Unbreakable - Kami Garcia

Nimi: Unbreakable 

Trilogia/sarja: The Legion, #1

Kirjailija: Kami Garcia

Kustantaja: Little, Brown Books for Young Readers

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 305 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★☆☆☆☆ 

Juonikuvaus: Kennedy Waters didn't believe in ghosts, until one tried to kill her.

      When Kennedy finds her mother dead, her world unravels. Then she meets gorgeous indentical twins Jared and Lukas Lockhart who reveal that her mother was part of the Legion, a secret society responsible for protecting the world – a society whose five members were all murdered on the same night.

      Now the Lockharts need Kennedy's help to track down the evil being responsible. Will they be able to destroy it before it kills again?

Ajatukseni: Olipa kerran kaksi veljestä, jotka pienestä pitäen koulutettiin metsästämään yliluonnollisia olentoja ja tuhoamaan ne...

He ottavat työnsä vakavasti. He ovat elämänsä aikana oppineet käsittelemään kaikenlaisia aseita, tekemään paholaisansoja, suorittamaan manauksia ja tuhoamaan pahuutta. He ovat loistavia työssään.

Kun he menettävät isänsä, he ymmärtävät olevansa nyt yksin ja heidän täytyy varmistaa toistensa selustat. Mutta heidän välillään on myös jännitettä kaiken tapahtuneen jäljiltä.

He lähtevät apuriensa kanssa metsästämään voimakasta demonia, joka tappoi heidän isänsä ja joka tähtää metsästäjien täyteen tuhoon ja pahuuden voittoon.

Jos tuo demoni onnistuu aikeissaan, koko maailma on vaarassa tuhoutua.

Osaatteko jo arvata, mistä tarinasta puhun? Veikkasitteko Supernaturalia? Väärä vastaus.

Puhun tietenkin tästä todella ainutlaatuisesta ja omaperäisestä Kami Garcian, The Caster Chronicles -sarjasta tutun kirjailijan uutuuskirjasta, Unbreakablesta.

 

Veljesten nimet ovat Lukas ja Jared(!) Winchester Lockhart, jotka pelastavat päähenkilömme Kennedy Watersin kummituksen kynsistä. He kertovat, että Kennedyn perässä on vaarallinen demoni Azazel Andras, joka haluaa saada Kennedyn kynsiinsä. Miksi? Ei mitään hajua.

Kennedy lähtee kaksoisveljien mukaan turvapaikkaan, jossa hän tapaa kaksi muutakin metsästäjäteiniä. Toinen heistä on hyvin älykäs tietokonenero nimeltä Ash Priest ja toinen on Jo Alara, joka tunsi aina kuuluvansa metsästäjien joukkoon. Nämä viisi muodostavat The Legionin, teinien Ghostbusters-ryhmän, joiden tehtävänä on suojella maailmaa pahuudelta.

Tiedättekö, mikä on mielestäni kaikkein kiusallisin kolmiodraama? Veljeskolmiodraama. Minun tekee mieli juosta huutaen karkuun, kun kaksi veljestä rakastuu samaan tyttöön. Minusta se on niin kiusallista. On ilmiselvää, että veljesten välit rakoilevat, kun tyttö seilaa heidän välillään ja mitä todennäköisimmiten he ajautuvat jossain vaiheessa nyrkkitappeluun tuon tytön vuoksi.

Kuten sanoin: kiusallista.

Kennedy Waters ei tietenkään voinut sille mitään, että hän oli niin todella armottoman ihana, että molemmat Winche- siis Lockhartin veljeksistä halusivat hänet. Kennedy oli aina pitänyt itseään outona ja tiennyt ettei koskaan voisi sopia muiden joukkoon, koska hänessä oli jotain pahasti vialla.

Hänellä on... valokuvamuisti.

Kennedy ei voi olla rypemättä itsesäälissä. ”Olen niin erilainen! Olen outo! Friikki!” Kyllä, valokuvamuisti ilmiselvästi tekee hänestä erilaisen. Hän kuluttaa aikaansa ulisemalla yöhön sitä, miten hyödytön hän on ja ettei kukaan halua häntä, vaikka molemmat noista herkkupeppukaksosista juoksevat kieli pitkällä hänen perässään.

Kuitenkin Kennedy on täysi luonnonlahjakkuus aaveiden tuhoamisessa, vaikka 17-vuotisen elämänsä aikana ei ole koskaan edes pidellyt asetta tai tiennyt, mitä tarkoittaa EMF. Mutta ei, Kennedy ei tajunnut omaa mahtavuuttaan. Hän vain oli niin erilainen. Minä en ahdasmielisyyksissäni kyennyt ymmärtämään hänen kärsimystään.

Minun olisi pitänyt lukea takakansi paremmin ennen kuin aloitin lukemisen. Tässä kirjassa ei nimittäin ole pelkkää veljeskolmiodraamaa, mutta myös insta-love-versio sellaisesta. Liian myöhään tajusin, mitä olisi tulossa...

Ja sitten se oli siinä.

Oli jo liian myöhäistä pelastautua.

Ainoa hahmo, josta tässä koko katastrofissa pidin oli Alara. Hänen isoäitinsä oli haitilainen voodoo-papitar, joka opetti Alaralle kaikenlaista riimuista ja niiden merkityksistä. Alara vaikutti ainoalta hyvältä hahmolta tuossa teinilaumassa. Alara ansaitsee tälle kirjalle puoli tähteä. Toinen puolikas tulee hienosta kannesta.

Tässä oli hädin tuskin mitään juonta. Kaikki tuntui olevan vain revitty Supernaturalin selkänahasta. Teinilauma yrittää suojella maailmaa, mutta ryssivät asiat todella pahasti. Unbreakablen loppu oli kuin suoraan neljännen kauden päätösjaksosta.

Minulla ei ole mitään muuta sanottavaa tästä kirjasta. Tämä oli pelkkä typerä klooni Supernaturalista eikä kukaan sarjaa katsonut voi luettuaan tämän kirjan väittää, etteivätkö nuo samankaltaisuudet olisi olleet ihan oikeasti huomattavia. Kuinka hiivatissa tällainen kirja ollaan voitu julkaista?

Kami Garcialle terveisiä. Näin räikeää kopiointia? Ihan todellako?

Rakkaat ihmiset, skipatkaa tämä kirja ja katsokaa mieluummin Supernaturalia. Ihana sarja. Aivan loistava. Lempisarjani koskaan.

Käytin ensimmäisen kerran gifejä. Jotain erilaista välillä.

Gifit täältä.

Lukunäyte: Chapter 1, Sleepwalker, sivu 4

A Silhouette emerged from behind a stone cross.

      I jumped, a tiny gasp escaping my lips. ”Sorry.” My voice wavered. ”I'm looking for my cat.”

      The stranger didn't say a word.

      Sounds intensified at a dizzying rate – branches breaking, leaves rustling, my pulse throbbing. I thought about the hundreds of unsolved crime shows I'd watched with my mom that began exactly like this – a girl standing alone somewhere she shouldn't be, staring at the guy who was about to attack her.

      I stepped back, think mud pushing up around my ankles like a hand rooting me to the spot.

      Please don't hurt me.

      The wind cut through the graveyard, lifting tangles of long hair off the stranger's shoulders and the thin fabric of a white dress from her legs.

The Legion –sarja

Unbreakable (2013)

Unmarked (2014)

Kauhun ja kauneuden valtakunta - Libba Bray

Nimi: Kauhun ja kauneuden valtakunta

Alkuteos: A Great and Terrible Beauty

Trilogia/sarja: Gemma Doyle, #1

Kirjailija: Libba Bray

Kääntäjä: Laura Honkasalo

Julkaisuvuosi: 2003 (suomeksi 2007, WSOY)

Sivuja: 360 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Gemma Doyle on 16-vuotias, kun hänen lapsuutensa päättyy dramaattisesti. Perhe ja koti Intiassa vaihtuvat Lontoon liepeillä sijaitsevaan Spencen sisäoppilaitokseen. Viktoriaanisen ajan Englanti tiukkoine käyttäytymissääntöineen ja yhteskuntaluokkineen saa Gemman tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Voimakkaat mielipiteet ja terävä kieli eivät kuulu vallitseviin hyveisiin, ja sisäoppilaitoksen tehtävä on muokata kasvattinsa ajan naisihanteen mukaiseksi. Menneisyydestä jäävät muistoksi vain piinaava syyllisyys äidin kuolemasta ja kuin tyhjästä ilmestyvät salaperäiset näyt.

      Gemma kiinnostuu mystisestä salaseurasta, Neitokunnasta, johon hänen äidillään on ollut yhteys: hän löytää oven tuntemattomiin valtakuntiin, missä hän ystävineen on vapaa maanpäällisistä huolista. Mutta kun portit on kerran aukaistu, mahtavat voimat pääsevät valloilleen... Pystyykö Gemma hallitsemaan pelottavia kykyjään, joista hän ei ole ollut tietoinen? Ja antavatko ne vastauksia menneisiin tapahtumiin vai johtavatko kohti tuntemattomia vaaroja?

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä.

Pidin Kauhun ja kauneuden valtakunnasta enemmän kuin aluksi luulin tulevani pitämään. Ensimmäiset sata sivua eivät olleet mitenkään päätä huimaavan jännittäviä, mutta siitä eteenpäin tarina muuttui koukuttavammaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Eilen en millään saattanut laskea kirjaa käsistä ja siinähän ne pari sataa viimeistä sivua lennähtivät ohi ihan huomaamatta.

Gemma Doyle oli 16-vuotias, kun hän todisti äitinsä murhan. Hän jättää kotinsa Intiassa ja muuttaa Englantiin vain kirjautuakseen sisään syrjäiseen Spencen sisäoppilaitokseen, jossa muovataan tytöistä nuoria naisia valmiina avioliittoon viktoriaanisen ajan naisihanteen mukaisesti. Samaan aikaan Gemma alkaa kokea kummallisia asioita, kuten näkyjen näkemistä ja äänten kuulemista. Muistot äidin kohtalosta aiheuttavat hänelle syyllisyydentuntoa ja tekevät sopeutumisesta Spenceen vaikeaa. Gemma saa kuitenkin ystäviä, joiden kanssa hän alkaa tehdä tuttavuutta salaperäisen Neitokunnan kanssa. He kokevat aitoa taikaa mystisissä valtakunnissa ja saavat nauttia voittamattomuuden tunteesta. Mutta kun pelottavia asioita alkaa tapahtua, joutuvat tytöt – ja eritoten Gemma – miettimään uudestaan tekojaan ja millaisia seurauksia niillä voi olla.

Tosiaan, jopa yllätyin, miten paljon päädyinkin tykkäämään tästä kirjasta. Pidin siitä, että tarina sijoittui viktoriaaniseen aikaan, 1800-luvun lopulle, mutta samalla kiristelin hampaita lukiessani senaikaisten tyttöjen käytösnormeista ja siitä, että avioliitto on kaikkein tärkeintä, mitä tyttö voi elämässään saavuttaa. Nainen on käytännössä pelkkä kynnysmatto ja koriste aviomiehensä käsikynkässä ilman oikeaa sanan- tai päätäntävaltaa, koska liika vapaus sekoittaisi naisparkojen päät. Avioliitoton nainen ja vielä sellainen, joka kykenee itsenäiseen ajatteluun? Mikä suunnaton häpeä! Voi juma niitä tuonaikaisia arvoja...

Bray kirjoitti sinänsä uskottavasti tuosta ajankohdasta, mutta ei aukottomasti tai täysin totuudenmukaisesti. Eikä siinä mitään, jollakin tavalla pitää asioita hieman väritellä, että se palvelisi tarinan tarkoitusperiä paremmin. En liiemmin häiriintynyt epäkohdista, kuten teinityttöjen öisistä seikkailuista metsässä, välillä hyvinkin seksuaalisesta kielenkäytöstä tai nenäkkyydestä. Annoin niiden mennä ohitse ja päätin nauttia tarinasta.

Gemma oli päähenkilönä miellyttävä. Hän ei purematta niele Spencen sisäoppilaitoksen oppilailleen syöttämää hienon naisen käytösetikettiä, hän kieltäytyy lähtemästä mukaan pinnalliseen tavoitteenani-on-vain-saada-hyvä-aviomies-kaakatuksiin ja toimii enemmissä määrin oman päänsä mukaan. Minä pidin Gemmasta, vaikka hänelläkin oli omat angstiset rasittavat hetkensä.

Minusta on aina niin mukava lukea tyttöjen välistä aitoa ystävyyttä, joka ei katkea turhuuksiin, kuten mustasukkaisuuteen, sinä-veit-poikaystäväni-lätinään tai muuten vain selkäänpuukotuksiin ja kaksinaamaisuuksiin. Nuorten aikuisten kirjoihin tarvitaan enemmän aitoa ystävyyttä saman sukupuolisten välillä! Tässä kirjassa minusta tuntui, että Gemman ja tyttöjen välille voisi syntyäkin ihan oikeasti ystävyyttä ja hyvät pohjat sille annettiinkin.

Eniten tässä kirjassa pidin tapahtumaympäristöstä. Bray kuvaili ympäristöä todella hyvin ja pystyin näkemään mielessäni Spencen, metsän, valtakunnat ja muun. Yliluonnollinen osuus tässä kirjassa oli myös mielenkiintoinen. Mukana on paha olento, Kirke, joka vaanii Gemmaa, valtakunnat, jotka ovat maailma maailmojen välissä ja salaisuuksia, jotka vaativat tulla selvitetyiksi. Kyllä tässä myös sitä romanssinpoikasta löytyy, mutta se tuntui olevan enemmän seksuaalista jännitettä kuin ihastumista ja rakastumista.

Kaiken kaikkiaan minulla jäi hyvä maku suuhun. Trilogian kahta muuta osaa ei ole suomennettu, mikä ihmetyttää hiukan, mutta onneksi kirjastosta kuitenkin löytyy jatkot englanniksi ja pääsen lukemaan Rebel Angelsia hetimmiten. Suosittelen tätä niille, joita kiinnostaa historiallinen fantasia!

Lukunäyte: 2. luku, sivut 18-19

Gemma.

      Tummanpunainen verilammikko leviää hänen elottoman ruumiinsa alle. Veri imeytyy pölyisiin halkeamiin maassa. Veri tuo mieleeni Kalin, pimeän jumalattareen, joka haluaa vuodattaa verta ja murskata luita. Kali tuhoaja. Suojeluspyhimykseni. Suljen silmäni, jotta näky katoaisi.

      Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta.

      Kun avaan silmäni, äiti on edelleen siinä. Hän tuijottaa minua syyttävästi. Minulle on ihan sama, vaikka et enää ikinä tulisi kotiin. Se oli viimeinen asia, jonka sanoin äidilleni. Ennen kuin pakenin hänen luotaan. Ennen kuin hän lähti perääni. Ennen kuin näin hänen kuolemansa. Käsivarteni ja jalkani ovat turtia. Vajoan maahan niin että äitini veti tahraa parhaan leninkini helman ikuisiksi ajoiksi. Huuto, joka on ollut vankina sisälläni, purkautuu ilmoille lujaa kuin yöjuna.

      Samalla hetkellä taivas repeää ja sade kuohuu maahan. Se hukuttaa alleen kaikki äänet.

Gemma Doyle –trilogia

A Great and Terrible Beauty | Kauhun ja kauneuden valtakunta (2003/2007)

Rebel Angels (2005)

The Sweet Far Thing (2007)

Bridge to Terabithia - Katherine Paterson

Nimi: Bridge to Terabithia

Kirjailija: Katherine Paterson

Kustantaja: Trumpet Club

Julkaisuvuosi: 1977 (tämä versio 1996)

Sivuja: 142 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Jess Aarons' greatest ambition is to be the fastest runner in his grade. He's been practicing all summer and can't wait to see his classmates' faces when he beats them all. But on the first day of school, a new girl boldly crosses over to the boys' side and outruns everyone.
      That's not a very promising beginning for a friendship, but Jess and Leslie Burke become inseparable. Together they create Terabithia, a magical kingdom in the woods where the two of them reign as king and queen, and their imaginations set the only limits. 

Ajatukseni: Bridge to Terabithia eli Silta salaiseen maahan on todella kaunis ja mielikuvituksellinen, mutta myös sydäntä särkevän surullinen tarina kahdesta ystävästä, Jessistä ja Lesliestä, jotka löytävät metsästä salaisen maailman, Terabithian, jossa he ovat valtiaita. Tuo maailma yhdistää heitä ja luo heidän välilleen rikkumattoman ystävyyden, kunnes tragedia repii heidät erilleen. Surun murtamana toinen ystävyksistä joutuu jatkamaan yksin Terabithian tarinaa ja yrittää vaalia rakkaan ystävänsä muistoa.

Nappasin tämän mukaan kirjastosta hetken mielijohteesta. Olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja ja pakko kyllä sanoa, että siinä on aivan ihana filmatisointi, joka noudattaa uskollisesti kirjan juonta ja onnistuu vangitsemaan tarinan sadunomaisen hengen kauniisti. Kyynel tulee silmään joka kerta, kun tähän tarinaan sukellan, joko elokuvan tai sitten nyt tämän kirjan muodossa.

Bridge to Terabithia käsittelee tärkeitä aiheita lapsen silmin. Ystävyys, mielikuvitus, kuolema, suru, selviytyminen – näitä kaikkea löytyy tästä tarinasta. Erityisesti minua kosketti se, kuinka hienosti Katherine Paterson osasi punoa kaikki nämä teemat yhteen niin luonnollisella, mutta myös lempeällä tavalla. Kuolema koskettaa oli minkä ikäinen tahansa, ja Paterson osasi niin koskettavasti kertoa tunnemyrskystä, jonka parhaan ystävän menettäminen kymmenvuotiaan sisällä aiheutti.

Pidin molemmista päähenkilöistä, Jesse 'Jess' Aaronsista ja Leslie Burkesta. Jess on ainoa poika neljän siskon keskellä eikä hän ole oikein koskaan saanut kunnollista lämmintä halausta isältään. Jessin päivät kuluvat samaa kaavaa aina: juoksemista, piirtämistä, maatilatöitä ja yksin oloa. Häntä on aina pidetty outona eikä hän tunne oloaan kotoisaksi edes perheensä kesken. Kaikki muuttuu, kun Jess tapaa uuden tytön, räväkän Leslien, joka on niin erilainen että melkein silmiin pistää. He täydentävätkin toisiaan, ja Leslie saa Jessistä esiin aivan uuden puolen, joka uskaltaa unelmoida, käyttää mielikuvitustaan ja päästää taiteellisuutensa valloilleen. Heidän ystävyytensä oli niin kaunista luettavaa!

Tämä kirja on kirjoitettu alun perin 70-luvun lopulla, mutta ajan hammas ole negatiivisella tavalla iskenyt tähän sen pahemmin. Oikeastaan ajankulu näkyi vain kirjan kielessä. Se oli välillä aika vanhahtavaa ja kirjailija käytti kieltä, joka ei kieliopillisesti ollut oikein. Lisäksi tekstissä toistui sana Lord – tyyliin Lord sitä, Lord tätä, Lord tuota. Sellainen tilanteenpäivittelysana se oli. Mutta hei, sen ajan hengessä, voisi kai sanoa!

Suosittelen lukemaan tämän! Kannattaa aivan erityisesti katsoa myös elokuva, mikäli et ole sitä vielä nähnyt! Molemmat ovat niin hienoja ja suloisia teoksia, että kyyneliltä on vaikea välttyä.

Lukunäyte: Chapter 4, Rulers of Terabithia, sivu 49

”We need a place,” she said, ”just for us. It would be so secret that we would never tell anyone in the whole world about it.” Jess came swinging back and dragged his feet to stop. She lowered her voice almost to a whisper. ”It might be a whole secret country,” she continued, ”and you and I would be the rulers of it.”

      Her words stirred inside of him. He'd like to be a ruler of something. Even something that wasn't real. ”O.K.,” he said. ”Where could we have it?”

      ”Over there in the woods where nobody would come and mess it up.”

      There were parts of the woods that Jess did not like. Dark places where it was almost like being under water, but he didn't say so.

      ”I know” – she was getting excited – ”it could be a magic country like Narnia, and the only way you can get in is by swinging across on this enchanted rope.” Her eyes were bright. She grabbed the rope. ”Come on,” she said. ”Let's find a place to build our castle stronghold.”

Siilo - Hugh Howey

Nimi: Siilo

Alkuteos: Wool

Trilogia/sarja: Silo, #1

Kirjailija: Hugh Howey

Kääntäjä: Einari Aaltonen

Julkaisuvuosi: 2013 (suomeksi 2013, Like)

Sivuja: 575 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Mikä on velvollisuutesi siilossa?

      Pitää yllä järjestystä.

      Mitä suojelet ennen kaikkea?

      Elämää ja isien perintöä.

      Mitä se vaatii?

      Uhrauksia.

      Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa. Maailma on saastunut elinkelvottomaksi ja ulkoilma on myrkyllistä hengittää. Ihmiset elävät siilossa ankarien sääntöjen ja rajoitusten armoilla. Mutta jotkut uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja unelmoida.

      Yksi heistä on Jules.

      Hän on valmis paljastamaan siilon salaisuudet.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 4.5 tähteä.

Ensimmäisen kerran kuulin Siilosta jo alkusyksystä isältäni, joka kertoi lukevansa sellaista erikoista dystopiakirjaa, joka saattaisi hyvinkin kiinnostaa myös minua. Hmm, dystopiaa? Enhän minä ikinä... Silloin kuitenkin unohdin koko kirjan, kunnes nyt parina viimeisenä kuukautena Siilo on noussut ryminällä suosituksi ja hehkutetuksi ympäri blogimaailman. Pakkohan minun oli itsekin nähdä, mikä oli homman nimi. Taidan olla vähän jälkijunassa, mutta hei, tärkeintä on kuitenkin päästä perille. Siilo oli loistava!

Eletään siis tulevaisuudessa, missä maanpäällinen ilma on saastunut ja täynnä myrkyllisiä toksiineja, jotka tappavat kaiken elollisen muutamissa minuuteissa. Ihmiset ovat paenneet asumaan maanalaiseen valtavaan siiloon, jossa on tiukat säännöt, tarkat rutiinit ja karkotuksen uhka, jotka pitävät siiloa niin tiukasti ruodussa. Mutta kun tulisieluinen mekaanikko Juliette saa seriffintähden rintaansa, alkavat siilon salaisuudet olla vaarassa joutua paljastetuiksi. Jules ei aio luovuttaa ennen kuin on paljastanut siilon likaisen historian, ei vaikka kuolemantuomio hänelle langetettaisi.

Siilo, Siilo, Siilo, mitä minä sinusta sanoisin. Ensinnäkin minun on vuolaasti pakko kehua käännöstä. Se oli hyvälaatuinen, ei tuntunut sutaistulta tai ollut rasittavaa luettavaa. Paljon parempilaatuista kuin monet muut lukemani käännöskirjat. Kääntäjä onnistui hienosti välittämään kirjailijan taidokkaan tekstin, joka oli todella sujuvaa, ei liian runollista, muttei myöskään liian riisuttua. Kielestä ja sen käännöksestä pidin kovasti.

Hugh Howey on taitava kirjailija. Hän osasi johdatella lukijaa aluksi yhteen suuntaan, kunnes sitten antoi ympäri korvia ja tokaisi: ”Ehei, ei sinne!” ja ryntäsi sitten täyttä päätä aivan eri suuntaan. Siltä minusta tuntui. Kun salaisuudet alkoivat ryömiä päivänvaloon ja vihjeitä alettiin ripotella tarinaan, piti aina vain tiiviimmin lukea kirjaa, jottei missaisi mitään olennaista. Howey kuljetti tarinaa eteenpäin jämäkästi, tietäen, koska lukija pitäisi kiilata taas ojaan. Toki, koin välillä sellaisia pieniä ennalta-arvattavuuden tuntemuksia tietyistä asioista, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi ihan oikeasti häirinnyt.

Howey kirjoittaa hyvin visuaalista tekstiä. Tiedätte varmasti niitä kirjoja, joista ei sitten millään saa kuvaa mieleen. Hahmot, paikat, maisevat, kaikki ovat vain samaa harmaata eikä tarinan näkeminen mielessä millään onnistu. Tämän kirjan kohdalla kykenin näkemään niin elävästi kaiken – kuin elokuvaa olisi katsellut. Osasin nähdä mielessäni siilon, syvätason, hahmot, ulkomaailman, kaikki. Näin visuaalisesti kirjoitettua kirjaa en ole aikoihin lukenut. Odotankin, millaisen elokuvaväännöksen tästä onnistutaan pusertamaan lähivuosina, koska tasan varmasti valkokankaalla tämä tullaan näkemään. Sen verran Hollywoodin kanssa flirttaileva teos tämä oli.

Hahmot olivat toinen asia, joista pidin todella paljon. Kaarti oli laaja ja todella värikäs. Juliette nousi kuitenkin suosikikseni. Hän oli hyvin kirjoitettu, kokonainen hahmo. Pidin hänen asenteestaan ja luonteenlujuudestaan tilanteissa, joissa monet olisivat romahtaneet paineen alla. Olisin halunnut tietää lisää hänen taustoistaan, mutta ehkäpä jatko-osissa sitäkin puolta valotetaan enemmän. Monet hahmot jäivät niin elävästi mieleeni ja pidin heistä, joten oli niin surullista, kun ruumiita alkoi kasaantua.

Kiinnostavinta koko teoksesta koin olevan taustat. Janosin lisää tietoja taustoista. Haluan kuollakseni tietää enemmän tapahtuimista, jotka johtivat tilanteeseen, missä ihmiset ovat. Haluan tietää enemmän muistakin hahmoista, kuten Bernardista, haluan tietää enemmän ulkomaailmasta. Enemmän, kiitos. Luin, että kakkososa, Shift, kertoisi nimenomaan tapahtumista ennen Siiloa ja missä mentiin niin pahasti pieleen, että ollaan tässä jamassa. Jatko-osan aion lukea heti, kun sen käsiini saa. Käsittääkseni se ilmestyisi suomeksi syksyllä.

Ainoa huono puoli, minkä koin tätä lukiessa oli se, että viimeinen osa tuntui leviävän näpeille hieman. Se ei tuntunut ihan niin huikaisevalta, mitä olisi voinut olla. Olisin toivonut enemmän tietoa tiettyjen hahmojen kohtaloista ja jotain vähän järisyttävämpää.

Lukiessa tunsin oloni hieman epämukavaksi, kun mietin, miten paljon tuskaa tieto välillä aiheuttaa. Kuten sanonta kuuluu, tieto lisää tuskaa, mutta tätä lukiessa se tuska välittyi välillä todella musertavana sivuilta. Esimerkiksi Holstonin lyhyt tarina alussa välitti lukijalleenkin kipua, koska mies tiesi. Tietämättömyys lupaa helpon, yksinkertaisen ja turvallisen elämän, kun taas totuuden tietäminen täysin päinvastaisen. Onko siis väärin joskus vain antautua rutiineille, noudattaa sääntöjä ja antaa muiden tehdä suuret päätökset puolestaan? Täytyykö aina jatkaa taistelua oikeudesta saada tietää totuuden ja asettaa itsensä alttiiksi vaaroille ja menettää mahdollisesti oman henkensä sen nimissä? Tällaisia asioita mietin paljon. Ahdistus välittyi todella hienosti sivuilta.

Jatkamatta höpinää pidemmälle totean vielä kerran, kuinka hieno kirja on kyseessä. Todella, aidon rehellisen hieno kirja, loistava dystopia. Kannattaa ehdottomasti tämä lukea, mikäli et ole vielä tähän tarttunut. Siilo on kyllä kaiken hehkutuksen arvoinen.

Lukunäyte: Holston, 7, sivut 49

Holston näki. Hänen silmiään korvensi, koska hän ei pystynyt hengittämään, mutta hän näki. Hän siristi kyyneleet sivuun ja yritti vetää sisään raikasta ja virvoittavaa, sinistä ilmaa.

      Mutta sen sijaan hän saikin kuin jysäyksen rintaansa. Holston kakisteli. Hän oksensi sylkeä ja vatsahappoa, hänen limakalvonsa yrittivät puskea ulos. Maailma hänen ympärillään oli muuttunut ruskeaksi. Ruoho oli ruskeaa ja taivas harmaa. Ei vihreää. Ei sinistä. Ei elämää.

      Hän rojahti kyljelleen olkapää edellä. Hänen kypäränsä lojui aukinaisena hänen edessään, ja sen silmikkö oli musta ja eloton. Visiirin läpi ei nähnyt. Holston kurotti sitä kohti kummissaan. Silmikon ulkopuoli oli hopeanvärinen, mutta toisella puolella ei ollut mitään. Ei lasia. Karkea pinta. Siihen työntyi ja siitä törrötti johtoja. Pimentynyt näyttö. Kuolleita pikseleitä.

Wool Omnibus/Silo | Siilo-trilogia

Wool | Siilo (2013/2013)

Shift (2013)

Dust (2013)

Puheenvuorossa kirjahyllyni

Cilla In Wonderland -blogin Cilla ilahdutti minua tällä hauskalla haasteella, jonka kulkua olen seuraillut blogimaailmassa. Päätinpäs nyt vastata tähän heti, kun sain vihdoin tuon edellisenkin haasteen valmiiksi. Ideana on siis vastata kysymyksiin jonkin kirjahyllystä löytyvän kirjan nimellä. Suurkiitos Cillalle tästä hupaisasta haasteesta!

1. Oletko mies vai nainen?
Coraline varjojen talossa

2. Kuvaile itseäsi.
Historiantutkija

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Beautiful Chaos

4. Kuinka voit?
Jumalat juhlivat öisin

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Ihmeiden kabinetti

6. Minne haluaisit matkustaa?
Avalonin usvat

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
Kultainen kompassi

8. Mikä on lempivärisi?
Red Seas Under Red Skies

9. Millainen sää on nyt?
Frostbite

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Tähtisumua

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
World After

12. Millainen on parisuhteesi?
Gone

13. Mitä pelkäät?
Between the Devil and the Deep Blue Sea

14. Päivän mietelause.
Ajattoman kaupungin varjot

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Breahte

16. Miten haluaisit kuolla?
Incarnate

Napatkaa tämä haaste ihmeessä myös omaan blogiinne, mikäli ette ole vielä tähän vastanneet tai kertokaa omia vastauksianne kommenteissa!

Yhdentoista haaste

Marjatan kirjaelämykset -blogin Marjatta heitti minulle haasteen, johon myös vuosi sitten vastasin. Otan haasteen uudelleen vastaan, koska tähän oli kiva vastata. Kiitos Marjatta!

Pelisäännöt ovat seuraavat:

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään. 

2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastaja on valinnut.

3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä haastetuilleen. 

4. Haastetun tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

5. Kerro, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat. 

6. Eikä sitten takaisin haastamisia!

11 asiaa minusta:

1. Olen huono puhumaan itsestäni kiinnostavalla tavalla. Yleensä itsestäni puhuessani tuotan pelkkää tajunnanvirtaa, jossa ei ole päätä eikä häntää.

2. Olen suuri kahvin ystävä.

3. Pystyn parhaiten keskittymään lukemiseen, kirjoittamiseen, käsitöihin yms. yöllä, kun on hiljaista ja rauhallista. Jotenkin pääsen aina paremmin tekemisen makuun ja tunnelmaan.

4. Olen aina ollut fantasian ystävä. Ihan aina. Olen rakastanut läpi Star Warsit (kaipa lasketaan lähinnä scifiksi, mutta fantasian elementtejä myös löytyy), Taru Sormusten Herrasta -trilogian, Harry Potterit etc. eikä rakkauteni fantasiaan ole hävinnyt mihinkään. Sen sijaan himoan fantasiaa aina vain enemmän. Minusta on mahtavaa tutustua uuteen, erilaiseen maailmaan, jonka voin maalata mielessäni mieleisekseni, ja tavata hahmot, joihin voin hullaantua. Aragorn, olet edelleen elämäni rakkaus.

5. Lukiessani kiinnitän aina kovasti huomiota yksityiskohtiin ja (mahdollisiin) epäkohtiin. Suhtaudun lukemaani melkoisen analyyttisesti ja mietin lähes aina lukiessani, käykö jokin asia järkeen ja onko tämä nyt mahdollisesti tieteellisesti oikein vai ei. Se on vain tyylini lukea, sekä hyvässä että pahassa.

6. Unelma-ammattini on uskontohistorian sekä politiikan tutkija ja kirjailijan ammatti. Historia on aivan tajuttoman mielenkiintoista, samoin kuinka uskonnot ovat kautta vuosituhansien vaikuttaneet ihmisten ajattelutapoihin, kulttuurien syntyihin ja ohjanneet hyvin pitkälle sitä, millä tavalla historiaa on koskaan kirjoitettu. Olen sitä mieltä, että historiaa ei voi ymmärtää ellei ymmärrä myös uskontoja.

7. Minua kiinnostaa nimenomaan uskonnot, ei niinkään se uskonnollisuus. Itse en ole uskonnollinen (kaipa lähinnä agnostikko tai vastaavaa), joten varauksella puhun uskonnollisuudesta ihmisten kanssa. Siinä on nimittäin asia, josta harvemmin löytyy kaksi täysin yhtenevää mielipidettä. Kuten sanotaan, uskonasioista on vaikea lähteä kiistelemään. Minä kyselen, kyseenalaistan, analysoin ja kaivelen eivätkä kaikki välttämättä pidä siitä. Minä pidän kuitenkin uskonnoista – minusta ne ovat todella kiehtovia. Yksi lempiajanvietteistäni on keskustella uskonnoista ja niiden vaikutuksesta historiaan, nykypäivän tilanteisiin ja konflikteihin. Lisäksi kun mukaan heitetään politiikka ja maailmalla vallitsevat tilanteet, niin olen sataprosenttisesti mukana keskustelussa. Tällaisten keskusteluiden jälkeen onkin sitten tavallista mukavampi lukea hyvää fantasiaa.

8. Olen välillä hyvin epävarma, kuinka minun pitäisi tuoda oma kantani ilmi. Olen luonteeltani hyvin voimakastahtoinen ja minulla on vahvat mielipiteet asioista enkä sinänsä pelkää tuoda niitä esille. Pidän keskusteluista ja asiallisista väittelyistä. Mutta en halua koskaan kuitenkaan loukata ketään mielipiteilläni ja sanoillani. Esim. täällä blogissa kirjoitan välillä hyvinkin värikkäitä tekstejä, joissa mielipiteeni kulkevat laidasta laitaan, mutta aina joskus mietin, että ottaako joku nyt henkilökohtaisesti jonkun, mitä sanon. Sehän ei ole tarkoitukseni. Kirjoitan mielipiteeni vain minulle ominaisella tavalla, oli se sitten sarkasmilla, huumorilla, ylistyssanoin tai vaikka vain tajunnanvirtana. Se on vain tyylini eikä kenenkään tarvitse olla kanssani samaa mieltä tai pitää siitä. Silti mietin paljon, astunko jonkun varpaille.

9. Musiikki on minulle hyvin tärkeää. Musiikkimakuni ei ole varsinaisesti muuttunut kolmeentoista vuoteen – Nightwish on ollut ikuinen suosikkini siitä lähtien, kun olin seitsemänvuotias. Kuuntelen myös Sonata Arcticaa, Within Temptationia, The Offspringia, rock-klassikoita ja klassistakin. Viime aikoina enemmissä määrin olen kuunnellut James Bluntia, Imagine Dragonsia, Gregoriansia ja satunnaisia hyviä teoksia lukuisilta artisteilta ja yhtyeiltä. Kuuntelen oikeastaan aina jotain. En koskaan lähde ulos ilman kuulokkeita. Aina koneella istuessani (paitsi katsoessani elokuvaa tai vastaavaa) musiikki soi taustalla. Minä ja musiikki olemme hyvin läheisiä.

10. Elokuvissa suosikkigenreni on kauhu. Kaikki kauhu uppoaa tähän kitaan. Enemmissä määrin katson kyllä psykologista ja kummituskauhuilua, koska ne sarjamurhaajaflikit eivät aina jaksa kiinnostaa. Veri ja suolenpätkät vanhenevat hyvin nopeasti. Katson myös paljon fantasiaa, joskus myös mysteerielokuvia ja toimintaakin, mutta harvoin. Romanttiset komediat törmäävät kohdallani tiiliseinään. Vain muutama harvinainen yksilö onnistuu saamaan minut puolelleen. Viime aikoina olen katsellut paljon James Wanin tuotantoa. Insidious on yllättävän hyvä kauhu, suosittelen katsomaan.

11. Nyt loppui ideat. Kerron vaikka, että minulla on ihana kolmevuotias maatiaiskissa, joka tälläkin hetkellä kehrää tuossa vieressä. Olet minulle rakas, pieni karvakasani!

Rakas kissani, joka ei koe olevansa valokuvauksellinen :)

Ja sitten Marjatan kysymykset minulle:

1. Rakastan tulista ruokaa. Kun minä teen lasagnen niin pöytätovereilla valuu vedet silmistä. Lisään useamman kynnen valkosipulia, reilusti mustapippuria, koko purkin chunky salsa hot -kastiketta ja ripauksen anopintappajaa. Sillä hyvää tulee!

2. En pidä märästä ruoasta. Heh :D Meinaan tyyliin perunoiden päälle lisättävästä kastikkeesta. Pidän enemmän kuivasta ruoasta. Poikkeuksena tähän on jauhelihakastike ja bolognese-kastike.

3. Haluaisin nähdä maailmaa niin paljon kuin elämässä ehdin. Haluan koluta läpi hienoimmat historialliset rakennelmat aina Machu Picchusta Kiinan muuriin, haluan nähdä upeimmat maisemat, reppureissata ympäri maailman ja ottaa irti kaiken, mitä maailmalla on tarjota. Haluan nähdä kaiken.

4. Uneksin suurista ja pienistä asioista. Uneksin turvallisesta, onnellisesta elämästä, mutta myös hurjista seikkailuista.

5. Pelkään pimeää ja syvää vettä. Syvyyksiä.

6. Arvostan itsenäisyyttä, tasa-arvoa, rehellisyyttä, pieniä hyviä eleitä ja aitoutta.

7. Osaan laskea kymmeneen kymmenellä eri kielellä. Muistin vasta jälkeenpäin tämän huiman taidon :D

8. Uskon, että ihmiset muokkaavat omilla päätöksillään ja teoillaan oman kohtalonsa ja ettei ketään ole tässä elämässä tuomittu epäonnistumaan. Tuo kuulosti ihan joltain lainaukselta jostain (viisas se, joka tuon alun perin kirjoitti), mutta siihen todella uskon.

9. Aamuisin luen – tai ainakin yritän lukea – aina vähän jotain. Sanomalehteä, kirjaa, jotain.

10. Luen parhaillaan Siiloa, Pilvikartastoa, Ensimmäistä siirtokuntaa, Kauhun ja kauneuden valtakuntaa ja pääsykoejuttuja.

11. Mielestäni paras aikakauslehti on Tähdet ja avaruus, Tieteen kuvalehti ja jälkimmäisen pikkusisko Historia.

Tämä haaste on kiertänyt vuoden mittaan todella ahkerasti blogimaailmassa, joten olen nyt tylsä/laiska ihminen ja jätän laittamasta eteenpäin :D

Kiitos vielä kerran Marjatalle tästä haasteesta!

Earthbound - Aprilynne Pike

Nimi: Earthbound

Trilogia/sarja: Earthbound, #1

Kirjailija: Aprilynne Pike

Kustantaja: HarperCollins

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 338 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Tavia Michaels is the sole survivor of a plane crash. Grief-stricken and alone, she's having strange visions of a boy she's never met. As her visions intensiy, Tavia wonders, was the plane crash really an accident? Or is she part of something bigger than she ever imagined?

      The only person she can talk to is Benson, her best friend, the guy who's somehow always by her side. But secretly she longs to confide in the boy who haunts her dreams...

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Tämä viikko on ollut ihan syvältä ja Earthbound ei ensimmäisen puolikkaan aikana tehnyt siitä yhtään parempaa. Meinasin hermostua ihan kokonaan tämän kirjan kliseisiin, typerään päähenkilöön, juonen hitaaseen etenemiseen, kolmiodraamaan ja insta-loveen ja mihin vielä. En tyyliin ikinä jätä kirjoja kesken, mutta tämän kanssa meinasi niin käydä. Tänään päätin antaa tälle vielä yhden mahdollisuuden ja yllättäen tarina saikin minut jollakin tavalla mukaansa ja sain kuin sainkin kirjan loppuun.

En edelleenkään pidä tätä kirjaa mitenkään järin hyvänä, mutta loppua kohden tarina onnistui olemaan kuitenkin lähes tulkoon mielenkiintoinen. Olen yllättävän kiinnostunut lukemaan kesällä ilmestyvän jatko-osan, Earthquaken. Hmm, kukapa olisi uskonut, että mielipiteeni voisi muuttua näin paljon alle kahdessa sadassa sivussa. Kaipa voimme syyttää asiasta kuumeen hidastamaa järjenjuoksuani. Tai sitten tarina ihan todella parani loppua kohden.

Lähtöasetelma tarinalle on niin kliseinen, että meinasi itkettää: teinityttö on ainoa eloonjäänyt traagisessa onnettomuudessa, tässä tapauksessa lentokoneen maahansyöksyssä, jossa hän on menettänyt koko perheensä. Hän pääsee/joutuu asumaan avokätisten sukulaisten luokse, joista hän pysyy tahallaan loitolla ja valittaa sitten jatkuvasti, kuinka yksinäinen ja outo hän on. Alleviivatakseen tätä ilmiselvää koetun trauman kamaluutta, päähenkilö alkaakin kokea kummallisia asioita ja yliluonnollisuudet alkavat vainota häntä. Sitten kuvaan astuu mystinen poika, jonka jatkuva läsnäolo ja seuraaminen on kuin laastari päähenkilön vaurioituneelle, miestä kirkuen kaipaavalle sielulle. Mukaan nakataan vielä kolmiodraama ja päähenkilöä vaanivia ”pahiksia”, ja voila!

Anteeksi, niin missä vaiheessa tämän juonen siis pitikään olla millään tavalla ainutlaatuista tai uutta tai erilaista? Tällaistahan tarinaa tarjoillaan suunnilleen joka kolmannessa vastaan tulevassa traaginen-elämäntarina-kirjassa. Tällaista tarinaa kärvistelin ainakin siihen puoliväliin asti ja olin jo ihan hermona. Minulla on ollut huono viikko ja haluan lukea jotain hyvää. Onneksi minulla on Siilo ja Pilvikartasto kesken, ja ne ovat juuri sitä hyvää luettavaa. Mutta Earthbound meinasi flopata täydellisesti juuri noiden saamarin kliseiden takia.

Sen puolivälin jälkeen tarina alkoi kuitenkin jollain tasolla saada enemmän ilmaa siipiensä alle. Tavia oli päähenkilönä edelleen niin uskomaton pälli, että oksat pois ja hän oli täys tollo vielä lopussakin, mutta hänet onnistuin lopulta ohittamaan, vaikka hänen äänellään tarina kerrottiinkin. Kolmiodraama oli kamala: Tavia on salaa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Bensoniin, kunnes hän näkee jonkun randomin tyypin ja Tavia kirjaimellisesti väittää olevansa rakastunut tähän. Mitä? He ovat vaihtaneet alle kaksikymmentä sanaa, kun Tavia uskoo olevansa rakastunut. Voitte kuvitella ilmettäni lukiessani tätä. Olisin halunnut heittää kirjan seinään, mutta koska kohtelen kirjoja silkkihansikkain, asetin sen vain nätisti syrjään. Romanssi kuitenkin parani hiukan loppua kohden, koska se ei ollut ihan niin mustavalkoista ja kaipa sillä nyt joku merkityskin oli. Aprilynne Pike onnistui pelastamaan tarinansa tekemällä muutaman arvaamattoman ratkaisun.

Tavia oli siis täysi tollo ja niin uskomattoman itsekeskeinen, että hän olisi ansainnut kyllä mojovan litsarin ympäri korvia. Hän valitsisi mieluummin uuden poikaystävänsä kuin pelastaisi koko ihmiskunnan varmalta tuholta. Muissakaan keskeisissä hahmoissa ei paljoakaan ollut kehumista: Benson, romanttisen kolmion yksi kulma, oli herttainen, mutta niin tylsä tyyppi. Olisin saattanut jopa pitää hänestä, ellei kirjailija olisi tehnyt hänelle, mitä teki. Romanssin kolmannesta osapuolesta en voi oikeastaan paljastaa mitään, koska hänen hahmonsa oli osa suurempaa mysteeriä.

Mutta jotain tapahtui. Jostakin syystä homma muuttui kutakuinkin kiinnostavaksi. Juoni muuttui mielenkiintoisemmaksi, tarinankerronta nopeutui ja se mysteeri alkoi olla enemmän läsnä tapahtumissa. Itse asiassa pidin yllättävän paljon tarinan mytologisesta aspektista. Ehkäpä jatko-osa kiinnostaa minua siksi, että tällä kertaa mysteeriä joutuu kokemaan poika ja tyttö on se mystinen olento, joka yrittää tämän saada ymmärtämään, mitä on tekeillä.

Tätä kirjaa oli kielellisesti helppo lukea. Jos ei ole tottunut lukemaan englanniksi, tällä kirjalla olisi helppo aloittaa. Kieli oli yksinkertaista ja selkeää luettavaa eikä sanasto ollut kovinkaan haastavaa. Kokeilkaa, mikäli kohdalle osuu.

Lukunäyte: Chapter 4, sivu 25

Pushing away my self-pity, I look down and realize I've been subconsciously doodling. Just scribbles. Rubbing my pencil back and forth, essentially. But...

      But...

      I turn the paper sideways and swallow hard as a jolt of adrenaline tingles down my arms. The dark smudges definitely look like someone's shadow.

      A guy's shadow. A guy who's tall and slim and has a hit of a ponytail.

      I let the pencil slip from my fingers and clench my fists, trying to get control of my breating, my panic coming from a completely different source now.

      I haven't drawn a thing since the day my plane went down. Not that I haven't tried. But art is the symbol of my ruined dreams.

      And the reason my parents are dead.

      I know technically it's irrational, but if I hadn't insisted on going to tour the fancy art school that offered me a scholarship, we never would have boarded that plane. Elizabeth tells me I'm mis-assigning blame. But knowing that and feeling it are two very different things. Every day I fight the guilt.

      Sometimes I win.

      Most days I lose.

Earthbound –sarja

Earthbound (2013)

Earthquake (2014)