Rax Rinnekangas: Theon talo

YLE Areenasta Rax Rinnekankaan Theon talo. Olen pitänyt häntä keskinkertaisena valokuvaajana ja videotaiteilijana, yhtään hänen elokuvaansa en ole aiemmin nähnyt. Eihän Theon talokaan varsinaisesti ole mikään elokuva, vaan elokuvaessee arkkitehtuurista ja vähän rakkaudestakin, sekä 1960-luvun lähiörakentamisesta. Päähenkilö Hannu-Pekka Björkman ei saa paljon puheaikaa, hänen päänsä ajattelee minä-kertojan äänellä. Elokuva on periaatteessa dialogia, mutta kenen kanssa yksityinen mies puhuisi. Olin positiivisesti yllättynyt. Tässä on sittenkin jotain. Tuon elokuvan jälkeen katsoin Scorsecen ohjaaman Robert de Niron tähdittämän Koomikkojen kuningas, joka oli helvetin huono verrattuna tähän kotimaiseen.

Suoritusyhteiskunnasta

Olemme siirtyneet hyvinvointiyhteiskunnasta suoritusyhteiskuntaan.

Tämä tapahtui Paavo Lipposen hallituskausien aikana. Myöhemmät porvarihallitukset ovat jatkaneet innokkaasti tätä kehitystä.

Minua hiukkasen järkytti, kun ystäväni äiti Seinäjoen Postin siivoojana lähes 60-vuotiaana, 40 vuoden työuran jälkeen joutui "siivousmitoituksen" uhriksi jo 1980-luvulla. Se tarkoitti, että Kello-Kalle kulki hänen perässään sekundaattori kädessään ja katsoi miten pitkään kunkin paikan siivoamiseen erikseen menee. Sitten tästä tehtiin mitta, jonka mukaan siivoushenkilön piti kahdeksassa tunnissa ehtiä siivota yhteenlaskettu alue.

Vanheneminen ei ollut perustelu hidastumiselle.

Nykyisessä suoritusyhteiskunnassa näin karkea suorituksen mitoitus ei kuitenkaan enää riitä. Muuan tuttavani on töissä yksityisen terveydenalan eräässä jättifirmassa, eräässä näistä joihin sote julkiset terveyspalvelut siirtää. Hänen työtehtävänsä ei ole hirvittävän monimutkainen, hän ei suorita esimerkiksi sydänsiirtoja vaan tehtävää voisi verrata pikemminkin vauvan vaipanvaihtamiseen. Näitä yksittäisiä tehtäviä tulee vastaan satoja päivittäin.

Mutta vaikka tehtävä on samantyyppinen joka kerta, itse tapahtuman kestoaika ei ole yhteismitallinen: joskus vaipat saa vaihdettua helposti, joskus vauva pistää hanttiin, saati sitten miten palvella määräajassa kitkerää vanhusta, joka antaa tulla tuutin täydeltä tai alkaa muistella jotain amerikkaan muuttanutta serkkuaan kesken toimenpiteen tai no: kuvitelkaa itse!

Mutta kyseinen suorituskin on mitoitettu, vaikka se on joka hoitotapahtumassa erilainen. Kiintiö pitää saada päivässä täyteen.

Tästä pitää huolen nykyaikainen suoritusyhteiskunnan Kello-Kalle:

Tietokone joka rekisteröi jokaisen suurfirman jokaisen työntekijän jokaisen tehtäväsuorituksen kestoajan, vessassakäyntien pituudet, ruokatuntien ja kahvitaukojen kestot ja illansuussa vetäisee paragraafit kunkin työntekijän päivittäisestä työtehosta verrattuna työtovereiden suoritusmääriin tai omien viime kuukausien työsuoritusten määriin.

Ja jos valuuttakurssi laskee, niin heti aluksi joudutaan työnantajan puhutteluun.

Mitä sen jälkeen tapahtuu?

Ystäväni ei tiedä, koska hän saa toistaiseksi edelleen olla töissä kyseisessä terveysyrityksessä, tosin nimi mustaan kirjaan kirjattuna.

Toivo Laakso kokosi somerunot kirjaksi

Toivo Laakso: Somerunoja

omakustanne, 258 s.

Jyväskylä 2017

"Niin kuin toinen toistemme kaiut

mittaamme ääretöntä,

joka meistä käy

kuin neulansilmästä lävitse."

Toivo Laaksoa (s. 1944) voi hyvällä syyllä nimittää runouden pitkänmatkanjuoksijaksi. Esikoisteos Epäkiitolliset näyt ilmestyi vuonna 1966 ja runoilija kirjoittaa aktiivisesti edelleen; runoja ilmestyy tiuhaan tahtiin nykyään ajanmukaisesti facebookissa, mutta myös kirjana. Viime vuonna Toivo Laakso julkaisi omakustanteena 258-sivuisen kokoelman ”Somerunoja” vuoden ajalta. Tähän väliin mahtuu 50 vuotta runoutta ja Kirjasammon mukaan nelisenkymmentä julkaistua teosta, joista lähes kaikki ovat nimenomaan runokokoelmia.

Kokoelman avausrunona ja eräänlaisena mottona toimii ylläoleva runo ”Niin kuin toinen toistemme kaiut”. Sitä ei kuitenkaan ole kirjoitettu viimeisen vuoden aikana, vaan se on ilmestynyt 40 vuotta aiemmin kokoelmassa ”Kun elää saat” (1977). Lähes kaikki muut kokoelmassa ilmestyneet runot ovatkin sitten ymmärrykseni mukaan tuoreita runopäivityksiä vuosilta 2016-2017. Siinä missä monet fasettajat päivittävät fbhen arjen tapahtumia omista tai kissojensa elämästä, Toivo Laakso kirjoittaa fb-kavereilleen runoja - ja kuten kirjan sivumäärästä voi päätellä, niitä putkahtelee runoilijan päästä esiin lähes päivittäin.

Laakson somerunoja ei voi oikein karsinoida perinteisen vapaamittaisen runouden kenttään. Mutta vielä vähemmän hän kirjoittaa mitään runopäiväkirjaa. Kokoelmassa on runsaasti runomuotoon saatettuja muistoja ja uniakin. Aika ajoin välähtää joukkoon kirkas ja kuulas tuore runokuva. Laakso keskustelee runoillaan fb-maailmassa ystävien, tuttavien ja tuntemattomampienkin kavereidensa kanssa, muistelee menneitä, mittaa kuljettua matkaa.

Merkittävän osan kokoelmasta muodostavat Toivo Laakson runomuotoiset muistot. Muistot kerkittyvät lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, pääosin 50-luvulle. Tämäkään kirjoittamistapa ei ole runoilijalle uusi, runomuistoja esiintyi osastollinen jo ”Kun elää saat" -kokoelmassa nelisenkymmentä vuotta sitten.

Näiden runojen kertojana ei läheskään aina ole kirjoittaja itse. Muistoissa välähtää sukulaisilta, ystäviltä ja paikallisilta persoonallisuuksilta kuultua. Runoja kirjoittava äiti on tärkeässä asemassa, häneltä Toivo Laakso on toimittanut yhden runokokoelmankin. Velipoika yrittää pistää välillä runoilijan mielikuvitusta aisoihin, yhtä heikolla menestyksellä kuin kansakoulun opettajatarkin. Taulumaalari lienee eräänlainern idoli nuoruudesta, onhan Toivo Laakso itsekin myös kuvataiteilija.

Useimmat kirjan sukulaisista, ystävistä ja tuttavista ovat jo edesmenneitä. Sarastavasta vanhuudesta käsin runoilijaa tarkastelee mennyttä, noukkii mieleenjääneitä tapahtumia kuin sieniä koriin. Mutta kuten jo alussa sanoin, myös välähtää nykyinen ja jokin koskettava, käsiintuntuva päivittäinen. Ikääntyminen ja kaikki senkin aiheuttama. Miete, joka runoilijan tietokoneella saa vääjäämättömästi runon muodon. Näissä teksteissä olennaista on, että runoilija ajattelee toisin kuin tavanmukaisesti ajatellaan.

Erään sodan nähneen ystävän suusta kuultu kiväärinpiipun makuinen muisto kuvannee tätäkin kokoelmaa:

”..hän muistelee ja sanoo

oppineensa paljon sillä reissulla

paljon siitä mikä monelta jäi kesken

mikä myöhemmin haluttiin kieltää

ja unohtaa

hän kertoo tulleensa polttamaan

piipullisen loppuun.”

Huomaan että Toivo Laakson Somerunoja on painettu vain 40 kpl painos, lähinnä kai vain läheisille ja ystäville. Mutta ketä hänen nykyinen runoutensa kiinnostaa; eiköhän siihen voi tutustua myös somessa.

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007

referaatti osa5

Grünewaldin Mariat ja mallit

 

Kaikista niistä marioista, jotka Grünewald oli maalannut Ursel Redinger mallinaan Albrechtille (Brandenburgilainen), tärkeimmäksi tuli Maria Magdalena:

 

“Ristin juurella seisojat yksi toisensa jälkeen rakastavat Kristuksensa loppuun. - Lähtevätkö kaikki. Yksi jää. Maria Magdalena. Häntä Kristus ei edes puhutellut, mutta hän jää ristin juurelle. Hänelle ei ole paikkaa minne mennä. Menneisyyteensä hän ei halua ja nykyisyyttä on ristillä riippuva kuollut Kristus.

 

Tulevaisuutta hänellä ei ole, menneisyytensä takia hänet varmasti suljetaan Kristuksen ystävien yhteisöstä. Ihminen joka ei ole koskaan puhutellut Kristusta nimeltä, lausunut sanaa Jumala, se onkin ainoa joka jää. Näin minä ajattelin.

 

Silloinkin kun hän pesi Kristuksen jalat ja kuivasi hiuksillaan - vaikka en ymmärrä miten hiuksilla voi kuivata - voiteli sierettymät ja pykämät, hän ei puhutellut Kristusta, ei lausunut sanaa Jumala, ja tämä jää kun muut lähtevät - Hän ja kuollut Kristus. Se on minulle todistus Jumalan olemassaolosta.” (MG 342-342)

 

Albrecht Brandenburgilainen halusi Grünewaldilta Maria Magdaleenan valituksen lahjoittaakseen maalauksen johonkin jälleenrakennettuun kirkkoon maaseudulle, jossa Maria Magdaleena ja ne kaksi muuta Mariaa ja äiti kyhäävät turvekatoista tilapäisiä majoja poltetun kotinsa savupiipun ympärille. (MG 343)

 

Rintalan voi ajatella viittaavan paitsi uskonpuhdistuksen ajan levottomuuksiin myös toisen maailmansodan aikaisiin hävityksiin, jolloin marioiden valitusta kuultiin yllin kyllin kaikkialla Euroopassa.

 

Minä, Grünewald -teoksen naiset, kuten Anna ja Ursel Rehbinder eivät itse ilmaise ajatuksiaan eivätkä tunteitaan: heidät nähdään miesten silmin. Askel St. Petersburgin salakuljetuksesta kohti uudenlaisia toteutuksia on kuitenkin otettu. Silti varsinaista eläytyvää naiskuvausta on vastaa Rintalan 1990-luvun kirjoissa, joista Marian rakkautta (1994) voi pitää varsinaisena rakkausromaanina.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 4

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS: 2007 referaatti osa 4

 

Grünewaldin taidefilosofiaa

 

Grünewald oli murrosajan maalari, joka omaa murrostaan toteuttaessaan päätyi toisenlaisiin keinoihin kuin monet aikalaisensaa. Ei ole ihme, että Rintala mielsi Grünewaldin kaksoiskulkijakseen, eritoten 1990-luvun teoksissaan hän toteutti tavoitteitaan huomattavan yksin ja suuntiin sitoutumatta.

 

Kun taiteilijan tehtäväksi annettiin piinaviikon keskeisen aiheen eli Kristuksen pilkkaamisen, hän ei paneutunut vain Kristukseen vaan myös pilkkaavien asemiesten asemaan. Hänen täytyi saada tietää tai vähintään aavistaa millä tavoin sotilaat toimivat ja reagoivat.

 

Rintalan kokonaistuotannon kannalta tällainen ajattelutapa ei ollut mitenkään odottamattoman uutta. Jo hänen varhaisteoksistaan lähtien sotilas, useimmiten upseeri, esiintyi ‘saatanallisen passion ammattimiehenä’ ja samalla vastakohtasuhteessa pappiin, taivaallisen passion edustajaan.

 

“Miten voi maalata Kristuksen pilkkaamisen jos ei ole itse elänyt sotilaiden parissa, syönyt heidän ruokaansa, istunut korttipöydässä yhtenä heistä.” (MG 68)

 

Kristuksen pilkkaaminen oli Grünewaldin varhaistöitä, valmistunut vuonna 1504. Konkretiahakuisuuteen Grünewald päätyi myös maalatessaan elämänsä suurtyötä Isenheimin alttaritaulua ja sen suurpaneelia. Osioita kertyi kaikkiaan 12. Tilaus koski suorastaan ‘ koko kristinuskon ikuistamista’ alusta loppuun saakka.

 

Vaikka tilaajana oli aatelisherra Guino Guerci, niin sen katsoja- ja käyttäjäkanta tulisi koostumaan rammoista ja lähes dantelaisen helvetin tulessa kärventyneistä torajyvämyrkytyksen uhreista. Kyseessä oli selkeästi sosiaaalinen tilaustyö. (MG 179)

 

Sairaat oli eristetty muista ihmisistä ja suljettu antoniinien luostariin, jonka nimikkopyhimys 200-300-luvulla elänyt Antonius oli kärsinyt saman myrkytystaudin, samat infernaaliset tuskat kuin luostarin asukkaatkin. Antonius oli kuitenkin parantanut. Parannuttuaan hän oli luopunut erakkoudesta ja perustanut sairaaloita, joihin myös Isenheimin luostari kuului.

 

Rintala oli varma, että Grünewald oli vakuuttunut siitä, että Grünewald oli nähnyt auringonpimennyksen, joka lokakuun 1. päivänä 1502 oli ollut havaittavissa mm. Brandenburgissa. Rintalan voi arvella vaikuttuneen Johanneksen ilmestyksen auringonpimennyksen ja maailmanlopun kuvista:

 

“Maa järkkyi ja vavahteli, aurinko pimeni mustaksi kuin suruvaate ja kuu muuttui kauttaaltaan verenpunaiseksi. Taivaan tähdet putosivat maahan niin kuin viikunat varisevat puusta myrskyn sitä ravistellessa. Taivas hävisi näkymättömiin kuin kirja, joka kääritään kokoon ja kaikki saaret ja vuoret siirtyivät paikoiltaan.”

 

Kun mitään muuta valonlähdettä ei ollut Grünewald laittoi Kristuksen ristin hohtamaan valoa.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 3

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007

referaatti

 

Mathias Grünewald (n. 1480-1532) kävi sekä Roomassa että Vatikaanissa, mutta ei ihastunut aikakautensa merkittävimpien taidemaalareiden koristamiin kirkkoihin eikä paavin ja kirkollisten piirien kanonisoimiin taiteilijoihin. Sen sijaan hän ihaili vilpittömästi Alppien pohjoispuolisista taiteilijoista Albrecht Düreriä, Paavo Rintalan mielikuvituksessa erityisesti Dürerin omakuvia. 

 

Düreriin Grünewald tutustui myös henkilökohtaisesti. Dürer oli saanut tilaustyön eräältä äveriäältä hoviherralta ja teoksen sivupaneelien maalaajaksi pyydettiin Grünewald. Hän koki sen ei kilpailutilanteena vaan arvonnousuna, Mestari Mathis sai työskennellä yhdessä Mestari Dürerin kanssa. Jatkan Pirkko Alhoniemen referointisa kirjasta Minä, Grünewald:

 

“Minä olen aina tunnistanut Dürerin omissakuvissa sisimmän olemukseni,minun ei ole tarvinnut maalata omiakuvia, hän on ne tehnyt, kuvannut ihmisen, jolle terveys ei ole sairauden vastakohta, ihmisen joka ei tiedä kuka hän on, ihmisen joka haluaa asettaa itsensä Kristuksen tilalle, ihmisen jonka tajunta on hajalla, ihmisen joka epäilee kaikkea, eivoi uskoa mihinkään, ihmisen joka nälissään ahmii tietoa, mutta kokee silti pahoinvointia, ihmisen joka tavoittelee kauneutta, mutta mitä enempi sitä saavuttaa, tajuaa siihen sisältyvän kuningas Midaksen kosketuksen siihenkin. (MG 116-117)

 

Maallisen vallan hännystelijää hänestä (Grünewaldista) ei missään vaiheessa tullut, eikä hän koskaan pyrkinyt samaan kuin esimerkiksi Hans Baldung, joka maalasi Freiburgin katedraalin alttarin porvarillisen hyvinvoinnin ylistykseksi. Apostolitkin olivat suurkauppiaita ja pankkiireja... Kristus oli kuin ‘porvarin hulttiopoika’ ja hänen isänsä saattoi kuvitella käyttävän valtaa kaupungin raadissa. (MG 247-250)

 

Silti Grünewald ei vielä tajunnut seisoessaan Baldungin vasta valmistuneen työn edessä vuonna 1516, että itse onneton aika oli muuttumassa kuvan kaltaiseksi. ( MG 251)

Rintala on valmis rinnastukseen hänen oma vuosisatansa - 1900-luku - oli vienyt päätökseen sen turmeltumisen, jonka merkit olivat olleet nähtävissä jo 1500-luvulla. Tuhon ennustukset ja dantelaisen infernon kauhukuvat hallitsevat kauttaaltaan hänen 1990-luvun tuotantoaan.

 

 

Grünewald sosiaalisissa suhteissaan

 

Koska avioituminen vapaakaupungin asukkaan kanssa oli porvarioikeuksien anomisen ehto, Grünewald otti itselleen vaimon, onnettomuudekseen kuitenkin juutalaisen Judithin. Vaikka nainen perheensä myötä omaksuikin kristinuskon, pääsi pois ghetosta ja ristittiin Annaksi, juutalaisuus oli hänen ikuinen verenperintönsä. Avioliitto solmittiin 1512. Juutalaisproblematiikka aktualisoituu Minä, Grünewaldissa päähenkilön avioitumisen myötä.

 

Simon Turkkuri, tytön isä varoittaa: “Jos nait kastetun juutalaisen, leimaudut itsekin. Elämäsi loppuunnasti olet jutkunaisen mies. Juutalaisuus on syvemmällä kuin rodussa ja kansallisuudessa.”

 

Vähitellen Grünewald joutui kokemaan lähimpien ihmissuhteiden täydellisen haaksirikon. Ensin hänen vaimonsa päätyi parantumattomana mielisairaalaan ja sen jälkeen heidän yhdessä adoptoimansa Endres kuoli Englannin hikikuumeeksi mainittuun kulkutautiin. Samaan kulkutautiin menehtyi myös Grünewald.

 

Taiteilijan viime vaiheissa hänen ainoaksi kumppanikseen jää minäkertoja, Grünewaldin aikalaiseksi asettunut sivustakatsoja , joka heidän yhteisen taipaleensa aikana oli pysähtynyt esittämään näkemyksiään ja kommenttejaan.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 2

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007 osa 2

Referaatti

Minä, Grünewald osa II

Minä, Grünewald ilmestyi kirjailijan täytettyä kuusikymmentä vuotta. Kohti omia 1940-kuvun varhaisvaiheitaan hän kertoo hakutuneensa ennen kaikkea siksi, koska hän silloisina kasvuvuoisinaan oli kohdannut ensimmäisen Grünewaldinsa (MG8) ja Dürerinsa (MG 25 -).

Vaikka Rintala teoksensa muistelmasävyisen alkujakson jälkeen siirtääkin kerronnan painopisteen 1500-luvulle hän varaa itselleen paluun mahdollisuuden. Rintalan kerrostunutta kerrontatekniikkaa voi yrittää selkiinnyttää erottamatta toisistaan eri tasoja siitä huolimatta, että ne ajoittain ja osittain liukuvat toisiinsa.

Oleellisesti on kyse minäkertojan ja Grünewaldin keskinäisestä suhteesta. Yhdellä kerronnan tasolla minäkertoja sijoittuu nuoruutensa oululaiseen miljööseen, ja Grünewald on vain kiehtovia kuvis taidekirjojen sivuilla. Toisella tasolla minäkertoja esiintyy Grünewaldin aikalaisena ja hengenheimolaisena Saksassa. Hän kulkee taiteilijan kanssa samoja reittejä ja osuu olemaan sivustakatsojana tämän kuolinhetkelläkin. Kolmannella tasolla minäkertoja aseettuu Grünewaldiksi ja puhuu häneksi identifioituneena elämästä ja taiteesta tavalla, joka kuuluu fiktion piiriin, koska mitään aikalaisdokumentteja, esim. Grünewaldin kirjeitä, ei ole.

“Mestari Mathis kuoli lokakuun 1. päivänä 1532” (MG 62). Tämä mestarin kuolinvuoden mainitseminen on Rintalan tekstin tärkeä yksityiskohta jo siksikin, ettei sen paikkansapitävyyttä ole pystytty todistamaan. Vuoden 1532 sijalla olisi voinut olla 1928, mikäli Rintala olisi valinnut painotuksensa toisin. Grünewaldin elämäkerralliset vaiheet sekä hänen taidetostensa kohtalo ovat edelleen osittain hämärän peitossa mkuun muassa siitä syystä, etteivät 1500-luvun taiteilijat aina välittäneet signeerata töitään.

Grünewaldin tapauksessa ongelmallisuutta on lisännyt se, että hänen henkilöllisyytensä on tulkitsijoiden käsissä jakautunut kahtia sen jälkeen, kun lähes unohdetun taiteilijan tyyöt 1900-luvun alkupuolella uudelleen löydettiin. Pitikö hänet identifioida Mathis Gothard Nithardiksi, jonka mainitaan kuolleen arvostettuna hovimaalarina 1528, vai oliko Kristusmaalari kokonaan toinen Grünewald, jonka kohtalona oli ollut suistua äärimmäiseen köyhyyteen ja kuolla ruttoon 1532?

Minä, Grünewaldin alussa kirjailija kertoo yhtyvänsä saksalaisen historioitsija Hans Jürgen Rieckenbergin kantaan: “vuonna 1512 Frankfurtin porvarioikeuden saanut Mathis Grün on maalannut Grünewaldin töinä pidetyt taulut, Mathis Gothard Nithart on väärennös.” (MG 8). Tähän teoriaan kuuluu, että taiteilijan kuolema on ajoitettava vuosiin 1531/1532.

Grünewald murroskauden maalarina

Vaikka Rintala jäsentääkin teoksensa lähinnä Grünewaldin vaiheiden mukaan, hän tulee samalla väistämättä puuttuneeksi Euroopan uskonnollisen ja poliittisen murrosvaiheen historiaan. Roomalaiskatolisen kirkon tarpeita palveleva Kristus-maalari joutui kokemaan koko Eurooppaa koetelleen luterilaisen uskonpuhdistuksen, jota samanaikaisesti 1920-luvulla syvensivät Saksan keisarin vaaliin liittyvät konfliktit.

Pahinta oli, että luterilaistumiseen yhdistyi - Lutherin itse sitä lietsomatta - silmitöns väkivaltaa, kunn sosiaalisesti sorretut talonpojat ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Uuden uskon nimissä he alkoivat ryöstää kirkkojen omaisuutta.

“Kaikki, jota ei voitu irrottaa tai vaihtaa rahaksi, rikottiin Maalaukset, posliinit, veistokset, värilliset lasit.” (MG 354). “Missä ikinä luterilaiset voittivat, siellä Neitsyt Maria tapettiin.” (MG 355).

Parhaissa töissään Grünewald ennätti kuitenkin taiteessaan aloittaa jotain ratkaisevasti uutta. Ensimmäiset maalauksensa hän sai valmiiksi jo 1500-luvun alussa, kun taas roomalaiskatolisen kirkon ja Lutherin väliset kiivaat kamppailut käytiin 1520-luvulla, kymmenkunta vuotta ennen Grünewaldin kuolemaa.

Rintaslan teoksen mukaan Grünewald oli saanut matkastipendin (Roomaan) Aschenbachin piispalta Heinrich Reitzmannilta (MG 103). Kun Italia taideaarteineen ja nimekkäine taiteilijoineen ei ... saattanut Grünewaldia rajattoman ihailun valtaan, niin Luther eri löytänyt kerrassaan mitään ihailtavaa.

Etenkin Vatikaani nostatti Lutherissa silmittömän vihan. Rintalan tulkinnan mukaan “ensin hän häikäistyi loistoa, järkyttyi sen rinnalla kukoistavasta viheliäisyydestä, sitten hän raivostui ahneutta ja julkeutta tajutessaan mihin upposivat Euroopassa ja Roomassa kerätyt dukaatit ja guldenit. Hän näki Roomassa helvetin ja Vatikaanissa sen isän, Antikristuksen.” (MG 105). “Apostoli Pietarin viran haltija on juoppo, kupansyömä riitapukari. Silloin ... omat silmät todistavat, että Kristuksen seurakuntaa hallitsee Saatana.” (MG 106)