Punainen vaahteranlehti risukossa enteilee muutosta?

Punainen vaahteranlehti liekehtii risukossa. Turun kirjamessuillakin pitäisi olla unohdettujen kirjailijoiden nurkkaus. Unohduksessa on puolensa. Saavat olla rauhassa ja ajatella vaarallisiakin asioita ääneen ilman että joutuvat edesvastuuseen ties mistä. Olen varma että Turun kirjamessuilla ei liehu punalippu, eikä olla muuta kuin kohteliaita kaikkiin suuntiin. Kirjailijat eivät ole huolestuneita muusta kuin omista apurahoistaan. Systeemi on kesyttänyt heidät.

Lukea voi ihan missä hyvänsä. Rahamiehensilta, jota myös kirjastosillaksi kutsutaan, avataan pian. Katsoin MOTtia televisiosta ja ajattelin että Turuntautinen ei koskaan parane.

Jos menisi "Rasimäkeen", eläisi omavaraistaloudessa ja hylkäisi median kaikissa muodoissa. Kestäisikö sellaista, vai alkaisiko höperehtiä ja hoilata kuten esiäidit muinoin marjametsissä lauloivat sielunsa puhtaiksi.

Rosvorantueen tarinoita XVI

Istuimme vanhan puusängyn kannen päällä. Valokuvaaja sytytti päänsä yläpuolelle kirkkaasti palavan paperin. Sitten hän otti kuvan. Kuva on edelleenkin tallella äitini kansioissa. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni valokuvaukseen. Olin siis olemassa, sillä valokuva todisti sen. Joskus olin kyllä vahvasti epäillyt olemassa oloana; tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Kerran yksi poika heitti minua kivellä päähän ja sain kuhmun korvani taakse. Tunsin silloinkin olevani olemassa. Korvanlehti sojotti oudosti koko päivän. En kertonut siitä kenellekään, sillä en uskonut sen kiinnostavan ketään.

Valokuvista näen että eräällä esiäideistäni oli madonnan hymy. Yleensä vanhoissa valokuvissa oltiin totisia ja vanhannäköisiä. Vaatetus oli näköjään mustan voittoista ja ilmeet tuikeita. Hääpari ei pahemmin erottunut vieraiden joukosta. Pitääkö paikkansa että morsian pukeutui satavuotta sitten mustaan häissään. Aivan kuin ensimmäisiin hautajaisiinsa.

Muistan oudon tapahtuman venerannassa: Kaksi miestä on moottoriveneellä lähdössä häihin jonnekin järven taakse. Nainen kahlaa pyhäleninkinsä helmoja kannatellen järvessä. Toinen miehistä heittää korkokengät rannalle. Vene katoaa saaren taakse. Nainen seisoo vedessä liikkumatta, leningin helmat kelluvat ympärillä. Sitten hänet viedään pois.

Rosvorantueen tarinoita XV

Muikku eli muje oli lapsuudessani Koitereen kultaa. Sitä pyydettiin kesäisin nuotalla, joka oli yhteisöllistä ajanviettoa. Syyskalastus oli kovaa kalastus aikaa. Lapset osallistuivat kalojen päästelyyn verkoista. Kalat kuljetettiin mantereelle myyntiin. Kaikki kalastivat jotenkin.

Nyt ainoastaan virvelöidään tai ostetaan kalat toreilta ja kaupoista. Kuha ei kuulu alkuperäiseen kalakantaan, mutta istutuksen seurauksena se on levinnyt ja hävittänyt muutamia perinnäisiä kalalajeja. Kalastuksestakin näyttää tulleen viihdettä ja ajankulua. Mummo-Beatan ajan ihmisille kalastus oli leivän jatkeen hankintaa. Sen eteen tehtiin töitä ja aina oli pelko "perseessä" että nälkä vaanii nurkan takana.

Marjanpoimijat olivat omasta takaa. Kouluissa mentiin puolukkametsään ja jokaisen oli kerättävä ainakin mukillinen puolukoita. Keittäjä ja opettajat vahtivat ankarasti että kukaan ei lusmuillut.

Kerran yksi poika ja tyttö rupesivat riitelemään ja poika kajautti posliinimukilla tyttöä otsaan. Otsaan tuli kuhmu. Poika meni metsänpeittoon pakoon ja sitten etsittiin tuomitsevassa hengessä. Itselläni kiersi mahassa ja ajattelin että onneksi poliisi on kaukana. Asia kyllä sovittiin ihan keskustelemalla.

Tämä tapahtui joskus 1950-luvulla.

Ilomantsin seurakuntien historian pikaista silmäilyä

Silmäilin aamulla Ismo Björnin Ilomantsin historiaa. Keskityin Ilomantsin luterilaisen ja ortodoksisen kirkkojen ja seurakuntien historiaan. Ortodoksien lapset olivat lukutaitoisempia kuin luterilaiset. Luterilaiset vastustivat koululaitosta "pirun keksintönä." Nykyään vastustetaan nettiä samasta syystä molemmissa vanhoillisissa piireissä.

Tieriidat ovat hyvin suomalainen ilmiö. Luterilaiset vastustivat tien tekemistä ortodoksiselle kirkolle. Onneksi kuitenkin tie rakennettiin. Jostain syystä riitaisuus seurakuntien sisällä oli ja se haittasi hengellistäkin elämää. (Tämä on oma päätelmäni.) Yleensä ottaen ortodoksit ja luterilaiset seurakunnat ja ihmiset tulivat hyvin toimeen keskenään.

Ortodoksista seurakuntaa haittasi myös pappien palkan maksujen loppuminen 1918-tapahtumien jälkeen. Suomi itsenäistyi ja se aiheutti omat uudelleen arvioinnit jatkuvuudelle. 1920 sisäministeriö karkotti Kirkkoherra Ostrovskin. Hänestä oli tehty ilmianto etsivän keskuspoliisille epäiltynä yhteydenpidosta Venäjälle. Seurakuntalaiset puolustivat pappia. Kuohunnan vuodet olivat 1917-1922 ja toinenkin venäläinen pappi sai lähteä.

Seuraava "kuohunnan aika" sijoittuu Rauno Pietarisen kirkkoherrana olon aikaan. Uneliaaseen aikaan tuudittautuneet seurakuntalaiset herätettiin toimintaan. Uudistuksia tapahtui taloudessa ja hengellisestikin. Tiistaiseuralle etsittiin uusia toimintamuotoja. Ymmärsin, että Pietarinen halusi kirkon olevan yhteiskunnassa, ei sen ulkopuolella. Tukea hän sai silloiselta piispa Ambrosiukselta. Kaikkia tämä ei miellyttänyt ja taas juoniteltiin ja riideltiin. Vanhoilliset, etten sanoisi kepukaiset, polttivat päreensä. Tilanteeseen toi lisää väriä Paavo Lipposen vierailut.

Itse kammosin luterilaisia menoja, eritoten hautasjaisia. Ei ole mukavaa omaisena kuunnella vainajan nimittelyä laitapuolenkulkijaksi, sillä sitä hän ei totisesti ollut. (Halusin kuristaa tuntemattoman papin, joka lateli outoja asioita) Taustalla oli perintöä liian vähän (!) saanut sukulainen. Tämä esimerkki oli vienoimmasta päästä.

Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkokuoron historia on mielenkiintoinen. Sen voi jokainen itse lukea Björnin historiasta. Kuorolaiset ja kanttorit ja laulutaito ja muut mielenkiintoiset asiat ovat jotenkin tuttuja Turusta.

Rosvorantueen tarinoita XIV

Aloitin koulun kuusi vuotiaana, erityisluvalla. Myös naapurin Unto sai erityisluvan samaan aikaan aloittaa koulun kuusivuotiaana. Kyse ei ollut mistään lapsineroista. Kysymys oli koulun oppilasmäärästä. Ilman minua ja Untoa koulu olisi lopetettu. Koulu säilyi niin kauan kuin me olimme koulussa oppilaina. Opettajat olivat niitä joita ei huolittu muualle. Usein he olivat ylioppilaita hakemassa työkokemusta ja rahaa. He vaihtuivat usein.

Koulumatka oli neljä kilometriä ja talvella hiihdimme, muulloin kävelimme. Minä en oikein ymmärrä näitä susipelkoisia juttuja nykyään, meitä neuvottiin susien kohtaamisessa taputtamaan käsiä ja metelöimään. En tiedä miten tehokasta se olisi mutta sudet menivät omia latujaan. Enemmän pelkäsimme katajapehkon takana hohottavaa kylähullua, kuin susia.

Sitten olivat loikkarit joita eksyi joskus tielle. Heistä puhuttiin hiljaa ja salaperäisyys leijui asioiden yllä. Luulen että he katosivat yhtä salaperäisesti kuin ilmestyivätkin. Katosivat usein rajan taakse takaisin ja ammuttiin.

Talvet olivat kylmiä ja käsiä ja jalkoja paleli usein.

Rosvorantueen tarinoita XIII

Ennen kuin tie tuli, matkattiin moottoriveneillä maalikyliin eli kaupoille ja kirkkoon. Kyytiin otettiin kaikki jotka mahtuivat, ja joilla ei ollut moottorivenettä. Mummo Hannalla oli strategia kun hän kuuli että ukki suunnitteli kaupoille menoa: hänellä oli pussi valmiina naulakossa, pussissa oli peseytymisvälineet. Parempi kylämekko oli tarosalla kopattavaksi ja päälle laitettavaksi. Nämä miehet eivät pahemmin informoineet etukäteen, joten täytyi orjentoitua ja kuulostella.

Oli rosvokivi jolle monet ajoivat. Rosvokivi oli salakavala kari keskellä väylää. Kun vesi oli alhaalla, niin sen jokainen näki kiertää, mutta korkean veden aikaan se oli veden alainen ja tyrkyllä.

Myös hevosia vietiin saareen kesällä joutoajoiksi. Muistan miten kaksi venettä laitettiin vierekkäin sidottuina ja hevonen seisoi niissä matkan ajan. Hevonen seisoi täysin rauhallisesti koko matkan ajan, ja usein kävi niin että muutaman päivän päästä hevoset ilmaantuivat mantereelle ja juoksivat lujaa voimaa uhkuen.

Lehmät laidunsivat metsissä vapaina ja joskus kävi niin, että emäntä ei ollut ajoissa lypsypaikalla, lehmät luokkaantuivat ja menivät metsänpeittoon päiväkausiksi. Lehmät olivat konstikkaita ja itsepäisiä mikäli päivärutiini rikkoontui. Separaattorin torven alta otettiin kurria ja siinä oli kuohuva pinta. Lypsypaikalla tehtiin savus itikoiden ja kärpästen vuoksi. Lapset ajelivat vastoilla itikoita pois lehmästä jotta lypsäminen olisi helponpaa.

Heinätys oli kovaa hommaa. Heinäaikaan kaikki olivat tarpeellisia. Lapset kuljettivat kapulasäkkiä ja laittoivat heinäseipäisiin tappeja paikoilleen. Siinä oli yhteisöllisyyden tuntua.

Rosvorantueen arvokasta perinnerakennuskulttuuria tuhottiin...

Pamilon voimalaitoksen vedennousuajattelun myötä katosi Ruotinniemen vanha rakennushistoriallinen kokonaisuus. Beata mummon pihapiiri oli vanhaa rajakarjalaista tyyliä: iso harmaahirsinen asuinrakennus ja harmoniaa rakentava piharakennusten sijainti. Eläinsuojien välissä oli katettu kuja johon hevoset ajettiin talvella.

Sääli että tuo pihapiiri tuhoutui.

Vedenpaisumusta odotellessa majoittuivat vanhaan rakennukseen Romaniperhe Olli, Miina ja Oskari. En tarkalleen muista miten kauan he saivat asua siellä. Kyläläisten puolesta he saivat asua ja olla rauhassa.

Oskari oli Miinan sukulaislapsi ja samaa ikäluokkaa kylän lasten kanssa. Oskari ilmestyi kouluunkin ja opettaja ei tiennyt miten suhtautua häneen. Tietenkään Oskari ei käsittänyt miksi piti istua ja pelätä jotakin luokan edessä seisovaa henkilöä. Oskarilla oli pieni puukko, sillä hän veisteli tikkuja välitunnilla. Tunsin syvää myötätuntoa Oskaria kohtaan ja keskustelin hänen kanssaan. Keittäjä meni sanomaan äidilleni ettei sellainen sovi.

Äitini kielsi Oskarin kiusaamisen ankarasti, vaikka muut ehkä kiusaisivat, me emme saaneet mennä mukaan sellaiseen. Samanlaisia mustilaisia tässä kohta ollaan kaikki! Kyläläisten puolesta he saivat asua ja olla rauhassa. Vesi ei noussut koskaan lähellekään rakennuksia.