Blogitzer razzie

Blogitzer- palkinto on jo olemassa, mutta entäs sarja razzie? Hakeudun razzie-ehdokkaaksi seuraavalla bloggauksella. Ehdottaudun myös kisaan maailman paras ajanhaaskaaja – vähintään nobel tästä. Ja oscar mielikuvituksellisimmasta puvustuksesta, sitä ette tosin tule näkemään. Varmaan valokuvauksen sarallakin olisi joku epäpalkinto jaettavana.
Päiväni kuvin on haaste, joka kiertää blogistaniaa. Minulle riitti aamupäiväkin (8.30 – 12.30), sillä yltää jo aika pitkälle edellä mainituissa kisoissa.

Aamupala. En tuota kyllä pureskellut, kunhan katselin. Se kuuluu osana espresso kahvinkeittimeen made in Italy. Eräänä aamuna kuului hirveä pamahdus keittiöstä, kahvipannu räjähti, syyllinen tuossa. Oli uusi pannu, tekovika ilmeisesti? Onneksi ei kukaan seissyt vieressä, aamukahvit seinillä, ei sentään pannu katossa kuten kävi ystävälleni. Elämä on vaaroja täynnä vaikkei kotoaankaan poistuisi, niihin ei voi varautua. Siis kahvit vanhalla pikkupannulla ja kupposen kanssa lukemaan päivän nettiuutiset.

Sitten kierros olkkarin parvekkeella. Pilvinen päivä, +13,  kylmä, ei sada. Jostain vanhoista juurista on pukannut kirsikkatomaattia ihan itsellään. Kukkia olisi jo pitänyt istuttaa, vaan en ole muka tarennut.

 Raaps raaps. Parvekekyttääjä zoomaa työmiehen puutarhassa. Ihme! Jo oli aikakin!

Tarkastuskäynti keittiön parvekkeella. Rotta on syönyt yhden myrkkykuution ja kätkenyt toisen kukkapurkkiin. Ei papanoita. Myrkyn sivuvaikutus ilmeisesti ummetus?

Kylmäkäynnin jälkeen sulattelen itseäni eteisen lämpöpatterin edessä ja tuijotan vastapäistä seinää. Siihen on matkaa noin metri, joten likinäköinenkin näkee. Ystäväni metalligrafiikkaa ja veljentytön piirtämä kuva entisestä koulustani. Odotan inspiraatiota saapuvaksi. No ei sitä kuulu. 

Sen sijaan kuuluu avunhuutoja kylppäristä. Pesukone se siinä suu ammollaan huutaa nälkäänsä. Annan sille muutaman rievun.

Välikamarissa odottaa silitysrauta pääsyä sivelemään miehen paitoja. Pehmo-Pif herää ja sanoo ihmeissään: ei voi olla totta! Ei niin, erehdyin ovesta, nuku rauhassa. Vedän oven kiinni.

Askartelua? Meillä on menossa tyttären kanssa saamattomien askarteluhaaste. Joka kuukausi pitää saada aikaan yksi uusi juttu. Omani on melkein valmis. Se on edelleen yhtä melkein valmis, mutta vielä on aikaa.

No nyt alkaa inspiroida. Kumpi.. iPhone 5 vai Galaxy Note i9220.. näistä pitäisi valita jompi kumpi. Tässä se aika kivasti kuluukin kun testailen...

Välillä tarvitaan jo lisää energiaakin aivoille, onneksi posti toi juuri sopivasti. Apple voitti Samsungin.

Ruokaa ei tarvinnut laittaa kun oli eilisen kaalilaatikon jämät tallella. Missä ihmeen välissä olisin  kerennytkään...

Pulma

 

Voihan juma, mikä suma
rumaa kamaa
löytyi parvekkeelta,
kumma laskeuma, sanon suoraan
paskaa monta grammaa
ja madamelle trauma
onko tää mun karma
ihan niin on varma
kun yhä uudestaan tää sama jama

ei kasva horsma eikä rönsylilja
kun ruoja tämä, kuoma luojanluoma,
jyrsi mukulat, ja onhan kumma,
vaikka kahden myrkyn summa
ei silti tullut turma suuri surma,
vaan hei kamut,hyvä sauma,
tääll on unelmien hima, hurma huuma.

Kai koko mutanttien lauma
saapui bilettään, ja pulma sama,
madamella hiipuu järjen kulma. 


Kirjainhaasteessa haetaan MA-loppuisia sanoja. Tuli ruma kuva, mutta tämä nyt sattuu olemaan akuutti pulma nro 1.  Pulma nro 2 olisi ollut kauniimpi, pitäisi leikkiä hienohelmaa, mutta en omista yhtään helmaa hienosta puhumattakaan, joten mahdoton kuvata tätä pulmaa.

Kauniimpia MA-loppuisia voi klikata TÄÄLTÄ.

Siivoojan sielu

Tällä asteella on siis bloggaamiseni. Ei enää mitään sanottavaa, en edes käynyt kaupassa enkä ostanut sitä sun tätä. Söin kyllä, papusoppaa, mutta sillä asteella en vielä ole, että kirjottaisin suolentoiminnasta.
Joten kirjoitan siivoamisesta. Hirveä energiapurskahdus, tänään nimittäin paistaa AURINKO! 

Aloitin työpöydästäni. Sille oli kasautunut kaikenlaista roinaa, miten sekin lie mahdollista. Esimerkiksi Satusivellin-haasteen piirustusharjoituksia. Roskiin vaan... paperisilpuksi. Silppua saa aikaan saksilla... kas kaikenlaisia muotoja.. kolmioita.. ympyröitä... Kasautuivat kivasti pöydän pintaan. Niitä oli mukava tökkiä sormella eri asentoihin. Tökinkin aika kauan.. noin.. ja noin.. tai noin..  Kannataako näitä pois heittääkään, voisi leikkiä vaikka lasten kanssa (jos niitä siis olisi lähistöllä).

Rannalta keräämäni korkkipuun palasetkin lojuivat vielä pöydällä. Miten nekin vielä siinä..  Parvekkeen kaapissa on niiden paikka. Ai kappas, täällähän on kaikenlaista kivaa roinaa.. Tuostakin voisi saada... missäs nettisivulla se taas olikaan.. Menenpä katsomaan... juku miten hienoja ideoita! Otanpa tuon kuvan talteen..
Mitä nuo CD:tkin vielä tuossa pöydän reunalla.. ai niin olin ottamassa varmuuskopioita, mutta homma jäi kesken. Mihinkä taas jäinkään.. niin ne piti lajitella kuvakirjaa varten...

Aurinko paistaa edelleen, mutta siivous jäi tuolle asteelle. Aamun työ, hohhoijaa. Mutta tottakai tämä urakka piti julkaista koko maailmalle, tulipa edes blogattua. Nyt lähdenkin tästä siivoamaan  puutarhaa ja nauttimaan auringosta.
Terveisiä supersiistille siskolleni, joka joutui jakamaan kanssani huoneensa monen monta  vuotta: mikään ei ole muuttunut.

Väliaikakirjaimia

Tällä...

 

tälleen...

 

 ja tänne..

 

 Siinä tuli jo kolme tämän viikon kirjainhaasteeseen tarvittavaa sanaa, joissa välikirjaimet -kk-

 Lisää löytyy täältä.

 Paraatipuolen sisääntuloväylä ei kestänyt tämän talven vesisateita, uusiksi meni huonosti tehty homma. Nyt ehkä paremmalla onnella. Viikko sitten oli yksi sopiva poutapäivä, tässä tulos. Seuraavaa odotellaan kuraisin kengin. 

Taas perjantai

 

 Täällä on ollut tosi talvi ja vettä roiskinut joka päivä, ei ole pahemmin ulos tehnyt mieli. Meillä on ollut vieraita Ranskanmaalta, joten aika on kulunut rattoisasti muutenkin. Tänään nähtiin sentään vilaus aurinkoa ja lähdettiin tarpomaan rannalle. Välimeri möyrysi hurjana ja tuuli oli viedä mennessään, suolakuorrutus oli taattu eikä sitä huuhtonut edes ne muutamat vesipisarat, jotka sattuivat taivaalta tipahtamaan.

 Meri loiskahti välillä yli laitojensakin ja varomattomat koirulit saivat kunnon surffikyytiä. 

 

Tämmöinenkin otus siellä hiekalla mönki. Meikäläistähän kiinnostaa tutkia eritoten, mitä kaikkea meri oksentaa rannalle. Ajopuuta olisi ollut vaikka myyntiin, yritin olla keräämättä.

Tämmöinen pyöreä palli teki mieli ottaa puutarhajakkaraksi, mutta sitä vahti niin ilkeän näköinen otus, että jätin ottamatta. Ja olihan se vähän painavakin kannettavaksi.. 

 

Tyhjin pussein en silti taaskaan selvinnyt, pieni oksankarahka tarttui käteen ihan väkisin, ja noita vesipestyjä korkkitammen kappaleita, joita olen kerännyt ennenkin. Eihän sitä tiedä, jos joku päivä iskee oikein kunnon inspiraatio ja saan niistä aikaankin jotain. En muuten ole ainoa, joka tämöiseen roskaan on mieltynyt, sen todistaa tämä googlen sivu. Olisi mistä mallia ottaa..

 

Pää pilvessä

 

 Jännä miten ihmisen mieli assosioi kuvia. Aina kun ajamme tämän veräjän ohi nousee mieleeni High Chaparral. Monet eivät varmaan ole koskaan kuullutkaan, mutta se siis oli lännensarja telkkarissa joskus 60-70 –luvulla. Siinä saavuttiin ranchille korkean porttipuun ali niin kuin lännen villeinä aikoina oli tapana. Liekö vieläkin, en tiedä.

Nuoruuteni telkkariohjelmista muistan vain lännensarjat, mahdoinko muuta katsellakaan. Chaparralin lisäksi Bonanza, Virginialainen, Lännen tie..  Taisin katsoa Payton Placeakin jonkin verran koska tunnistan henkilöt, ja joskus Perry Masonin oikeusjuttuja, mutta länkkärit olivat suosikkejani.
Samaistuin tietenkin hurjiin ratsastajiin, siis minä joka oikeasti pelkään hevosia - ja jopa lehmiä, ei olisi minusta ollut karjapaimeneksi. Sen paremmin kuin Annie Mestariampujaksikaan, sillä kivääriä jaksoin vaivoin nostaa tähtäämisestä nyt puhumattakaan ja revolverejakin olin päässyt kokeilemaan vain puusta vuoltuina malleina.
Oikeuden puolesta taisteleva sankari piti kuitenkin olla ja harvoin ne naisia olivat. Missään tapauksessa en olisi osannut kuvitella itseäni kireäksi vedetyssä kureliivissä odottamassa sankarini paluuta.

Onhan se hyvä, että ihmiselle on suotu edes mielikuvitusta.   Tänäänkin pääsin yli 15 km automatkan näkemättä yhtään mitä kautta ajettiin,  sillä silmieni edessä pyöri ihan toisenlaisia kuvia. Aika uskomatonta, että voi nähdä ja olla näkemättä samaan aikaan.  Usein käy kävellessäkin niin että ajatukset vievät mennessään ja näyttävät ihan muuta filmiä kuin nykyhetki,  ja jossain vaiheessa voi vain ihmetellä ’miten ihmeessä olen tänne asti päässyt hengissä’. Pitäisi kai alkaa keskittyä enemmän olevaan hetkeen ennen kuin oikeasti löydän itseäni vallan muualta kuin mistä pitäisi. Tai että yleensäkään enää löydän itseni.

Tämän kai kaikki tutut jo tietävätkin: jos tulette kadulla vastaan enkä huomaa (kuten yleensä käy) niin pudottakaa reippaasti takaisin maan pinnalle! En minä oikeasti halua olla teitä tuntematta!