Haikumainen iltasatu 22.9.2014

Haiku oli päässyt uuteen kotiin.

Hännännypykkä vain heilui, niin innoissaan hän oli.

Haiku oli havannankoira.

Ja ihan pieni vielä.

Uudessa kodissa oli isä ja äiti, sekä kaksi iloista poikaa, jotka tulivat hyvin onnellisiksi, kun

Haiku muutti heille.

Kotitalo oli rivitalo. Sellaisessa ei Haiku ollutkaan asunut ennen.

Perheen äiti oli puutarhuri, mutta rakasti maalaamista. Hän maalasi suurella pensselissä ja sitten pienellä

pensselillä. Syksyisin hän maalasi kaikenlaiset lehdet ruskan väreillä. Vihreästä oranssiin.

Perheen isä oli kirjailija. Hän tiesi monista asioista tosi paljon ja tykkäsi ottaa asioista selvää.

 Hän viihtyi kirjojen parissa.

Entä sitten pojat? Vielä ei Haiku tiennyt, olivatko pojat aina niin viisaita. He kävivät koulua ja

tekivät tunnollisesti läksynsä, mutta mitä vielä voisi saada tietää heistä? Haikulla oli elämäntehtävä!

Tehtävänä oli ottaa selvää, mitä pojat puuhasivat koulun jälkeen.

Ainakin he pyöräilivät, sillä Haikulle oli ostettu pyöräilykori. Sellaista ei Haiku ollutkaan ennen nähnyt.

Perheen äidin ja poikien kanssa se pääsi pyöräretkelle luontoon. Luonto on paikka, jossa ei ole vaarallisia

autoja eikä ole melua. Luonnossa voi olla iloinen ja juosta sinne tänne ja vähän haukkuakin.

 Tällaisilla retkillä on mukana eväitä, nam, ja usein pallo, jota pojat potkivat Haikun riemuksi.

Mutta Haiku on oppinut myös, että luonnossa on takiaisia ja etanoita.

Ne tarttuvat pehmeään pumpuliturkkiin ja ovat inhottavia. No, ehkä niistäkin oppii tykkäämään.

Päivät tulevat ja menevät ja mitä kauemmin Haiku on uudessa perheessään, sitä

enemmän se rakastaa uutta perhettään ja uutta elämäänsä. Ja se rakastaa perheenjäsenten nilkkoja.

Ehkä joskus kerron siitäkin asiasta :)

Kirjoittanut Börje