Yöllä lämpö hellitti hieman. Järvi kohisi, kävi tuulen vire. Aamulla aurinko paistoi kuten se on paistanut lähes koko kesän.

Koitere on kaunis, edes Pamilon voimalaitos ei onnistunut tappamaan sen kauneutta. Kylän se autioitti, tappoi koulun, kauppakin kärsi ja ihmiset joutuivat muuttamaan muualle. Hautuumaalle on palannut joitakin entisiä muuttaneita, sekin on Koitereen rannalla.

Olen huomannut vanhemmiten miten muistikuvat ja muistot tulevat elävämmiksi.

Hellettä piisaa

Konevitsa, Konevitsa-hyvien ihmisten saari.
Kaunistu ja iloitse.
Kukoista ja nouse raunioista.
Täytä munkeilla,
jotta he rukouksia kantaisivat luostarin ja koko maailman puolesta.
Herra, Pelasta, varjele ja jälleensynnytä tämä pyhä luostari!

Idässä on lämmintä. Muistakaamme tulevan talven pakkasissa näitä lämpimiä päiviä. Konevitsassa talvetkin ovat ongelmallisia.

Miten saisi kesän kuuman energian talteen talveksi? Niin miten.

Kuvan kirja käsittelee Konevitsan luostarin nousua raunioista. Tehtävää riittää ja minusta paras tapa auttaa luostaria on ilmoittautua talkoolaiseksi. Ja sitten on muistettava että se, mikä puuttuu materiassa, voitetaan hengellisyydessä.

Kaikille marisijoille ja hienostelijoille Konevitsa on opetuksen paikka.

Ilomantsissa on lämmintä!

Päivän sitaatti

Niin, puhutaan, että taiteen pitää heijastaa elämää, ja niin edelleen. Mutta tämä kaikki on roskaa: kirjailija (runoilija) luo itse elämää ja vielä sellaista, jota ei ennen häntä ole nähtykään...

Dostojevski.

Päivän lainaus 27.7.2010

Ja kuka on sanonut, että meidän maallinen elämämme on luotu onnea varten? Eikä mihinkään ihmisen kannalta tärkeämpään? (paitsi jos muutetaan onnen käsitteen merkitystä, mutta se on mahdotonta.) Koetapa selittää tätä materialisteille. Sinua ei ymmärretä idässä eikä täällä lännessä, ja asialle yritetään nauraa. Nyt en puhu Kaukoidästä.

Andrei Tarkovski Uhri elokuvan yhteydessä.

Kauvatsan dostojevskiläinen

Luin Olavi Peltosen Kojoottiklubin joka on pakinamainen tarinakokoelma. Tämä kirja on tekijänsä oloinen. Tarinat ovat hauskoja mutta niiden takana on kärsivä ihminen; dostojevskimäinen hahmo joka ymmärtää ihmisen syvimmän tragedian. Asioita käsitellään, sanoisinko, satakuntalaisen huumorin kautta. Satakunnassakin on oma huumorin lajinsa, jota joko tajuaa tai sitten ei tajua. Huumorihan tapahtuu lukijassa.

Tässä kirjassa kunnon ihminen, luterilaisessa mielessä, saa kyytiä. Kojoottiklubin miehet huolestuvat huonon maineensa menetyksen puolesta. Muutenkin arvot ovat kohdallaan ja pienen ihmisen heikkoudet kunniassa.

Kirjan kannessa ovat sudenjäljet.
Suosittelen kaikille.


Olavi Peltonen, Kojoottiklubi, Pakinanamainen kertomuskokoelma, OPUSLIBERUM 2009.
ISBN 978-952-92-6246-5.

Praasniekka elää

Viileä aamutuuli puhaltaa huoneeseen. Mies alkaa marista kylmäänsä. Käki ei enää kuku; on saanut vihneen kurkkuunsa. Tänään on hääpäivämme ja sain lahjaksi sirpin. (Vasaroita meillä on ennestään. Tosin niitä ei löydy tarvittaessa.) Shamppanja on jo kylmässä.

Ajattelen praasniekkaperinteen kuihtumista Suomessa. Ennen vanhaan praasniekka oli vähintään kaksipäiväinen tapahtuma. Tanssitkin oli. Missä nuoret olisivat muuten toisiaan tavanneet ellei yhteisissä pidoissa. Lapsena kuulin miten verkonpaikkaaja Kalle kertoi käyneensä aina praasniekoissa koska siellä sai pussata punahuulia. Hän oli luterilainen. Varmaankin sai poskisuudelmia. Ilokseni kuulin että Ilomantsissa on elvytetty praasniekkaperinnettä. Praasniekka tarkoittaa juhlaa. Tämä ei ole pelkästään karjalainen tapa, Kreikassakin tanssitaan praasniekoissa ja muuallakin. Venäläisetkin tanssivat kuulemma praasniekoissaan.

Kuulen jo korvissani rukoilevaisten ja muiden vanhoillisten käännynnäisten tuomiojupinaa Turun suunnalta. Heidän praasniekkansa on kävely kirkon ympäri naama yrmyllä.

Nyt vaihdan verkkareihin ja lähden Pohjois-Karjalaan, viimeistään alkuviikolla.

Runoilijan on oltava marginaalissa

Urkujen pauhina täyttää asunnon. Ehkä hieman liian lujaa näin pienessä tilassa. Korjaan violettia kesähattuani; tärkit valuivat Konevitsan metsäpoluille. Pujotan ohutta puuvirpaa lieriin. Asiantuntija perheenjäsen sanoo että nuo ovat romanttiset urut. Saattavat ollakin. Keski-Porin urut.

Tällainen musiikki vaatisi ison salin kuten eräässä myytävässä rakennuksessa näyttäisi olevan. Järveä, peltoa, metsää ja talo vaaran laella. Sinne mahtuisi urkujen pauhinaa.

Runoilijat eivät rikastu runoillaan. Runoilijan tehtävä on olla marginaalissa. Prosaistitkaan eivät rikastu sanan varsinaisessa merkityksessä. Eikä yksikään kirjailija Suomessa kirjoita laskelmoidusti rikastuakseen. Sofi Oksanen kirjoittaa hyvin, on älykäs ja osaa olla mediassa.

Dostojevskiä vai lukea monella tavalla. Voi lukea hyvänä ajankuluna jos lukijan kapasiteetti ei riitä enempään.

Urut vaihtuivat pianoon. Pianossakin voi olla kova sointi, huomaan.



Porin kirkon uruista asiaa näiltä sivuilta, klikkaa!

http://www.poriorgan.fi/poriorgan/index.php/paschen-urut

Kypsän leivän tuoksu

Menin seuraavana aamuna pirttiin, uunin kylki oli lämmin, laudoilla vastapaistettuja ohuita ruisleipiä. Ilmassa oli tuoksu, kuin kesän, tai vasta alkavan elämän.

Antti Hyryn Uuni-teoksen viimeiset lauseet.

Luin kyseisen teoksen melkein yhdeltä istumalta. Se on kiireetön, todellinen ja rauhoittava lukukokemus. En kokenut mitään raamatullista, kuten jotkut ovat kokeneet. Minusta tämä on elettyä elämää, ja siksi niin kiehtovaa. Rauhan ja levollisuuden kokemus, samanlainen kuin luostareissa tulee etsimättä. Se vain on.

Ilta vaihtuu yöksi. Viileä tuuli viriää ikkunasta. Helle ei ole jatkuva olotila. Sade ei ole vieläkään siunannut maisemaa.

Booktorilla Turussa sunnuntaina 18.7. 2010

Jumalan äidin ruusu

Jumalan äidin sylissä on ruusu.
Yksikin sen lehti
lääkitsee rujot sydämet.
Jumalan äidin sylissä on ruusu.
Säihkyväsilmäinen hymyilee -
kuka haluaa lääkitä myrkyllisen sydämensä?

Edith Södergran, Elämäni, kuolemani, kohtaloni

Kostean kuuma sää. Yöllä kävin unohtuneet pyykit sisälle ja toivoin että sade tulisi. Ei tullut. Hengitys käy työlääksi, ilmassa on jotain ärsyttävää. Puutorilla katselimme vanhoja kirjoja. Löysin Booktorilta Andrei Rublev-teoksen.

Ja sitten löysin tuon Edith Södergranin pokkaripainoksen.

Terapiamatto on turvallinen

Dosentti Johan Bäckman on pitänyt Pietarissa tiedotustilaisuuden jossa hän mm. väittää että Suomessa joka kuudes lapsi huostaan otetaan. Lisäksi hän on kertonut että lastenkodit hyötyvät huostaan otoista rahallisesti. Lapsia kuulemma kääritään paksuun mattoon rullalle ja jätetään tunneiksi maton sisään. Kysymys lienee terapiamatosta. Olen itse kokeillut kierittämällä itseni maton sisälle aikoinaan vammaistyössä ollessani. Se oli turvallinen kokemus.

Mihin tilastoihin nämä väittämät perustuvat? Mikä tarkoitus näillä esiintymisillä on? Miksi Suomessa ei kerrota miten asiat oikeasti ovat? Niin miksi ?

Voitte lukea lisää Minun Venäjäni blogista.

Ohdake on kaunis

Kuuma kausi jatkuu edelleen. Kosteus on läpitunkevaa. Puut alkavat kellastua joten saisi jo ukkonen ja sateet tulla. Mansikat ovat kärsineet kuivuudesta mutta maku on tallella. Lakkoja on turha tavoitella tänä kesänä. Mustikat eivät ole kypsiä vielä. Poluilla tuoksuvat paahtuneet neulaset. Linnut kaikki hiljaa.

En ole ehtinyt kesäteatteriin vieläkään.


Luen parhaillaan Antti Hyryn Uunia. Näin hyvää kieltä ja kerrontaa on nautinto lukea vaikka ei muurauksesta ymmärtäisi juurikaan.

Ohdake on kaunis kukka, kuva yllä. Varsinkin silloin kun se on syvää violettia. Vasemmalla viljelty pihakukka.

Hiljaiset hyväntekijät

Ortodoksisen kirkon historiassa on runsaasti naisia jotka ovat tehneet hiljaista, itsestään lukua pitämätöntä työtä kirkon tai luostarin hyväksi. Piispoilla on ollut taloudenhoitajia jotka ovat kasvattaneet leskipiispan lapset ja hoitaneet kodin ja tukeneet näin piispuuden toteutumista. En ole pahemmin kuullut tai lukenut heidän arvostuksestaan kirkkokunnassamme.

Konevitsan miesluostarissa on yhden nunnaksi vihityn naisen hauta. Hänet vihittiin nunnaksi kyseisessä luostarissa vähän ennen kuolemaansa. Tämä nainen hoiti Konevitsan kukkamaita kauniisti, huolehti silloisen igumenin taloudesta ja pesi jopa pyykit omakätisesti ja huolehti muutenkin asioiden sujumisesta arjessa. Kaikki ne jotka muistavat luostarin kukkamaat silloin, kaipaavat niitä nyt. On siellä joitakin jäljellä olevia kukkia vielä ja yritinkin kuvata liljoja ja muita yksittäisiä kukkia. Turussa oli aikoinaan Konevitsan luostaria käsittelevä näyttely. Näyttelyssä oli kuva juuri nunnaksi vihitystä naisesta. Kuva kiehtoi ainakin minua. Pian nunnaksi vihkimisen jälkeen nainen kuoli erinäisiin sairauksiin. Omaiset olivat unohtaneet hänet joten luostari maksoi lääkärit ja sairaanhoidon ja järjesti myös hautajaiset.

Konevitsassakin lienee hellekausi nyt, vaikka Laatokka viilentääkin tehokkaasti.

Päivän lainaus 13.7.2010

Taide vailla henkisyyttä sisältää oman tragediansa. Jo oman aikansa hengettömyyden tajuaminen vaatii taiteilijalta aivan määrättyä ymmärrystä ja arvostelukykyä. Todellinen taiteilija palvelee aina kuolemattomuutta- hän pyrkii tekemään maailman ja siinä elävän ihmisen kuolemattomaksi. Taiteilija, joka ei pyri etsimään absoluuttista totuutta ja joka väheksyy universaalisia päämääriä toisarvoisuuksien kustannuksella, on pelkkä päiväperho. (Andrei Tarkovski, Vangittu aika).

Aino-neito Aurajoessa...

Unohtuivat nuo Keskiajan markkinoiden perinnetyökuvat laittamatta. Tässä välissä ehti tapahtua kaikenlaista kiinnostavaa kuten Aino-neito uimassa tai vilvoittelemassa Aurajoessa, rautatiesillan pielessä. Osui kuvaan vahingossa kun kuvasimme tiirojen sukellusta.

Rukkia ei tunnettu keskiajalla, vaan värttinä toimitti rukin virkaa.

Tuohi oli aikoinaan tarpeellinen raaka-aine erinäisiin esineisiin ja tarvekaluihin. päre muuntuu koreiksi taitajan käsissä.

Keskiajalla hyödynnettiin kaikki mahdollinen, mitään ei heitetty hukkaan. Teurastetusta eläimestä saatiin saippuaa ja muita tuotteita ruuaksi kepaamattomista ruhon osista.

Noakin Parkki Titanikissa

Kaikki puutarhurit tietävät että kasvit eivät aina kasva siellä missä niiden pitäisi tai sitten ne alkavat rehottaa paikassa missä ei pitäisi. Kasveilla on oma tahto.

Suomessa on tällähetkellä noin 1200 luonnonkasvilajia. Jatkuvasti luku tulee pienenemään muuttuvien elinolosuhteiden vuoksi. Armi Laukian Noah´s Park - Noakin Parkki 2-25. 7. 2010 näyttely on satunnainen valikoima kasveja ja pieniin purkkeihin luonnonvalinnan voimasta ahtautuneita kasviyhdyskuntia. Näin voimme, me katsojat tutkailla minityyrimaisemassa tavallisten luonnonkasvien kauneuden lisäksi evoluution periaatteen toteutumista pienoiskoossa.

Näyttely on oma kannanotto YK.n luonnon monimuotoisuuden teemavuoteen 2010.

Kävin näyttelyssä ja olin vaikuttunut. Luonto ja kulttuuri eivät ole toistensa vastakohtia vaikka kotipuutarhoissa näyttäisi näin olevankin. Miksiköhän? Ehkä pitäisi tutustua puutarhojen kulttuurihistoriaan syvemmin. Ihmisen halu hallita luontoa lienee yksi syy.

Iäisyydessä ei oppiarvoja kysellä...

Oli kesän yksi kuumimmista päivistä. Istuimme kirkon nurmikolla ja seurasimme naakkoja. Ne olivat yksilöitä kaikki. Kaksi isoa mustavarista harppoi totisena parrat tanassa ohi.

Naakat killistelivät päät viirollaan ja silmät pähkinällä tähyten murusia. Söimme mansikoita. Naakat ovat hienotunteisempia kuin lokit; eivät tunge apajille liian aikaisin. Nämä naakat olivat tulleet ehkä tuomiokirkkopuistosta ja olivat siksi vieraskoreita.

Sitten saapui hierarkian huippu paikalle ja kopautti nokalla kiveen ja sanoi: yksi teistä on minulle rakas! Hänet minä kutsun yksinäisyyteeni.

Hyljeksityin seurakuntalainen taapersi arasti eteen ja sopraanonaakka pörhistelivät höyheniään ja kajautti: "Mitä ihmeellistä hänessä nyt on? Mikä lie seminaarivaris. Ei edes tohtorinhattua." Toinen Aurinkoinen altto lauloi: minua ei voi sivuuttaa vaikka olenkin nainen ja rikas! Topakka naakka ilmoitti opettajan äänellä: Minä olen maksanut veroni kirkolle. Missä on kiitos? Viinaa en juo enkä katsele turhuuksia. Täällä haisee venäläisiltä naisilta.

Heille vastattiin lyhyesti: monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut! Sitten ovi sulkeutui ja naakat lensivät pois.

Tyhjennetylle polulle, joka on särjettyä kiveä täynnä, jäi itseensä tyytyväinen lokki mittailemaan mahtinsa äärilaitoja.

Maariankellot kukkivat

Olen hyvin uskollinen luonne. Tietyt kukat kulkevat mukana paikasta toiseen. Päivänsinet ja Maariankellot. Syvää sinistä ja sitten hieman heleämpää

Konevitsan saari on kuin lapsuuteni maisema tässä ajassa. Mietin aikani ja tajusin miksi tuntui niin tutulta tulla Konevitsaan. 1950- ja 1960-lukujen pohjoiskarjalainen maisema; sitä se oli. Vain ahdistus puuttui. Lapsena olin aina jotenkin ahdistunut; luulen sen johtuneen siitä että me kaikki tuon ajan lapset olimme sotilaiden lapsia.
Aikaa ei voi pysäyttää. Se pakenee kiihtyvällä voimalla pois peruuttamattomasti.

Viljasiilon viimeiset hetket

Maisemassa on viljasiilon mentävä aukko. Junat kulkevat pois Turusta. Maisemaan nousee tulevaisuudessa varmaankin korkeita kerrostaloja. Kansallismaisema saa uusia vivahteita.


Lempeäsilmäinen kuttu seisoo jalustallaan Vammalassa. Minä olen aina yhdistänyt kutut ja vuohet Hämeeseen ja Satakuntaan. F. E. Sillanpäällä on tuotannossaan kuvauksia kutuista.

Tommy Tabermann on runoilija. Runoilijat ovat kuolemattomia runojensa kautta. Tommyn isovanhemmat olivat ortodokseja. Hän kävi Valamossakin. En tiedä tapasiko hän koskaan Nikean metropoliittaa. He kuolivat melkein samaan aikaan. Kuolema ei ole koskaan yksityinen tapahtuma. Eikä vainajia arvoteta heidän tekemättömien tekojensa mukaan. Eikä raatokärpäsiltä välty yksikään.

Nikean metropoliitta Johannes tuon`ilmaisiin

Nikean metropoliitta Johannes on siirtynyt tuon`ilmaisiin. Kuoleman edessä me kaikki olemme tasa-arvoisia; toisilla tietenkin ansaitusti puitteet ovat arvokkaammat.

Aikoinaan tunsin silloista arkkipiispaa kohtaan niin syvää kunnioitusta että menin pöydän alle piiloon kun en tiennyt miten hänet pitäisi kohdata. Kunnioitan häntä vieläkin, vaikka en koskaan tohtinut puhutella häntä.

Hän jäi minulle etäiseksi, niin kuin he yleensä jäävät nämä korkeasti kirkolliset henkilöt. Kirjoitan omista lähtökohdistani. Jollakin toisella varmasti oli henkilökohtaisempi ja läheisempi suhde häneen. Joka tapauksessa hän teki mittavan uran kirkkomme johtajana, yliopistomiehenä ja toimi sillanrakentajana kirkkokuntien välillä. Virolaisia hän opasti ja samalla tuli aiheuttaneeksi meskeitä politiikassa Venäjään nähden.

Olkoon hänellä ikuinen muisto.

Pyhän Olavin kirkossa

Parhaillaan on menossa Vanhan kirjan päivät Vammalassa. Kirjojen ohella keskityin vierailuun Pyhän Olavin kirkossa.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko eli Tyrvään vanha kirkko on Tyrväällä, Sastamalassa. Se on valmistunut noin 1510–1516.

Oikealla kirkon palanutta ovea. 21. syyskuuta 1997 kirkon puuosat tuhoutuivat kirkkoon viinanhimoissaam murtautuneen suomalaisen alkoholistin tuhopoltossa.

Sisätilojen uudet maalaukset ovat tehneet Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala.



Maalausten valmistuttua kirkko avattiin uudestaan käyttöön 15. elokuuta 2009.


Kirkko rakennettiin uudelleen Museoviraston tuella ja suurelta osin lahjoitusvaroin ja talkootyöllä. Kirkko otettiin tuhopolton jälkeen uudelleen käyttöön 3. elokuuta 2003.


Tyrvään kirkko on suosittu vihkikirkko, täysin syystä. Alla kirkon paanukattoa.

Keskiajan markkinat ovat taas Turussa

Kesäisen lämpimät keskiajan markkinat alkoivat Turussa 1.7. Aluksi olimme Tuomiokirkon kahvilassa kahvilla. Tuomioleivosta ei ollut. Pihalla soitti selloa keskiajan pukuun pukeutunut nuorimies.

Tuuli virkistävästi aurinkoisen porotuksen välissä.

Vanhalla Suurtorilla oli väljää, kuten aina ennen massojen ryntäystä. Viikinkipaatti oli parkkeerannut sisäpihalle parkkiin.