Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007

referaatti osa5

Grünewaldin Mariat ja mallit

 

Kaikista niistä marioista, jotka Grünewald oli maalannut Ursel Redinger mallinaan Albrechtille (Brandenburgilainen), tärkeimmäksi tuli Maria Magdalena:

 

“Ristin juurella seisojat yksi toisensa jälkeen rakastavat Kristuksensa loppuun. - Lähtevätkö kaikki. Yksi jää. Maria Magdalena. Häntä Kristus ei edes puhutellut, mutta hän jää ristin juurelle. Hänelle ei ole paikkaa minne mennä. Menneisyyteensä hän ei halua ja nykyisyyttä on ristillä riippuva kuollut Kristus.

 

Tulevaisuutta hänellä ei ole, menneisyytensä takia hänet varmasti suljetaan Kristuksen ystävien yhteisöstä. Ihminen joka ei ole koskaan puhutellut Kristusta nimeltä, lausunut sanaa Jumala, se onkin ainoa joka jää. Näin minä ajattelin.

 

Silloinkin kun hän pesi Kristuksen jalat ja kuivasi hiuksillaan - vaikka en ymmärrä miten hiuksilla voi kuivata - voiteli sierettymät ja pykämät, hän ei puhutellut Kristusta, ei lausunut sanaa Jumala, ja tämä jää kun muut lähtevät - Hän ja kuollut Kristus. Se on minulle todistus Jumalan olemassaolosta.” (MG 342-342)

 

Albrecht Brandenburgilainen halusi Grünewaldilta Maria Magdaleenan valituksen lahjoittaakseen maalauksen johonkin jälleenrakennettuun kirkkoon maaseudulle, jossa Maria Magdaleena ja ne kaksi muuta Mariaa ja äiti kyhäävät turvekatoista tilapäisiä majoja poltetun kotinsa savupiipun ympärille. (MG 343)

 

Rintalan voi ajatella viittaavan paitsi uskonpuhdistuksen ajan levottomuuksiin myös toisen maailmansodan aikaisiin hävityksiin, jolloin marioiden valitusta kuultiin yllin kyllin kaikkialla Euroopassa.

 

Minä, Grünewald -teoksen naiset, kuten Anna ja Ursel Rehbinder eivät itse ilmaise ajatuksiaan eivätkä tunteitaan: heidät nähdään miesten silmin. Askel St. Petersburgin salakuljetuksesta kohti uudenlaisia toteutuksia on kuitenkin otettu. Silti varsinaista eläytyvää naiskuvausta on vastaa Rintalan 1990-luvun kirjoissa, joista Marian rakkautta (1994) voi pitää varsinaisena rakkausromaanina.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 2

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007 osa 2

Referaatti

Minä, Grünewald osa II

Minä, Grünewald ilmestyi kirjailijan täytettyä kuusikymmentä vuotta. Kohti omia 1940-kuvun varhaisvaiheitaan hän kertoo hakutuneensa ennen kaikkea siksi, koska hän silloisina kasvuvuoisinaan oli kohdannut ensimmäisen Grünewaldinsa (MG8) ja Dürerinsa (MG 25 -).

Vaikka Rintala teoksensa muistelmasävyisen alkujakson jälkeen siirtääkin kerronnan painopisteen 1500-luvulle hän varaa itselleen paluun mahdollisuuden. Rintalan kerrostunutta kerrontatekniikkaa voi yrittää selkiinnyttää erottamatta toisistaan eri tasoja siitä huolimatta, että ne ajoittain ja osittain liukuvat toisiinsa.

Oleellisesti on kyse minäkertojan ja Grünewaldin keskinäisestä suhteesta. Yhdellä kerronnan tasolla minäkertoja sijoittuu nuoruutensa oululaiseen miljööseen, ja Grünewald on vain kiehtovia kuvis taidekirjojen sivuilla. Toisella tasolla minäkertoja esiintyy Grünewaldin aikalaisena ja hengenheimolaisena Saksassa. Hän kulkee taiteilijan kanssa samoja reittejä ja osuu olemaan sivustakatsojana tämän kuolinhetkelläkin. Kolmannella tasolla minäkertoja aseettuu Grünewaldiksi ja puhuu häneksi identifioituneena elämästä ja taiteesta tavalla, joka kuuluu fiktion piiriin, koska mitään aikalaisdokumentteja, esim. Grünewaldin kirjeitä, ei ole.

“Mestari Mathis kuoli lokakuun 1. päivänä 1532” (MG 62). Tämä mestarin kuolinvuoden mainitseminen on Rintalan tekstin tärkeä yksityiskohta jo siksikin, ettei sen paikkansapitävyyttä ole pystytty todistamaan. Vuoden 1532 sijalla olisi voinut olla 1928, mikäli Rintala olisi valinnut painotuksensa toisin. Grünewaldin elämäkerralliset vaiheet sekä hänen taidetostensa kohtalo ovat edelleen osittain hämärän peitossa mkuun muassa siitä syystä, etteivät 1500-luvun taiteilijat aina välittäneet signeerata töitään.

Grünewaldin tapauksessa ongelmallisuutta on lisännyt se, että hänen henkilöllisyytensä on tulkitsijoiden käsissä jakautunut kahtia sen jälkeen, kun lähes unohdetun taiteilijan tyyöt 1900-luvun alkupuolella uudelleen löydettiin. Pitikö hänet identifioida Mathis Gothard Nithardiksi, jonka mainitaan kuolleen arvostettuna hovimaalarina 1528, vai oliko Kristusmaalari kokonaan toinen Grünewald, jonka kohtalona oli ollut suistua äärimmäiseen köyhyyteen ja kuolla ruttoon 1532?

Minä, Grünewaldin alussa kirjailija kertoo yhtyvänsä saksalaisen historioitsija Hans Jürgen Rieckenbergin kantaan: “vuonna 1512 Frankfurtin porvarioikeuden saanut Mathis Grün on maalannut Grünewaldin töinä pidetyt taulut, Mathis Gothard Nithart on väärennös.” (MG 8). Tähän teoriaan kuuluu, että taiteilijan kuolema on ajoitettava vuosiin 1531/1532.

Grünewald murroskauden maalarina

Vaikka Rintala jäsentääkin teoksensa lähinnä Grünewaldin vaiheiden mukaan, hän tulee samalla väistämättä puuttuneeksi Euroopan uskonnollisen ja poliittisen murrosvaiheen historiaan. Roomalaiskatolisen kirkon tarpeita palveleva Kristus-maalari joutui kokemaan koko Eurooppaa koetelleen luterilaisen uskonpuhdistuksen, jota samanaikaisesti 1920-luvulla syvensivät Saksan keisarin vaaliin liittyvät konfliktit.

Pahinta oli, että luterilaistumiseen yhdistyi - Lutherin itse sitä lietsomatta - silmitöns väkivaltaa, kunn sosiaalisesti sorretut talonpojat ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Uuden uskon nimissä he alkoivat ryöstää kirkkojen omaisuutta.

“Kaikki, jota ei voitu irrottaa tai vaihtaa rahaksi, rikottiin Maalaukset, posliinit, veistokset, värilliset lasit.” (MG 354). “Missä ikinä luterilaiset voittivat, siellä Neitsyt Maria tapettiin.” (MG 355).

Parhaissa töissään Grünewald ennätti kuitenkin taiteessaan aloittaa jotain ratkaisevasti uutta. Ensimmäiset maalauksensa hän sai valmiiksi jo 1500-luvun alussa, kun taas roomalaiskatolisen kirkon ja Lutherin väliset kiivaat kamppailut käytiin 1520-luvulla, kymmenkunta vuotta ennen Grünewaldin kuolemaa.

Rintaslan teoksen mukaan Grünewald oli saanut matkastipendin (Roomaan) Aschenbachin piispalta Heinrich Reitzmannilta (MG 103). Kun Italia taideaarteineen ja nimekkäine taiteilijoineen ei ... saattanut Grünewaldia rajattoman ihailun valtaan, niin Luther eri löytänyt kerrassaan mitään ihailtavaa.

Etenkin Vatikaani nostatti Lutherissa silmittömän vihan. Rintalan tulkinnan mukaan “ensin hän häikäistyi loistoa, järkyttyi sen rinnalla kukoistavasta viheliäisyydestä, sitten hän raivostui ahneutta ja julkeutta tajutessaan mihin upposivat Euroopassa ja Roomassa kerätyt dukaatit ja guldenit. Hän näki Roomassa helvetin ja Vatikaanissa sen isän, Antikristuksen.” (MG 105). “Apostoli Pietarin viran haltija on juoppo, kupansyömä riitapukari. Silloin ... omat silmät todistavat, että Kristuksen seurakuntaa hallitsee Saatana.” (MG 106)