Näin presidentivaalien edellä oli hyvä lukea hieman vaaliteemaista kirjallisuutta. Tai no, On Suurten Muinaisten Aika edustaa takakantensakin perusteella antivaalikirjallisuutta.
Kyse on siis Paavo Väyrysen vuosikaudet jatkuneen menestyksen (?) salaisuudesta, joka - tämä ei juurikaan spoilaa - ovat tietenkin Suuret Muinaiset, eli Cthulhu kumppaneineen. Tästä aiheesta on julkaistu nippu novelleja, jotka valottavat Paavon menneisyyttä, nykyisyyttä ja jopa tulevaisuutta.
Kuten aina, osa novelleista on parempia kuin toiset. Vesa Katajiston Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 oli tiiviin hupaisa (ja "pato- ja matologinen instituutti" kuulostaa loistavalta). Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus lähtee Charles Dexter Wardin linjalle onnistuneesti ja Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni upposi sekin.
Kyllä tämä ainakin jonkin verran vaalipropagandanakin toimi, tai no, ehkäpä ei. Varsin hupaisa ajatus kuitenkin ja onnistuneet kirjoittajavalinnat!
Monday, January 30, 2012
Tuesday, January 17, 2012
Anne Rice: Interview with the Vampire
Syksyn vampyyribuumi jatkuu, tällä kertaa uudelleenluvussa vampyyrigenreä aikanaan merkittävästi (ja pysyvästi!) uudistanut Anne Ricen Interview with the Vampire.
Juonikuvaus ei liene tarpeen... eipä tässä paljoa juonta olekaan. Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään New Orleansissa 1800-luvulla ja Pariisissa hieman myöhemmin. Louisin elämään liittyvät olennaisesti hänet luonut vampyyri Lestat ja lapsivampyyri Claudia.
Interview with the Vampire on yksi ensimmäisistä vampyyriromaaneista, joissa vampyyri on päähenkilönä ja suorastaan sympaattinen, säälittäväkin olento (Louis osaa kitistä kohtalostaan aika paljon). Rice käsittelee peto vs. ihminen -teemaa huomattavasti paremmin kuin monet seuraajansa, ja vaikka Louis onkin ns. hyvä vampyyri, on hän selvästi kuitenkin vampyyri, jonka on juotava verta ja tapettava ihmisiä (aspekti, joka monilta moderneilta vampyyreiltä puuttuu). Lestat on enemmänkin "paha" vampyyri, ja moraalittomuudessaan ajoittain ihastuttava (Claudiasta puhumattakaan). Rice kuvailee myös kauniisti sekä New Orleansia että Pariisia, että ennen kaikkea ajan kulkua ja muutosta. Aika kulkee, kaikki muuttuu, ainoastaan vampyyrit pysyvät samanlaisina ikuisesti. Kerronta on muutenkin erityisen kaunista, hidastempoista tosin, mikä saattaa ärsyttää joitain. Eikä muuten ole ihme, että Ricen vampyyrejä on pidetty varsin homoeroottisina: kirjassa on toki paljon rakkautta, mutta ns. heterosuhteita ei tunnu olevan ainuttakaan. Erityisen graafista kuvaus ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin vihjattua.
Yllättävän hyvin tämäkin klassikko on aikaa kestänyt, ja vaikka Anne Ricen myöhemmästä tuotannosta osa on aika heikkoa kamaa, on Interview with the Vampire edelleen vampyyrigenren klassikko, jota pitää suositella kaikille vampyyrien ystäville.
Juonikuvaus ei liene tarpeen... eipä tässä paljoa juonta olekaan. Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään New Orleansissa 1800-luvulla ja Pariisissa hieman myöhemmin. Louisin elämään liittyvät olennaisesti hänet luonut vampyyri Lestat ja lapsivampyyri Claudia.
Interview with the Vampire on yksi ensimmäisistä vampyyriromaaneista, joissa vampyyri on päähenkilönä ja suorastaan sympaattinen, säälittäväkin olento (Louis osaa kitistä kohtalostaan aika paljon). Rice käsittelee peto vs. ihminen -teemaa huomattavasti paremmin kuin monet seuraajansa, ja vaikka Louis onkin ns. hyvä vampyyri, on hän selvästi kuitenkin vampyyri, jonka on juotava verta ja tapettava ihmisiä (aspekti, joka monilta moderneilta vampyyreiltä puuttuu). Lestat on enemmänkin "paha" vampyyri, ja moraalittomuudessaan ajoittain ihastuttava (Claudiasta puhumattakaan). Rice kuvailee myös kauniisti sekä New Orleansia että Pariisia, että ennen kaikkea ajan kulkua ja muutosta. Aika kulkee, kaikki muuttuu, ainoastaan vampyyrit pysyvät samanlaisina ikuisesti. Kerronta on muutenkin erityisen kaunista, hidastempoista tosin, mikä saattaa ärsyttää joitain. Eikä muuten ole ihme, että Ricen vampyyrejä on pidetty varsin homoeroottisina: kirjassa on toki paljon rakkautta, mutta ns. heterosuhteita ei tunnu olevan ainuttakaan. Erityisen graafista kuvaus ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin vihjattua.
Yllättävän hyvin tämäkin klassikko on aikaa kestänyt, ja vaikka Anne Ricen myöhemmästä tuotannosta osa on aika heikkoa kamaa, on Interview with the Vampire edelleen vampyyrigenren klassikko, jota pitää suositella kaikille vampyyrien ystäville.
Thursday, January 12, 2012
Poppy Z. Brite: Lost Souls
Syksyllä iski hirveä himo lukea vampyyriromaaneja, ja niinpä tuli luettua uudestaan Poppy Z. Briten omalla tavallaan klassinen Lost Souls.
Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...
Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.
Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.
Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...
Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.
Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.
Sunday, January 8, 2012
Vuosi 2011: Tilastointia
Heikon lukuvuoden 2010 jälkeen 2011 oli taas parempi vuosi, peräti 90 luettua romaania/novellikokoelmaa! Tähän vaikutti olennaisesti tietenkin 2 kk sairausloma (murtunut käsivarsi), jonka aikana oli aikaa lukeakin.
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Saturday, January 7, 2012
Kim Newman: Anno Dracula
Taas kirja, jota oli todella vaikea löytää - kunnes siitä otettiin uusintapainos viime vuonna. Eli siis modernimpi kauhuklassikko, Kim Newmanin Anno Dracula.
Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.
Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.
On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).
Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.
Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.
On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).
Wednesday, January 4, 2012
Jeff VanderMeer: Finch
Suomessakin pariin otteeseen (viimeksi keväällä 2011) vierailleen Jeff Vandermeerin Finch päättää Ambergris-triologian.
John Finch tutkii kaksoismurhaa, jossa on kuollut niin ihminen kuin harmaalakkikin (gray cap - Ambergrisissä elävä älykäs sieniolento). Finch ei haluaisi tapausta tutkia, mutta - kuinka ollakaan - päätyy syvemmälle kuin toivoikaan. Ambergris on synkkä dystopinen kaupunki, joka on kaukana City of Saints and Madmenin kuvauksista. Finch on toisaalta tyyliltäänkin hyvin erilainen kuin CoSaM: tällä kertaa genrenä on selvästi noir-etsivätarina, jossa toki mukana on fantastisia elementtejä roppakaupalla.
Siitäkin huolimatta, että tarina ja miljöö olivat synkkiä eikä Finch välttämättä ole maailman pidettävin päähenkilö, oli Finch äärettömän mukaansatempaava. Se on tarpeeksi erilainen kuin CoSaM tai Shriek, mutta oli kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista palata taas Ambergrisiin, etenkin nyt tähän muuttuneeseen Ambergrisiin. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä, Finch on ihan itsenäinen romaani, mutta kyllä niihin viitataan jatkuvasti (ja nyt tekisikin mieli lukea aiemmatkin osat uudestaan). Tolkienilaista fantasiaa etsiville (tai edes Martinilaista) ei tätä voi suositella, mutta erikoisemmasta fantasiasta kiinnostuneille ehdottomasti!
John Finch tutkii kaksoismurhaa, jossa on kuollut niin ihminen kuin harmaalakkikin (gray cap - Ambergrisissä elävä älykäs sieniolento). Finch ei haluaisi tapausta tutkia, mutta - kuinka ollakaan - päätyy syvemmälle kuin toivoikaan. Ambergris on synkkä dystopinen kaupunki, joka on kaukana City of Saints and Madmenin kuvauksista. Finch on toisaalta tyyliltäänkin hyvin erilainen kuin CoSaM: tällä kertaa genrenä on selvästi noir-etsivätarina, jossa toki mukana on fantastisia elementtejä roppakaupalla.
Siitäkin huolimatta, että tarina ja miljöö olivat synkkiä eikä Finch välttämättä ole maailman pidettävin päähenkilö, oli Finch äärettömän mukaansatempaava. Se on tarpeeksi erilainen kuin CoSaM tai Shriek, mutta oli kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista palata taas Ambergrisiin, etenkin nyt tähän muuttuneeseen Ambergrisiin. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä, Finch on ihan itsenäinen romaani, mutta kyllä niihin viitataan jatkuvasti (ja nyt tekisikin mieli lukea aiemmatkin osat uudestaan). Tolkienilaista fantasiaa etsiville (tai edes Martinilaista) ei tätä voi suositella, mutta erikoisemmasta fantasiasta kiinnostuneille ehdottomasti!
Subscribe to:
Posts (Atom)