Next to Normal - Melkein normaali

 Vuoden 2025 eka ensi-ilta Kouvolan teatterissa oli Next to Normal - Melkein normaali. 
Yhtään en tutustunut etukäteen eli en ottanut selvää, mistä oikein on kysymys, vaan lähdin sillai soitellen sotaan ja jessus, mikä esitys!!!

Alunperin tämä musikaali on saanut kantaesityksen Yhdysvalloissa, missä se otettiin hyvin vastaan. Teksti on Brian Yorkey'n ja musiikki Tom Kitt'n. Kouvolaan tämän spektaakkelin ohjasi Olka Horila.

Mistä sitten on oikein kysymys, niin sitä ei halua isommin avata, koska se pitää käydä paikan päällä kokemassa. Vaan on kuitenkin perhe, jossa äiti sairastaa pahenevaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tämän Dianan osan on niin ottanut haltuun Annina Rubinstein, että sitä vaan tempautui mukaan ihan väkisin. Pojan, Gaben roolissa loistaa vieraileva tähti Petja Pulkkinen, joka upposi sakkiin, kuin olisi aina ollut mukana. 

Hyvin on kuvattu se, miten perheessä mielenterveys on asia, että jos yksi on sairas, se vaikuttaa kaikkiin. Tytär Natalie kokee, ettei äiti ole ollut hänelle läsnä ja silti on hänestä niin huolissaan. Tiina Winter osaa esittää sen tuskan, mitä on kun kokee olevansa arvoton. Isä Dan tekee kaikkensa, että äiti jaksaisi, että kaikki palautuisi normaaliin. Sami Kosola on se kiltti isä, joka myöskin kärsii, kun ei yrityksistä huolimatta kykene auttamaan. 

Kun Natalie oireilee, hänen ystävänsä Henry jaksaa tukea. Olla mukana koko ajan, olla luovuttamatta. Markus Vaara on osassaan niin vakuuttava ja turvallisen oloinen. 
Jotenkin ajattelin, että koko tässä tarinassa oli erittäin kiltit ja mukana olevat miehet.

Tohtorien osat seikkaa ja sakkaa Veli-Matti Karen! Upeaa venymistä ja kyllä, hauskaakin vaikka totta toinen puoli. 

Vaan, kyseessä on draamamusikaali ja upeat laulut ja se elävä orkka siellä taustalla, niin kyllä oli vauhtia. Kun se hetki koitti, että selviää kupletin juoni, niin lähes tunsin täyden salin yleisön kysymysmerkin, että mitä hittoa??? 
Sen jälkeen sitä sitten olikin itkukello käynnissä. Vaikka kuinka yritin, että kerää ittes, en itke, katson ihan rauhassa, niin kyllä vaan tunsin, kuinka kuumia kyyneleitä valui poskia pitkin ja oliko nessua, ei ollut, onneksi avecilla oli. 

Oli aivan pakahduttavaa, mitä kaikkea tämä setti tarjoili, koko elämän kirjon, järisyttävän määrän tunteita, muistoja, mitä vaan voi perheeseen liittyä. Vielä kotonakin olin itku kurkussa.

Next to normal on niin vaikuttava, niin koskettava ja vaikka kuin annan nyt kuvaa siitä, miten rankka ja herkistävä, niin olihan siinä kohtia, että nauratti. Sellasta ohimennen heitettyä läppää, että kyllähän sellaselle tirskahti. 

Suosittelen kyllä ihan käsi sydämellä, että kannattaa käydä katsomassa ja saada vähän ajattelemisen aihetta ja omaan mieleen ikimuistettavan teatterikokemuksen. 

Kuvat: TAVATON media

Kimallus ja kumarrus Hakasalmen huvilassa

 Helsingissä sijaitseva Hakasalmen huvila on yksi lempikohteistani, koska se rakennus oli Aurora Karamzin'n kaupunkikoti. Aurora taas on minun historian lempihenkilöni, joka tuli tutuksi aikoinaan, kun työskentelin Hotelli Aurorassa. Tätä hotellia ei enää ole, mutta se sijaitsi Diakonnissalaitoksen kupeessa ja miksi, niin Aurora Karamzin perusti Diakonissalaitoksen. 

Kun astun Hakasalmen huvilaan, kuvittelen aina meneväni vierailulle Auroran luokse. Nyt olikin sitten oikein painava syy, sillä siellä on näyttely, jota en ollut vielä nähnyt!
Kimallus ja kumarrus - kartanoväen kaksi maailmaa 25.10. 2024 - 31.8.2025

Ketäpä ei kiinnostaisi, miten sitä ennen elettiin, etenkin kartanoissa. Tämä näyttely valottaa sitä molemmin puolin, vähän niin kuin "kahden kerroksen väkeä".  Puitteita piisaa ja miten on hyvin kerrottu myös se, millaista palvelusväki oli ja mitä heidän hommiin kuului. Ei ihan ehkä nykyajan ihminen moiseen vevyisi. 

Näyttelyssä on esillä paljon tietoa monin eri tavoin ja erityisesti ne taulut, mitkä "elivät" olivat minusta viehättäviä. Koko näyttely on osattu rakentaa niin, että siellä riittää katsottavaa ja koettavaa kaiken ikäisille ja aika lailla monin eri tavoin. 

Meille, joille se vesivessa on arkea ja niin normaalia, on hauskaa saada lukea, mitä se on joskus ollut. Ja vaikka moni ulkovessat tietää ja on ehkä kokenutkin, niin mitäs sitä ennen....

Puhumattakaan vessapaperista! Jaa, että mihinkäs sitä pyyhittiin ennen vessapaperia???

Kannattaa siis käydä Hakasalmen huvilassa, mikä ei uuvuta ihmisparkaa loppumattomilla tiloilla, sillä kaikki on katottu niin nopeasti, että voi heittää perään vaikka uuden rinksan. 

Pihalla on sitten koira haudattuna! Voi olla, että olin asiasta tietoinen, mutta autuaasti sen unohtanut, kunnes sain siitä muistin virkistystä ja niinpä kävimme ottamassa paikan haltuun. 
Kyse on siis Aurora Karamzin'n koiran haudasta, joka sijaitsee siinä kahvilarakennuksen takana. 

Kuva siitä koirasta löytyy Hakasalmen huvilasta, joten menkää tutustumaan!
Helppo ja lähellä, Musiikkitalon ja Finlandia-talon välissä!

Mitä voi nähdä Kulttuuripassilla Rovaniemellä osa 3

 Kulttuuripassin kolmas ruksi haettiin Arktikumista. Se on tiedekeskus ja museo. Siis tarkoittaa sitä, että tarjontaa piisaa ihan jokaiselle sielulle. 

Upee laitos ja innolla paukahdimme sisään tutkimaan, mitä sieltä löytyy ja olihan siellä katseltavaa. Heillä on esite, missä lukee Kohokohdat - 10 asiaa Arktikumissa, jotka täytyy nähdä:

Niin kun vaikka nää:

* Arktinen alue pähkinänkuoressa

* Merijään alla
* Arktinen arki
* Aurora Borealis
* Rovaniemen pienoismallit
- Se oli varsin koskettavaa, miten sotien aikana Rovaniemi painettiin alas, mitään ei paljoa jäänyt. Voi sitten bongailla ne harvat rakennukset, mitkä säästyivät. 

* Kadonnut lohenpyynti - todella upeita katsella, aivan kuin olisivat eläviä, vaan kun eivät. 

* Myyttinen karhu - aina yhtä ihana, kun näkee noin ja tekisi mieli mennä silittämään. 

* Saamelaiskulttuuri - erittäin mielenkiintoisesti tuotu esiin.

Saamelaisnaisen hääpäähine oli niin kaunis ja sellainen, että melkein pystyin kuulemaan sen "helinän", mikä tuosta kuului. 

* Suomalaiset jäämeren rannalla 1920-1944 - Suomi menetti Petsamon alueen....

Siis koko laitos on kokemisen arvoinen! Katsomista ja ihmeteltävää riittää yllin kyllin, joten kannattaa varata aikaa ja sen jälkee olo on kyllä paljon viisaampi.

Mitä voi nähdä Kulttuuripassilla Rovaniemellä - osa 2

 Toinen rasti Rovaniemen Kulttuuripassiin haettiin Tiedekeskus Pilkkeestä. Vois heti aatella, että joku tiedekeskus, ei kiitos, mitään en tiedä, mutta hei, aivan mahtava paikka. 

Heti päästiin osallistumaan, kun oli kiva "pallopeli", missä neljä palloa piti saada omille paikoilleen liikuttelemalla sitä alustaa. Vois ajatella, että ihan pala kakkua, mutta eipä ollut. Silti, tosi kiva, ainakin kun jännitti vierestä. 
Sen jälkeen oli aika jännä, kun lattia oli sellainen, että siinä olevat puupalat olivat irti, mikä siis näin vaan ohimennen mainittakoon. 

Meillä oli vielä siellä käydessä niin otollinen ajankohta, että siellä ei ollut tunkua, mitä kyllä hiukan ihmettelin, mutta en ollenkaan harmitellut. Meillä oli siellä mukavasti tilaa liikkua ja kokeilla kaikkea. 

Mettässä liikkuvia härpäkkeitä päästii koklaa ja olihan se aika messevää, vaikka eihän niillä liikkeelle päässy, mut olihan se hauskaa ottaa vähän perstuntumaa. 

Palikkatesti ei mennyt ihan niin ku piti, vaikka yritystä kyllä oli. Se olikin parasta!

Sitten siellä oli sellainen paikka, missä oli karaoke...ei sentään menty laulamaan, mutta ne biisit olivat kaikki metsä/puu-aiheisia ja ei kun pantiin soimaan Apinamies, koska onhan se sillee aika vetävä. 
Vaan kun siirryimme siihen viereiseen kohteeseen, niin sieltä sitten tulikin jo seuraava, äiti lapsen kanssa ja heille meidän musavalinta ei ollut ihan niin sopiva, koska laittoivat Me käymme joulun viettohon....

Teimme siinä sitten "Mettä-testin" ja saatiin koko härpäke jumiin ja meitin kuvat jäi sinne. Nauratti kyllä niin paljon, että saatiin iloa ihan koko "rahan" eestä. Etenkin kun sitten lähtiessä mainitsimme henkilökunnalle, että meijän pärstät jäi sinne ja kukaan muu ei nyt pääse testiin. Saimme kuulla, että "Kiva, ootte nyt meidän mannekiineja". Uskon kuitenkin vakaasti, että tilanne on korjattu ja joku muu voi jatkaa siellä "mannekiini-uraa".

Lisäksi siellä oli paikka, missä pääsi ampumaan riistaa! Juuei, ollu meijän juttu ja sitäpaitsi siellä riitti kyllä niitä "metsästäjiä". Sen sijaan oli paikka, missä sai kaataa puita. Katselin taas sujuvasti vierestä, kun puu kaatui tai katkaistiin. 

Jos ei laulettu karaokea, niin siellä oli myös lintutorni, missä oli linnun laulu-karaoke. Siihen osallistuin ja siitä jäi videomateriaalia ihan vaan omaan käyttöön. Vaan olipa sekin varsin mukava ja ennenkaikkea hupaisa. 

Vaan siis kaiken kaikkiaan, ihan tosi mahtava paikka! Sopii siis ihan kaiken ikäisille, kun niin paljon oli kaikkea tosi kivaa ja mielenkiintoista. 

Mitä voi nähdä Kulttuuripassilla Rovaniemellä - osa 1

 Koska olin lomalla joulukuun puolesta välistä vuoden loppuun Rovaniemellä, niin olihan se otettava siitä ajasta kaikki irti. Minullahan on Museokortti, mikä on siis niin kiva kortti, sillä niin monet ovet sillä aukenee ja miten usein. Vaan, koska olin siellä poikani hoteissa, niin hänelle ostin sitten Kultturipassin, mikä oli minusta myös varsin hyvä keksintö. 

Sitten ei kun menoksi!
Aloitimme tutustumalla Korundin Taidemuseoon, mistä olen paikkana tykännyt, sillä olen kerran aikaisemminkin siellä käynyt. Nyt sitten taas tustuimme useampaan näyttelyyn, joissa piisasi katselemista. 

Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Outo houkutus-näyttely kerettiin nähdä ja se loppui jo 5.1.  Siellä meitä ehkä eniten kiinnosti Jukka Silokunnaksen video, kuinka Transporter hajoaa ihan "atomeiks". Katottii sitä lähes hypnoottisina. 

Teuvo Tuomivaaran  Huuto metsästä oli vaikuttava näyttely - toki mettää rakastavalle ihmiselle upposi heti. Sekin loppuu siellä jo 12.1, mutta kannattaa painaa nimi mieleen, jos osuu jossain muualla just kohilleen. 

Maailman menoa sitten riittääkin 6.4 asti. Sekin on Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta. Tässäkin osiossa nähtävää piisaa yllin kyllin ja voin heti sanoa, että yksi meni ylitse muiden...

Rääppiäiset oli sellainen teos, että sitä piti katsoa kauan, kun niiiiin paljon oli katsomista. Olin erittäin vaikuttunut, koska mietin, mikä työmaa, kuinka kauan sitä oli tehty ja miten paljon pieniä yksityiskohtia. Hannah Hamberg on nähnyt vaivaa ja se on kannattanut. 

Kun olimme tutustuneet kaikkeen, niin vasta sitten, siinä lähtötilanteessa huomasin, että ei hitto, siellähän olisi ollut sellainen Bingo-lomake! Ja nakit jäi laskematta....

Ei hätää, tulin parin päivän päästä ihan iteksee, "pelasin" Bingoa ja se olikin kivaa, koska se oli sellainen, missä oli kuvia näyttelystä. Mukana oli kuitenkin kuvia, mitkä eivät olleet sieltä. Tykkäsin kovasti, koska muistin jo, mitä olin nähnyt. Lisäksi se, että laskin ne Rääppiäisten nakit...
Kiersin pöytää kuin kissa kuumaa puuroa, sillä ensin laskin makkaratkin, sitten kiersin lisää ja laskin vain nakit. Enkä kerro, paljo löysin, koska se on se juttu, että jokainen käy ihan itte laskemassa. 

Jatkuu....

Rovaniemi - Lapin kamariorkesteri

 Joulukuussa lomailin ja ajelin Rovaniemelle. Vaikka olin lomalla, niin en ollut varsinainen turisti, joita siellä siis oli jo aika lailla riittävästi, vaan menin sinne omaisen muodossa, ihan äitinä, lapsensa hoteisiin. 

Koska oli aikaa, niin ajattelin hyödyntää sen nautinnollisesti ja niinpä sainkin kutsun Lapin kamariorkesterin Loppuhuipentumaan viulistikomeetan seurassa. Kutsu tuli noin kolme tuntia ennen konsertin alkua. Sovittiin tuottajan kanssa treffit ja eipä aikaakaan, kun tuli pieni muuttuva tekijä, sillä juuri silloin konserttisalin katto oli alkanut vuotaa. Jäin jännittyneenä odottamaan, kuinka tuleman pitää ja hyvinhän siinä sitten kävi, kun siellä ihan pienesti jouduttiin paikkoja vaihtelemaan. Istuttiin sitten ihan perällä, joten saatiin korokkeet, jolloin näkyvyys parani huomattavasti. 
Ihan heti en ole klassisessa konsertissa ole ollut, mutta nyt olin ja se tuntui ja kuullosti erittäin hienolta. 
John Storgårds oli johtaja ja se ihan huikee viuluviikari oli Johan Dalene. 

Kuulimme Smetanaa, Prokofjevia ja Brahmsia. 
On myönnettävä, että ihan koko ajan en osanut olla sävelkulun mukana, mutta käytin senkin ajan siihen, kun tarkkailin orkesteria. Siellä oli naisia soittamassa enemmän kuin miehiä. Puhaltajat olivat asetettu niin, että olivat takana ja näin vain huilun, koska poikittain ja fagotin, koska sekin enemmän pystyssä. Klarinetti ja oboe jäivät piiloon, koska olivat "sylissä".

Kun tämä viulumestari sitten saapui lavalle ja alkoi sen viulunsa kanssa soiton, niin olihan se melkoista juhlaa. Sitä äkkinäinen voisi ajatella, että viulun soitto ja sen kuunteleminen olisi yhtä kidutusta, vaan olipa se sellaista leikittelyä, että sitä oli erittäin kiva kuunnella. Johan Dalene on ruotsalais-norjalainen 24-vuotias nuori taiteilija, joka on niittänyt mainetta jo aika lailla. Silti jäin miettimään, millainen määrä kurinalaista harjoittelua hänellä mahtaakaan olla jo takana....ja mitä vielä edessä!

Kun menin paikalle, minulla oli toppahousut jalassa ja jotenkin se hieman hävetti. Tulla nyt konserttiin semmoisissa vermeissä, mutta kun oli kylmä. Miten sitten lohdutti, kun ilokseni huomasin, että oli siellä valtaosalla lämpimästi päällä ja panin merkille senkin, että osa oli tullut pyörällä! Pyöräilykypärille oli kivat hyllyt narikassa. 

Tuli hyvä mieli ja olo oli jotensakin hieman sivistyneempi. Kiitos Päivi ja koko soittosakki!

Kotkan Patriarkka ja Pikkujoulushow

 Marraskuun viimenen päivä, pimeetä ja harmaata, mutta meilläpä oli valoa, sillä ajaa hurautimme Kotkaan. Siellä meillä oli ensin tarjolla PATRIARKKA. 
Juha Jokelan upeasti käsikirjoittama näytelmä sukupolvien välisistä jutuista. Kotkaan tämän esityksen on ohjannut Jarno Kuosa ja erittäin hyvä totetus. Muistan, kun näin Patriarkan aikoinaan Kouvolan kaupunginiteatterin esittämänä ja jotenkin mietin, että mitäs nyt? Turhaa mietin, sillä aina on varsin ilahduttavaa nähdä erilainen esitys. 

Tähtiparina Virpi ja Heimo Harjuna, loistivat Anne Niilola ja Antti Leskinen. Oman aikansa pariskunta, ajatuskanta, mutta miten sellaista mittelevää sanan vaihtoa. Anne Niilola on kyllä niin huikea, sellaista lavatyöskentelyä, että voi vaan ihailla. Antti Leskinen on myös niin roolinsa ottanut, että sai välillä kaiken myötätunnon tulkitsemalleen Heimolle. 

Heimoa ja Virpiä nuorina esittivät Osku Haavisto ja Marika Huomolin.
Kun nämä aikakaudet olivat sitten yhtäaikaa estraadilla, niin se oli kyllä hienoa. Muutenkin, kun kohtaukset keskustelivat keskenään, niin sitä oli kyllä ihan mahtavaa seurata. 

Heimolla ja Virpillä on kaksi lasta. Jarno ja Janna. Juho Markkanen on Jarnon osassa se kaikkeen myöntyvä mieshahmo. Vaimonsa Petra onkin se "perheen pää", jonka topakasti tulkitsee Ella Mustajärvi. Janna on kiltti tyttö, joka yrittää myös olla kaikkien mieliksi. Miia Maaranen on tässä roolissa just sellainen kiva herkistyvä hihittelijä. 

Äidin ja pojan keskustelu oli kyllä sitä, että sitä imi vaan joka sanan. Kuinka sitä ajatteli, että onko se vieläkin niin, että sukupolvet ovat niin erialaisia, aikansa kasvatteja ja kyllä - on se. Tai ainakin jäin miettimään omaa ja vanhempien sukupolvia, että kyllä on tuttua juttua. 

Voisi äkin luulla, että kauheen vakavaa aihetta, mutta ei kaikki. Heimon kaveri Kale, jonka roolin laukoo Kari Kukkonen milloin minkäkinlaisilla letkautuksilla, tuo kyllä niin hymyn huulille. Hänen vaimonsa Anja on aluksi hiljaa, mutta kun avaa suunsa, niin Kalekin hiljenee. Lise Holmberg osaa osansa. On siellä Jarnon kaveri Markokin, jota esittää Jarkko Sarjanen, luottopakki!

Kyllä jäin taas miettimään, miten paljon ajatuksia nosti tämä esitys pintaan. Voisin kertoa niistä loputtomiin, mutta enpä kerro. Menkää katsomaan upea esitys ja sen seuraukset, ne mietteet, mitä se herättää.

Kuvat: Kotkan teatteri

----------------------------------------------------------------------------------------

Mutta - ei siis tässä vielä kaikki, sillä kävimme välillä ruokailemassa Kotkan Ravintola Canttiinissa, missä ruoka on aina maukasta ja hinta-laatu-suhe kohillaan. 

Tulimme sitten takaisin teatterille ja kyllä oli ihanasti jännittävän kutkuttavat paikat, koska seuraavava oli vuorossa PIKKUJOULUSHOW! Oujeah! Tämän show'n on käsikirjoittanut Mikkomarkus Ahtiainen ja vieläpä hän oli kapellimestarinakin, jos kyllä kaikessa muussakin. Ohjaajana on toiminut Anne Niilola.

Musaa oli sit kasattu settiin oikein huolella ja miten se olikin niin hyvin vedetty, että ihan kuin olisi ollut jollain keikalla. Olin kaiken aikaa sillai aivan haltioituneessa tilassa, että miten ne osaa, miten ne taipuu, muuttuu ja osaa tarjoilla kaiken osaamansa niin hyvin. 

Hitto, mikä bändi!!! Siellä se sitten teatterin kapellimestarikin vaan pimputteli koskettimia, kun Mikkomarkus ol napannut sen pestin. Siis musaa tuli, mutta kyllä tuli välissä sitten kaikkea mahdollista ja niin paljon, että tuskin uskalsi henkeä vetää. 

Jos siis olimme nähneet hetkeä aiemmin samassa tilassa esityksen Patriarkka, niin siitä samaiset näyttelijät, Ella Mustajärvi, Juho Markkanen, Marika Huomolin ja Jarkko Sarjanen panivat nyt niin parastaan taas, mutta miten eri lailla. Siis niin upeaa heittäytymistä, että leuka putos rinnuksille useaan otteeseen.

Konsta Lippo yllätti taas taidoillaan! Oon pannu niin merkille hänen aikasemmatkin jutut, niin aina sitä saa yllättyä. Hän se paukutti siellä rumpujen takana niin kuin olisi syntynyt sinne, oli osassa jos toisessa ja vaikka kuin tekisi mieli kertoa, mikä osa oli vakuuttavin, niin en kerro, menkää katsomaan. Minä siis seurasin, katsoin ja kuuntelin niin, että en tienny miten olisin ollut.

Juho Markkanen on miun suosikki ja vaik ei ihan tuossa kuvassa oo niin... ni voin vakuuttaa, että on KUUMA! Juholla on monta roolia ja välil jopa pokka petti, mutta se vaan oli yleisöstä niiiin hauskaa, että kerkesin aatella, että oliko se käsikirjoituksessa. 

Silja ja Lotta hääräävät mukana sitten oikein kunnolla ja kaiken aikaa, monessa roolissa, mutta pääosin tanssien ja kaikki koreografiat ovat Lotan. 

Sellanen Pikkujoulushow, mistä jäi kyllä niin paljon iloa ja riemua, että yhtää ei haitannut ajella pimeässä takaisin Kouvolaan, kun fiilis oli rajaton. 

Näin kerroin kahdesta esityksestä, joissa oli käyty ja voin suositella sitä samaa muillekin. Kun kerran on siihen mahdollisuus, että siellä työntekijät panostaa, niin miksei katsojatkin. No, ei ole pakko, mutta minusta se on ainakin hauskaa. Ottaa Kotkasta kaikki irti!

Kuvat: Heidi Noponen