Taiteilija ei tee kompromissejä

Kuvanveistäjä Eeva Ryynänen ei tehnyt työssään kompromisseja, vaan toteutti tinkimättömästi kutsumustaan. Kirjailija Helvi Hämäläinen ei tehnyt kompromisseja kirjoittaessaan. Mateli Kuivalatar lauloi siitä minkä tunsi oikeaksi ja arvatenkin suututti monta ihmistä. Taiteentekijän ei kuulu olla mieliksi kenellekään.

Kolme edellä mainittua taiteen tekijää kuuluvat aikaan, jolloin taidetta ja kirjallisuutta tehtiin ajattelematta muodikkuutta ja sitä, mikä olisi suurin mahdollinen hyöty. Heitä ei oltu tutotteistettu henkilöinä. Heidän elämänsä ei ollut aineellisesti suurta. Mateli eli nyky mittapuun mukaan köyhyysrajan alapuolella, Helvi Hämäläinen eli yksinkertaisen säästeliästä elämää ja Eeva Ryynänen hoiti maatilaa yhdessä sotainvalidi miehensä kanssa.

Kaikille oli yhteistä taide. Helvi Hämäläistä ja Mateli Kuivalatarta yhdistää itsensä likoon laittaminen ja rehellisyys kirjoittaessaan. Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on aivan muuta kuin sivistyneitön rappion kuvausta. Se on yleismaailmallinen ajan kuvaus ja kuvaus murroksesta jossa eletään. Tavallaan se kertoo myös 1900-luvun suomalaisen ihmisen matkasta kohti vapaimpia aikoja.

Itse pidän eniten Hämäläisen runoista. Niissä on syvyyttä, vimmaa ja ehdottomuutta. Hän seisoo sanojensa takana ja jos tarvis vaatii vastaa niistä.

Eeva Ryynäsen intohimona oli puu. Hän kertoi aikoinaan veistelleensä koko ikänsä.

Viimeisin näkyvin voimannäyte on Paaterin kirkko. Se on taideteos, jossa on puuta kaikki. Se on puuta, eikä edes vihkiryijy saanut armoa tulla pehmittämään polvistuvien parien siunausta. Hyvä niin, tietävät mihin ryhtyvät polvistuessaan puisille tuoleille.

Kaikki kolme naista olivat epäsovinnaisia ihmisiä. Hämäläinen ja Kuivalatar ajautuivat usein konfliktiin ympäristönsä kanssa. Se oli hinta, joka täytyy maksaa taiteen ehdottomuudesta ja sen toteuttamisesta.

Tämä oli pintaraapaisu aluksi.

Laatokan Vanha Valamo

Vanhassa Valamossa oli lämmintä ja harrasta. Olimme viidentoista henkilön voimalla pyhiinvaeltamassa siellä.

Valokuvaajalle Sortavala on runsaudensarvi ja ihmisten suomenkieli on hyvää. Tuli kotoinen olo. Kävellessäni löysin pienen ortodoksisen kirkon, menin sisälle ja sytytin tuohuksen. Kirkko oli hämyisä, vaikka ulkona oli hellettä ja aurinko paahtoi täysillä. Jostakin kuului hiljaista puhetta.

Kiitokset Pirjolle ja "Haimakaiselle" karjalankielisistä lauluista.

Sortavalan kalevalaisia

Vanhasta Valamosta

Valamon vanhasta luostarista

Kirkko Laatokan Valamon saaressa

Kristus kaikkivaltias Valamon pääkirkon sisäänkäynnin yläpuolelle

Koitere (Kauvonniemeltä)

Koitere on kaunis järvi. Kesä lämmin ja ihmiset ihmismäisiä.

Mateli selillä soutaa. Laulaa ikuista lauluaan elämästä ja ihmisen vähäisyydestä. Naisen elämästä ja kuolemastakin, ja myös elämän rajallisuudesta.

Paaterin kirkon sisältä

Paaterin kirkonpenkkejä

Puun mahti, puunveistäjä Jumalan kunniaksi

Vaikuttavinpia kokemuksia tänä kesänä oli käynti Vuonislahden Paaterissa. Kuvanveistäjä Eeva Ryynäsen ateljeessa ja Paaterin kirkossa. Puinen veistoskirkko puhutteli hiljaisuudellaan syvemmin kuin mikään muu kirkko aikoihin.

Jos satutte liikkumaan siellä päin, niin menkää käymään.

Soutaen, huovaten ja kävellen

Matelin aikaan liikuttiin paljon kylillä. Käveltiin, soudettiin ja huovattiin. Hevosiakin oli, mutta niitä käytettiin vain pitkillä matkoilla.

Matelin ajan naisilla olivat vatsalihakset kunnossa, sillä soutaminen vahvistaa niitä.
Huopaaminen taas tekee pepulle ihmeitä. Jos aikamme kauneus ja terveysintoilijat oivaltaisivat perimmäisen, he alkaisivat puhua kävelemisen, soutamisen ja huopaamisen puolesta. Pyylevyys naisten keskuudessa, tai erityisesti emäntien, oli tavoiteltava ominaisuus, sillä tuohon aikaan se oli harvinaista. Mateli oli lyhyt, laiha ja sitkeä. Hän jaksoi soutaa isojen selkien yli ja käveleminenkin sujui hyvin.
Ruoka oli luomua ja sen saamiseksi nähtiin vaivaa. Ihmiset kuvaannollisesti elivät maasta, vedestä ja metsästä. Maito ja voi olivat harvinaista herkkua. Talvella niitä ei juurikaan ollut.

Tulee lämmin viikonloppu.

Neitikallio, Partisaanit ja Historiaa

Neitikallio on kohtisuoraan suohon putoava kallio. Metsän puoleinen osa on vaikeakulkuista maastoa. Isonvihan aikaan tämän kylän väki eli usein maatunneleissa, vainolaista paossa. Eräänä aamuna nuori tyttö juoksi ratsastavaa kasakkaa pakoon. Hän pääsi kalliolle ja hyppäsi alas suonsilmäkkeeseen. Sen koommin häntä ei nähty. Kalliota alettiin kutsua Neitikallioksi.

Partisaaneissa ei ole mitään romanttista. Toisen maailmansodan aikana täällä kulkivat partisaanit. He surmasivat naisia, lapsia ja vanhuksia. Stalin oli isojen lukujen mies. Häntä eivät henkilöt kiinnostaneet. Kun luku oli täysi, tappaminen loppui. Sama koski venäläisiä karkotuksia ja rangaistussiirtoja, kun luku oli täysi, se riitti.

Mateli eli osan elämästään autonomian aikaan. Se oli ainakin rauhan aikaa.

Matelin puron vaiheilla

Matelin puro on nykyään pieni puro. Lapsena kaikki näytti isommalta. Täällä Mateli keitteli viinaa ja uutti yrttejään viinassa. Yrttien uuttamiseen tarvitaan vahvaa viinaa. Sääli ettei Matelin yrttilääkeperintö ole säilynyt jälkipolville.

Tuohon aikaan kaikki tallennettiin jälkipolville suullisella perinteellä. Maa on tässä kohtaa alavaa. Lähistölle on runsaasti kesämökkiasutusta. Nämä ihmiset osaavat elää luonnon kanssa, sulautuvat luontoon.

Kävelen lapsuuteni rantaa. Mitään vanhaa ei ole jäljellä, sillä kaikki nuottakodat on purettu aikaa päiviä sitten. On ollut puhetta nuottakulttuurin elvyttämisestä. Lapsena olin usein mukana nuotalla. Kaikilla oli jokin tehtävä siinä projekstissa.
Muistan ihmiset, jotka silloin elivät ja kaipaan jotakin saavuttamatonta.

Yrteistä piti puhua. Mistähän Mateli yrttinsä keräsi ja miksi juuri tälle purolle rantautui. Mitä ihmeellistä mahtoi juuri tässä paikassa olla? Johtuiko se lähteestä?