Hiljaisuus on vaikea kestää ainakin aluksi

Aluksi oli hiljaisuus. Jos on ajanut autolla noin 700 kilometriä, ja astuu autosta keskelle järvimaisemaa, josta maailikyliin on ainakin 100 kilometriä, tuntee hiljaisuuden kouriin tuntuvasti. Iltayö, linnut eivät laula, tuulikaan ei havise ja laiturilla vesi ei liplata. Pakenen sisälle, asetun taloksi ja laitan radion päälle.

Viikon mentyä olen jo tottunut hiljaisuuteen. Kuulen kaikkea sellaista, mitä en kaupungissa kuulisi: veden äänen, tuulen huminan, palavan tulen äänen. Järveltä kuuluu ääniä, vesi kantaa ääntä kaukaa.

Luonto jättää merkkejään: karhun jätös, sateen uurtamat kolot mäessä ja linnunhöyhen leijailemassa ikkunan takana. Tunnen paahtuneiden männyn neulasten tuoksun aurinkoisena päivänä, kävellessäni metsätietä kylälle. Pohdin mielessäni mitä sanoisin, jos tuttu ihminen tulisi vastaan. Nämä ihmiset eivät ole ennakoitavissa. He ottavat tilanteen haltuunsa ja olen avoin kuin kuka tahansa täällä.

Jos luulette että läntiset ihmiset eivät tiedä naapureistaan mitään, eivät halua tietää, niin se on palturia. He tietävät kyllä. "Olin asunut siellä kaksikymmentä vuotta ja luulin etteivät naapurit tienneet asioistani. Sitten kuulin kun naapuri, joka ei edes tervehdi, puhui asioita perheestäni, joita en luullut kenenkään tietävän."

Ihmisen jättämä jälki näkyy myös. Mitähän minä jätän jälkeeni?

Seison paljain jaloin ruohikossa, nostan käteni ylös ja annan tuulen huuhtoa pölyt itsestäni. Hyväillä sääriäni ja kasvojani. Tässä minä olen!

Mikä lie minussa nähty, kuka kumma keksittynä

Täysikuu järven yllä. Kuunsilta aalloilla ajeli. Heinäkuun lopun kesästä raskas yön tuoksu, sateen jäljiltä maa kosteaksi pesty. Kanervat kulottuneessa maassa, mustikanvarpuja polunvarressa. Jossakin laulaa yölintu, mikä lienee, kaunista kuitenkin kuulla.

Mikä lie minussa nähty, kuka kumma keksittynä? Lauloiko Mateli runossaan ulkopuolisuudesta, vieraudesta omalla maalla? Luultavasti Mateli ei tullut kovin hyvin toimeen ihmisten kanssa. Sen ajan naisenrooliin hän ei kovin hyvin sopinut. Sävyisä ja miellyttävä hän ei varmaankaan ollut. Ja mikä pahinta hän ei ollut samaa mieltä monenkaan kanssa. Ilmiselvä taiteilija luonne, ehdoton ja yksinäinen. Osasi luultavasti myös olla yksin.

Mateliin on helppo samastua. Samaa sukua olemme.

Kristikansa, ristikansa, ristinvarsi, jolla lyödä

Nousi päivä, kuu kumotti. Illanvarjot pitemmät, syksyn tulla, päivän huveta. Mitenkä kestän yön pimeät hetket? Tuuli vinkuu porraspäässä, sukat pyörivät jaloissa. Siellä se talvi kummittelee. Ota kaikki kesästä irti, jatka työtä yötä myöten. Kohta pirtti on kasassa.

Kauan kesti matka maailmalla, ennen kuin kotihin palasit. Mitä opit, mitä unohit? Laita Nunnauuni nurkkaan, onpahan ainakin lämmintä luvassa. ( tämä ei ole mainos. Nunnanlahti on paikkakunta Juuassa ja siellä on erilaisia uuneja...)

Ei ollut ennen hometta, tuuletus oli kunnossa.

Kansa uskoi, mitä uskoi. Saattoi olla uskomatta. Jumala oli kaikkialla. Kirkossa saarnasi mieseläjä. Hutki ristillä köyhää kansaa, pelotteli "pakanoita".

Annan kättä kuolemalle, toisen käden syntyvälle

Lapset päästin maailmaan, savusaunan lämpimässä, kosteassa kuin kohtu. Vainajat pesin ja puin. Lauloin oman kuolinvirren, Lauloin myös lapselle elämänvirren. Nyt laulan niitä molempia yhtä aikaa. Lomittuvat toisiinsa, tuntuvat aivan samalta.

Mitä minä maallisista. Tapelkoot herrat suurista rahoista, minä pienistä pihistän. Elän luojan antimista, se mitä ei ole, sitä en tarvitse. En minä luomusta tiennyt, nyt siitä kaikki puhuvat. Aikana jolloin elin, luomua oli kaikki. Joskus loppui leipä, lehmät lakkasi lypsämästä. Sihen luomuaikaan ei ole paluuta. Mennyt aika, mennä joutaa. En sitä kaihoa kovasti. Jotakin sentää kaipaan: ihmisen taitoa antaa omastaan. Nyt ollaan käsi ojossa, pyytämässä koko ajan. Kerjäävät kuin kerjäläiset itselleen "sitä mikä minulle kuuluu". Miten sitten suu pannaan kun ei ole mitään otettavaa?

Lintu lauloi, kukat kukki, maa kaikkineen iloitsi!

Jos minä mokoman saisin

Nuorna ollessani oli minulla unelmia. Uneksin oivasta uroosta, mainiosta kumppanista. Ei niinä aikoina nainen kumppani ollut, oli monen alainen: ensin oli oma koti, olin isäni alainen. Sitten tuli koko suku, sitä seurasi kylänväki. Kaikki vahti toisiaansa, naisia eritoten. Siinä lauloin rakkaudesta, vaikka en mitään tiennyt. Lauloin rakkauden
puutteesta, hyvän mielen halusin.

Rakensin kuvan rakkaudesta. Se mitä näin oli jotakin muuta. Se mitä koin, oli jotakin muuta. Näin raiskatut naiset, viinapäitten väkisin pannut. Osa juoksi surman suuhun, osa tyytyi osaansa. Minä halusin toisen elämän. Halusin miehen kunnollisen. Halusin miehen jota ei ollut.

Täytyi tyytyä tähänkin.

Kapinoin koko ikäni. Lauloin pahanoloni, intohimoni lauloin runoihini. Mahtoiko kukaan käsittää? Paljastin naisen sieluni koko kansan nähtäville. Eivät ne sitä älynneet, luulivat akan houreiksi. Siitä minä viis välitin.

Maailmaan heitetyt

Aamuyöllä heräsin ja katsoin järvelle. Utu leijui järven yllä, näin soutajan sumussa. Vanhan naisen, kurttunaaman, silmät syvät ja väkevät. Katsoi lävitseni ja souti pois minusta. Sitten pihalla seisoi, katseli entistä eloaan. Maailma on muuttununna Matelin ajoista muuksi. Teki mieli kysellä, onko mieltä hankkeillani? Mitä itse hän tekisi?

Todelta tuntui, untako lienee ollut. Näin Matelin monta kertaa kolkuttamassa ovelle, pyrkimässä sisälle. Sitten kun oven avasin, ei siellä ketään ollut. Tuuli henkäisi sisälle, kaste jalkoja hiveli. Jotain sentään käsitin. Olin tullut kotiini, olin ollut vieraallamaalla, tylyn kaupungin kaduilla. Ihmiset olivat kovia ja tunteettomia. He puhuivat outoa puhetta. Melkein kuolin ja kuivuin.

Kyynisyys on paha tauti, rahanahneus pahenpi.

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala!

Miehet manalle menivät, naiset elossa eneni

Nälkä kurja kummitteli, levitti halla hamosen. Yöllä suolla sikisi, viljan pani pahaksi.
Tiesi huonoa eloa. Kerjuuta kylällä, pitäjällä juoksemista. Ei sitä kukaan kysynyt, kaikki tiesi kurjan olon. Tuli kovempi nälkä. Tauti tavoitti mieseläjän. Viikkoja mies makasi, sitten kuolo korjasi. Pappi vei loputkin elikot, maksuna maahan panosta, vainajan siunaamisesta.

Siinä olin lapsineni tyhjän pirtin penkillä, rahilla rahajavalla. Mitäs nyt suuhun pannaan? Mitä on pantu tähänkin asti? Pettulaipää, nokkosjauhoa, kuivattujakaloja. Puolukoita. Jos minä rihmasen laitan? Asettelen ansojani?

Paaston aikaan kukaan ei rikkonut lakia. Ei ollut millä rikkoa. Pappi saarnasi kirkossa, haukkui ihmiset pahoiksi. Synti painoi, nälkä kalvoi, ilo katosi kaikkinensa. Tuli kevät sinäkin vuonna. Päivä paistoi, luonto heräsi, järvi vapaana välkkyi, siinteli siniset veet.

Miehet kuoli, naiset säilyi. Kova on lesken osa. Vapaudesta maksat hinnan, Mateli oivalsi osansa. En minä miehelle mene, toista kertaa en erehy. Itselle elämä parempi, ilman miestä mielevämpi.