Taiteen henkisestä sisällöstä

Mieleni on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa nykytaiteen henkisestä sisällöstä. Wassily Kandinskyhan kirjoitti tästä käänteentekevän teoksen jo 1912. Hieman yli sata vuotta myöhemmin joudun toteamaan, että me emme ole vielä päässeet puusta pitkään. Tämä koskee varsinkin nykyisintä nykytaidetta. En kerta kaikkiaan käsitä mikä sen funktio on.

Perinteinen maalaustaide, kuvanveisto ja grafiikka tuntuvat olevan minun sukupolveni muinaisjäänteitä, nykyään taiteen kovana ytimenä on jäte. Kierrätämme ja uusioimme. Viime vuosina olen nähnyt Taide-lehden ja Taidemuseoiden henkisen rappion. Olen nähnyt museotasoisia näyttelyitä, joissa naiset kylpevät alasti, kuivuneista pitsoista on tehty perhosia ja kotkia sekä pullonkorkeista alttarimaalausten kopioita, muovipussinsulkijoista lintuja olen nähnyt apurahatuotettuja hiekkakasoja, hylättyjä ja pinottuja pinnatuoleja ja lipputangossa liehuvia virttyneitä t-paitoja.

Uusinta Kajaanin taidemuseon näyttelyä en ole vielä nähnyt. Sen mainoksessa joku on näköjään katkaissut muovisuksen. Mainoksissa kerrotaan miten näyttely on syntynyt uusio- ja kierrätysmateriaaleista. Näyttelyn tiimoilla voi myös harrastaa taidejoogaa.

Anteeksi vaan, että en välttämättä viitsi käydä katsomassa tätä näyttelyä enkä lähteä sinne joogaamaan. Ehkä siellä olisi alastonvideoitakin? Muistankin kun erään taannoisen näyttelyn julisteessa kylpevä alaston nainen herätti bussipydäkillä kommentteja: ”Hyi olkoon! Äiti sä oot ihan ton näkönen!” muuan noin 8-vuotias tyttö kommentoi.

Miksi puhun taiteen henkisestä sisällöstä. Näen ja koen että jopa 40 000 vuotta vanhoilla tekniikoilla voi tehdä modernia taidetta. Tiedän että kalliopiirrokset ja -maalaukset ovat olleet ihmiskunnan vanhinta kerrontaperinnettä, maailman vanhimpia sanomalehtiä, jotka kuitenkin sisältävät myös rituaalisen ja kulttuurisen perinteen.

Elämme nykyään taiteellisesti uusiojäteyhteiskunnassa. Kaiken tämän taiteellisen linjanvedon ansiosta, jolla vain moderni jätetaide on modernia, kadotamme kuitenkin yhteyden taiteen tekemisen perinteeseen ja sen henkiseen sisältöön. Ja muistutan, että Marcel Duchamp keksi viedä pisuaarin taidenäyttelyyn hänkin jo 100 vuotta sitten.

Readymadessa ei siis kerta kaikkiaan ole mitään uutta eikä pesäpalloräpylöistä, nurmikentällä pyörivistä potkupalloista, katkenneista suksista tai muusta krääsämateriaalista ole helppo taiteen katsojan löytää sisällöllistä merkitystä vaikka ne itse taiteilijan narsismia ruokkisivatkin.

Avoin kirje Kajaanin TE-keskuksella ja TYPIille

Kajaanin TE-keskus ja TYP

 

Moi! Rupattelen tässä vain aikani kuluksi ja ollakseni aktiivisesti työtön.

Olen kuvataiteilija ja runoilija. Vuonna 1992 pankkikriisin seurauksena, kun työpaikkani myytiin jalkojen alta tein tietoisen päätöksen ryhtyä kuvataiteilijaksi. Se on huono ammatti, se ei tuo vaan vie rahaa. Hyvä ammatti se on siinä mielessä, että tekeminen on mielekästä. Muuan kuvataiteilijaystäväni Kemissä aikanaan totesikin, että tämä on niin hauska ammatti että tämän työn tekemisestä kannattaa maksaa. 

 

En nyt kerro teille paljonko olen maksanut viimeisen 25 vuoden aikana ammattini harjoittamisesta, mutta laskekaa itse jos työttömyyskorvauksesta tai toimeentulotuesta vähintään kolmasosa on mennyt materiaalikustannuksiin ja näyttelykuluihin.

 

Olin Koijärvellä vuonna 1979. Sittemmin Suomussalmella Äiti Maan -puolustusleirillä. Siellä synnytettiin vihreän liikkeen ideologiaa Suomeen. Ampumaradalla järjestetyn maanpuolustusleirin sisääntuloportin yläpuolella oli valtava banderolli: ”Mielekästä työtä kaikille!”

 

Tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa on unohdettu: että työn pitäisi olla paitsi työtä sen pitäisi olla myös mielekästä työtä, Hyvin vähän keksin ammatteja joissa tehtäisiin mielekästä työtä. No hoitoala ja siivouspuoli nyt kuitenkin. Niin ja taide, joka pyrkii tuottamaan ihmisille hyvinvointia.

 

Olen ilmoittanut teille että en lähde 9 euroa päivässä kuntoutuvaan työtoimintaan enkä mihinkään muuhunkaan tarjoamaanne työllistämistoimenpiteeseen. Oottelen eläkeikkää! Ehkä voisin mennä johonkin kankurikurssille kansalaisopistoon? Eläkehän häämöttää vasta puolentoista vuoden päässä.

 

Kuvataiteilijaksi ryhtymiseni jälkeen vuonna 1992 sain olla työvoimaviranomaisilta kohtuullisen rauhassa vuoteen 2006 asti, sain tehdä kuvataidetta ja olla työtön. Tuolloin 2006 erään itse tekemäni töppäyksen vuoksi jouduin karenssiin, joka osoittautui ikuiseksi ja jota kesti 10,5 vuotta, kunnes minut 2017 lopulta armahdettiin takaisin työvoimatoimiston syliin.

 

Nyt teillä työvoimapoliittisen selontekoni yhteydessä oli sellainen linja, että työttömyyttäni ei voitaisi jatkaa enää työttömyytenä, koska koko ajan teen taiteellista työtä ja esimerkiksi haastattelua seuraavana päivänä olin viemässä taidenäyttelyäni Jämsään. Ehdotitte minulle lääkärintarkastusta koska en omasta mielestäni ole mielenterveydellisesti työkykyinen. 

 

Kuulin kyliltä että tämä on yleisempi linjaus te-keskusten toiminnassa. Henkilöitä jotka ovat väliinputoajia siinä kuopassa että ovat työkyvyttömiä mutta eivät pääse sairaseläkkeelle vaaditaan työttömyyden sijaan olemaan sairaita ja hakemaan sairaslomaa. Tämä on kuitenkin köyhimmille taloudellisesti mahdotonta. Sairaslomarahat tulee takakäteen.

 

En nyt muista mikä varsinainen asiani oli, mutta mielestäni työvoimapalvelujen alkuperäinen yhteiskunnallinen idea oli tarjota ihmisille töitä. En ole aikoihin kuullut kenestäkään joka näiden te-keskusten tarjoamana olisi oikeaa palkallista työtä saanut. Minusta tekin voisitte lähteä mielekkäämmän työn etsintään ja johonkin hoivapiiriin sukkaa kutomaan.

Vermeer, Griet ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

suom. Arja Gothoni, 335 s., Otava 2001

Tracy Chevalier on kirjoittanut pari vuosikymmentä sitten kehutun ja kohutun kirjan hollantilaisen kuvataiteilijan Vermeerin elämästä. Kirjasta tehty elokuva on ollut Oscar-ehdokkaanakin kolmessa eri kategoriassa. Kuvataiteilijana luin kirjan mielenkiinnolla.

Vermeer on minulle melko vieras taiteilija 1600-luvun loppupuolelta, wikipedia määrittelee hänen tyylisuunnaksen laatukuvamaalauksen ja barokin. Itse Vermeerin tuotannosta jäljellä on nykyään 32 aitoa teosta ja 5 mahdollisesti aitoa/väärennöstä Hänen kuuluisin teoksensa lienee Turbaanipäinen tyttö, josta kimmokkeen on saanut kirja Tyttö ja helmikorvakoru.

Romaani Vermeeristä ja hänen taiteestaan on mielenkiintoinen palvelijatar Grietin näkökulmasta katsottuna. Grietillä on näkökulmaa taiteeseen koska hänen tapaturmaisesti sokeutunut isänsä oli kaakelin tekijä ja -kuvittaja.

Näin kuuluisaksi romaaniksi kirja ei kielellisesti tai rakenteellisesti ole mitenkään mielenkiintoinen. Se on tyypillinen viihde- tai historiallinen romaani, jonka päähenkilöstä kuitenkaan tavallinen lukeva yleisö ei ole koskaan kuullutkaan. Kirjoittajan kerronnassa on kuitenkin jotain, joka ottaa lukijan otteeseensa. Se tulee ehkä Vermeerin maalausten kautta.

Kirjassa ei siis kerrota itse taiteilija Vermeeristä paljoakaan, hänen perheestään kyllä. Vermeer oli melko intohimoinen taiteilija, joka sai kaikkiaan 15 lasta, joista neljä menehtyi pian syntymän jälkeen. Taiteilijana hän oli laiskempi: maalasi noin kolme maalausta vuodessa mesenaateilleen. Lopulta Vermeer ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kuoli.

Kuviteltu Griet oli Vermeerin palvelustyttönä ehkä hänen tuotantonsa huippukautena 1664-1666, hän ajautui ensin isänsä sokeutumisen jälkeen Vermeerin palvelijattareksi, sittemmin avustajaksi ja malliksi. Hän on kansikuvan helmikorvakoruinen tyttö. Jälkisanoissaan Tracy Chevalier perustelee miksi Turbaanipäisen tytön malli ei hänen mielestään ole tavanomainen malli vaan palvelijatar.

Chevalier on alunperin tietokirjatoimittaja. Hänen romaanissaan historialliset, taidehistorialliset ja aikakautiset kulissit ovat kohdallaan. Niiden välissä romaani ryhtyy elämään siinä maisemassa, ajassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa missä romaanin henkilöt elävät. 1660-luvun Hollannissa, Delftissä, erään nykyään melko kuuluisan taidemaalarin ja hänen palvelijattarensa kotikaupungissa.

Syksyn ja talven värejä Keijo Nevarannan näyttely Taikavakassa

Keijo Nevarannan näyttely ”Syksyn ja talven värit” on esillä Taikavakassa tammikuun loppuun. Näyttelyssä on esillä lähes 30 teosta: pääosin akvarelleja, mutta myös grafiikkaa ja öljyvärimaalauksia. Lisäksi myynnissä on Nevarannan runokirjoja sekä taidekortteja.

• Muutin Jämsänkoskelle syksyllä 2016. Tupaantuliaisiksi järjestin kotinäyttelyn ”Muutos”, mutta tuolloin kovin moni ei rohjennut tulla juuri paikkakunnalle muuttaneen taiteilijan kotiin näyttelyä katsomaan. Tämä on puolestaan jäähyväisnäyttelyni Jämsässä. Viihdyin Jämsänkoskella, mutta elämäntilanteen muuttuessa tuli lokakuun vaihteessa eteen muutto Kajaaniin, Nevaranta kertoo.
• Tulin Jämsänkoskelle Etelä-Pohjanmaalta, jossa olin tottunut ihmisten mykkyyteen ja puhumattomuuteen. Keskisuomalainen välittömyys hämmästytti aluksi. Oudotkin ihmiset saattoivat alkaa keskustelemaan vaikkapa linja-autossa, jossa usein kuljin Jämsänkosken ja Jämsän väliä. Samoin ällistytti, kun jotkut lapsetkin saattoivat tervehtiä kadulla. Tähän oli itsellä aluksi hieman opettelemista.
• Näyttelyä minulta kysyttiin Jämsän Taikavakkaan, kun olin itse jo ehtinyt kuljettaa muuttokuorman Kajaaniin. Ripustimme Taikavakkaan ensin kajaanilaisen taiteilijan Maija Keräsen näyttelyn, joka oli esillä loka-marraskuussa. Kuun vaihteessa purimme Maijan näyttelyn ja nyt on oman näyttelyn vuoro.

Taikavakan näyteikkunaseinämässä on esillä Nevarannan 15 akvarellia, joista 12 on valmistunut tänä vuonna. Juuri ne ovat viime talven, tämän syksyn ja alkutalven tuotantoa, syksyn ja talven värejä luonnosta. Kolme kookkaampaa ja ja abstraktimpaa akvarellia on 2000-luvun alusta.

Näyttelyn toisen osaston muodostaa Taikavakan takaseinälle ripustettu pienimuotoinen retrospektiivinen näyttely. Tällä seinämällä on öljyvärimaalauksia, carborundum-grafiikkaa ja akvarelleja vuosien varrelta 1990-luvulta 2010-luvulle. Nämä työt ovat kaikki valmistuneet ennen Jämsänkoskelle muuttoa.

• Nämä maalaukset ovat tavallaan poikkileikkaus tuotannostani. Tosin tällä kertaa takautuvassakin näyttelyosastossa akvarellit ovat keskeisessä asemassa. Syksyisiä ja talvisia värejä löytyy näistäkin teoksista vaikka aiheet ja tekniikat vaihtelevat. Mielestäni juuri värit ovat se kantava teema, jonka pohjalta näyttelyn teokset olen valinnut, Nevaranta korostaa.

Tärkeimpänä teoksenaan Jämsänkoskella asumisen ajalta Nevaranta kuitenkin pitää kuudetta runokokoelmaansa ”Aika”, joka on läpileikkaus hänen julkaisemattomasta runotuotannostaan 35 vuoden ajalta vuosilta 1981-2016. Siihen ehti mukaan yksi osasto Jämsänkosken runojakin vuoden 2016 syksyltä ja alkutalvelta. Kirjan saaminen julkaisuvalmiiksi kesti pari vuotta, ennen kuin se lopulta vuosi sitten syksyllä ilmestyi kustantaja Kesuura Oyn kautta ja se on Nevarannan kuudes julkaistu runokokoelma. Myös sitä ja aiempaa, vuonna 2008 ilmestynyttä kokoelmaa ”Rajakivet” on myynnissä Taikavakan näyttelyn yhteydessä.

• Sekä runoudessani että maalaustaiteessani luonto on lopulta koko ajan kaiken keskiössä. Se antaa myös motiivin taiteen tekemiseen. Jos kirjojeni ja taidenäyttelyjeni välityksellä saan sanottua pienenkin sanasen luonnon puolesta julkisuudessa ja havahduttamaan ihmisiä kerskakulutusta ja nykyistä jatkuvan kasvun ideologiaa vastaan, koen taiteen tekemiseni mielekkäänän ja merkityksellisenä, vaikka toisaalta pyrin välttämään paatoksellista saarnaamista. Jos ihmiset havahtuvat katsomaan, kokemaan ja ajattelemaan itse, koen onnistuneeni.