M•A•U•K•U•J•A

Sunnuntaina ovikello soi muutamaan otteeseen ja oven takana oli viehättäviä pikkunoitia naapurustosta. He saivat palkkansa ja me saatiin vitsat. Mikä oli tietysti erityisesti pojista varsin mukavaa ja kiinnostavaa. Mauno poseerasi vitsakimpun kanssa ylpeänä kuvaajalle. Yhtäkkiä taustalle hiipi joku musta monsteri... Mitä hemmettiä siellä oikein tapahtuu... Arvatkaapa mitä tapahtui, sillä kuvat loppuivat tähän...

Mamman oma mustapeipponen, Eppu Peppuliini täyttää tänään seitsemän vuotta! Seitsemän! Voi sitä pientä palleroista joka vähän yli seitsemän vuotta sitten tuli kotiin ja joutui heti Mauno-enon suhinoiden kohteeksi. Onneksi poika oli äärimmäisen reipas ja itsevarma, eikä moisista suhinoista ollut moksiskaan vaan paineli ympäri uutta kotia pää ja häntä pystyssä. Kaveruushan siitä sukeutui jo heti seuraavana päivänä, kun leikin vauhtiin päästiin. Seitsemän vuotta ollaan saatu nauttia Maunon kanssa tästä isosta ja pehmeästä pojasta, meidän omasta Pemminkäisestä. Onnittelut sisaruksille Ennalle, Emille, Nelsonille ja Eshelle!

Aurinko paistaa jo ihanasti (ja paistaisi vielä ihanammin, jos henkilökunta pesisi ikkunat...), mutta silti näyttää ajoittain olevan tarvetta lisälämmitykselle. Makuuhuoneen patterin päällä oleva ikkunalauta on ollut kovassa käytössä, lähinnä Epun toimesta, joka nukkuu siellä niin ohuena lättynä kuin vain mahdollista on, maksimoidakseen lämmitettävän pinta-alan. Tai sitten se vaan sulaa sinne. Useimmiten myös työhuoneen sohvan päällä oleva pehmoinen viltti on Epun paikka, varsinkin kun aamupäivästä siihen osuu aurinko, mutta Mauno oli sen yhtenä päivänä löytänyt. Ilmeisesti aurinko ja pehmeä viltti eivät olleet tarpeeksi, sillä Mauno oli onnistunut rullautumaan oikein viltin sisälle. Väsytti ihan kamalan kovasti, mutta joku häiriköi kameran kanssa. Onneksi häiriköitsijä kuitenkin siirtyi työpöydän ääreen ja sai sen jälkeen tehdä töitä katsellen Maunon niskaa ja kuunnellen tuhinaa. Viltti on taiteltuna sohvalle nelinkerroin ja Mauno peiton alle halutessaan kömpii soh

Pojilla oli hyvää painia menossa ja henkilökunta tarttui käden ulottuvilla olevaan kameraan – paha vaan, että silakkaparvien kuvauksesta kiinni oli jäänyt pitkä makroputki, joten tuli aika tiukkaa rajausta. Pitäisi aina muistaa vaihtaa zoomi tilalle, kun on kuvannut jotain tiettyä juttua, mutta eihän sitä kaikkea jaksa muistaa. Tiukkaa kurkipotkua tuloillaan... Veljellistä halailua... Performanssiteos nimeltä "Huuto hännälle".

Aina välillä unohtuu tuijottamaan jotain tiettyä yksityiskohtaa ja ihailemaan, miten luonto on se toteuttanut. Ja miksi, sekin olisi kiva ymmärtää. Mikä ominaisuudessa on sellaista, että lajin säilymisessä se on geenipoolissa vahvistunut. Mauno ei varsinaisesti arvosta sitä, että tätä tuijottelua harjoitetaan kameran kanssa. Tällä kertaa kohteena olivat nuo pienenpienet ja lyhyet karvat kissojen nenän päällä. Miten ne kurvailevat ja kaartelevat aivan omia polkujaan. Pyörteinä. Kuin silakkaparvina. Ja miten hopeisella kissalla tuo ticking (eli se, että jokainen yksittäinen karva sisältää useampia värejä, on siis raidallinen) ulottuu noihin ihan pikkuisiinkin karvoihin. Se mikä erottaa "harmaissa" kissoissa hopean ja sinisen ja tuo hopeaan sen kirjavuuden. Pieniä ihmeitä.

Harmaa Muuton huopakoppa on ollut Linnan katolla jo jonkun aikaa, koska ikkunalaudalla siitä ylettää nakertamaan amppelissa roikkuvaa rönsyliljaa, ja tätä erityisesti Eppu on hyödyntänyt. Siispä koppa siirtyi pois amppelin alta. Linnan katolla kopassa ovat viihtyneet molemmat hyvinkin aktiivisesti, sekä yhdessä että erikseen. Ongelma yhdessäolossa on se, että koppaan on ensin mentävä Epun, sitten Mauno voi mennä perässä. Jos taas kopassa on ensin Mauno, se ei siedä sitä, että Eppu tulee sen päälle – ymmärrettävästi Mauno ehkä kokee hieman jäävänsä alle... – ja siitä syntyy tappelu. Tänään Maunolla meni kuppi nurin, kun Eppu änki taas päälle. Aikansa painittuaan molemmat puoliksi putosivat Linnasta alas ja koppa jäi kallelleen. Pojat kävivät makuuhuoneessa ottamassa kunnon tatamipainit ja sitten Mauno palasi ylös koppaan. Ei paljon häirinnyt, että koppa oli kallellaan. Ehkä se vain näytti näin ihmisnäkökulmasta hankalalta. Kun kuvittelee, että sänky olisi yhtä vinossa.

Henkilökunta kävi viime viikonloppuna tilatulla palluttelukäynnillä Pinkkitassun K-pentuja palluttelemassa, niinkuin muutama muukin kissabloggari on käynyt, kun Naukulan Mamma on sinne väkeä buukannut. Ei ollut vaikea houkutella... Kolme pientä K-pentua, punaiset veljekset Keke ja Lallu ja creme sisko Pippi, asuvat Espoossa oman henkilökuntansa sekä äitinsä Rauhan ja isoäitinsä Ruskan kanssa. Ikää oli noin neljä viikkoa ja meno sen mukaista. Vielä ollaan vähän kömpelöitä, mutta kovasti juoksennellaan ja kiipeillään ja painitaan, ensimmäiset käyvät jo itse vessassakin ja pikkuisen on kuulemma raksujakin ehditty maistamaan kun tilaisuus on koittanut... Pippi on hyvin rauhallinen ja aikuismainen neito, jota vauhdikkaammat ja riehuvat pojat ällöttää... yäk. Pojilla on onneksi toisensa niin painissa kuin huolissakin. Äiti Rauha pitää porukkaa kurissa ja nuhteessa – ja ravinnossa. Ja karvat ojennuksessa. Ja ihan kiltisti antoi vieraidenkin pallutella pentusiaan, katsoi ilmei