisille käy myyteissä surkeasti, mutta Athene muuttaa Arachnen lopulta hämähäkiksi, joka saa jatkaa kudontaansa tästä ikuisuuteen. Ehkäpä tämä oli jonkinlainen myötätunnon osoitus naiselta naiselle.

Fry kuvailee myös mm. Melissan muuttumisen mehiläiseksi ja lukuisia tuttuja myyttejä Midaksesta Sisyfokseen. Jännittäviä ovat myös myyteistä vanhimmat, maailman syntyä kuvaavat myytit Uranoksesta ja Gaiasta, sekä heidän lapsestaan Kronoksesta, joka söi omat lapsensa Zeusta lukuun ottamatta.

Hullunkuriset ja usein varsin traagisetkin tarinat veivät mukanaan, ja kirja loppui suorastaan kesken kaiken, vaikka olikin yli 15-tuntinen. Käsittelemättä jäivät ns. tuoreemmat tarinat Odysseuksesta, Troijasta jne. Jatkoa odotellessa, Stephen..?

Hertta & Pintti

Heidi Köngäs; Hertta

Kuulokkeisiin on päätynyt kotimaista kirjallisuutta viime aikoina. Melko sattumalta otin kuunteluun Heidi Köngäksen Hertta-romaanin vuodelta 2015. Teos kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen Hertta Kuusisen tarinan painottuen vuosiin 1939 - 1948. Hertta vapautuu vuosien vankeudesta vähän ennen talvisodan alkua, ja on palava kommunismin aatteessaan. Kommunistien piireissä Hertta, Terijoen hallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen tytär, tapaa maanviljelijä-toimittaja Yrjö Leinon, johon rakastuu palavasti.

Ilmeisesti kirjan spekulatiivisimmassa näkökulmassa seurataan Yrjö Leinoa ja tämän salaisia, velkaantumiseen kytkeytyviä syitä pysyä Hertan lähellä. En tiedä, miten paljon Köngäs on Leinon hahmoon kerännyt tosielämän piirteitä, mutta aikamoinen douche ukkeli on hygienianeurooseineen ja täysin omaan mukavuuteen keriytyvine valintoineen. Vannoutunut absolutisti jää Köngäksen kuvauksessa omien salaisuuksiensa taakan alle ja muuttuu ministerin salkun saatuaan rappioalkoholistiksi.

Ei Hertankaan kuva missään nimessä ole kaunisteltu. Kommunismikuplassaan hän ei näe mitä tapahtuu hänen omalle Venäjän puolelle jääneelle perheelleen, mukaan lukien hänen rakkaimmalleen, omalla Juri-pojalle. Hertassa on samanlaista poteroitumista ja sokeutumista omalle näkemykselleen kuin mitä tuntuu olevan liikkeellä nykyaikanakin.

Jännittävä, kuohuttavakin ja ajatuksia herättävä katsaus Suomen historiaan ja ns. vaaran vuosiin. Taidanpa ottaa kuunteluun lisääkin Köngästä.

***

Tommi Kinnunen: Pintti

Hertan jälkeen pääsin kuuntelemaan Tommi Kinnusen tuoreinta, kolmatta romaania, Pinttiä (2018). (Yksisanaisia kirjannimiä - mahtavaa!) Pintin tapahtumat käynnistyvät ajallisesti oikeastaan suoraan siitä, mihin Hertassa jäätiin, vuoteen 1949, jolloin sotien jälkimainingit tuntuvat yhä. Romaani on lasitehtaan ympärille kasvaneessa kylässä tapahtuva kolmen päivän romaani, jonka jokaisena päivänä seurataan yhtä Tyynelän sisarusparven jäsentä.

Tarinan aloittaa Jussi, sisarusparven vanhin, joka on ”hidas”, kuten häntä ehkä lempeimmin kuvataan. Jussi auttelee lasitehtaalla, mutta joutuu päivittäin toisten pilojen kohteeksi ja kokee liialliset hajut, värit ja äänet hankalina. Perheeseen kuuluvat äidin kuoltua ja isän muutettua Amerikkaan siskot Helmi ja Raili, Helmin ranskalaispuoliso Reko ja heidän pieni tyttärensä Saara. Jussi sairastaa ”kaatumatautia” ja kohtauksen tullessa hän näkee hiirten kaivautuvan lasimurskeen läpi maan pintaan samalla repien itsensä verisiksi.

Seuraavan vuoden talvena seurataan Helmiä kohtalokkaana päivänä, joka vaikuttaa suuresti kylään ja sen ihmisiin. Helmi ei haaveile suurista, mutta toivoisi silti elämäänsä jotain kaunista. Kiinnostavimmaksi hahmoista nousee kolmantena päivänä ääneen pääsevä Raili, joka on sodan aikaan asunut hetken aikaa Helsingissä ja palannut sieltä huonon maineen kanssa. Hän haluaa tehdä eikä jossitella, mutta pitää sisällään paljon asioita, joista ei ole voinut puhua tai muut eivät ole halunneet kuunnella. Jussia ja Saaraa hän rakastaa, jopa siinä määrin, että pitää kuollutta isää hengissä kirjeissä Jussia varten.

Kinnusen tyylin tunnistaa jo. Edelleen hän on (mies)kirjailijana taitava kuvaamaan monenlaisia (nais)hahmoja ja nostamaan heitä pääosaan. Kertomus ajoittuu vuosiin, jolloin naiset joutuivat palaamaan vanhaan rooliinsa, kun miehet ovat enemmän tai vähemmän traumatisoituneina palanneet takaisin tehtaalle ja hommiin, joita naiset olivat päässeet tekemään sodan aikana. Naisten on salattava sodan vuosina kertynyt taito, riemu ja ylpeys opituista taidoista.

En voi olla pitämättä tästäkään Kinnusen teoksesta: kuten Neljäntienristeyksessä (2014) ja Lopotissa (2016) hahmot kantavat ja vievät mukanaan toiseen aikaan ja paikkaan.