Niin ruma että on kaunis

Tämä kuva ei liity tekstiin. Se on mielentila.

Löysin uskomattoman ruman, myytävän puutalohuoneiston. Kuvien perusteella se on ruma; niin ruma, että on ihan pakko mennä katsomaan. Pähkäilin mielessäni että onkohan kyseessä useamman asunnon yhdiste, vai kenties liikehuoneistona toiminut huoneisto.

Muistan erään viihdetaiteilijan ja säveltäjän löytäneet jostakin omakotitalon, joka oli kuvassa niin ruma, että heidän piti ajaa jonnekin Kirkkonummelle asti katsomaan. He ostivat sen talon. Se oli hyvin viehättävä.

Toivon että minulle käy paremmin, tai pahemmin; riippuu mistä suunnasta katsoo. Voi olla että samaistun kohteeseen ja viittaan kintaalla porilaisille. Luen vanhoja kirjoja, niissä ON viisaus ja sivistys.

Nämä kuvat eivät liity tekstiin: Ovat mielenmaisemia nyt.

...eihän se käy että lapset rupeavat omatoimisiksi ja luoviksi ja kiipeilevät puissa ja hyppivät kallioilla ja mättäillä...

Minne ovat kadonneet lapset ja lasten äänet talojen pihoilta? Leikitäänkö pihoilla enää hippaa, kymmentä tikkua laudalla, rosvoa ja pollaria tai leskisiä. Ei kai leikitä, sillä lapset köijätään autoilla harrastuksiin ja harjoituksiin. Sitten ihmetellään ja perustetaan komiteoita miettimään että miksi lapset eivät liiku tarpeeksi ja miksi he lihovat. Lapsen luontainen liikkuminen on estetty.

Komiteoille varatuilla kokoontumisrahoilla voisi viedä lapset vaikka pystymetsään ja katsoa miten lapset käyttäytyvät siellä. Samaten kaikenlaiset nykyajan kasvattajat, jotka koko ajan korostavat lasten turvallista oloa, vosivat miettiä miten lapsi selviytyy ihan omin avuin erilaisista tilanteista. Namusetiä ja itsensäpaljastajia on ollut aina, mutta ei heitä ole ihan joka nurkan takana. Moniko lapsi ja nuori osaa kiivetä puuhun nykyään? No, eihän se käy että lapset noin vain rupeavat luoviksi ja kiipeilevät puissa ja hyppivät kallioilla ja keksivät ties mitä luonnostaan hauskaa. Heti joku soittaa lastensuojelun huostaanottoon tai johonkin muuhun paikkaan, sillä eihän se sovi että lapset ominpäin ovat, ja kohta tapahtuu jotakin kamalaa, ja vanhemmat rahastaa, mikäli palkattu henkilö osoitetaan vastuulliseksi.

Haluan että lapset menevät taas metsiin, puistoissahan ei voi tehdä muuta kuin katsella, jos sitäkään. Lapsilta on viety seikkailun, vaaran ja ilon kokemisen mahdollisuus. Kotimetsä on muuttunut teoreettiseksi ja kuivaksi ja liian vaikeaksi mieltää. Olen ehdottanut kaupungin tädeille jo monta kertaa että kalliiden toimintakeskusten sijaan kaupunki investoisi muutaman hehtaarin metsään; sitä löytyy yllättävän läheltä keskustaa, metsää nimittäin. Ohjaajiksi valppaita ja rauhallisia henkilöitä, sellaisia joita ei ole kyllästetty hosumishoidon opeilla, vaan läsnäolevilla ja maanläheisillä henkilöillä. Sellaisiakin vielä on.

Tämä vanha vaahtera suorastaan houkuttelee kiipeämään puuhun ja rakentamaan majaa sinne. Näen jo silmissäni kuinka lapsi puetaan kypärään, polvisuojuksiin ja muihin pehmikkeisiin, ja miten kiipeäminen käy mahdottomaksi.

Käsitys työn tekemisestä on vaivannut minua jo Luovan Toiminnan Seikkiksestä
asti. Siellä oli kerran ohjaaja, joka ei ehtinyt riisua takkiaan koko työpäivän aikana, kun oli niin kiire tehdä kaikkea. Todellisuudessa hän teki itselleen kiireen, reuhtoi ja hosui ja loi itselleen Olen kova tekemään työtä imagon. Tapasin tässä entisen seikkisläisen joka mainitsi tuon kovan työihmisen nimen. Legendat elävät.

Tarkoittaa vanhaa myyttiä naisesta joka oli ensin synnyttänyt lapsen aamuyöstä, pian sen jälkeen teki navettatyöt, kuskasi tonkat maitolavalle ja sitten siirtyi mitättömämpiin tupatöihin. Siivosi huoneet, pesi lapset ja, ehei, ei tämä sankarinainen suinkaan lepäämään käynyt vaan hakkasi motillisen halkoja todistaakseen työihmisen maineensa.

Ilman isää kasvaneita pojista tulee kovia sanoi muinoin yksi ruustinna. Nykyään pojat ovat hukassa naisten hoivavietin alla: naiset ovat aina huolestuneita jostain kamalasta. Pojilta on viety oikeus turvalliseen miehen mallin kokemiseen. Olen tavannut avioeronneita naisia, jotka tekevät kaikkensa ettei lapsen isä saisi tilaisuutta olla lastensa kanssa. Voiko lastaan vihata vielä enemmän? Kyllä voi. Lapsen voi unohtaa nurkkaan rättiä imemään ja sitten akateeminen henkilö selittää että kyseessä oli ikuinen muistutus siitä miehestä. Pistetään lapset kärsimään No, eivät ne miehetkään viattomia ole, joten arkijärjellä ajatellen: Annetaan lapsille edes kotimetsä takaisin. Mennään metsään kaikki.

Kylämarkkinat Portsassa

Painostavan kostea sää. Paita nihkeytyy selkään, onneksi pyöräillessä ilmavirta viilentää. Sitten satoi hieman, mutta ei häiritsevästi. Silti väkeä oli paljon. Operaatio Ruokakassi oli jakamassa soppaa ja Mikaelin kirkkoherra Jouni Lehikoinen kätteli ja jutteli kaikkien niiden kanssa, jotka halusivat tulla kätellyiksi ja oli puhuttavaa. Joku kysyi että: Onko tuo joku politiikko? No ei ole, ihmisiä voi kätellä muutenkin ja lausua rohkaisevia ja ystävällisiä sanoja.

.

Operaatio Ruokakassi on tarpeellinen: tästä olemme varmaankin kaikki samaa mieltä. Toivottavasti toiminta saa jatkua edelleenkin, sillä tarvetta on entistä enemmän.

Samaa eettistä linjaa edustaa Turun Kylätalo, joka on kaikille avoin kohtaamispaikka Pakkarinkati 1:ssä. Siellä voi nauttia kupin teetä, istahtaa hetkeksi, löytää kirjan tai ystävän, tai molemmat. Arkisin sielllä toimii Kahvila, myymälä ja hiljainen työskentelytila. Viikonloppuisin on paikka varattu järjestöille. Sitten kerran kuussa on Kylätalopäivät.

Rouvat syövät soppaa entisen Työväen Säästöpankin katutasoaskelmalla. Taustalla ei suinkaan veisattu virsiä, vaan bändi soitti ja lauloi jotakin hyvin turkulaista musiikkia. Minkä ihmeen takia turkulaiset antavat itsestään töykeän kuvan? Jotenkin luontainen ystävällinen kontakti on mahdoton. Turkulainen perheenjäsen tokaisi että antavat itsestään todellisen kuvan. He ovat töykeitä. Kuvan rouvat eivät ole töykeitä.

Koirat kuuluvat portsalaiseen katukuvaan. Tällä koiralla oli hauska ilmme monta kertaa.

Olen jo ennenkin kaivannut Portsan katumarkkinoille taidetapahtumia. Sirkustaiteilijoita, lauluryhmiä ja teatteria. Vaikka tietysti katumarkkinat ovat rahankeruuta ja kirppismyyntiä, kuten joku mainitsikin, voisi tapahtumaa kehittää esimerkiksi Portsan eri vuosikymmeniltä tai jopa vuosisadalta olevilla teemoilla.

Rottapolulla kukkii sininen

Tänään oli helteinen päivä. Aamulla menin torille viileän aikaan ja kaikki oli hyvin raikkaan oloista. Rottapolun vierustoilla kasvaa raunioyrttipensaita, tiedätte nämä isohuokoiset lehtipensaat. Otin varjoni kuvaan että näyttäisi syvemmän siniseltä nuo kukat.

Joessa uivat tyhjät kaljatölkit ja pari lintua. Mietin että onko Aurajoessa uiminen laillista? Yläjuoksulla on matalaa, mutta joesta voi kahlata pois. Alemmalla onkin sitten pankitusta eikä joesta pääse ylös kuin pelastushenkilökunnan avulla. Joten ei sinne ehdon tahdon pidä hyppiä.

Nuo siniset kukat kukkivat syksyyn saakka.

Omenankukat niin kauniit

Meillä Nummenpakalla kasvaa ikivanha omenapuu, joka näyttää kuolleelta kunnes puhkeaa kukkaan. Vanhuus ei ole sairaus, se on olotila. Mitä vanhemmaksi elää, sen hilpeämmäksi tulee. Olen lukenut Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa ja kuolema on tullut sinuksi jotenkin. Kirja on jokaisen luettava, kaikkien.

Istutin salaojaputkien päihin kukkia ja mansikka-ampellin Olin kuulevinani varisten raakkumista; ne tiedottavat tulevista mansikkakekkereistä toisilleen.
Pahuksen painavia nuo sementtiputket olivat. Olisin ilahtunut miesenergiasta, mutta ei näkynyt sopivaa.

Kesä päsähti todella lämpimäksi. Varjossa on mukavaa istuskella. Äitini täytti eilen 89 vuotta Pohjois-Karjalassa. Hänelle oli laulanut tenori monta laulua ja oli kakkua, piirakoita, karjalanpaistia ja kaikkea mahdollista. Konjakkiakin ja punaviiniä oli ollut. Koska perhe on levittäytynyt laajalle, juhlia riittää pitkin kesää. Äitini asuu yksin maatilallaan kesäisin ja hoitaa kasvimaitaan ja kukkamaitaan. No, yksin hän kyllä harvoin on, joku sukulainen tai tuttava on vierailulla tai lapsista joku kesälomalla. Tansseja ei enää ollut, mutta mieli oli reipas ja jalka kepsakka. Niin mielelläni olisin jo kesämailla minäkin.

Talonmme pihalla kasvaa monta vanhaa puuta

Pitäisikö viedä saniaiset seinustalta evakkoon? Kohta tulee raksatelineet ja saniaiset ovat mennyttä tältä kesältä. Olemme kasvanaat henkisesti erilleen, tämä puutalo ja minä. Olen koko ajan miettinyt että tämä talo on kirottu ja vihamielinen. Kauhulla ajattelen nuoria ihmisiä jotka mestaroivat ja pahoinremontoivat taloa; jotakin tapahtuu varmasti. Minusta näitä vanhoja taloja ei saisi remontoida turhaan. Vanhan asumisen jälkiä ei saisi häivyttää ja modernisoida liian rajusti.

Sama koskee pihasuunnitelmia. Jos talon pihalla kasvaa monta suurta ja vanhaa puuta, niin ei siinä kyllä paljon kukkaset kukoista. Nurmikko kuloutuu tai mätänee aika pian. Joku epäili että nurmikko on myrkytetty joskus. Ehkä onkin.

Puun latvat tavoittelevat taivasta: Ukkosen jälkeen raikas sää ja huuhtoutuneet lehdet tuoksuvat puhtaalle.

Vanhan talon ikkuna peilaa puita ja taivasta. Jos nuo ikkunat saavat lähteä, lähtee joku muukin. Suojellun alueen taloja ei saisi korotella eikä ulkoista kuvaa muuttaa.

Tällä alueella asutaan lähekkäin. Lonttisen puutalot ovat tiheään rakennetut. Meidän talomme on vanha rautatieläisten talo. Toisin kuin Pohjolassa, tontti on oma. Olen joskus ajatellut ja päätellytkin että taomme ylin kerros on jälkeen päin rakennettu. En tiedä miksi.

Puun kaarna on vanhaa ja puu itse paksu; paljon nähnyt lehmus. Puilla on sielu ja mitä vanhempi puu on, sitä sielukkaanpi se on.
Jos kiinnostusta on, vastaan kyselyihinkin.

Eksistentiaalinen laulu ei sammuta sielun paloa: runoilijan rakkaus

Aamulla satoi kun kävelimme "rottapolkua" kirjastoon Anna Ahmatova - juhlaseminaariin. Mietin että: Sataako usein Anna Ahmatovan haudalle? Sade on pyhää ja siunaavaa ja uutta luovaa. Anna Ahmatova oli eksistentialistinen käsitys rakkauteen: rakkaus, uusi ajattelutapa, runoilijan rakkaus. Eksistentiaalinen laulu ei sammuta sielunpaloa, mikä taas luo runoa.
Sanoi Marja-Leena Mikkola esitelmänsä aluksi.

Minulle Anna Ahmatova on Venäjän 1900-luvun monumentti positiivisessa mielessä. Suhteutan tämän Venäjän 1900-luvun historiaan. Anna Ahmatova oli tietoinen omasta runoilijan laadustaan ja hän käyttätyi kuin kuningatar tilanteessa kuin tilanteessa. Hän rakensi tietoisesti omaa julkista runoilijakuvaansa; se oli keino pahuutta vastaan.

Kun runoilija kääntää toisen runoilijan runoutta, siitä syntyy useimmiten taidetta. Kun tiedeihminen kääntää runoutta niin siitä voi tulla mehutonta siksi että hän ei tunnista runouden laatua ja syvyyttä. Ajattalin kahvipöytäkeskustelua eräässä ortodoksisessa seurakunnassa jossa tiedeihmiset keskustelevat venäläisyydestä ja runoudesta. Siinä voi päällimmäiseksi jäädä kuva vanhuksesta rasvainen nuttura niskassa. Ja tuolla kuvalla ei ole mitään tekemista kun puhutaan suuresta runoilijasta. Anna Ahmatova sai Oxfordin yliopiston kunniatohtorin arvon 1965, vuosi ennen kuolemaansa.

Anna Ahmatova on tutkinut Puskinia arkistojen ja dokumentoidun tiedon perusteella. Hän halusi tietää syvemmin mitä Puskinin runoilijan sydämessä tapahtui. Mikä on sitten Puskinin vaikutus hänen omaan runouteensa. Ehkä joku tutkija selvittää tämänkin.

Totalitaarisen vallan vinoutumat olivat osa Anna Ahmatovin arkea ja elämää. Tätä ei kerrottu seminaarissa; löysin sen ihan itse jostakin elämäkerrasta.
Kerran tapahtui että Anna Ahmatova oli kutsuttu kunniavieraaksi moskovalaiseen juhlaan. Kun hän saapui saliin, nousivat ihmiset seisomaan. Paikalla oli myös eräs Stalin, joka tajusi kyllä kenestä pidettiin ja ketä kunnioitettiin. Runoilijoita ja runoja rakastetaan erityisesti Venjällä. Jopa henkensä kaupalla.

Yleisö oli innolla mukana. Kysymyksiä oli kohtalaisesti ja vastaukset perusteellisia. Eräs rouva kertoi Tapaamisesta Ilja Ehrenburgin kanssa Pietarissa. Anna Ahmatovalla lienee ollut säpinää hänen kanssaa. Rouvan mies oli silloin Vankimielisairaalan ylilääkäri. Kun Ilja E. kuuli tämän hän kauhistui koska Neuvostoliitossa psykiatrit tiesivät runoilijoille pahaa eli passitusta hourulaan ilman syytä. Runoja kirjoittava psykiatri oli outoa neukkulassa. He saivat luvan ottaa kuvan Ilja E:stä mutta pian he huomasivat että kamerasta puuttui filmirulla.

Pietarilainen tohtori ja ansioitunut Anna Ahmatovan tutkija Natalia Kraineva oli tullut Turkuun mukanaan näyttely joka on pitkän työn tulos. Informaatikko Taina Ratia oli ollut mukana näyttelyn kokoamisprosessissa.

Kiitos heille siitä.

Anna Ahmatova poltti käsikirjoituksiaan ja kirjoittaessaan lisäsi myöhemmin säkeitä. Tästä johtuen ei ihan varmasti tiedetä ovatko säkeet juuri siitä runosta. Anna Ahmatova ei halunnut runojaan aikajärjestykseen.

Seminaari syvensi Anna Ahmatovin runouden ja elämän ymmärtämistä. Ne, jotka lukevat hänen runojaan alkukielellä, saavat niistä varmasti paljon. Kiitos Marja-Leena Mikkolalle hienoista suomennoksista. Jäämme odottamaan Maria Tsvetajevan runojen käännöksiä

Runoilija, äiti ja patriootti

Ortodoksit ovat nyt keskipääsiäisessä, pitäisi sanoa me ortodoksit, mutta ei oikein huvita. Mietin yksilöä tästä näkökulmasta. Ajan oloon kaikki yhteisöt ja instituutiot käyvät sietämättömiksi elää.

Sitten on nämä eurovaalit ja äänestän. Äänestän, ketä äänestän. En nyt juuri tiedä ketä. Tai tiedän muutaman; valinnan vaikeus on pahasta tässä asiassa.

Seurakuntamme on saanut rahaa kappelin alttaritaulun korjaamiseen. Toivon restauroijalta ammattitaitoa sillä se maalaus on pahasti rapistunut. Meidän Herramme kuva on varissut pahasti hilseenä lattialle. Totesin tuon jo kahdeksan vuotta sitten, mutta ehkä nyt oli todellinen asiantuntija asialla koska rahaa löytyi. Hyvä että löytyi. Rahaa tuli myös kirkon korjaukseen, tosin niin pieni summa ettei sillä paaluteta. Nämä asiat eivät minulle kuulu enää, jos ne nyt ovat koskaan kuuluneetkaan.

Anna Ahmatovan juhlaseminaari on perjantaina klo 9.30-12.30 kaupungin kirjastossa tieto-osastolla. Anna Ahmatova on ja oli runoilija. Hän oli vapaa sielu ja sai kärsiä paljon. Hänen kärsimyksensä oli erilaista kuin Dostojevskin. Hänet pidettiin hengissä, mutta läheiset ihmiset vangittiin, karkotettiin ja tapettiin. Aika oli myös erilainen 1900-luvun Neuvostoliitossa. Elettiin suurten mullistusten aikaa taiteessa, runoudessa ja musiikissa. Yhteiskunta eli omaa murrostaan; ensimmäinen maailmansota, keisarivallan romahtaminen, sisällissota ja vallankumous. Stalinin aika ja terrori.

Hän oli myös patriootti sielultaan. Hän oli runoilija, äiti, ja patriootti. Äitinä oleminen tekee naisesta erityisen haavoittuvan. En ollenkaan vähättele Dostojevskin kärsimystä. Se vain oli laadultaan toisenlaista. Häntä korostetaan ortodoksisuudessa enemmän kuin Ahmatovia. En myöskään tiedä mikä oli Ahmatovin suhde ortodoksisuuteen

Urkujen saloja kuulemassa

Mikaelin kirkossa oli tänään kevään ensimmäinen urkutuokio ja urkujen esittelytapahtuma. Näitä tapahtumia on kerran kuussa (ainakin) kesäisin. Urkuri Marko Hakanpää esitteli ja soitti Mikaelin kirkon maankuuluja urkuja.

Innokkaimmat pääsivät katsomaan urkupillejä ihan lähietäisyydeltä.

Itse sytytin kynttilän äitienpäivän kunniaksi kaverini katsellessa urkupillejä parvella.

Urut rakensi ruotsalainen Grönlunds Orgelbyggeri AB vuonna 2002.

Pillejä on 3633 kpl. Äänikertoja 52.

Katselin kameran linssin läpi Mannerheimin muistomerkkiä joka on vastapäätä kirkkoa. Siellä hän katselee, tämä vanhus kirkkoa, ja kuuntelee liikenteen huminaa. Nykyään hänelle sallitaan jo inhimillisiäkin piirteitä, kuten erehdyksiä ja asenteellisuutta.

Minä en ole urkumusiikin asiantuntija. Pari Cd:tä ostimme kylläkin.

Saimme nimmarin samaan hintaan!

Toisen levyn kansi alla.

Urkuri Marko Hakanpää on syntynyt vuonna 1970.

Sää tuntuu lämpenevän iltaa kohde.
Kävelimme kirkolta iltapäivän auringossa.

Kadut olivat hiljaisia, porukat olivat ilmeisesti viettämässä äitienpäivää.

Pysähdyimme kortteliravintola Kerttuun. Joimme Lumunba-limpparit.

Kerttu on viihtyisä korttelikeidas Läntisellä kadulla.


Alla vielä kuva Mikaelin kirkon julkisivusta.

Toukokuun kahdeksas päivä

Sataa. Yleinen harmaus on laskeutunut kaupunkimme ylle. Sateella on monia hyviä ominaisuuksia, jopa siunauksellisia.

Matelin maisemissa on ohutta utuisuutta; aurinko on läsnä, mutta ei näy. Niin oli koko Matelin elämä: paljon sadetta, tuulta ja aurinkoa kesällä. Talvista en tohdi edes puhua, sillä kylmyys oli silloin kovaa, lunta paljon, ja pimeys oli syvää. Kevättä oli, ja kesääkin ja kaiken kattavaa työtä.

Mateli oli pieni, tumma ja vilkas ja nopeaälyinen. Kääpiöksi häntä ei haukuttu, muita nimittelyjä kyllä riitti. Eivätkä uuden luterilaisen uskonliikkeen kannattajat olleet kovinkaan kristillisiä: tuomitsivat Matelin noidaksi. Elämä naiselle oli tuolloinkin vaikeaa elää, jos poikkesi totutusta kaavasta. Hän osasi lääkitä, seisautta veren ja paikallistaa muut ruhjeet. Runoista ja laulannasta puhumattakaan. Mikä lie minussa nähty, kuka kumma keksittynnä

Mateli runoili ja lauloi naisen osasta ja elämisen vaikeudesta ja unelmista, jotka kantoivat pahan yli. Rakkaus oli jotakin joka löytyi vasta vanhemmalla iällä; niin kuin se yleensäkin löytyy. Erotiikkaa ja lisääntymistä kyllä oli nuorempana, mutta se ei line ollut päällimmäisenä arjessa selviytymisessä. Lapsia syntyi ja kuoli. Kuolema oli muutenkin luonnollinen asia.

Tänä päivänä laulavat mustarastaat, silloin niitä ei vielä Suomessa ollut kun Mateli syntyi ja eli. Valkovuokot kukkivat jo. Koitere lainehtii vapaana ja se lintu laulaa järvellä edelleenkin alakuloisesti. Alahalla allin mieli...

Kuvia Portsasta II

Kylmän koleaa kun aurinko menee pilveen. Kaunis talonpääty Puutarhakatu 37A, vastapäätä Osuuskunta Tuulenpesän Myymälää ja Pajaa.

Pajassa ahersivat naiset, kuten naisilla on tapana. Myymälässä oli kakkua ja kahvia tarjolla, Osuuskunta Tuulenpesä täytti viisi vuotta.

Juhlat jatkuvat huomenna

Kuvia Portsasta I

Tämän kuvan sain kauan sitten Liisa Kauppilalta, joka lopetti kellarikauppansa taloyhtiössämme. Talo sijaitsee Rauhankadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa, Portsassa. Minusta Portsa on aina vaikuttanut saksalaiselta puutaloalueelta; selkeä, avara ja ryhdikäs asuinalue. Vasemmalla kuvassa talojen takaa pilkistää kirsikkapuu, jonka mukamas kakarat tuhosivat aikoinaan. Minä en usko että lapset olivat asialla, pikemminkin autoilijat jotka valittivat puun likaavan konepellit varisevilla kukillaan.

Raunistulassa kaikki puutalot ovat vähän kuin tupakkiaskin kanteen piirrettyjä ja maisemaan viskattuja, arkkitehdit ovat varmaankin olleet kirvesmiehiä täällä. Toki osaavia rakentaji ovat olleet.

Portsalaisuus on voima sinänsä, sen ansiosta Portsa säilyi. Nykyään Portsan asukaspohja lienee keskiluokkainen hyvinkin pitkälle. Itse en kyllä tiedä omaa yhteiskuntaluokkaani ja pelkkä ajatuskin tiedosta on vastenmielinen. Tärkeintä on että Portsa säilyy jatkossakin Portsalaisena.

Voikukka on voikukka, ei muuta

Aurinko piiloutuu pilviin. Voikukka loistaa. En ole juurikaan ollut kotona tässä kaupungissa. Olen ihmetellyt aina turkulaisten tapaa kysellä ja miettiä "Mitä se sillä tarkoitti," kun heille jotain sanoo. Eivät varmaankaan usko sitäkään jos joku sanoo rakastavansa heitä; "mitähän hän silläkin tarkoitti." Olen tullut tulokseen että negatiivinen säteily on vahvaa juuri Turussa.

Kuvan voikukka on voikukka, ei muuta.