Aliette de Bodard: Obsidian & Blood trilogy

Kerrankin ajoissa: ranskalaisvietnamilainen Aliette de Bodard on tämän vuoden Finnconin yksi kunniavieraista. Häneltä on julkaistu paljon novelleja sekä Obsidian & Blood -romaanitrilogia.

Trilogia sijoittuu atseekkien kukoistuksen aikaan, ja kertojapäähenkilö Acatl on Kuoleman jumalan pappi. Acatl joutuu kuitenkin nopeasti toimimaan sekä etsivänä (Servant of the Underworld), poliitikkona että maailmanpelastajana (Harbringer of Death, Master of the House of Darts) ja melko haluttomasti kunkin roolin omaksuu. Mutta kun vaihtoehtoja ei ole ja valtakunnan etu on tärkein... Sarjan ensimmäisessä osassa (Servant...) pelataan vielä verrattain pienillä panoksilla (kysessä on "vain" Acatl'n veljen henki), mutta nopeasti uhka skaalautuu suuremmaksi.

Obsidian & Blood -sarjan kirjat toimivat kaikki ihan itsenäisinäkin kokonaisuuksina, mutta tietenkin niistä saa enemmän irti, jos lukee kaikki järjestyksessä. de Bodard kuvaa atsteekkien maailmaa todella hyvin ja hän on selvästi tutkinut historiaa paljon (kirjan taustatiedoissa kerrotaankin mitkä asioista pohjautuvat kokonaan historiaan ja missä on otettu taiteellisia vapauksia). Eri jumaluudet ovat toki tärkeässä asemassa tällaisessa maailmassa ja he ovatkin varsin aktiivisia toimijoita, usein julmia ja mustasukkaisiakin. Yliluonnollinen elementti on siis oikeastaan koko ajan läsnä, ja romaanit ovat mitä suurimmassa määrin fantasiaa (kuitenkin onneksi "perinteisestä" täysin poikkeavassa maailmassa).

Siitä huolimatta, että kirjoissa on paljon kuolemaa (ihan jo päähenkilön ammatinkin vuoksi), veri virtaa ja uhrauksia tehdään oikealle ja vasemmalle, on trilogia kuitenkin varsin kevyttä luettavaa ja erittäin viihteellinen ja viihdyttävä. Tarinat ovat aika suoraviivaisia ja niissä tapahtuu paljon. Päähenkilö pohtii toki osaansa pappina ja vertaa omaa elämäänsä sisarustensa elämiin (Acatl'n sisko nousee tärkeään rooliin toisessa kirjassa), mutta myös toiminnallisille taistelukohtauksille on paikkansa. Acalt'in vastapainona sarjassa on myös hänen oppilaansa Teomitl, jonka toiminta on varsin erilaista kuin Acalt'in itsensä.

Romaanit voi ostaa Angry Robotsin verkkokaupasta helposti ja varsin edullisesti.

Karin Tidbeck: Jagannath (ja mitä tapahtui vuodelle 2012)

Tämä blogi ei ole vainaa (enkä ole minäkään). Vuosi 2012 meni jonnekin (lue: Finncon) ja lukeminen jäi vähiin. Tai ainakin bloggaaminen jäi vähiin, kaikenlaista tuli kyllä luettua. Mutta nyt, uusi yritys!

Karin Tidbeck on ruotsalainen kirjailija, jonka novellikokoelma Jagannath julkaistiin viime vuonna englanniksi. Olisi tietenkin pitänyt lukea novellit ruotsiksi, mutta... No, englanniksi nyt kuitenkin tuli luettua.

Jagannath on poikkeuksellisen mielenkiintoinen novellikokoelma. Tidbeck kuvaa montaa erilaista, toinen toistaan kummallisempaa maailmaa, joista osa tuntuu kuitenkin hyvin tutuilta. Pohjoismaalaisuus näkyy tekstissä selvästi ja suomalaisena saa esim. maaseutukuvauksesta ja kesästä paljon irti. Ja silti kaikki on kuitenkin ihanasti vinossa.

Who is Arvid Pekon? herättää kysymyksiä todellisuudesta (tästä "meidän" todellisuudestamme arkipäiväisimmillään), kun taas monella tavalla häiritsevä Aunts ja sen kanssa samaan (?) maailmaan (?) sijoittuva Augusta Prima kuvaavat vilahduksen toisesta, mielikuvituksellisesta maailmasta. Osa kokoelman novelleista on varsin "realistisia", osa taas täysin "fantastisia", mutta kaikissa on voimakas toiseuden tuntu. Tidbeck käänsi itse omat novellinsa englanniksi, mikä tuntuu toimivalta ratkaisulta (edelleen, alkuperäisnovelleja lukematta).

Jagannath on parhaita novellikokoelmia hetkeen! Se on myös loistavan helppoa hommata e-kirjana, esim. Wizard's Tower Booksista. Kannattaa lukea, etekin jos ns. perinteinen fantasia ei jaksa enää innostaa, mutta etsii silti jotain "tavallisuudesta" (jyrkästi) poikkeavaa!

Poppy Z. Brite: Lost Souls

Syksyllä iski hirveä himo lukea vampyyriromaaneja, ja niinpä tuli luettua uudestaan Poppy Z. Briten omalla tavallaan klassinen Lost Souls.

Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...

Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.

Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.

Kim Newman: Anno Dracula

Taas kirja, jota oli todella vaikea löytää - kunnes siitä otettiin uusintapainos viime vuonna. Eli siis modernimpi kauhuklassikko, Kim Newmanin Anno Dracula.

Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.

Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.

On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).

Jeff VanderMeer: Finch

Suomessakin pariin otteeseen (viimeksi keväällä 2011) vierailleen Jeff Vandermeerin Finch päättää Ambergris-triologian.

John Finch tutkii kaksoismurhaa, jossa on kuollut niin ihminen kuin harmaalakkikin (gray cap - Ambergrisissä elävä älykäs sieniolento). Finch ei haluaisi tapausta tutkia, mutta - kuinka ollakaan - päätyy syvemmälle kuin toivoikaan. Ambergris on synkkä dystopinen kaupunki, joka on kaukana City of Saints and Madmenin kuvauksista. Finch on toisaalta tyyliltäänkin hyvin erilainen kuin CoSaM: tällä kertaa genrenä on selvästi noir-etsivätarina, jossa toki mukana on fantastisia elementtejä roppakaupalla.

Siitäkin huolimatta, että tarina ja miljöö olivat synkkiä eikä Finch välttämättä ole maailman pidettävin päähenkilö, oli Finch äärettömän mukaansatempaava. Se on tarpeeksi erilainen kuin CoSaM tai Shriek, mutta oli kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista palata taas Ambergrisiin, etenkin nyt tähän muuttuneeseen Ambergrisiin. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä, Finch on ihan itsenäinen romaani, mutta kyllä niihin viitataan jatkuvasti (ja nyt tekisikin mieli lukea aiemmatkin osat uudestaan). Tolkienilaista fantasiaa etsiville (tai edes Martinilaista) ei tätä voi suositella, mutta erikoisemmasta fantasiasta kiinnostuneille ehdottomasti!

Michael Moorcock: Elric of Melniboné

Lukemattomien klassikkojen linjalla taas: Michael Moorcockin Elric on tietysti tuttu hahmona, mutta tarinoita ei ole varsinaisesti tullut koskaan luettua...

Elric of Melniboné on - yllätys - kronologisesti ensimmäinen Elric tarina, ja juonellisesti ensimmäisessä osassa tunnutaan pohjustavan sarjaa (josta osa, esim. saagan lopetus, on kyllä kirjoitettu jo ennen tätä). Melnibonén viimeinen hallitsija, Elric, on fyysisesti heikko albiino, joka on kuitenkin äärimmäisen älykäs, voimakas velho ja jopa "hyvä", jos tässä maailmassa nyt hyvällä tai pahalla on mitään merkitystä (melnibonélaiset eivät pidä muita kansoja juuri minään ja tämä tuntuu koituvan heidän tuhokseen). Kyse on enemmänkin filosofisesta ja moraalisesta pohdinnasta, jota Elric harrastaa mutta muut juuri eivät. Ja niinpä Elricin serkku päättää hankkiutua hallitsijasta eroon, mutta se ei tietenkään ole niin helppoa...

Moorcockin antisankari Elric on hahmo, josta on vaikea pitää, mutta toisaalta ympäröivät hahmot ovat vielä ikävämpiä. Näitä olisi kyllä kiva lukea lisääkin, pitää varmaan etsiä hieman. Moorcockin kieli on kaunista ja jotenkin surumielistä, ja sekin lisää Melnibonén rappion tunnelmaa.

Jim Butcher: Side Jobs

Dresden Files -sarjan kesken ilmestyi sitten novellikokoelma, johon on kerätty Harryn seikkailuita ennen Changes -kirjaa (ja yksi sen jälkeen sijoittuva novelli). Kuten arvata saattaa, osa oli hyviä, osa huonoja (mutta tämä ei silti ollut se Dresden-kirja, jonka olisin halunnut seuraavaksi lukea...)

Tarinoista huomaa sen, että vanhemmat kertomukset ovat oikeastaan pääsääntöisesti heikompia kuin uudemmat, eli Butcher on selvästi kehittynyt kirjailijana (mitä Codex Alerasta ei voinut päätellä). On myös kiva lukea kirjailijan kommentteja omista kertomuksistaan ja siitä mihin ne sijoittuvat Dresden Files -aikajanalla. Mielenkiintoisesti novelleista osa on myös jonkun muun kuin Harryn näkökulmasta kerrottuja: etenkin Murphyn ja Thomasin näkökulmat olivat ihan jänniä, vaikkakaan eivät yhtä persoonallisia kuin Harryn itsensä, eli samaa ohueksi jäämistä kuin Alerassa oli havaittavissa. Ehkä paras novelli oli The Warrior, jossa Michael painii uskonkysymysten kanssa.

Loistavia novelleja? No, ei oikeastaan. Viihdyttäviä? Kyllä. Saavatko odottamaan seuraavaa Dresden Files -romaania? No takuuvarmasti!

Mark Z. Danielewski: House of Leaves

Blogi ei ole kuollut enkä ole minäkään, ainoastaan kovin kiireinen. Jo aika päivää sitten tuli luettua kirja, joka saanee "vuoden erikoisin kirja" -maininnan.

Eli siis Mark Z. Danielewskin romaani (?) House of Leaves. Joka kertoo... niin, no. Monta tarinaa, joissa keskiössä (?) on kertomus talosta, joka ei ole ihan niin stabiili ja turvallinen kuin talot yleensä, vaan jonne ilmestyy yhtäkkiä uusia ovia ja joka on - aiheeseen sopimaton klisee - suurempi sisältä kuin ulkoa. Kirja on yhtäaikaa "tieteellinen" teksti, päiväkirjamainen purkaus ja dokumenttielokuva. Siinä on monta kertojaa, toinen toistaan epäluotettavampia, ja itse talo on yksi tärkeimmistä hahmoista, ellei jopa kaikkein tärkein. Ja kirjan ulkoasu... no, sekin rikkoo romaanejen perinteistä tyyliä. Julkisella paikalla lukiessa muut ihmiset tuijottavat.

Ja siis aivan loistava kirja! Yhtä aikaa kauhua, tiedettä (?), romantiikkaa! Kirjaan pitää todella keskittyä, ja Danielewski onnistuu kuljettamaan montaa eri tyyliä hyvin yhtä aikaa. Tästä on todella vaikea sanoa yhtään mitään muuta kuin että kannattaa ehdottomasti lukea se!

Martin Millar: Lonely Werewolf Girl

Vakavammasta kirjallisuudesta takaisin urbaanin fantasian pariin. Tosin kovin, kovin vakavia ollaan myös Martin Millarin kirjassa Lonely Werewolf Girl, etenkin nimihenkilö.

Yksinäinen teini-ihmissusityttö Kalix pakenee Lontooseen yritettyään tappaa isänsä, ihmissusiklaanin johtajan (thane?). Kohta ihmissusilla onkin käsissään uuden johtajan valinta, ja Kalixin teot nivoutuvat olennaisesti siihen, mitä itse kukin klaanilainen äänestää. Selviääkö häädetty Kalix edes hengissä johtajan vaihdoksesta? Muissa (monissa muissa!) juonissa seurataan mm. ihmissusi-vaatesuunnittelijan epätoivoista kanssakäymistä tulielementaalin kanssa, kahden rapajuopon ihmissuden bändiambitioita sekä Kalixin ihmisystävien ihmissuhdesotkuja.

Tarinaa ja hahmoja siis riittää. Suurin osa hahmoista on varsin hauskoja (Kalix on tässä poikkeus: hän on vain angstinen ja rasittava), mutta juonet junnaavat paikallaan. Samankaltaisia tapahtumia piisaa ja Millar toistaa itseään aivan liian paljon. Hahmogalleriasta on myös ajoittain hieman hankala pitää lukua. Lonely Werewolf Girl on kuitenkin varsin hupaisa kirja, ja sen käsittelemä yliluonnollisten Skotlanti ja Lontoi ovat ihan kiintoisia paikkoja. Jos tästä olisi leikannut pois n. 150 sivua, olisi tarina ollut sujuvampi. Editointi olisi tehnyt kirjalle hyvää.

(Niin, tämä on siis sama kirjailija, jonka Martin Scott -nimellä kirjoittama Thraxas voitti World Fantasy Awardin... Lonely Werewolf Girl on, hyvässä ja pahassa, varsin erilainen!)

Margo Lanagan: Tender Morsels

Margo Lanagan on aiemmin tullut tutuksi lähinnä novelleistaan, mutta Tender Morsels voitti World Fantasy Awardin (ja tuli vastaan kesällä sattumalta).

Kamalien tapahtumien jälkeen Liga pakenee kahden lapsensa kanssa mielikuvitusmaailmaan tajuamatta, että tyttärien eristäminen maailmasta ei sekään ole hyvä vaihtoehto. Ligan maailma alkaakin murentua, kun tyttäret itsenäistyvät.

Tender Morsels on todella raskas kirja. Vaikka kyse on nuortenkirjasta ja vieläpä hyvin sadunomaisesta, Lanagan käsittelee todella raskaita teemoja. Etenkin aivan ensimmäiset luvut ovat varsin rajua tavaraa, ja vaikka hieman "kevyemmäksi" tarina muuttuu, on se kuitenkin hyvin raskas alusta loppuun. Lanaganin rikas ja monipuolinen kieli ei kevennä sisältöjä lainkaan, vaan vetää entistä syvemmälle mukaansa hyvin rakennettuun maailmaan. Tarina on kyllä varsin feministinen ja ajoittain miehet vaikuttivat liiankin petomaisilta, mutta toisaalta se tämäntyyppiseen "satuun" sopikin.

Tender Morsels on erittäin hyvä kirja, jota ei ihan heti tee mieli lukea uudestaan. Kovin nuorille lukijoille sitä ei uskalla suositella, sen verran rajua sisältöä tässä on. Aikuisille se kyllä sopii hyvin, paitsi että samat sisällöt ovat kyllä raskaita...!

Guy Gavriel Kay: Under Heaven

Todella typerä idea oli lukea kirja, josta oli suuria odotuksia, heti sellaisen kirjan perään, joka oli ollut loistava. Näin kuitenkin kävi, kun Embassytownista siirryttiin suoraan "Kiinaan" Guy Gavriel Kayn Under Heaven'in mukana.

Shen Tai, kuuluisan (edesmenneen) kenraalin poika, saa ruhtinaallisen lahjan: 250 erityisen hienoa hevosta. Hevosten avulla Shen Tai saa yllättävää valtaa, ja hän joutuukin mukaan poliittiseen valtataisteluun keisarin seuraajasta. Toisaalla Shen Tain sisko, Li-Mei, matkustaa pohjoiseen tullakseen naitetuksi barbaariheimon johtajalle. Mukana kuvioissa on vielä sisarusten vanhempi veli, joka on kunnianhimoinen ja valmis tekemään mitä tahansa oman asemansa pönkittämiseksi. Poliittisiin kuvioihin liittyy toki myös naisia, etenkin keisarilinen puoliso (no, jalkavaimo) sekä pääministerin jalkavaimo, joka sattuu olemaan Shen Tain rakastettu...

Kayta lukee aina mielikseen eikä Under Heaven ole poikkeus. Päinvastoin; menetyksen, kunnian ja kaipuun tunteet nousevat voimakkaasti esiin ja - kuten usein Kaylla - hahmoihin kiintyy. Under Heavenissa Kay onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti myös naisista "vallan" takana: sekä keisarin että pääministern jalkavaimoilla on yllättävän paljon valtaa siihen, mitä tapahtuu. Ei tietenkään suoraan, vaan kulissien takana. Kayn "Kiina" on hyvin uskottavan oloinen ja kaunis paikka. Under Heaven oli huomattavasti mielenkiintoisempi ja ehjempi kokonaisuus kuin esimerkiksi Sarantine Mosaic tai Last Light of the Sun.

Miksi sitten ei olisi pitänyt lukea tätä ja Embassytownia peräkkäin? Liikaa hyvää kerralla, ja melkoinen sense-of-wonder-overload. Näiden tasolle ei ihan hetkeen mikään nousekaan!

Holly Black & Ellen Kushner: Welcome to Bordertown

7 arvostelukirjaa myöhemmin, lisää novelleja. Tällä kertaa aidosti urbaania fantasiaa edustava novellikokoelma, eli klassiseen Bordertowniin sijoittuva (duh) Welcome to Bordertown.

Bordertownin rajat ovat olleet kiinni kolmetoista päivää. Täällä meillä 13 vuotta on kuitenkin ehtinyt vierähtää ennen kuin portit taas aukesivat. Nyt kaikenlaiset väliinputoajat löytävät taas tiensä Bordertowniin, meidän maailmamme ja Keijumaan rajamaastoon, missä kaikki on toisin. Osa heistä palaa etsimään kadotettuja rakkaitaan, osalla on muut motiivit.

Jälleen kerran, osa novelleista oli todella loistavia, ja osa jäi hieman puolitiehen. Osa kirjoittajista on pitkäaikaisia bordertownilaisia, osa ensimmäistä kertaa mukana. Novellien lisäksi mukana on myös runoja, ja ne olivat ehkä kirjan mielenkiintoisin osuus (etenkin Jane Yolenin runot olivat hyviä ja niistä Soulja Grrrl loistava!). A Tangle of Green Men (Charles deLint) oli kaunis, ja niminovelli (Kushner & Terri Windling) erittäin hyvä. Toisaalta taas Tim Prattin Our Stars, Our Selves taas jäi ohueksi (ja siinä oli yksi perustavaa laatua oleva virhekin).

Vaikka Bordertown on periaatteessa nuortenkirjallisuutta (ja hyvin ymmärrettävästi onkin: kukapa nuori ei haluaisi päästä jonnekin muualle, jonnekin minne varmasti kuuluu - tosin onko Bordertown sitten se paikka onkin ihan toinen asia), on Welcome to Bordertown oikein hyvin luettavissa vanhempanakin. Tämä toimi jotenkin jopa paremmin kuin Emma Bullin Finder, mikä johtui ehkä siitä, että Welcome to Bordertown -kirjan lukijoilta ei selvästi odotettu aiempaa maailman tuntemusta (vaikka siitä varmasti apua olikin, ts. novelleissa oli paljon viittauksia vanhempiin kirjoihin). Tähän maailmaan olisi kiva tutustua tarkemmin, mutta vanhojen kirjojen saatavuus on.. heikko. Harmi: tällaista urbaani fantasia parhaimmillaan on!

Ellen Datlow & Terri Windling: Teeth

Vampyyrit eivät ole enää ihan niin uusi musta kuin aiemmin, mutta vieläkin tarinoita riittää. Ellen Datlown ja Terri Windlingin nuorisolle suunnattu vampyyriantologia Teeth on onneksi paremmasta päästä.

Teeth sisältää nipun vampyyriaiheisia novelleja, enemmän (Neil Gaiman, Ellen Kushner, Holly Black, Garth Nix) tai vähemmän (Catherynne M. Valente, Kathe Koja, Kaaron Warren) tunnetuilta kirjailijoilta. Kuten arvata saattaa, osa novelleista (no, muutamat ovat runojakin) on parempia kuin toiset. Muutama todella siirappinen teos mahtui mukaan, mutta onneksi pääasiassa lukijaa ei aliarvioitu eikä liialliseen vampyyriromantiikkaan sorruttu. Delia Shermanin "Flying" oli varsin itse asiassa kaunis, ja Jeffrey Fordin "Sit the Dead" viihdyttävä. Gaimanilta oli ihan nätti runo, ei kuitenkaan mitään erityisen spesiaalia. Kathe Kojan "Doll" oli taas loistavan karmiva, eikä ollenkaan siirappinen, toisin kuin taas Cecil Castelluccin "Best Friends Forever", mikä ei vedonnut lainkaan. Mutta tämä on tilanne aina novelliantologioiden kanssa: osasta tykkää, osasta ei.

Yritin kesällä lukea toistakin vampyyriantologiaa, "Love Bites 2", minkä piti olla nimenomaan vampyyriromantiikkaa (ja vieläpä "synkkää ja hieman erilaista!"), mutta se oli vain kauheaa itseään toistavaa roskaa. Teeth on, vaikka sinänsä nuortenkirja onkin, merkittävästi parempi eivätkä vampyyrit ole kaikissa tarinoissa samanlaisia. Kyllä tätä suosittelee vampyyrifiktion ystäville, ikään katsomatta.

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Viimeinen Tähtifantasia-ehdokas oli Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa. Kirja edusti fantasiaa vähemmän "äärimmäisenä", eli kallistui enemmän maagisen realismin suuntaan (ja aika pitkälti ihan puhtaan realismin suuntaan: maagisuus jäi aika taka-alalle).

12-vuotias Gwenni on erilainen lapsi: hän näkee ja kuulee asioita mitä muut eivät, ja lentääkin unissaan. Gwenni kasvaa walesilaisessa pikkukylässä, missä kaikilla on omat salaisuutensa joista ei saa puhua, ja jossa kukaan ei Gwenniä ymmärrä. Eräs kylän miehistä löytyy hukkuneena ja jotenkin Gwennin on saatava selville mitä on tapahtunut ja ymmärrettävä kaikkea. Oman perheenkin kulissit alkavat murtua tapahtumien liikkuessa.

Kovin fantasinen tämä ei siis ollut. Gwenni näkee kyllä asioita ja kokee etiäisiä, mutta onko kyse varsinaisesti magiasta? Strachanin kuvaus Walesista ja pikkukylästä on kaunista ja Gwennin tarina on aika satuttavakin, mutta Tähtifantasia-listalle tämä oli hieman erikoinen. "Mainstream"-kirjana tätä lukee kyllä oikein hyvin, ja juuri sellainen "jos asioista ei puhuta, on kaikki kunnossa" -asenne onnistui mainiosti (ja tämä oli selvästi sieltä realismin päästä!). Strachanilta tuskin tulee jatkossa muuta luettua, ellei sitten sattumalta vastaan kävele.

Andrzei Sapkowski: Viimeinen toivomus

Osallistuin kesän Finnconissa Tähtifantasia-palkinnon varjopaneeliin (eli siis panelistit, jotka eivät tienneet voittajaa, puivat ehdokkaita ja esittivät omat arvauksensa voittajasta: pieleen meni). Tuli siis luettua nekin Tähtifantasia-ehdokkaat, jotka oli jääneet lukematta (Tuulen nimi & Kuolemattomien kaarti on arvosteltu Portissa, Yövartiosto tuli luettua englanniksi kauan aikaa sitten). Toinen näistä vielä lukemattomista oli Andrzei Sapkowskin Viimeinen toivomus.

Viimeinen toivomus seuraa (Witcher-peleistäkin tutun) Geraltin seikkailuita. Kirja on oikeastaan novellikokoelma, joita sitoo yhteen hyvin löyhä kehyskertomus. Geralt reissaa ympäriinsä ja kohtaa erilaisia hirviöitä.

Romaanin vahvuus on nimenomaan Geraltissa ja hänen kohtaamissaan otuksissa. Perinteisistä hirviöistä on päästy itäeurooppalaisiin ja - ennen kaikkea - musta-valkoisuuden sijaan Sapkowski pelaa paljon harmaasävyillä. Siinä missä Geralt ei ole aivan puhtoisa, eivät hänen kohtaamansa hirviöt ole välttämättä suoranaisesti pahoja. Käsiteltävät aiheet ovat muutenkin "aikuisempia": sekä väkivalta että seksi on melkoisen graafista. Sinänsä Viimeinen toivomus oli ihan viihdyttävä, hieman pulp-henkinenkin, mutta oliko se paras viime vuonna ilmestyneistä käännetyistä fantasiakirjoista...? No, virallisen raadin mukaan ainakin oli: Viimeinen toivomus voitti Tähtifantasia-palkinnon. Varjoraati tuntui olevan Swainstonin puolella.

Jasper Fforde: Shades of Grey

Seuraavaa Thursday Next -romaania odotellessa oli hyvä lukea Jasper Fforden uusin teos, humoristinen dystopia Shades of Grey. Humoristinen dystopia? Niinpä.

Tulevaisuuden Walesiin (n.+500 v.) Eddie Russet ja hänen isänsä lähetetään "maaseudulle", East Carminen kylään rangaistukseksi käytännön pilasta. East Carminessa Eddie tapaa Jane-nimisen tytön, joka on ns. kastiton. Jane ei tunnu hyväksyvän maailmassa vallitsevaa tilaa ja ihmisluokkia kovinkaan helposti, ja luonnollisesti naivi Eddie tempautuu mukaan Janen suunnitelmiin. Matkan varrella selviää tietenkin myös se, että hallitus ei ehkä olekaan aivan niin hyvä kuin mitä antaa ymmärtää.

Shades of Greyn maailma on mielenkiintoinen. Ihmisten sosiaalinen status ja luokka määrittyy sen mukaan, mitä värejä he pystyvät näkemään. Teini-ikäiset testataan tietyn ikäisinä, ja esimerkiksi eri värejä näkevien väliset avioliitot ovat kiellettyjä. Toisaalta taas avioiliitoilla halutaan jalostaa jälkikasvun väripotentiaalia: mitä selvemmin tietyn värin näkee, sitä korkeampaan asemaan nousee. Shades of Grey ei ole yhtä hauska ja sanaleikkejä viljelevä kuin Fforden aiemmat sarjat. Dystopiaksi se kuitenkin on varsin huvittava (mihin ei tietenkään paljoa tarvita: dystopiat eivät kuitenkaan yleensä ole lainkaan hauskoja), ja korostaa dystooppisten hallitusten mielettömyyttä (esim. lusikoiden tekeminen on kiellettyä ja siksipä ne ovat kovaa valuuttaa maailmassa).

Vaikka ehkä Fforden muut sarjat ovat parempia, kyllä tämänkin jatko-osat tulee varmasti luettua!

Terry Pratchett: I shall wear midnight

Terry Pratchett tuntuu solmivan langanpäitään yhteen; I shall wear midnight on varmaankin viimeinen kirja nuoresta noidasta, Tiffany Achingista.

Tiffany on 15-vuotias ja jo kokenut noita. Tiffany joutuukin kokemaan melkoisia: vastuuta, rakkautta, vihaa monissa eri muodoissa. Noitavainot ja ennakkoluulot nostavat rumaa päätään, ja se saattaa olla Tiffanyn vika! Nac Mac Feeglet ovat myös vauhdissa, ja niiden pysäyttäminen on perinteisesti vaikeaa.

I shall wear midnight on selvästi synkin Tiffany-kirja. Teemat, joita tässä käsitellään, ovat selvästi voimakkaampia ja vakavampia kuin aiemmissa kirjoissa (esim. perheväkivalta, ennakkoluulot, mustasukkaisuus). Ihan kauhean synkäksi meno ei onneksi kuitenkaan mene (vrt. monet muut nuortenkirjat), mutta aiempiin osiin verrattuna tämä on "aikuisempi." Niin on tietenkin myös Tiffany itse, ja hahmojen kehitys onkin tässä taas hyvin onnistunutta. Pratchettin kirjat toimivat yksittäisinä tarinoina, mutta kun ne lukee järjestyksessä, huomaa selvästi miten hahmot ovat muuttuneet. Joka tapauksessa I shall wear midnight on kaunis tarina, joka lopettaa tyylikkäästi tiettyjen hahmojen tarinan. Oli myös hauska tavata muutama "vanha tuttu" aiemmista Discworld-romaaneista!

Ja niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että Connie Willisin Blackout/All Clear voitti sen Hugon. Ehkä minä en vain tajunnut sen hienoutta, mutta The Dervish House oli kyllä selkeästi paljon parempi kirja! Harmi.

N. K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms

Tämän vuoden Hugo-ehdokaslistalla oli yksi oikea esikoiskirjailija, N. K. Jemisin, jonka romaani The Hundred Thousand Kingdoms on ollut monella "vuoden parhaat kirjat" -listalla ja voittikin jo Locus'in "paras esikoisromaani"-palkinnon.

Äitinsä menettänyt Yeine kutsutaan leijuvaan Taivaskaupunkiin. Maailman hallitsija, Yeinen isoisä, nimeää tämän yllättävästi yhdeksi potentiaalisista perijöistään ja niinpä Yeine päätyy kiivaaseen kamppailuun serkkujensa kanssa hyvin julmassa yhteiskunnassa. Taivaassa asuu myös neljä orjuutettua jumalaa, jotka hekin kiinnostuvat Yeinestä.

Ideana tämä oli tosi hyvä, ja etenkin ajatus siitä, että jumalia voisi orjuuttaa aseikseen oli mielenkiintoinen. Jemisinin käyttämä kieli on myös todella kaunista ja sitä luki mielellään. Valitettavasti muu juoni ja ennen kaikkea hahmot jäivät ohuiksi. Yeine on kaikesta huolimatta melko persoonaton ja jumalista tärkein, Nahadoth on varsin yksiulotteinen. Jotenkin tästä jäi sellainen paranormaalin romanssin -fiilis, vaikka siitä ei varmaankaan ollut kyse.

Jatko-osia tulee luettua, ehkä, mutta jotenkin tämä ei vain ollut minun makuuni. Tai sitten en vaan tajunnut.

Diana Wynne Jones: Noidan veli

Diana Wynne Jonesin kuolema herätti inspiraation lukea uudestaan joku hänen loistavista teoksistaa. Noidan veli oli ensimmäinen DWJ:n kirja joka talouteen tuli (silloin kun se suomennettiin, eli siis 1980-luvun alkupuolella), eli sillä mennään.

Eric "Kissa" Chant kadehtii siskoaan Gwendolenea, joka on noita. Ja aika inhottava, mutta se ei sisarusrakkautta häiritse. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Kissa ja Gwendolen päätyvät Chrestomanci-nimisen velhon "sisäoppilaitokseen" ja sitten Kissan ongelmat vasta alkavat.

Noidan veli kestää aikaa loistavasti. Noitakoulu konseptina on sittemmin toki käsitelty uudestaankin (eikä vain "sen yhden" toimesta), mutta se toimii täälläkin. Gwendolen pääpahiksena on hyvä idea: kyseessä on kuitenkin päähenkilön sisko! Chrestomancista ei tässä kirjassa vielä juurikaan kerrota, mikä lisää hahmon salaperäisyyttä. Myös taikuuden kuvaus on erittäin mielenkiintoista, ja on sinänsä hyvä että hahmojen taikakyvyt ovat tarpeeksi kehittyneet näyttävienkin loitsujen aikaansaamiseksi.

Loistava kirja! Ikävää, ettei muita osia ole suomennettu (kronologisesti ensimmäistä lukuunottamatta). Muutenkin tuntuu että DWJ ei ole Suomessa lainkaan niin tunnettu ja arvostettu kuin hänen pitäisi olla! (Suomentamattomuus vaikuttaa tähän, luonnollisesti).

Neil Gaiman kirjoitti kauniin ja itkettävän muistokirjoituksen ystävästään.

Jim Butcher: Codex Alera

Poikkeuksellisesti nyt koko sarja yhdellä kertaa, eli Jim Butcherin Codex Alera (joka koostuu kirjoista Furies of Calderon, Academ's Fury, Cursor's Fury, Captain's Fury, Princep's Fury ja First Lord's Fury).

Aleran valtakuntaa uhkaavat vaarat monilta suunnilta: Marat'it, Canim'it, jäämiehet ja sisäiset kähinät, mutta kaikki nämä täytyy unohtaa vielä suuremman vihollisen edessä. Saaga keskittyy teini-ikäisen orpopojan, Tavin, aikuistumiseen ja sankariksi kasvamiseen. Tavin lisäksi seurataan muutamaa muuta tärkeää näkökulmahahmoa, jotka osaltaan valottavat Aleran antiikin Roomaa muistuttavaa maailmaa.

Lähtökohta on siis niin perinteinen ettei paremmasta väliä. Orpo maalaispoika, joka on vielä oman maailmansa mittapuulla "heikkolahjainen": kaikki muut aleralaiset osaavat hallita eri elementteihin yhdistettyjä olentoja, Furyja. Mutta ei Tavi. Tarinan aikana selvitää tietenkin miksi Tavi on näin erikoislaatuinen, eikä tarina varsinaisesti kovin yllätyksellinen ole. Butcherin elementteihin (no, melkein) sidottu "magiasysteemi" (eli ne Furyt) on ihan mielenkiintoinen (vaikka mieleen juolahtikin muutama japanilainen konsoliroolipeli), ja suurin osa hahmoista ihan siedettäviä. Tarinaa kerrotaan kivasti sekä "hyvien" että "pahojen" puolelta. Hieman tuntuu kuitenkin siltä, että sarjassa on "monster-of-the-book" -rakenne, eli joka kirjassa taistellaan jonkun rodun kanssa ja taistelut ovat aina vain suurempia ja verisempiä. Herää myös kysymys kuinka paljon taistelukuntoista porukkaa Alerassa oikein on: ruumiita tulee taistelukentällä sellaiseen tahtiin että heikompia hirvittää! Tosin tässä on myös yksi sarjan suurista heikkouksista (ja nyt seuraan SUURI SPOILERI LOPPURATKAISUSTA): Butcher ei tunnu uskaltavan tapattaa päähenkilöitään. Sivuhahmoja ja ennen kaikkea nimetöntä massaa kaatuu, mutta muita ei.

Toinen iso ongelma on Butcherin tyylissä. Codex Alera on hyvin, hyvin perinteistä korkeaa fantasiaa. Sitä ei tietenkään pitäisi verrata Butcherin toiseen sarjaan (Dresden files), mutta valitettavasti kerronta on siellä puolella sujuvampaa ja ennen kaikke humoristisempaa. Alerassa ollaan kovin vakavia, ja tuntuu siltä että joka kirjaan on pistetty yksi humoristinen vuorosana. Ei oikein jaksa toimia. Tästä huolimatta, jotain hyvää sarjassa on oltava, ne tuli kuitenkin kaikki luettua. Osa hahmoista kiinnosti oikeasti (Max, Kitai, Lady Invidia) ja oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä veisiko Butcher fantasia-kliseensä loppuun asti. Näitä tuskin tulee kuitenkaan luettua uudestaan, toisin kuin Dresden files.