Sana on lumen painon alle
jännittynyt oksa
odottamassa laukeamisen hetkeä.
Tänä talvena lunta on paljon
täällä missä asun yli puoli metriä
ja talvi on vasta puolivälissä,
tammikuun alkupäivinä, nyt.
Olen lähtenyt uuteen vuoteen
jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.
Vaellus on kaikkea sitä,
mitä näen, koen, ymmärrän,
kirjoitan, maalaan ja tiedostan.
Ja se mikä jää tiedostamattomaksi
on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.
Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.
Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,
kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.
Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.
Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,
kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,
takennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,
niistä löydän vielä aitoutta.
Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,
jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.
Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,
odottaen että ajatus tulisi,
kun tunnen että jokin on kerääntymässä
mutta ei vielä tule.
On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,
mutta ei se soi.
Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,
ennen nukahtamisen hetkeä,
silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.
Kunnes uni armahtaa minut.
Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,
mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen
on vain yksi syy: tämä luonto,
kaikkialla ympärilläoleva,
josta olen hiukkasena osallinen.
Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,
hyödyntää ja riistää,
niin että tämä maa on jo ruostumassa,
kulumassa loppuun,
heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.
Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,
pyrin sanomaaan jokusen sanan luonnon puolesta,
mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.
Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,
niitä kohti voi kyllä pyrkiä,
saapumatta koskaan perille.
Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on
kaikki kuljettu matka; se on elämäni.
Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä
sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen nimettömään.
