maanantai 10. tammikuuta 2022

Runo 10.1.2022

Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä,

tammikuun alkupäivinä, nyt.


Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä näen, koen, ymmärrän,

kirjoitan, maalaan ja tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.


Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,

takennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.


Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä

mutta ei vielä tule.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,

ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut.


Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasena osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.


Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

pyrin sanomaaan jokusen sanan luonnon puolesta,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.

Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä,

saapumatta koskaan perille.


Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on

kaikki kuljettu matka; se on elämäni.

Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen nimettömään.



keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Harry Martinson: Runoja valosta ja pimeästä - Durga

 

Durga


Man lever ett steg innan

sin egen död ibland,

och gärna inom hinnan

kring fostrets fosterland

den stora moderskroppen

som hyser det vi ser

och gungar fram

till födelse

kolosserna av ler.


Vår stora tunga mamma

har mycket än att ge

och mycket än att döda.

En havande fe.

Efesiers Diana

och Kali, Sivas brud

vi ser, hon växlar uppsyn, sken och skrud.



Durga


Joskus, ennen kuolemaansa

elää askelen verran,

ja mielellään sikiön synnyinmaan kalvon sisäpuolella

suuressa äidinkehossa

joka vaalii näkyvää

ja keinahtelee kohti

savisten jättiläisten syntymää.


Suurella painavalla emollamme

on vielä paljon annettavaa

ja vielä paljon tapettavaa.

Raskaana oleva haltijatar

efesolaisten Diana

ja Kali, Shivan morsian

näemme, kun hän vaihtelee ilmettään, muotoaan

ja pukuaan.


Maria Smeds (+ K.N.)


maanantai 1. marraskuuta 2021

Harry Martinson: Runoja valosta ja pimeästä - Lehdet

 

Blad


1


Det änkla som ändå är allt och bärande

finns överallt att fånga.

Ändå måste det länge sökas.

År efter år kastas det av och an bortblandat

i förvirringen,

dolt av fallande spillror eller spridande groddar.

Strömmar och krafter omkring dig förrycker alla grep efter

nyckeln.

Så blir det ofta tusen mil närmaste sanning.


2


Somrarna kommer med allt du glömt.

En bortsuddad mängd av minnen om livet

står åter fram.

Nya fjärler runt tistlarna upprepar stundens väsen.

Då minns du åter med ens det flygtigas hemlighet,

den att levande fly bort över ängen och aldrig mer återkomma.

Fåglarnas röster en sommarmånad läser för dig ur en grön och susaande bok.

Du dröjer dig längre kvar men fåglarna tystnar.

Läsande taltrastar somnar snart över gulnade blad.


3.


Blicken följer tyst en insekt

ut i ängens mängd och susning.

Livets lätta ouppnåelighet

bor i dessa obestigeliga torn av strån.

Tjugo steg dit ut i fjärran

fladdrar allt vi aldrig når.

Endast ögonblicken klättrar där

upp och ner och sommarsjälen klänger

högt mot solen, ned i strånas skogar

ängen andas och en insekt tickar

likt en klocka som ibland hörs stanna

medan nuet och det andelätta ljuset växlar tecken.




Lehdet


1


Yksinkertainen joka kuitenkin on kaikki ja kantavaa

on saavutettavissa kaikkialla.

Kuitenkin sitä pitää etsiä pitkään.

Vuosi vuoden jälkeen se viskataan ajoittain pois hämmennyksen vallassa.

putoavien roskien tai leviävien versojen kätköön.

Ympärilläsi olevat virrat ja voimat vääristävät kaikki otteet avaimesta.

Niin joudutaan kulkemaan usein tuhannen peninkulman matka lähimpään totuuteen.


2


Kesä tulee mukanaan kaikki

minkä olet unohtanut.

Joukottain muistoja eletystä elämästä

nousee jälleen esiin.

Hetken olemus kertautuu uusisssa perhosissa ohdakkeiden ympärillä.

Silloin muistat jälleen katoamisen salaisuuden

että elävä lentää pois yli niityn eikä koskaan enää palaa.

Lintujen äänet kesäkuukautena lukevat vihreää

ja kahisevaa kirjaa.

Sinä viivyt vielä mutta linnut vaikenevat.

Lukevat rastaat nukahtavat pian kellastuneiden lehtien matolle.


3


Katse seuraa hiljaa hyönteistä

niityn runsauteen ja suhinaan.

Elämän kevyt saavuttamattomuus

asuu näissä kiipeämättömissä korsien torneissa.

Kahdenkymmenen askelen etäisyydessä

lepattaa kaikki mitä emme koskaan saavuta.

Vain hetket kiipeilevät siellä

ylös ja alas ja kesäsielut kapuilevat

korkealle kohti aurinkoa, alas korsien metsään

niitty hengittää ja hyönteinen tikittää

kuin kello jonka joskus kuulee pysähtyvän

kun nykyisyys ja henkinen valo vaihtavat signaalejaan.


(K.N.)

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Harry Martinson: Runoja valosta ja pimeästä - Syrjässä

 

Avlägset


I skydd av obrukbar myr

fann jag en sång,

ej sång med främmande inifrånklanger

talade den till mitt hjärta

som till en hemlighet invigd och förlupen.

Sammansusad av granar

och med fågelropet till tornur

kallade den alla skogens ting

till deras egna tider och möten:

till lingone morgon och tranbärs afton.



Syrjässä (Etäällä?)

Hyödyttömän suon suojassa

löysin laulun,

ei sisäsointuisesti laulettavana

se puhui sydämelleni

kuin salaisuuteen vihitylle ja karkulaiselle. (eksyneelle)

Kuusten yhteishuminalla

ja linnunhuudolla tornikellolle (???)

se kutsui kaikkia metsän olioita

omiin ajankohtiinsa ja tapaamisiinsa:

puolukka-aamuihin ja karpaloiltoihin.


K.N.


Viljelemättömän suon suojasta/

löysin laulun,/

epälauluna vieraine sisinsointuineen/

se puhui sydämelleni/

kuin salaisuuteen vihitylle ja harhautuneelle.

Kuusten kokoonsuhisemana /

linnunhuuto tornikellonaan/

se kutsui kaikkia metsän olioita/

niiden omiin aikoihin ja kohtaamisiin:/

puolukoiden aamuihin ja karpaloiden iltoihin. // .


P.R.

Avlägset


I skydd av obrukbar myr

fann jag en sång,

ej sång med främmande inifrånklanger

talade den till mitt hjärta

som till en hemlighet invigd och förlupen.

Sammansusad av granar

och med fågelropet till tornur

kallade den alla skogens ting

till deras egna tider och möten:

till lingone morgon och tranbärs afton.



Syrjässä (Etäinen?)


Hyödyttömän suon suojassa

löysin laulun,

ei sisäsointuisesti laulettavana

se puhui sydämelleni

kuin salaisuuteen vihitylle ja karkulaiselle. (eksyneelle)

Kuusten yhteishuminalla

ja linnunhuudolla tornikellolle (???)

se kutsui kaikkia metsän olioita

omiin ajankohtiinsa ja tapaamisiinsa:

puolukka-aamuihin ja karpaloiltoihin.

K.N.


Viljelemättömän suon suojasta/

löysin laulun,/

epälauluna vieraine sisinsointuineen/

se puhui sydämelleni/

kuin salaisuuteen vihitylle ja harhautuneelle.

Kuusten kokoonsuhisemana /

linnunhuuto tornikellonaan/

se kutsui kaikkia metsän olioita/

niiden omiin aikoihin ja kohtaamisiin:/

puolukoiden aamuihin ja karpaloiden iltoihin. // .

P.R.


Harry Martinson: Dikter om ljus och mörker - Kuilut

 

Avgrunderna


Går längs med kanten av frågorna.

Stirrar ner i den vältrande överbefolkningens avgrund.

Dit kan inga som bara åldras frivilligt falla ner för att avgöra saken.

Så enkelt och lättfattigt är det inte med avgången,

eller med avgrunden.

Då vore vi tillbaka i stenåldern.

Inte heller de svältande spädbarnen i Bengdalen

kan avgöra frågan i stort

där de dör med mammas förtorkade spene

i väntan på torrmjölk och vacuumtorkat.

Försändelserna hinner inte fram.

Det finns många hinder utom de naturliga.

Rent människa hinder, har man sagt.

Och politiska – av alla slag.

De flästa dör dock av att en svår hungersnöd

nästan alltid är en historia på knappa tre veckor.

Sedan tystnar den i många trakter helt och hållet,

emedan det inte längre finns några som kan hungra.

De av hunger döda kan inte längre dö av hunger.

De värkligt kalla fakta om dödstorka

är så torra och snabba att de fort och och obevekligen dödar.

Där hjlperr inga tårefloder.

Saliv och tårar torkar, också de av sig själva i Bengalen.

Envar som inte är av sten lyssnar till dessa röster

medan magsåret fortsätter att aldrig läkas.

Dettaa är en av avgrunderna.

Sedan finns de andra.


Päivikki Romppainen

Useimmat kuolevat aliravitsemukseen/

lähes aina vajaassa kolmessa viikossa./

Sitten monet alueet hiljenevät tyystin/

koska jäljellä ei enää ole ketään nälkiintymiskykyistä./

Nälkään kuolleet eivät voi nälkiintyä hengiltä./

Todella kylmät faktat kuolemankuivuudesta/

Ovat kuivuudessaan niin nopeita että tappavat pian ja vääjäämättä./

Siinä eivät auta kyyneltulvat./

Hiki ja kyynelet kuivuvat itsestään Bengalissa./

Jokainen joka ei ole kiveä kuuntelee näitä ääniä/

vaikka mahahaava on vielä parantamatta./

Tämä on yksi kuiluista (kadotuksista, syvyyksistä...)/

Sitten tulevat muut. (Sitten on muitakin).


tiistai 12. lokakuuta 2021

Harry Martinson: Runoja valosta ja pimeästä - Hyönteiset

 

Insekterna


Insekterna som kilar på bladen och löven

i över- och undersides gång över

knickade och knäckta grenverk

och på de vindbrutna

grässtrånas broar.

Deras vakenheter ligger tätt inpå blåsten

punktprecisa i nuens delar.

Ett blåstkast inte bevakat

kan vara en olycka,

en hård blåst en bortförare

hän mot främlingsskap

insektsmil fjärran från hemtuva och välbekanta löv.

Riktmärken förlorade,

doftspår förblåsta och fjärran.

Tillvaron förvirrande.

Det blåser hela dagen i obekant land.

Och natten är lömsk bland stickande främlingar

som försvarar sina tuvor, sina invanda löv.


Så blir också människan driven hän,

kastad av och an

av en världsblåst med väldegare kraft.

Hon förvandlas till vilsekommen myra,

plötsligt kastad in

i kamp för sitt liv i främmande land.

Hon sänder ett insektsbrev hem

över förvirrande världskarta

som föreställer förändringens länder.

Hon är som en insekt med vapnet redo

eller som en slända

vingskavd av stötar mot främmande strån.

Sällan når hon hem igen om det hårdnar alltmera

och blåser emot under dagar och år.



Hyönteiset


Hyönteiset jotka vilistävät lehdillä ja lehvillä

niiden alta ja päältä kulkien

yli taittuneiden ja katkenneiden oksien

ja tuulessa murtuneiden korsisiltojen.

Heidän valppautensa on tiivistä tuulen puuskissa

täsmällisesti mukana nykyhetken osissa.

Ellei ole valppaana tuulenpuuskassa

voi joutua onnettomuuteen

kovan tuulen poiskuljettamana

päätyä tuntemattomattomalle seudulle

hyönteispeninkulmien päähän tutuista lehdistä, mättäistä.

Maamerkit menetettynä

tuoksujäljet poispuhallettuina ja kaukana.

Elämä hämmennyksessä.

Tuuli puhaltaa koko päivän tuntemattomassa maassa.

Ja yö on salakavala, pistävien muukalaisten maassa

jotka puolustavat omia mättäitään ja tuttuja lehtiään.


Niin on ihminenkin joutunut tähän

viskottavaksi sinne tänne

maailmantuulten valtavammissa voimissa.

Hän muuttuu eksyneeksi muurahaiseksi

heitettynä äkkiä 

taisteluun elämästään vierailla mailla.

Hän lähettää hyönteisviestin kotiin

yli seonneen maailmankartan

joka kuvaa muutosten maita.

Hän muistuttaa hyönteistä ase valmiina tanassa

tai on kuin sudenkorento

siivet levällään törmäämässä vieraisiin korsiin.

Harvoin hän löytää enää kotiinsa jos tuuli yhä kovenee

ja puhaltaa vastaisesti päivien ja vuosien ajan.