Jospa 90-luvulla olisi kirjoitettu parempaa vampyyrifiktiota kuin 2000-luvulla... ja varmaan onkin, mutta Nancy Kilpatrickin Near Death ei sitä kyllä ole. Bram Stocker -palkintoehdokkaaksi Near Death pääsi ilmeistymisvuonnaan jostain syystä, esikoiskirjailijoiden sarjaan. Ehdokkaita oli sinä vuonna vain 4, eli ehkä se kertoo jotain vuoden yleisestä tasosta.
Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.
Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.
Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.
Sunday, January 31, 2010
Saturday, January 30, 2010
John Scalzi: The Ghost Brigades
John Scalzin Old Man's War kirjan ensimmäinen jatko-osa The Ghost Brigades kuvailee Scalzin luomaa maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin sarjan ensimmäinen osa.
Kirjan päähenkilö, Jared Dirac, kuuluu ensimmäisessäkin osassa kuvattuun Kummitusprikaatiin (josta ei tässä sen enempää). Hänen päässään kuitenkin myös Charles Boutin-nimisen neron mieli, jonka avaaminen on avain ihmiskunnan tulevaisuuteen. Dirac joutuukin kummallisesti välikäteen: onko hän oma itsensä, Boutin vai jotain muuta (Kummitusprikaatilaisilla tämä ei ole aivan selvää koskaan). Toisen ihmisen muistot nousevat ajoittain kiusallisestikin pintaan, mutta toisaalta Boutinin motiivit ja ennen kaikkea suunnitelmat on selvitettävä. Ensimmäisestä osasta tuttu Jane Sagan näyttelee isoa roolia The Ghost Brigades -kirjassa, ja pohjatyö seuravalle osalle luodaan selvästi.
The Ghost Brigades oli ihan viihdyttävä kokemus, ja etenkin Diracin koulutus taistelijaksi oli onnistunut. Scalzi ei sorru kuvaamaan uudestaan edellisen osan boot campia, vaan näkökulma ja tapahtumat ovat selvästi eroavia. Muutamassa kohdassa Scalzin fani-tausta korostuu, ja esimerkiksi tunnettujen scifi-kirjailijoiden mukaan nimetyt hahmot olivat tietenkin hauska kunnianosoitus, mutta myös vähän päälleliimattuja. Dirac on melko onnistunut hahmo, ja ymmärrettävästi vähemmän "ehjä" kuin Old Man's Warin John Perry. The Ghost Brigades tuo Scalzin maailmaan uusia ulottuvuuksia, ja tarkentaa käsitystä muista roduista ja niiden suhteista ihmisiin. Itsenäisenä kirjana The Ghost Brigades toimii tietenkin huonommin.
Old Man's War oli parempi, mutta kyllä The Ghost Brigadeskin kannattaa lukea.
Kirjan päähenkilö, Jared Dirac, kuuluu ensimmäisessäkin osassa kuvattuun Kummitusprikaatiin (josta ei tässä sen enempää). Hänen päässään kuitenkin myös Charles Boutin-nimisen neron mieli, jonka avaaminen on avain ihmiskunnan tulevaisuuteen. Dirac joutuukin kummallisesti välikäteen: onko hän oma itsensä, Boutin vai jotain muuta (Kummitusprikaatilaisilla tämä ei ole aivan selvää koskaan). Toisen ihmisen muistot nousevat ajoittain kiusallisestikin pintaan, mutta toisaalta Boutinin motiivit ja ennen kaikkea suunnitelmat on selvitettävä. Ensimmäisestä osasta tuttu Jane Sagan näyttelee isoa roolia The Ghost Brigades -kirjassa, ja pohjatyö seuravalle osalle luodaan selvästi.
The Ghost Brigades oli ihan viihdyttävä kokemus, ja etenkin Diracin koulutus taistelijaksi oli onnistunut. Scalzi ei sorru kuvaamaan uudestaan edellisen osan boot campia, vaan näkökulma ja tapahtumat ovat selvästi eroavia. Muutamassa kohdassa Scalzin fani-tausta korostuu, ja esimerkiksi tunnettujen scifi-kirjailijoiden mukaan nimetyt hahmot olivat tietenkin hauska kunnianosoitus, mutta myös vähän päälleliimattuja. Dirac on melko onnistunut hahmo, ja ymmärrettävästi vähemmän "ehjä" kuin Old Man's Warin John Perry. The Ghost Brigades tuo Scalzin maailmaan uusia ulottuvuuksia, ja tarkentaa käsitystä muista roduista ja niiden suhteista ihmisiin. Itsenäisenä kirjana The Ghost Brigades toimii tietenkin huonommin.
Old Man's War oli parempi, mutta kyllä The Ghost Brigadeskin kannattaa lukea.
Sunday, January 24, 2010
Steph Swainston: Above the Snowline
Viime vuoden Åconin kunniavieraan Steph Swainstonin ensimmäinen romaani on tulossa keväällä suomeksi, joten tuntui hyvältä hetkeltä lukea hänen uusin romaaninsa, Above the Snowline. Kirja sopi loistavasti myös tähän vuodenaikaan ja säätilaan, sillä - kuten nimestä voi päätellä - nyt ollaan hyvin kylmässä paikassa! Eläytyminen oli entistä helpompaa.
Above the Snowline sijoittuu, hieman hämmentävästi, aikaan ennen The Year of Our War'ia, itse asiassa aika paljonkin ennen sitä. Jant on edelleen päähenkilö, mutta nyt tarinaa kerrotaan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Puoliverinen ja vielä suhteellisen tuore kuolematon Jant lähetetään Darkling-vuorille selvittelemään paikallisten Rhydannejen ja vuorille vastasaapuneiden Awianien veristä riitaa. Jant joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja pohtimaan sitä, mihin hän kuuluu ja mihin haluaa kuulua. Rhydannejen villi elämäntyyli vetää Jantia puoleensa, mutta asia ei tietenkään ole aivan yksiulotteinen.
Vaikka Above the Snowline sijoittuu kronologisesti sarjassa ensimmäiseksi, kannattaa se kuitenkin lukea neljäntenä. Maailmaa ei kuvailla enää niin tarkkaan, ja Jantin hahmossa tapahtuva muutos ("myöhempiin tarinoihin" nähden) nousee paremmin esille, kun hahmon "nykyisyyden" tietää. Tämä korostuu myös siinä, että muut hahmot kuvailevat tietenkin Jantia melko eri tavoin kuin hän itse, ja siksi hahmo kannattaa "tuntea" etukäteen. Rhydannejen ja Awianejen välinen viha muistuttaa ajoittain hieman häiritsevästi esim. Amerikan valloitusta, ja tietyissä kohdissa se tuntuu alleviivatulta. Kokonaisuutena Above the Snowline on kuitenkin samaa hyvää Swainstonia, eli ehdottomasti kannattaa lukea.
Seuraavassa Tähtivaeltaja-lehdessä tulee muuten ilmeisesti olemaan Swainstonin novelli eli Castle-sarjan maailmaan pääsee tutustumaan jo ennen hieman myöhemmin ilmestyvää romaanisuomennosta.
Above the Snowline sijoittuu, hieman hämmentävästi, aikaan ennen The Year of Our War'ia, itse asiassa aika paljonkin ennen sitä. Jant on edelleen päähenkilö, mutta nyt tarinaa kerrotaan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Puoliverinen ja vielä suhteellisen tuore kuolematon Jant lähetetään Darkling-vuorille selvittelemään paikallisten Rhydannejen ja vuorille vastasaapuneiden Awianien veristä riitaa. Jant joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja pohtimaan sitä, mihin hän kuuluu ja mihin haluaa kuulua. Rhydannejen villi elämäntyyli vetää Jantia puoleensa, mutta asia ei tietenkään ole aivan yksiulotteinen.
Vaikka Above the Snowline sijoittuu kronologisesti sarjassa ensimmäiseksi, kannattaa se kuitenkin lukea neljäntenä. Maailmaa ei kuvailla enää niin tarkkaan, ja Jantin hahmossa tapahtuva muutos ("myöhempiin tarinoihin" nähden) nousee paremmin esille, kun hahmon "nykyisyyden" tietää. Tämä korostuu myös siinä, että muut hahmot kuvailevat tietenkin Jantia melko eri tavoin kuin hän itse, ja siksi hahmo kannattaa "tuntea" etukäteen. Rhydannejen ja Awianejen välinen viha muistuttaa ajoittain hieman häiritsevästi esim. Amerikan valloitusta, ja tietyissä kohdissa se tuntuu alleviivatulta. Kokonaisuutena Above the Snowline on kuitenkin samaa hyvää Swainstonia, eli ehdottomasti kannattaa lukea.
Seuraavassa Tähtivaeltaja-lehdessä tulee muuten ilmeisesti olemaan Swainstonin novelli eli Castle-sarjan maailmaan pääsee tutustumaan jo ennen hieman myöhemmin ilmestyvää romaanisuomennosta.
Saturday, January 16, 2010
China Miéville: The City & the City
China Miéville on yksi harvoja kirjailjoita, joiden kirjoja ostan heti ilmestymisen jälkeen. The City & the City tuli hankittua jo lokakuussa, mutta nyt vasta joululomalla oli aikaa nauttia siitä.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Wednesday, January 6, 2010
John Scalzi: Old Man's War
Sarjan aloittaminen sen neljännestä osasta ei liene viisasta, mutta Zoe's Tale oli Hugo-ehdokkaana viime vuonna, ja siksi se tuli jo luettua. Vaikka Zoe's Tale ei ollut kovin säväyttävä, John Scalzin kirjoja yleisesti ottaen on kehuttu, joten piti antaa toinekin mahdollisuus. Tällä kertaa siis sarjan ensimmäinen osa, Old Man's War, joka osoittautukin paljon onnistuneemmaksi.
Tapahtumien maailmassa ihmiset kolonisoivat uusia planeettoja, mutta sodaksihan se on mennyt. Niin muiden kolonisaatiota harjoittavien rotujen kuin alkuperäisasukkaidenkin kanssa. Sotilaita tarvitaan siis lisää, ja erityisesti 75-vuotiaita rekrytoidaan. Leskeksi jäänyt John Perry liittyy armeijaan, koska hänelle luvataan uusi nuoruus ja jopa mahdollinen tulevaisuus.
Perinteistä military-scifiä, siis. Alku vaikuttaa tosi tutulta: uusia rekrytoituja miettimässä elämää ja käymässä läpi boot campia. Tietenkin sillä erotuksella, että kaikki ovat 75-vuotiaita... ja boot campkin on vähän erilainen. Scalzin maailma kuitenkin toimii ja kun vihdoinkin päästään sotimaan, on kerronta hyvää ja eri rodut vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta. John Perry on myös huomattavasti onnistuneempi hahmo kuin Zoe, ja käyttäytyy paljon uskottavammin. Muutenkin Old Man's War on ehjempi kokonaisuus ja toimii itsenäisesti paljon paremmin kuin Zoe's Tale. Lukukokemuksena viihdyttävä ja nopea, ei ehkä innovatiivisinta science fictionia ikinä, mutta oikein rentouttavaa ja paikoitellen erittäin hauskaakin. Kyllä näitä voi lukea lisääkin!
Tapahtumien maailmassa ihmiset kolonisoivat uusia planeettoja, mutta sodaksihan se on mennyt. Niin muiden kolonisaatiota harjoittavien rotujen kuin alkuperäisasukkaidenkin kanssa. Sotilaita tarvitaan siis lisää, ja erityisesti 75-vuotiaita rekrytoidaan. Leskeksi jäänyt John Perry liittyy armeijaan, koska hänelle luvataan uusi nuoruus ja jopa mahdollinen tulevaisuus.
Perinteistä military-scifiä, siis. Alku vaikuttaa tosi tutulta: uusia rekrytoituja miettimässä elämää ja käymässä läpi boot campia. Tietenkin sillä erotuksella, että kaikki ovat 75-vuotiaita... ja boot campkin on vähän erilainen. Scalzin maailma kuitenkin toimii ja kun vihdoinkin päästään sotimaan, on kerronta hyvää ja eri rodut vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta. John Perry on myös huomattavasti onnistuneempi hahmo kuin Zoe, ja käyttäytyy paljon uskottavammin. Muutenkin Old Man's War on ehjempi kokonaisuus ja toimii itsenäisesti paljon paremmin kuin Zoe's Tale. Lukukokemuksena viihdyttävä ja nopea, ei ehkä innovatiivisinta science fictionia ikinä, mutta oikein rentouttavaa ja paikoitellen erittäin hauskaakin. Kyllä näitä voi lukea lisääkin!
Sunday, January 3, 2010
Vuosi 2008: Tilastointia
Tilastoidaanpa viime vuosikin...
Kirjoja tuli luettua vähemmän kuin vuonna 2007, eli vain 79 kappaletta. Tähän vaikuttivat varmasti työkiireet, mutta myös se, että osa tänä vuonna luetuista kirjoista oli todella paksuja ja/tai hidaslukuisia!
Arvostelu/Kuvastaja-ehdokaskirjoja (näissä on usein päällekkäisyyttä) luin 29 kappaletta, ja niiden lisäksi vielä 12 muutakin kirjaa suomeksi, eli taas aika tarkkaan puolet. Hyvä niin. Ihan kotimaisiakin kirjailijoita tuli luettua: mieleen jäivät erityisesti Anni Nupposen Nainen ja kuningas ja Viivi Hyvösen Apina ja uusikuu, molemmat Kuvastaja-finalisteja (Nupponen lopulta voitti). Myös J.Pekka Mäkelän Nedut pitää mainita.
Muuta lukemisen arvoista tältä vuodelta: George R.R.Martin nousee vuoden "suureksi voittajaksi." Sekä Tulen ja jään laulu -sarja että vampyyriromaani Fevre Dream olivat loistavia, ja odotan Tulen ja jään laulun jatkumista innolla. Muita loistavia kirjoja vuodelta 2008 olivat Neal Stephensonin Anathem, Steph Swainstonin No Present Like Time ja Modern World sekä Graham Joycen The Facts of Life ja Smoking Poppy. Emily Geen Laurentine Spy oli vuoden yllättäjä, sillä yhden mökkiviikonlopun aikana kaksi ihmistä ehti lukea sen kokonaan ja kolmaskin puoliväliin... Paljon roskaakin tuli luettua, ja tänä vuonna ilmestyi aivan uskomaton määrä huonoa vampyyrikirjallisuutta, myös suomeksi. Huomaa mikä on trendikästä, mutta parempaa olisi syytä saada pikapuoliin!
Uusintakierrokselle pääsi muutaman viimeisen Muumin lisäksi Jasper Fforden Thursday Next -sarja, joka piti kerrata uuden osan ilmestymisen vuoksi. Sarjakuviakin tuli luettua, viimeisimpänä Bryan Talbotin Grandville, joka olikin varsin hyvä teos! Muista luetuista löytyy paljon uusintoja sieltäkin: Neil Gaimanin Death-sarja tuli luettua kokonaan joulunpyhinä, ja Dave McKeanin Arkham Asylum on edelleenkin juuri niin hyvä kuin aiemmin. Mangapuolella Yotsuba& jatkaa voittokulkuaan, tosin Death Note piti mukanaan loppuun asti, ja nyt on tullut luettua myös Hirviöprinsessa Himeä.
Viime vuonna luin myös ensimmäisen kerran ns. tietoisesti kaikki Hugo-ehdokasromaanit (Finnconin ohjelmanumeroa varten) ja vaikka se oli ajoittain hieman työlästä, se kannatti kuitenkin. Sai hyvän kuvan siitä, mitä scifissä (ja paikoitellen fantasiassakin) on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Olisi kiva kokeilla samaa uudestaan, mutta se saattaa taas vaatia Finncon-tyyppisen dead-linen. Niin, tulihan sitä vuonna 2009 conattuakin, vaikka onneksi ei tällä kertaa tarvinnut itse järjestää. Vuoden 2009 conit olivat siis Åcon, Finncon, Swecon (Tukholmassa) ja Novacon (Nottinghamissa)! Tälle vuodelle on varmaksi suunitteilla toistaiseksi vasta Åcon ja Finncon, mutta vuosi on vielä nuori...
Kirjoja tuli luettua vähemmän kuin vuonna 2007, eli vain 79 kappaletta. Tähän vaikuttivat varmasti työkiireet, mutta myös se, että osa tänä vuonna luetuista kirjoista oli todella paksuja ja/tai hidaslukuisia!
Arvostelu/Kuvastaja-ehdokaskirjoja (näissä on usein päällekkäisyyttä) luin 29 kappaletta, ja niiden lisäksi vielä 12 muutakin kirjaa suomeksi, eli taas aika tarkkaan puolet. Hyvä niin. Ihan kotimaisiakin kirjailijoita tuli luettua: mieleen jäivät erityisesti Anni Nupposen Nainen ja kuningas ja Viivi Hyvösen Apina ja uusikuu, molemmat Kuvastaja-finalisteja (Nupponen lopulta voitti). Myös J.Pekka Mäkelän Nedut pitää mainita.
Muuta lukemisen arvoista tältä vuodelta: George R.R.Martin nousee vuoden "suureksi voittajaksi." Sekä Tulen ja jään laulu -sarja että vampyyriromaani Fevre Dream olivat loistavia, ja odotan Tulen ja jään laulun jatkumista innolla. Muita loistavia kirjoja vuodelta 2008 olivat Neal Stephensonin Anathem, Steph Swainstonin No Present Like Time ja Modern World sekä Graham Joycen The Facts of Life ja Smoking Poppy. Emily Geen Laurentine Spy oli vuoden yllättäjä, sillä yhden mökkiviikonlopun aikana kaksi ihmistä ehti lukea sen kokonaan ja kolmaskin puoliväliin... Paljon roskaakin tuli luettua, ja tänä vuonna ilmestyi aivan uskomaton määrä huonoa vampyyrikirjallisuutta, myös suomeksi. Huomaa mikä on trendikästä, mutta parempaa olisi syytä saada pikapuoliin!
Uusintakierrokselle pääsi muutaman viimeisen Muumin lisäksi Jasper Fforden Thursday Next -sarja, joka piti kerrata uuden osan ilmestymisen vuoksi. Sarjakuviakin tuli luettua, viimeisimpänä Bryan Talbotin Grandville, joka olikin varsin hyvä teos! Muista luetuista löytyy paljon uusintoja sieltäkin: Neil Gaimanin Death-sarja tuli luettua kokonaan joulunpyhinä, ja Dave McKeanin Arkham Asylum on edelleenkin juuri niin hyvä kuin aiemmin. Mangapuolella Yotsuba& jatkaa voittokulkuaan, tosin Death Note piti mukanaan loppuun asti, ja nyt on tullut luettua myös Hirviöprinsessa Himeä.
Viime vuonna luin myös ensimmäisen kerran ns. tietoisesti kaikki Hugo-ehdokasromaanit (Finnconin ohjelmanumeroa varten) ja vaikka se oli ajoittain hieman työlästä, se kannatti kuitenkin. Sai hyvän kuvan siitä, mitä scifissä (ja paikoitellen fantasiassakin) on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Olisi kiva kokeilla samaa uudestaan, mutta se saattaa taas vaatia Finncon-tyyppisen dead-linen. Niin, tulihan sitä vuonna 2009 conattuakin, vaikka onneksi ei tällä kertaa tarvinnut itse järjestää. Vuoden 2009 conit olivat siis Åcon, Finncon, Swecon (Tukholmassa) ja Novacon (Nottinghamissa)! Tälle vuodelle on varmaksi suunitteilla toistaiseksi vasta Åcon ja Finncon, mutta vuosi on vielä nuori...
Subscribe to:
Posts (Atom)