Vierasta ja sumeaa

Pöytä on tupaten täynnä kirjoja, osa niistä luettuja, osa kesken, osa hakuteoksia (joita kukaan ei kai varsinaisesti lue). Sitten tuolla toisessa päässä on muutama kirja, jotka toinen ihminen on laskenut pöydälle. Perin viehättävä läjä. Virginia Woolfin Majakka (To The Lighthouse, 1928), mutta mitäs siitä kun se on luettu. Piae cantiones, nuotteineen. Spenglerin Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1922), joka on lukematta mutta tulee luetuksi. Ja taitaa muutenkin olla minun jäljiltäni tuossa.

Mutta se pinon viehättävin ja samalla vierain: Bart Koskon Sumea logiikka (Fuzzy Thinking, The New Science of Fuzzy Logic, 1993, suom. Kimmo Pietiläinen, Art House 2001). Minun matemaattis-luonnontieteellinen taustani on aina saanut minut perääntymään hankalissa paikoissa, koska olen pystynyt helposti palauttamaan mieleeni lyhyestä matematiikasta kirjoittamani approbaturin. Tosin en tiedä mitä sekään sitten kertoo. Mutta jo muutama silmäys tähän kirjaan paljastaa, että saatamme puhua samaa kieltä: "Faktat ovat aina sumeita, epämääräisiä tai jossain määrin epätäsmällisiä" (Kosko 2001, 13). Niin ovatkin! Se on jopa rasittavaa, kun joskus faktaväitteet kaatuvat siihen, että niissä on monta liian vaikeasti todistettavaa premissiä. Täytyy joko sulkea silmänsä epämääräisyydeltä tai hyväksyä se, tai olla sokea sille alunperinkin. "Tiedemiehet pyöristivät harmaat asiat mustiksi ja valkoisiksi, unohtivat pyöristyksen ja näkivät sen jälkeen kaiken mustavalkoisena" (mt 31). Tämäkin oli ihan selkeää metaforiikkaa.

Sumeaan logiikkaan ei tarvita lyhyttä matikkaa. Tai mistä minä tiedän, ehkä tähän tarvittiin juuri se approbatur.