Cainen (tai ehkä oikeammin Harin) seikkailuja tuli sitten jatkettua toisenkin kirjan verran.
Blade of Tyshalle sijoittuu 7 vuotta Heros die -kirjan jälkeen. Harin elämä on muuttunut monella tavalla, mutta niin on monen muunkin. Hari ei todellakaan ole enää sama mies, joka Overworldissa Cainena taisteli. Hänelle kuitenkin selviää kammottava salaliitto Overworldia vastaan, ja tietenkin asialle pitää tehdä jotain, etenkin kun siitä tulee hyvin nopeasti Henkilökohtaista.
Blade of Tyshalle oli monin paikoin parempi kuin Heros die. Hahmot olivat jotenkin vielä hioutuneempia, ja Stover käytti vähemmän aikaa maailmalla kikkailuun, ymmärrettävästi, onhan maailma nyt lukijoille jo tuttu. Scifi-elementti on tässä korostuneempi, mutta toisaalta niin on magiakin. Stover sortuu hieman kuitenkin siihen, että Haria potkitaan päähän ihan joka suunnalta, ja "otetaan pois IHAN kaikki" -mentaliteetti käy hieman vanhaksi nopeasti. Lopun suuret yhteentotot ovat myös hieman liian äärimmäisiksi vietyjä ja ajoittain hieman sekavia. Tästä huolimatta Blade of Tyshalle oli oikein viihdyttävä kirja (joka olisi hyötynyt noin 200 sivun editoinnista, pituutta oli liikaa) ja sarjan kolmannenkin osan voisi ehkä joskus lukea.
Thursday, December 23, 2010
Friday, December 10, 2010
Laurell K. Hamilton: Nightseer
Ennen siirtymistään urbaanin fantasian (ja erotican) pariin, Laurell K. Hamilton kirjoitti perinteisempää fantasiaa. Ainakin hänen esikoisensa, Nightseer on ihan "tavallista", toiseen maailmaan sijoittuvaa fantasiaa eikä urbaania kamaa.
Puolhaltia Keelios on poikkeuksellisen kyvykäs nainen: siinä missä useimmat muut hänen maailmassaan hallitsevat maksimissaan kahden eri magian lajin käytön, Keelios osaa peräti kolme. Kolmas magia putkahti Keeliokselle hieman yllättäen ja niinpä hänen onkin pitänyt palata koulun penkille. Keelioksen vanha vihollinen (joka mm. tappoi Keelioksen äidin) tekee kuitenkin näyttävän paluun ja sitten pitää taistella pahaa vastaan. Keelios itsekään ei tunnu olevan aivan täysin puhtoinen, hän kun on demonin merkitsemä (ja siten pystyy kontrolloimaan niin valkeaa kuin mustaakin magiaa).
Huh mitä roskaa... Kovasti tätä on monessa paikassa kehuttu, mutta Keeliosta pahempaa Mary Sue -hahmoa ei ole hetkeen tullut vastaan (hän osaa aivan kaiken, on kovasti rakastettu ja demonisesta ongelmastaan huolimatta täydellinen). Kirjan rakenne on aivan pielessä: paikasta toiseen siirrytään liian usein ja nopeasti, ja etenkin loppupuolella esitellään tärkeitä hahmoja täysin tyhjästä (ja vastaavasti aiemmin mukana olleet hahmot vain unohdetaan). Tuntuu siltä, kuin Nightseer olisi esim. trilogian toinen osa. Päähenkilöstä romanttisesti kiinnostunut Lothar (Lothin palvoja, Lolthista, LOL!) on kyllä Paha (näin kerrotaan), mutta käytös ei kyllä tue tätä Pahuutta lainkaan. Seksiä tai väkivaltaa ei tässä juurikaan ole, eli Hamilton on sittemmin muuttanut tyyliään rajusti. Todennäköisesti hyvä niin. Nightseer ei ole hänen uransa huippuhetkiä. Parhaimmillaan viihdyttävä, mutta suurimman osan ajasta ei edes oikein sitä.
Puolhaltia Keelios on poikkeuksellisen kyvykäs nainen: siinä missä useimmat muut hänen maailmassaan hallitsevat maksimissaan kahden eri magian lajin käytön, Keelios osaa peräti kolme. Kolmas magia putkahti Keeliokselle hieman yllättäen ja niinpä hänen onkin pitänyt palata koulun penkille. Keelioksen vanha vihollinen (joka mm. tappoi Keelioksen äidin) tekee kuitenkin näyttävän paluun ja sitten pitää taistella pahaa vastaan. Keelios itsekään ei tunnu olevan aivan täysin puhtoinen, hän kun on demonin merkitsemä (ja siten pystyy kontrolloimaan niin valkeaa kuin mustaakin magiaa).
Huh mitä roskaa... Kovasti tätä on monessa paikassa kehuttu, mutta Keeliosta pahempaa Mary Sue -hahmoa ei ole hetkeen tullut vastaan (hän osaa aivan kaiken, on kovasti rakastettu ja demonisesta ongelmastaan huolimatta täydellinen). Kirjan rakenne on aivan pielessä: paikasta toiseen siirrytään liian usein ja nopeasti, ja etenkin loppupuolella esitellään tärkeitä hahmoja täysin tyhjästä (ja vastaavasti aiemmin mukana olleet hahmot vain unohdetaan). Tuntuu siltä, kuin Nightseer olisi esim. trilogian toinen osa. Päähenkilöstä romanttisesti kiinnostunut Lothar (Lothin palvoja, Lolthista, LOL!) on kyllä Paha (näin kerrotaan), mutta käytös ei kyllä tue tätä Pahuutta lainkaan. Seksiä tai väkivaltaa ei tässä juurikaan ole, eli Hamilton on sittemmin muuttanut tyyliään rajusti. Todennäköisesti hyvä niin. Nightseer ei ole hänen uransa huippuhetkiä. Parhaimmillaan viihdyttävä, mutta suurimman osan ajasta ei edes oikein sitä.
Monday, December 6, 2010
Gwyneth Jones: Bold as Love
Gwyneth Jonesin rockahtava scifi/fantasiasarja istui hyllyssä aika pitkään, kunnes kaveri halusi lainata ne. No, niiden poissaollessa iski tietenkin vastustamaton halu lukea ne, joten kun ne palasivat, piti ekan osan kimppuun käydä heti. Sarjan ensimmäinen osa on siis Bold as Love.
Tulevaisuuden Britanniassa hommat alkavat hajota käsiin, ja niinpä hallitus suuressa viisaudessaan nimittää indie-rokkareista koostuvan "Vastakulttuuriajatushautomon." Idea on hyvä, käytännön toteutus saa ikävän käänteen kun punkkari Pigsty murhaa pääministerin ja ottaa vallan... Päähenkilöillä onkin tämän jälkeen kädet täynnä työtä, etenkin kun teknologia alkaa pistää sekin hanttiin ja mystisyys/magia nousta taas pinnalle. Ja kaiken keskellä kuitenkin tärkeintä on musiikki ja rakkaus.
Kaikkein hienointa Bold as Lovessa ovat juuri päähenkilöt. Hyvin raflaavan alun kirjassa saava Fiorinda-tyttö, indierock-kitaristi Ax ja konemusiikin puolelta mystinen Axomoxoa taistelevat tiensä läpi murentuvan yhteiskunnan. Hahmot on kuvattu poikkeuksellisen hienosti ja vaikka yksikään hahmoista ei välttämättä ole perinteisesti "pidettävä", kiinnostaa silti ihan hirvittävästi mitä heille tapahtuu. Jonesin tavassa kirjoittaa on selvää 60-lukuista rock-idealismia yhdistettynä scifi (ja osin fantasia) elementteihin. Ehdottomasti pitää lukea sarjan kolme muutakin osaa (kunhan taas ensin saisi luettua arvostelukirjoja).
Tulevaisuuden Britanniassa hommat alkavat hajota käsiin, ja niinpä hallitus suuressa viisaudessaan nimittää indie-rokkareista koostuvan "Vastakulttuuriajatushautomon." Idea on hyvä, käytännön toteutus saa ikävän käänteen kun punkkari Pigsty murhaa pääministerin ja ottaa vallan... Päähenkilöillä onkin tämän jälkeen kädet täynnä työtä, etenkin kun teknologia alkaa pistää sekin hanttiin ja mystisyys/magia nousta taas pinnalle. Ja kaiken keskellä kuitenkin tärkeintä on musiikki ja rakkaus.
Kaikkein hienointa Bold as Lovessa ovat juuri päähenkilöt. Hyvin raflaavan alun kirjassa saava Fiorinda-tyttö, indierock-kitaristi Ax ja konemusiikin puolelta mystinen Axomoxoa taistelevat tiensä läpi murentuvan yhteiskunnan. Hahmot on kuvattu poikkeuksellisen hienosti ja vaikka yksikään hahmoista ei välttämättä ole perinteisesti "pidettävä", kiinnostaa silti ihan hirvittävästi mitä heille tapahtuu. Jonesin tavassa kirjoittaa on selvää 60-lukuista rock-idealismia yhdistettynä scifi (ja osin fantasia) elementteihin. Ehdottomasti pitää lukea sarjan kolme muutakin osaa (kunhan taas ensin saisi luettua arvostelukirjoja).
Sunday, November 21, 2010
Robert Charles Wilson: Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America
Robert Charles Wilsonin Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America ei voittanut Hugoa, mutta oli ehdolla. Kun tuli mahdollisuus lukea se, pitihän se käyttää.
Tarina kertoo siis Julian Comstockista, tosin parhaan ystävän Adamin näkökulmasta kerrottuna. Julianin setä, USA:n presidentti, murhauttaa Julianin isän pelätessään tämän havittelevan valtaa itselleen. Julianiin ei tietenkään myöskään suhtauduta erityisen hyvin. Tarinan alussa Julian ja Adam ovat vielä nuoria, ja kertomus seuraakin heitä läpi sodan ja vallankumouksen.
Kirjan alku oli tosi lupaava, ja Wilsonin dystopia-viktoriaaninen tulevaisuus oli oikein mielenkiintoisen oloinen. Sota Labradorilla kiinnosti sekin (tosin Euroopan tilanteesta olisi voinut kertoa vielä enemmänkin). Mutta loppua kohti kiinnostus hiipui. Tarina on aivan liian pitkä, ja Adamin naiviuus alkaa käydä nopeasti hermoille (naivin ja tyhmän välillä on ero, ja Adam liukastelee aina sille väärälle puolelle). Julianin intohimo, Charles Darwin, vaikuttaa sekin päälleliimatulta ja etenkin hänen suunnittelemansa elokuva jää aivan irralliseksi. Ei siis ihme, ettei Hugoa tällä irronnut, kokonaisuus on loppujen lopuksi varsin keskinkertainen. Alku lupasi parempaa.
Tarina kertoo siis Julian Comstockista, tosin parhaan ystävän Adamin näkökulmasta kerrottuna. Julianin setä, USA:n presidentti, murhauttaa Julianin isän pelätessään tämän havittelevan valtaa itselleen. Julianiin ei tietenkään myöskään suhtauduta erityisen hyvin. Tarinan alussa Julian ja Adam ovat vielä nuoria, ja kertomus seuraakin heitä läpi sodan ja vallankumouksen.
Kirjan alku oli tosi lupaava, ja Wilsonin dystopia-viktoriaaninen tulevaisuus oli oikein mielenkiintoisen oloinen. Sota Labradorilla kiinnosti sekin (tosin Euroopan tilanteesta olisi voinut kertoa vielä enemmänkin). Mutta loppua kohti kiinnostus hiipui. Tarina on aivan liian pitkä, ja Adamin naiviuus alkaa käydä nopeasti hermoille (naivin ja tyhmän välillä on ero, ja Adam liukastelee aina sille väärälle puolelle). Julianin intohimo, Charles Darwin, vaikuttaa sekin päälleliimatulta ja etenkin hänen suunnittelemansa elokuva jää aivan irralliseksi. Ei siis ihme, ettei Hugoa tällä irronnut, kokonaisuus on loppujen lopuksi varsin keskinkertainen. Alku lupasi parempaa.
Sunday, November 7, 2010
Lois McMaster Bujold: Horizon
Lois McMaster Bujoldin Sharing Knife -sarjan 3.osa jäi jotenkin väliin (ja ostamatta), joten seurasi loikka suoraan 4.osaan. Melko paljon sarjasta kertoo se, että 3.osan väliinjättäminen ei haitannut tarinan seuraamista mitenkään.
Horizonissa Dag on päättänyt ryhtyä parantajaksi ja etsii opettajaa. Fawn tukee miestään opinnoissaan, ja yhdessä matkataan taas aika paljon. Matkalla vastaan tulee niin vanhoja tuttuja, uusia kavereita kuin öttiäisiäkin ("blight"). Osan kanssa tapellaan, osan ei.
Ei voi uskoa, että sama kirjailija on kirjoittanut viihdyttävät ja ajatuksiakin herättäneet Miles Vorkosigan-romaanit. Horizon junnasi paikallaan, koko edeltävä sarja ehdittiin kerrata kirjan aikana, eivätkä päähenkilöt vieläkään oikein vakuuta. Ihan hyvä, että tuli luettua, mutta ei tästä oikein mihinkään ole. Ensimmäisten osien romanttinen fantasia -aspektikin on aika hyvin tässä vaiheessa jo ohitettu. Blääh. Viidenteen osaan (jos sellainen tulee; tähänkin tarinan voisi lopettaa) tuskin tulee enää tartuttua.
Horizonissa Dag on päättänyt ryhtyä parantajaksi ja etsii opettajaa. Fawn tukee miestään opinnoissaan, ja yhdessä matkataan taas aika paljon. Matkalla vastaan tulee niin vanhoja tuttuja, uusia kavereita kuin öttiäisiäkin ("blight"). Osan kanssa tapellaan, osan ei.
Ei voi uskoa, että sama kirjailija on kirjoittanut viihdyttävät ja ajatuksiakin herättäneet Miles Vorkosigan-romaanit. Horizon junnasi paikallaan, koko edeltävä sarja ehdittiin kerrata kirjan aikana, eivätkä päähenkilöt vieläkään oikein vakuuta. Ihan hyvä, että tuli luettua, mutta ei tästä oikein mihinkään ole. Ensimmäisten osien romanttinen fantasia -aspektikin on aika hyvin tässä vaiheessa jo ohitettu. Blääh. Viidenteen osaan (jos sellainen tulee; tähänkin tarinan voisi lopettaa) tuskin tulee enää tartuttua.
Friday, October 22, 2010
Jim Butcher: Small Favor
Iski sitten aikamoinen arvostelukirjasuma, siksi on ollut täällä hieman taukoa. Mutta Jim Butcherilla jatketaan taas, peräti 10. Harry Dresden -kirja Small Favor.
Chicagossa on kylmä. Poikkeuksellisen kylmä. Pakkasen takana on Talven Kuningatar Mab, joka haluaa Harryn tekevän hänelle pienen palveluksen. Koska Harry on pari palvelusta velkaa, ei siitä oikein voi kieltäytyäkään. Ja niin ollaan taas pian sotkeuduttu varsin syvälle demonien ja keijujen maailmaan.
Vauhtia piisaa tässä osassa, ja - tässäkin - aiemmista osista tuttuja hahmoja palaa takaisin pelikentälle. Pieni kertaaminen olisi voinut tehdä ihan terää. Onneksi Harry kertoilee lukijalle muistinvirkistysyksityiskohtia, mikä voi olla hyvin ärsyttävää, jos ne kaikki aiemmista osista muistaa. Tällä kertaa tehdään taas muutamia isompia päätöksiä, jotka epäilemättä vaikuttavat taas jatko-osissa. Vaikka kaikki meneekin perinteiseen tapaan varsin pitkälti päin mäntyä, on lopussa kuitenkin ehkä jopa jotain poikkeuksellisen positiivista. Ehkä. Small Favorisissa esiintyivät muuten varsin loistavat otukset, eli ne kolme kiliä, jotka ylittivät peikkosillan (Billy Goats Gruff). Eivät tosiaan olleet mitään tavallisia kilejä! Myös pääpahis on varsin onnistunut ja mieleenpainuva, eikä Harry taaskaan tietenkään helpolla pääse.
Omaperäistä? Ei enää tässä vaiheessa. Viihdyttävää? Edelleen. Jatkoa? Eiköhän.
Chicagossa on kylmä. Poikkeuksellisen kylmä. Pakkasen takana on Talven Kuningatar Mab, joka haluaa Harryn tekevän hänelle pienen palveluksen. Koska Harry on pari palvelusta velkaa, ei siitä oikein voi kieltäytyäkään. Ja niin ollaan taas pian sotkeuduttu varsin syvälle demonien ja keijujen maailmaan.
Vauhtia piisaa tässä osassa, ja - tässäkin - aiemmista osista tuttuja hahmoja palaa takaisin pelikentälle. Pieni kertaaminen olisi voinut tehdä ihan terää. Onneksi Harry kertoilee lukijalle muistinvirkistysyksityiskohtia, mikä voi olla hyvin ärsyttävää, jos ne kaikki aiemmista osista muistaa. Tällä kertaa tehdään taas muutamia isompia päätöksiä, jotka epäilemättä vaikuttavat taas jatko-osissa. Vaikka kaikki meneekin perinteiseen tapaan varsin pitkälti päin mäntyä, on lopussa kuitenkin ehkä jopa jotain poikkeuksellisen positiivista. Ehkä. Small Favorisissa esiintyivät muuten varsin loistavat otukset, eli ne kolme kiliä, jotka ylittivät peikkosillan (Billy Goats Gruff). Eivät tosiaan olleet mitään tavallisia kilejä! Myös pääpahis on varsin onnistunut ja mieleenpainuva, eikä Harry taaskaan tietenkään helpolla pääse.
Omaperäistä? Ei enää tässä vaiheessa. Viihdyttävää? Edelleen. Jatkoa? Eiköhän.
Sunday, September 26, 2010
Jim Butcher: White Night
Pitkän tauon jälkeen palaaminen Dresden files -sarjan pariin. Pieni kertaaminen olisi voinut tehdä terää, muutamat sivuhenkilöt olivat ehtineet jo unohtua.
Chicagossa on taas ongelmia, kuinka ollakaan. Joku tappaa noitia, ts. "vähäisempiä" magian harjoittajia, ja haluaa selvästi Harry Dresdenin tutkivan asiaa. Ikävästi näyttää siltä, että Harryn oma velipuoli olisi sotkeentunut asiaan, ja niinpä veljen nimeä pitää lähteä puhdistamaan. Vampyyrien valtataistelu pörrää taustalla ja edellisen osan Langennut yrittää sekin nostaa rumaa päätään. Kaiken muun hyvän lisäksi Harrylla on nyt oppilas, josta myös pitää pitää huolta.
Paljon tapahtuu, ja kerronta on todella tiivistä. Harrylle ei juuri jää aikaa hengittää ja taas pitää tehdä ikäviä päätöksiä. Tällä kertaa mukana on myös hieman flashbackeja Harryn menneisyyteen, sillä mukana on muutama aiemmista kirjoista tuttu sivuhahmo (joiden muistaminen tässä vaiheessa alkoi olla hankalaa). Harrylla ei ole näköjään mennyt kovin hyvin aiemminkaan. Koska edellisestä Dresden files -kirjasta oli jo pitkä aika, tuntuivat Harryn seikkailut ja jopa Butcherin huumori taas aika raikkailta, ja heti teki mieli lukea lisää. Mutta ensin pitää lukea arvostelu- ja Kuvastaja-kirjoja.
Chicagossa on taas ongelmia, kuinka ollakaan. Joku tappaa noitia, ts. "vähäisempiä" magian harjoittajia, ja haluaa selvästi Harry Dresdenin tutkivan asiaa. Ikävästi näyttää siltä, että Harryn oma velipuoli olisi sotkeentunut asiaan, ja niinpä veljen nimeä pitää lähteä puhdistamaan. Vampyyrien valtataistelu pörrää taustalla ja edellisen osan Langennut yrittää sekin nostaa rumaa päätään. Kaiken muun hyvän lisäksi Harrylla on nyt oppilas, josta myös pitää pitää huolta.
Paljon tapahtuu, ja kerronta on todella tiivistä. Harrylle ei juuri jää aikaa hengittää ja taas pitää tehdä ikäviä päätöksiä. Tällä kertaa mukana on myös hieman flashbackeja Harryn menneisyyteen, sillä mukana on muutama aiemmista kirjoista tuttu sivuhahmo (joiden muistaminen tässä vaiheessa alkoi olla hankalaa). Harrylla ei ole näköjään mennyt kovin hyvin aiemminkaan. Koska edellisestä Dresden files -kirjasta oli jo pitkä aika, tuntuivat Harryn seikkailut ja jopa Butcherin huumori taas aika raikkailta, ja heti teki mieli lukea lisää. Mutta ensin pitää lukea arvostelu- ja Kuvastaja-kirjoja.
Saturday, September 11, 2010
David Eagleman: SUM: Fourty tales from the Afterlives
Sum on yhtä aikaa syvällinen, masentava, hauska ja toivoa antava. David Eagleman on kehittänyt neljäkymmentä lyhyttä kuvausta siitä, millaista kuoleman jälkeinen elämä voisi olla.
Osa tarinoista on uskonnollissävytteisiä, osa tietenkään ei. Kaikissa yhteistä on se, että kuoleman jälkeen todellakin on jotakin, on se sitten hyvää tai pahaa. Tai hyvää, joka vaikuttaa pahalta tai päinvastoin. Mitään perinteistä ei Eaglemanin kuvitelmista löydy, vaan hän on nimenomaan lähtenyt pohdiskelemaan muita vaihtoehtoja. Eli tavallaan spefiä... Mielenkiintoisesti Wikipedian mukaan Sum on saanut suosiota sekä ateistien että uskovaisten parissa, mikä tietenkin kertoo siitä, että Eagleman on jossain onnistunut!
Sum olisi varmasti toiminut paremmin pienempinä palasina luettuna, eikä kerralla tenttivalvonnassa ahmaistuna. Mutta oikein suositeltava pieni/suuri kirja, jota jää miettimään pitkäksi aikaa.
Osa tarinoista on uskonnollissävytteisiä, osa tietenkään ei. Kaikissa yhteistä on se, että kuoleman jälkeen todellakin on jotakin, on se sitten hyvää tai pahaa. Tai hyvää, joka vaikuttaa pahalta tai päinvastoin. Mitään perinteistä ei Eaglemanin kuvitelmista löydy, vaan hän on nimenomaan lähtenyt pohdiskelemaan muita vaihtoehtoja. Eli tavallaan spefiä... Mielenkiintoisesti Wikipedian mukaan Sum on saanut suosiota sekä ateistien että uskovaisten parissa, mikä tietenkin kertoo siitä, että Eagleman on jossain onnistunut!
Sum olisi varmasti toiminut paremmin pienempinä palasina luettuna, eikä kerralla tenttivalvonnassa ahmaistuna. Mutta oikein suositeltava pieni/suuri kirja, jota jää miettimään pitkäksi aikaa.
Sunday, September 5, 2010
Alan Moore: The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier
Alan Mooren The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier -sarjakuvaa ei valitettavasti ole julkaistu USA:n ulkopuolella (eli tuskin tulee suomeksikaan), mutta onneksi on mahdollisuus lainata kavereilta... Black Dossierissa on myös sen verran sarjakuvallisia kikkailuita (3-lasit vaativia kuvia, TijuanaBible-henkisiä lehtiä) että sen suomeksi julkaisu voisi olla melko tyyristä.
Black Dossier sijoittuu tavallaan osien 2 ja 3 väliin (jotka on siis molemmat suomennettu) ja kertoo melko kattavasti Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan synnystä, menneisyydestä ja jopa tulevaisuudestakin. Moore nivoo Liigan historian Englannin ja Yhdysvaltojen historiaan ja heittää mukaan mausteeksi lovecraftilaisia lonkeroita. Shakespeare, Kerouac ja P.H.Wodehouse - kaikilta löytyy Mooren mukaan Liiga-tarinoita!
Black Dossier on perinteinen Moore tarina siinä, että intertekstuaalisuutta ja mystiikkaa riittää! Toisin kuin monet muut Mooren kertomukset, se on paikoitellen jopa hysteerisen hauska (Bertie Wooster -pätkä oli aivan loistava!). Black Dossier avasi myös monia sellaisia asioita, jotka pelkän 1910-sarjakuvan jäljiltä olivat jääneet epäselviksi, eli selvästi tarinalla on kokonaisuudessa paikkansa.
Black Dossier sijoittuu tavallaan osien 2 ja 3 väliin (jotka on siis molemmat suomennettu) ja kertoo melko kattavasti Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan synnystä, menneisyydestä ja jopa tulevaisuudestakin. Moore nivoo Liigan historian Englannin ja Yhdysvaltojen historiaan ja heittää mukaan mausteeksi lovecraftilaisia lonkeroita. Shakespeare, Kerouac ja P.H.Wodehouse - kaikilta löytyy Mooren mukaan Liiga-tarinoita!
Black Dossier on perinteinen Moore tarina siinä, että intertekstuaalisuutta ja mystiikkaa riittää! Toisin kuin monet muut Mooren kertomukset, se on paikoitellen jopa hysteerisen hauska (Bertie Wooster -pätkä oli aivan loistava!). Black Dossier avasi myös monia sellaisia asioita, jotka pelkän 1910-sarjakuvan jäljiltä olivat jääneet epäselviksi, eli selvästi tarinalla on kokonaisuudessa paikkansa.
Tuesday, August 31, 2010
Matthew Stover: Heroes Die
Synkästä nimestään huolimatta Matthew Stoverin Heroes Die ei ole aivan järkyttävän synkkä. Melko väkivaltainen, tosin...
Cain on seikkailija Overworldissa, joka on melko perinteinen fantasiamaailma. Oikeasti hän on kuitenkin näyttelijä Hari Michaelson, joka on - näyttelijätovereineen - lähtetty Maasta "seikkailemaan" Overworldiin. Harin seikkailuita näytetään sitten kalliina tosiTV:nä Maassa. Harin vaimo on kadonnut Overworldissa ja - televisioyhtiön toiveista välittämättä - Hari lähtee tätä pelastamaan. Nopeasti käy ilmi, että suositunkin sankarin henki voi olla höllässä kun rahasta on kyse.
Stover yhdistää ihan hauskasti scifiä ja fantasiaa (Overworld on selvää fantasiaa, mutta teknologia, jolla sinne päästään ja sieltä lähetykset ihmisille saadaan melko scifiä). Väkivalta on melko graafista ajoittain, mutta - ehkä erästä kidutuskohtausta lukuunottamatta - överiksi ei onneksi juuri mene. Stoverin luoma maailma on myös mielenkiintoinen dystopia, jossa syntyperä on kaikki kaikessa ja ainoastaan Näyttelijöillä on ehkä mahdollisuus päästä parempaan asemaan (mikä on melko pelottavan lähellä nykypäivän tosiTV-kuvioita). Hieman ehkä tuo sankarin "Hari Cain" -nimi herätti hilpeyttä, mutta onneksi sitä ei tässä vielä kauheasti alleviivattu. Varsin viihdyttävää, eiköhän tätä tule luettua lisääkin jossain vaiheessa.
Cain on seikkailija Overworldissa, joka on melko perinteinen fantasiamaailma. Oikeasti hän on kuitenkin näyttelijä Hari Michaelson, joka on - näyttelijätovereineen - lähtetty Maasta "seikkailemaan" Overworldiin. Harin seikkailuita näytetään sitten kalliina tosiTV:nä Maassa. Harin vaimo on kadonnut Overworldissa ja - televisioyhtiön toiveista välittämättä - Hari lähtee tätä pelastamaan. Nopeasti käy ilmi, että suositunkin sankarin henki voi olla höllässä kun rahasta on kyse.
Stover yhdistää ihan hauskasti scifiä ja fantasiaa (Overworld on selvää fantasiaa, mutta teknologia, jolla sinne päästään ja sieltä lähetykset ihmisille saadaan melko scifiä). Väkivalta on melko graafista ajoittain, mutta - ehkä erästä kidutuskohtausta lukuunottamatta - överiksi ei onneksi juuri mene. Stoverin luoma maailma on myös mielenkiintoinen dystopia, jossa syntyperä on kaikki kaikessa ja ainoastaan Näyttelijöillä on ehkä mahdollisuus päästä parempaan asemaan (mikä on melko pelottavan lähellä nykypäivän tosiTV-kuvioita). Hieman ehkä tuo sankarin "Hari Cain" -nimi herätti hilpeyttä, mutta onneksi sitä ei tässä vielä kauheasti alleviivattu. Varsin viihdyttävää, eiköhän tätä tule luettua lisääkin jossain vaiheessa.
Tunnustuksia....
Carnival of Rust tykkää blogista, ja antoi tällaisen! Jei! Kiitokset!
Tähän kuuluisi sitten se, että pitää antaa eteenpäin seitsemälle muulle bloggaajalle ja kertoa itsestä seitsemän asiaa. Kovin monia kotimaisia en lue, mutta:
Avaruusajan päiväunelmia
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja
Yrttimaan aikakirja
Omenapuutarha
Katon kontti
Nuo piristävät usein päivää!
Ja sitten seitsemän asiaa minusta... Pidetään nekin kirja-aiheisina!
1) Olen ostanut Gene Wolfin kirjan Shadow of the Torturer jo 3 kertaa, mutta en ole vielä sitä kertaakaan lukenut.
2) Kummallista sinänsä, en erityisesti pidä Robin Hobbin kirjoista, mutta Megan Lindholmin tarinat ovat ihan mukiinmeneviä.
3) Yritän aktiivisesti lukea kirjoja yhtä paljon suomeksi kuin englanniksikin, mutta aina se ei onnistu.
4) Kynnys lähteä ulkomaille kirjallisuustapahtuman perässä laskee entisestään...
5) Viimeisin kirja, joka tunkeutui uniin asti, oli Dresden Files. Ei mikään tietty osa, vaan geneerisesti Dresden Files.
6) Olen viimeisen kahden vuoden aikana jättänyt kesken vain kaksi kirjaa (joihin molempiin on tarkoitus vielä palata, eli ajan puutteen vuoksi jääneet kesken).
7) Minä luen fiktiota, en kirjoita sitä.
Wednesday, August 18, 2010
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
Carlos Ruiz Zafónin edellinen kirja, Tuulen varjo, oli varsin loistava, joten odotukset Enkelipelin suhteen olivat ehkä hieman liiankin korkealla. Tuulen varjon tasolle ei päästy.
Enkelipelin päähenkilö, David, on kirjailija, jota pyydetään kirjoittamaan aivan tietty kirja. David ei kuitenkaan aivan hevillä suostu, vaan haluaa selvittää mitä tähän kirjoittamiseen oikeastaan kuuluu ja mitä on tapahtunut niille, jotka ovat aiemmin tarjoukseen tarttuneet. Menneisyys nostaa rumaa päätään joka käänteessä, välillä on romantiikkaakin.
Olihan tässä puolensa. Zafónin kieli on kaunista (tosin erääseen sivuhahmoon viitattiin sekä vamppina että vampyyrinä, ja jäi hyvin epäselväksi oliko hahmo todellakin molempia!), mutta tunnelma ei ole yhtä tiivis kuin Tuulen varjossa. Tuulen varjo kertoi myös Espanjasta, mutta Enkelipeli ei tartu maan historiaan yhtä tehokkaasti. Barcelona tulee tutuksi, mikä on hyvä asia, mutta Espanjan historia jää ohuemmaksi. Kirja on myös aivan liian pitkä ja keskivaiheilla jopa hieman tylsä. Juonellisesti Enkelipelissä on paljon samaa kuin Tuulen varjossa, ehkä hieman liikaakin. Vähän kurja maku tästä jäi: loistavan kirjan jatko-osa ei päässyt lähellekään alkuperäistä teosta.
Enkelipelin päähenkilö, David, on kirjailija, jota pyydetään kirjoittamaan aivan tietty kirja. David ei kuitenkaan aivan hevillä suostu, vaan haluaa selvittää mitä tähän kirjoittamiseen oikeastaan kuuluu ja mitä on tapahtunut niille, jotka ovat aiemmin tarjoukseen tarttuneet. Menneisyys nostaa rumaa päätään joka käänteessä, välillä on romantiikkaakin.
Olihan tässä puolensa. Zafónin kieli on kaunista (tosin erääseen sivuhahmoon viitattiin sekä vamppina että vampyyrinä, ja jäi hyvin epäselväksi oliko hahmo todellakin molempia!), mutta tunnelma ei ole yhtä tiivis kuin Tuulen varjossa. Tuulen varjo kertoi myös Espanjasta, mutta Enkelipeli ei tartu maan historiaan yhtä tehokkaasti. Barcelona tulee tutuksi, mikä on hyvä asia, mutta Espanjan historia jää ohuemmaksi. Kirja on myös aivan liian pitkä ja keskivaiheilla jopa hieman tylsä. Juonellisesti Enkelipelissä on paljon samaa kuin Tuulen varjossa, ehkä hieman liikaakin. Vähän kurja maku tästä jäi: loistavan kirjan jatko-osa ei päässyt lähellekään alkuperäistä teosta.
Friday, August 6, 2010
C.J. Cherryh: Cyteen
Vaikka Downbelow Station ei juurikaan uponnut, piti Cyteen silti lukea, sillä se on "pakollista luettavaa" sisältävällä Hugo-voittaneiden kirjojen listalla. Downbelow Station ei olisikaan ollut välttämätön Cyteenin lukemiselle (mutta sekin on samalla listalla).
Ariane Emory on Cyteenin voimakkain henkilö, niin poliittisesti kuin tutkimuspuolellakin. Hänellä on luonnollisesti paljon vihollisia, ja ehkei kovin yllättäen Ariane murhataan. Koska Cyteenin maailmassa ihmisten fyysinen kloonaus on arkipäivää, päätetään myös Ari kloonata, mutta sillä erotuksella yleiseen lasten kloonaukseen, että uusi klooni yritetään kasvattaa niin paljon vanhan Arianen kaltaiseksi kuin vain mahdollista. Pääajatuksena tietenkin se, että Arianen ominaisuudet ja tieto kloonautuisivat myös.
Cyteenin maailma oli mielenkiintoinen. Ihmisten lisäksi kloonataan "azi"-nimisiä, lähes-ihmisiä. Kloonausprosessi on sama, mutta siinä missä ihmislapsia kasvattavat vanhemmat, azit oppivat tarvitsemansa taidot nauhojen avulla. Tässä onkin suuri ero: azit ovat superluotettavia, lähes orjia, mutta kuitenkin geneettisesti käytännössä ihmisiä. Azista ihmiseksi muutos on myös mahdollista "viimeisen nauhan" avulla. Myös hahmot olivat kiinnostavia. Ari itse oli ihan OK, mutta Justin (Arin pahimman vihollisen kloonattu poika) oli erityisen mielenkiintoinen. Justinin ja Grantin (azi) suhde toimi myös hyvin, ja koko ajan odotti Justinin ja "uuden" Arin väistämätöntä yhteentörmäystä.
Kirjan rakenne oli hieman kummallinen: tarina ei tuntunut oikein pääsevän käyntiin, sitten se eteni nopeasti, loppupuolella oli vähän (ehkä tarpeellistakin) tyhjäkäyntiä ja aivan loppu tuntui kiirehdityltä. OK, Cyteeniin on vielä toki jatko-osia (ja samaan maailmaan sijoittuu paljon muitenkin kirjoja), eli tämä selittää miksi kirja loppui niin kuin loppui, mutta näin "yksittäisenä" luetuksi kirjaksi se jäi hieman kaivertamaan. Cyteen oli kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Downbelow Station, mutta ehkä jatkossa kokeilen Cherryhiltä taas fantasiaa.
Ariane Emory on Cyteenin voimakkain henkilö, niin poliittisesti kuin tutkimuspuolellakin. Hänellä on luonnollisesti paljon vihollisia, ja ehkei kovin yllättäen Ariane murhataan. Koska Cyteenin maailmassa ihmisten fyysinen kloonaus on arkipäivää, päätetään myös Ari kloonata, mutta sillä erotuksella yleiseen lasten kloonaukseen, että uusi klooni yritetään kasvattaa niin paljon vanhan Arianen kaltaiseksi kuin vain mahdollista. Pääajatuksena tietenkin se, että Arianen ominaisuudet ja tieto kloonautuisivat myös.
Cyteenin maailma oli mielenkiintoinen. Ihmisten lisäksi kloonataan "azi"-nimisiä, lähes-ihmisiä. Kloonausprosessi on sama, mutta siinä missä ihmislapsia kasvattavat vanhemmat, azit oppivat tarvitsemansa taidot nauhojen avulla. Tässä onkin suuri ero: azit ovat superluotettavia, lähes orjia, mutta kuitenkin geneettisesti käytännössä ihmisiä. Azista ihmiseksi muutos on myös mahdollista "viimeisen nauhan" avulla. Myös hahmot olivat kiinnostavia. Ari itse oli ihan OK, mutta Justin (Arin pahimman vihollisen kloonattu poika) oli erityisen mielenkiintoinen. Justinin ja Grantin (azi) suhde toimi myös hyvin, ja koko ajan odotti Justinin ja "uuden" Arin väistämätöntä yhteentörmäystä.
Kirjan rakenne oli hieman kummallinen: tarina ei tuntunut oikein pääsevän käyntiin, sitten se eteni nopeasti, loppupuolella oli vähän (ehkä tarpeellistakin) tyhjäkäyntiä ja aivan loppu tuntui kiirehdityltä. OK, Cyteeniin on vielä toki jatko-osia (ja samaan maailmaan sijoittuu paljon muitenkin kirjoja), eli tämä selittää miksi kirja loppui niin kuin loppui, mutta näin "yksittäisenä" luetuksi kirjaksi se jäi hieman kaivertamaan. Cyteen oli kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Downbelow Station, mutta ehkä jatkossa kokeilen Cherryhiltä taas fantasiaa.
Friday, July 30, 2010
China Miéville: Kraken
China Miévillen uusin kirja piti ostaa heti kun tuli kaupassa vastaan, on sen verran mielenkiintoisesta kirjailijasta kuitenkin kyse.
Kraken kertoo Lontoosta, maailmanlopun kulteista, varkaudesta, taikuudesta ja - kuinka ollakaan - lonkeroista. Mitä tapahtuu, kun maailmanlopun ennustukset ja -kultit alkavatkin olla totta, ja mitä ja ketä palvotaan jumalina? Kauheasti ei juonesta tee mieli tässä sanoa.
Toisin kuin vaikkapa The City & The City, Kraken on paikoitellen todella hauska ja täynnä mustaa huumoria (myös ei-aivan-niin-mustaa). Vaikka kyseessä on vakava aihe (maailmanloppu), on tyyli ja kerronta kuitenkin suhteellisen kevyttä. Ja mielikuvituksellista! Miévillen Lontoota kansoittavat ihmisten lisäksi mm. patsaissa asuva hahmo, hieman re-made-tyyppiset olennot joita kontrolloi elävä Tatuointi ja laumoittain muita omituisia otuksia. Lontoo on todellakin elossa! Tämä ehkä vetoaa Miévillen kirjoissa kaikkein eniten: hänen tarinoissaan kaupunki, on se sitten "oikea" Lontoo tai fiktiivinen New Crobuzon/Beszel, on aina kulisseja tärkeämmässä roolissa. Siinä missä The City & The City:n fantastisista elementeistä voidaan kinastella, Krakenissa fantasia on voimakkaammin läsnä. Tietenkään kyseessä ei ole Tolkien-kopio, vaan Miévillelle tyypillisempää, groteskimpaa fantasiaa!
Toiseksi hauskin kirja maailmanlopusta!
Kraken kertoo Lontoosta, maailmanlopun kulteista, varkaudesta, taikuudesta ja - kuinka ollakaan - lonkeroista. Mitä tapahtuu, kun maailmanlopun ennustukset ja -kultit alkavatkin olla totta, ja mitä ja ketä palvotaan jumalina? Kauheasti ei juonesta tee mieli tässä sanoa.
Toisin kuin vaikkapa The City & The City, Kraken on paikoitellen todella hauska ja täynnä mustaa huumoria (myös ei-aivan-niin-mustaa). Vaikka kyseessä on vakava aihe (maailmanloppu), on tyyli ja kerronta kuitenkin suhteellisen kevyttä. Ja mielikuvituksellista! Miévillen Lontoota kansoittavat ihmisten lisäksi mm. patsaissa asuva hahmo, hieman re-made-tyyppiset olennot joita kontrolloi elävä Tatuointi ja laumoittain muita omituisia otuksia. Lontoo on todellakin elossa! Tämä ehkä vetoaa Miévillen kirjoissa kaikkein eniten: hänen tarinoissaan kaupunki, on se sitten "oikea" Lontoo tai fiktiivinen New Crobuzon/Beszel, on aina kulisseja tärkeämmässä roolissa. Siinä missä The City & The City:n fantastisista elementeistä voidaan kinastella, Krakenissa fantasia on voimakkaammin läsnä. Tietenkään kyseessä ei ole Tolkien-kopio, vaan Miévillelle tyypillisempää, groteskimpaa fantasiaa!
Toiseksi hauskin kirja maailmanlopusta!
Wednesday, July 21, 2010
Ellen Kushner & Delia Sherman: The Fall of Kings
Finncon 2010 valmisteluissa piti lukea tietenkin vielä se viimeinen Ellen Kushnerin kirjoittama kirja (muut siis jo luettu aikaa sitten). Mukavasti myös Delia Sherman tuli Finnconiin, eli pääsi juttelemaan Riverside-kirjoista heidän molempien kanssa.
The Fall of Kings on toinen Riverside-kirjoista, mutta sijoittuu kronologisesti viimeiseksi. Swordspointin tapahtumista on kuutisenkymmentä vuotta, Priviledge of the Swordista noin neljäkymmentä. Muutamia ensimmäisestä ja kolmannesta kirjoista tuttuja hahmoja on vielä mukana, mutta pääpaino on uusissa hahmoissa: Theronissa ja Basilissa, joista toinen on herttuan perijä ja toinen taas yliopiston tohtori. Basil tutkii kuninkaiden arvoitusta: olivatko he todella hulluja ja pahoja, ja - ennen kaikkea - mikä oli kuninkaiden suhde velhoihinsa? Oliko velhojen magia oikeaa magiaa? Tämä kaikki on tietenkin hyvin vallankumouksellista, ja politiikka onkin tärkeässä osassa tarinaa. Yliopistotutkimus voi oikeasti vaikuttaa yhteiskuntaan! Tärkeänä juonena on toki myös Theorinin ja Basilin suhde, ja sen syyt ja seuraukset.
The Fall of Kings oli loistava kirja, ja silti pidin siitä vähiten Riverside-kirjoista. Yksityiskohtiin menemättä, Theronissa oli paljon samaa kuin Alecissa (perustellusti, toki), mikä oli ihanaa. Sarjan synkin kirja tämä oli, ehdottomasti, mutta kyllä herätti taas halun lukea uudestaan kaksi muutakin osaa. Tällainen ihmisten välinen "fantasy of manners" on kyllä monella tavalla vielä mielenkiintoisempaa kuin suuret taistelut ja hirviöt! Äh, olisipa Riverside-kirjoja enemmän!
Finnconista vielä muutama sana: uskomattoman loistava tapahtuma! Järjettömästi mielenkiintoista ohjelmaa (joka jäi väliin, kun piti olla itse ohjelmassa), mahtavat ja todella mukavat kunniavieraat (sekä ulkomaiset että kotimaiset) ja poikkeuksellisen korkeatasoiset naamiaiset! Ja oli tietenkin ihanaa tavata taas kaikkia vanhoja ja uusiakin kavereita! Ensi vuonna Turussa ja 2012 Tampereella!
The Fall of Kings on toinen Riverside-kirjoista, mutta sijoittuu kronologisesti viimeiseksi. Swordspointin tapahtumista on kuutisenkymmentä vuotta, Priviledge of the Swordista noin neljäkymmentä. Muutamia ensimmäisestä ja kolmannesta kirjoista tuttuja hahmoja on vielä mukana, mutta pääpaino on uusissa hahmoissa: Theronissa ja Basilissa, joista toinen on herttuan perijä ja toinen taas yliopiston tohtori. Basil tutkii kuninkaiden arvoitusta: olivatko he todella hulluja ja pahoja, ja - ennen kaikkea - mikä oli kuninkaiden suhde velhoihinsa? Oliko velhojen magia oikeaa magiaa? Tämä kaikki on tietenkin hyvin vallankumouksellista, ja politiikka onkin tärkeässä osassa tarinaa. Yliopistotutkimus voi oikeasti vaikuttaa yhteiskuntaan! Tärkeänä juonena on toki myös Theorinin ja Basilin suhde, ja sen syyt ja seuraukset.
The Fall of Kings oli loistava kirja, ja silti pidin siitä vähiten Riverside-kirjoista. Yksityiskohtiin menemättä, Theronissa oli paljon samaa kuin Alecissa (perustellusti, toki), mikä oli ihanaa. Sarjan synkin kirja tämä oli, ehdottomasti, mutta kyllä herätti taas halun lukea uudestaan kaksi muutakin osaa. Tällainen ihmisten välinen "fantasy of manners" on kyllä monella tavalla vielä mielenkiintoisempaa kuin suuret taistelut ja hirviöt! Äh, olisipa Riverside-kirjoja enemmän!
Finnconista vielä muutama sana: uskomattoman loistava tapahtuma! Järjettömästi mielenkiintoista ohjelmaa (joka jäi väliin, kun piti olla itse ohjelmassa), mahtavat ja todella mukavat kunniavieraat (sekä ulkomaiset että kotimaiset) ja poikkeuksellisen korkeatasoiset naamiaiset! Ja oli tietenkin ihanaa tavata taas kaikkia vanhoja ja uusiakin kavereita! Ensi vuonna Turussa ja 2012 Tampereella!
Thursday, July 15, 2010
Terry Pratchett: Unseen Academicals
Jalkapallon MM-kisojen aikaan oli syytä lukea tietenkin jalkapalloaiheista kirjallisuutta. Onnekkaana sattumana (?) Terry Pratchettin viimeisin pokkarimuodossa julkaistu Discworld-kirja käsitteli juurikin jalkapalloa.
Jalkapalloa on tavallaan aina pelattu Ankh-Morporkissa, mutta nyt on tosi (ja Yliopiston maine, kunnia ja tulevaisuus) kyseessä. Pääpaino on siis velhoissa, mutta myös Yliopiston "vähäisemmissä" työntekijöissä, eli keittäjissä ja kynttilänsytyttäjissä. Sivujuonena pohditaan sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen (tai ei-ihmisestä, niin kuin tässä tapauksessa), rasismia ja supermalleja.
Unseen Academicals oli hyvin tyypillinen Discworld. Muutama aidosti hauska idea ja vitsi, hieman pitkitetty keskivaiheiltaan. On hyvä, että Pratchett on onnistunut siirtymään pois suosituimmista hahmoistaan, tai ainakin ottamaan heitä mukaan vain sivurooleissa (Rincewind, Vimes jne). Uudet hahmot ovat pääasiassa ihan toimivia, ja vähemmän "kovia", eli on helpompi keksiä vastustajia. Tosin Patriisi on toki hyvä vastustaja ihan kelle tahansa... Ei tämä nyt suuria odotuksia seuraaviin kirjoihin saanut aikaan, mutta kyllä silti ihan lukemisen arvoinen.
Jalkapalloa on tavallaan aina pelattu Ankh-Morporkissa, mutta nyt on tosi (ja Yliopiston maine, kunnia ja tulevaisuus) kyseessä. Pääpaino on siis velhoissa, mutta myös Yliopiston "vähäisemmissä" työntekijöissä, eli keittäjissä ja kynttilänsytyttäjissä. Sivujuonena pohditaan sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen (tai ei-ihmisestä, niin kuin tässä tapauksessa), rasismia ja supermalleja.
Unseen Academicals oli hyvin tyypillinen Discworld. Muutama aidosti hauska idea ja vitsi, hieman pitkitetty keskivaiheiltaan. On hyvä, että Pratchett on onnistunut siirtymään pois suosituimmista hahmoistaan, tai ainakin ottamaan heitä mukaan vain sivurooleissa (Rincewind, Vimes jne). Uudet hahmot ovat pääasiassa ihan toimivia, ja vähemmän "kovia", eli on helpompi keksiä vastustajia. Tosin Patriisi on toki hyvä vastustaja ihan kelle tahansa... Ei tämä nyt suuria odotuksia seuraaviin kirjoihin saanut aikaan, mutta kyllä silti ihan lukemisen arvoinen.
Monday, July 12, 2010
Justina Robson: Silver Screen
Ennen Condensea (ja sen aikana...) tuli luettua toinekin Justina Robsonin romaani. Tällä kertaa hänen esikoisromaaninsa, Silver Screen.
Anjuli O'Connell löytää ystävänsä Royn kuolleena. Kuoleman takana on tietenkin jotain kummallista, ja niinpä Anjuli alkaa selvittää miksi Roy kuoli. Samaan aikaan - ja tähän liittyen - selvitellään tekoälyn oikeutta elämään sekä Anjulin poikaystävän obsessiota kyborgeista. Eli pohditaan missä ihminen alkaa ja kone loppuu tai päinvastoin.
Tekoäly-juonikuvio oli mielenkiintoinen, ja tietyllä tavalla Anjulin murhatutkimuksetkin. Hieman sirpaleinen olo romaanista kuitenkin jäi: ehdottomasti ei Robsonin parhaita. No, oli myös toki ensimmäinen. Anjuli on hahmona mielenkiintoinen, ja hänen persoonansa tulee loistavasti esiin ruoka-kuvauksista: harvassa kirjassa syödään aivan näin paljon ja kuvaillaan erilaisia ruokia niin yksityiskohtaisesti. Suhteellisen kevyttä kamaa tämä myös on (verrattuna esim. MappaMundiin), mutta toki "raskaampaa" kuin Quantum Gravityt. Pelkästään Silver Screenin pohjalta olisi vaikea päättää kannattaako Robsonia lukea enempää, mutta siis jos Robsonin tuotantoon on jo tutustunut, kannattaa tämäkin lukaista. Näkee myös hyvin Robsonin kehityksen kirjailijana.
Anjuli O'Connell löytää ystävänsä Royn kuolleena. Kuoleman takana on tietenkin jotain kummallista, ja niinpä Anjuli alkaa selvittää miksi Roy kuoli. Samaan aikaan - ja tähän liittyen - selvitellään tekoälyn oikeutta elämään sekä Anjulin poikaystävän obsessiota kyborgeista. Eli pohditaan missä ihminen alkaa ja kone loppuu tai päinvastoin.
Tekoäly-juonikuvio oli mielenkiintoinen, ja tietyllä tavalla Anjulin murhatutkimuksetkin. Hieman sirpaleinen olo romaanista kuitenkin jäi: ehdottomasti ei Robsonin parhaita. No, oli myös toki ensimmäinen. Anjuli on hahmona mielenkiintoinen, ja hänen persoonansa tulee loistavasti esiin ruoka-kuvauksista: harvassa kirjassa syödään aivan näin paljon ja kuvaillaan erilaisia ruokia niin yksityiskohtaisesti. Suhteellisen kevyttä kamaa tämä myös on (verrattuna esim. MappaMundiin), mutta toki "raskaampaa" kuin Quantum Gravityt. Pelkästään Silver Screenin pohjalta olisi vaikea päättää kannattaako Robsonia lukea enempää, mutta siis jos Robsonin tuotantoon on jo tutustunut, kannattaa tämäkin lukaista. Näkee myös hyvin Robsonin kehityksen kirjailijana.
Saturday, July 10, 2010
Justina Robson: Chasing the Dragon
Justina Robsonin Quantum Gravity -sarjan neljäs osa oli hyvä lukea ennen Condense-conia, jossa Justina oli kunniavieraana.
Chasing the Dragon alkaa kolmannen osan lopun melko dramaattistenkin tapahtumien jälkeen hieman sekavana. Maailmankaikkeutta ollaan taas pelastamassa, tällä kertaa hieman erilaiselta uhalta. Sankarit ovat levinneet ympäriinsä, ja seurattavia näkökulmia on monta. Kaiken keskipisteessä on tietenkin edelleen Lila, joka on kehittänyt kaikenlaisia uusia jännittäviä juttuja sitten ensimmäisen kirjan (ja jolla on uusi, mielenkiintoinen mekko). Nyt pelataan useammalla eri aikajanalla, mikä ei varsinaisesti tee kirjasta helppoa seurattavaa.
Chasing the Dragon oli kuitenkin jotenkin yhtenäisempi kokonaisuus kuin edellinen osa. Myös huumoria tuntui olevan mukana enemmän, ja etenkin loppupuolen ABBA-viittaus oli hauska. Koko sarja pitäisi varmaan lukea yhteen pötköön jahka viimeinen osa ilmestyy.
Chasing the Dragon alkaa kolmannen osan lopun melko dramaattistenkin tapahtumien jälkeen hieman sekavana. Maailmankaikkeutta ollaan taas pelastamassa, tällä kertaa hieman erilaiselta uhalta. Sankarit ovat levinneet ympäriinsä, ja seurattavia näkökulmia on monta. Kaiken keskipisteessä on tietenkin edelleen Lila, joka on kehittänyt kaikenlaisia uusia jännittäviä juttuja sitten ensimmäisen kirjan (ja jolla on uusi, mielenkiintoinen mekko). Nyt pelataan useammalla eri aikajanalla, mikä ei varsinaisesti tee kirjasta helppoa seurattavaa.
Chasing the Dragon oli kuitenkin jotenkin yhtenäisempi kokonaisuus kuin edellinen osa. Myös huumoria tuntui olevan mukana enemmän, ja etenkin loppupuolen ABBA-viittaus oli hauska. Koko sarja pitäisi varmaan lukea yhteen pötköön jahka viimeinen osa ilmestyy.
Monday, June 28, 2010
Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti
Stieg Larssonin Millenium-sarjan kolmas osa toi toki ratkaisuja, mutta...
Pilvilinna joka romahti alkaa siitä, mihin edellinen osa loppui, ja hyvä niin. Tarina onkin ihan suoraa jatkoa, ja oikeastaan kaksi kirjaa muodostavat yhden melko massiivisen kokonaisuuden. Nyt onneksi saadaan selvitettyä asioita, ja tarinalle parempi "loppu." Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin lisäksi mukana on aikamoinen kaarti enemmän tai vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä.
Onhan Larsson toki monisanainen. Ja kantaaottava. Nyt pelataan vielä paljon isommilla panoksilla kuin aiemmissa osissa, ja Ruotsi-kriittisyys nousee voimakkaasti läpi. Larsson kuvaa myös kaikkea hyvin yksityiskohtaisesti. Ehkä jopa hieman liiankin yksityiskohtaisesti: aivan kaikkien aamiaisten ja vaatteiden vaihtojen kuvaus ei ollut välttämätöntä. Toisaalta, hahmoihin saa luotua ihan erilaista kosketuspintaa, kun heistä tietää enemmän. Eikä Larsson sorru jaarittelemaan, vaan tarina etenee koko ajan melko vauhdikkaastikin. Sopivaa kesälukemista! (Pokkariversion kansikuva häiritsi: se on kaiketi olevinaan Lisbeth, mutta yksityiskohdat ovat pielessä!)
Pilvilinna joka romahti alkaa siitä, mihin edellinen osa loppui, ja hyvä niin. Tarina onkin ihan suoraa jatkoa, ja oikeastaan kaksi kirjaa muodostavat yhden melko massiivisen kokonaisuuden. Nyt onneksi saadaan selvitettyä asioita, ja tarinalle parempi "loppu." Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin lisäksi mukana on aikamoinen kaarti enemmän tai vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä.
Onhan Larsson toki monisanainen. Ja kantaaottava. Nyt pelataan vielä paljon isommilla panoksilla kuin aiemmissa osissa, ja Ruotsi-kriittisyys nousee voimakkaasti läpi. Larsson kuvaa myös kaikkea hyvin yksityiskohtaisesti. Ehkä jopa hieman liiankin yksityiskohtaisesti: aivan kaikkien aamiaisten ja vaatteiden vaihtojen kuvaus ei ollut välttämätöntä. Toisaalta, hahmoihin saa luotua ihan erilaista kosketuspintaa, kun heistä tietää enemmän. Eikä Larsson sorru jaarittelemaan, vaan tarina etenee koko ajan melko vauhdikkaastikin. Sopivaa kesälukemista! (Pokkariversion kansikuva häiritsi: se on kaiketi olevinaan Lisbeth, mutta yksityiskohdat ovat pielessä!)
Tuesday, June 22, 2010
Hal Duncan: Escape from Hell!
Escape from Hell! ei ole ehkä ihan romaanimittainen vaan pienoisromaani ("novella"), mutta pitihän se lukea kun Hal oli Suomeen tulossa (vastaanottamaan Tähtivaeltaja-palkintoa ja lomailemaan).
Siinä missä Vellum tai Ink ovat melko korkealentoisia ja paikoitellen jopa monimutkaisia, on Escape from Hell! huomattavasti suoraviivaisempi. Kuten nimestä voi päätellä, kyseessä on tarina Helvetistä pakenemisesta. Neljä enemmän tai vähemmän viatonta henkilöä ("a hitman, a hooker, a hobo and a homo") kuolee ja joutuu Helvettiin, mikä ei tietenkään ole mikään mukava paikka. Joten sieltä pitää päästä pois, aseet laulaen.
Pääpaino on siis toki toiminnalla, ja sitä Duncan kuvaakin kiitettävän hyvin. Sivulauseissa mietitään toki sitäkin, millaiset synnit johtavat Helvettiin ja onko kaikki aivan oikeutettua. Helvetin kuvaus on myös mielenkiintoinen, sillä Helvetti on paitsi toiset ihmiset, myös esimerkiksi media, jota Duncan kohtelee varsin raa'asti. Helvetissä on eri tasoja, ja niitä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Kovin pahaan goreen ei kuitenkaan Duncan sorru. Hieman puolivälin jälkeen tapahtuva näkökulma muutos jätti hieman kylmäksi, mutta jatko-osaan Assault! on Heaven! pitää toki tutustua (kunhan se ilmestyy). Escape from Hell! sopinee mainiosti ihmisille, joita kiinnostaa Duncanin kiihkeä ja nopeatempoinen kerronta, mutta jotka eivät halua uhrata aivan niin paljon aikaa ja aivoja mitä Vellum tai Ink vaatisivat.
Siinä missä Vellum tai Ink ovat melko korkealentoisia ja paikoitellen jopa monimutkaisia, on Escape from Hell! huomattavasti suoraviivaisempi. Kuten nimestä voi päätellä, kyseessä on tarina Helvetistä pakenemisesta. Neljä enemmän tai vähemmän viatonta henkilöä ("a hitman, a hooker, a hobo and a homo") kuolee ja joutuu Helvettiin, mikä ei tietenkään ole mikään mukava paikka. Joten sieltä pitää päästä pois, aseet laulaen.
Pääpaino on siis toki toiminnalla, ja sitä Duncan kuvaakin kiitettävän hyvin. Sivulauseissa mietitään toki sitäkin, millaiset synnit johtavat Helvettiin ja onko kaikki aivan oikeutettua. Helvetin kuvaus on myös mielenkiintoinen, sillä Helvetti on paitsi toiset ihmiset, myös esimerkiksi media, jota Duncan kohtelee varsin raa'asti. Helvetissä on eri tasoja, ja niitä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Kovin pahaan goreen ei kuitenkaan Duncan sorru. Hieman puolivälin jälkeen tapahtuva näkökulma muutos jätti hieman kylmäksi, mutta jatko-osaan Assault! on Heaven! pitää toki tutustua (kunhan se ilmestyy). Escape from Hell! sopinee mainiosti ihmisille, joita kiinnostaa Duncanin kiihkeä ja nopeatempoinen kerronta, mutta jotka eivät halua uhrata aivan niin paljon aikaa ja aivoja mitä Vellum tai Ink vaatisivat.
Monday, June 14, 2010
Catherynne M. Valente: Palimpsest
Mitä tapahtui huhti- ja toukokuulle? Hyvä kysymys, kirjoja ei ainakaan tullut luettua (paitsi arvostelukirjoja ja aika paljon sarjakuvia). Mutta jotain sentään, esimerkiksi Hugo-ehdokkaanakin oleva Catherynne M. Valenten Palimpsest.
Palimpsest on neljän toisensa tuntemattoman henkilön tarina. Se sijoittuu "oikeaan" maailmaan ja Palimpsest-nimiseen paikkaan, jonne on vaikea päästä, ja jossa on vielä vaikeampi pysyä. Kovasti enempää siitä ei pidä tässä sanoa, mutta kyseessä on siis urbaania fantasiaa siinä merkityksessä, jossa urbaani tapahtumapaikka on tärkeässä roolissa, oikeastaan hahmo itsekin.
Palimpsest on todella kauniisti kirjoitettu ja unenomainen tarina. Pääidea on hieno, eikä tarina sorru liiallisiin turhanpäiväisiin monimutkaistumisiin vaan pysyy koko ajan raiteillaan. Tietyntyyppistä toistoa esiintyy, mutta se on oikeastaan jopa juonen kannalta perusteltua. Suositeltava kirja! Toivottavasti Valentelta tulee pian jotain muuta (vanhempia kirjoja pitää myös hankkia, vaikka niiden hankkiminen voi kyllä olla hankalaa).
Palimpsest on neljän toisensa tuntemattoman henkilön tarina. Se sijoittuu "oikeaan" maailmaan ja Palimpsest-nimiseen paikkaan, jonne on vaikea päästä, ja jossa on vielä vaikeampi pysyä. Kovasti enempää siitä ei pidä tässä sanoa, mutta kyseessä on siis urbaania fantasiaa siinä merkityksessä, jossa urbaani tapahtumapaikka on tärkeässä roolissa, oikeastaan hahmo itsekin.
Palimpsest on todella kauniisti kirjoitettu ja unenomainen tarina. Pääidea on hieno, eikä tarina sorru liiallisiin turhanpäiväisiin monimutkaistumisiin vaan pysyy koko ajan raiteillaan. Tietyntyyppistä toistoa esiintyy, mutta se on oikeastaan jopa juonen kannalta perusteltua. Suositeltava kirja! Toivottavasti Valentelta tulee pian jotain muuta (vanhempia kirjoja pitää myös hankkia, vaikka niiden hankkiminen voi kyllä olla hankalaa).
Monday, April 5, 2010
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Millennium-trilogian toinen osa jatkaa lähes siitä mihin ensimmäinen osa loppui. Mikael Blomkvist tutkii siis jälleen, tällä kertaa Tukholmassa.
Tällä kertaa tutkitaan seksi- ja ihmiskauppaa Ruotsissa. Pahoja asioita tapahtuu, ja Lisbeth Salander käyttäytyy huolestuttavasti. Lisbethin mielenterveyden epäilyyn käytetäänkin melko iso osa ajasta, mutta kaikelle lienee luonnollinen selitys?
Larsson miettiin sivuhahmonsakin huolellisesti. Lähes kaikista, vähemmänkin merkittävistä hahmoista, kerrotaan pitkät pätkät historiaa. Tämä saa toki hahmot vaikuttamaan luonnollisilta ihmisiltä, mutta onko kaikella juonen kannalta niin paljon merkitystä? Kirjaa tämä tietenkin pidentää. Ajoittain tuntui siltä, että hieman lyhentääkin olisi voinut: nyt tarina pääsee kunnolla vauhtiin vasta noin sivun 250 kohdalla. Onneksi Larssonin proosaa lukee ihan sujuvasti, eikä missään vaiheessa tarina kovin paljoa tunnu junnaavan paikallaan. Kantaaottavahan tämäkin on - samoin kuin 1.osa - mutta ei onneksi saarnaava. Loppuratkaisu oli sen verran jännittävä, että kolmaskin osa pitää kyllä lukea, kunhan arvostelukirjoja saa taas pois alta.
Tällä kertaa tutkitaan seksi- ja ihmiskauppaa Ruotsissa. Pahoja asioita tapahtuu, ja Lisbeth Salander käyttäytyy huolestuttavasti. Lisbethin mielenterveyden epäilyyn käytetäänkin melko iso osa ajasta, mutta kaikelle lienee luonnollinen selitys?
Larsson miettiin sivuhahmonsakin huolellisesti. Lähes kaikista, vähemmänkin merkittävistä hahmoista, kerrotaan pitkät pätkät historiaa. Tämä saa toki hahmot vaikuttamaan luonnollisilta ihmisiltä, mutta onko kaikella juonen kannalta niin paljon merkitystä? Kirjaa tämä tietenkin pidentää. Ajoittain tuntui siltä, että hieman lyhentääkin olisi voinut: nyt tarina pääsee kunnolla vauhtiin vasta noin sivun 250 kohdalla. Onneksi Larssonin proosaa lukee ihan sujuvasti, eikä missään vaiheessa tarina kovin paljoa tunnu junnaavan paikallaan. Kantaaottavahan tämäkin on - samoin kuin 1.osa - mutta ei onneksi saarnaava. Loppuratkaisu oli sen verran jännittävä, että kolmaskin osa pitää kyllä lukea, kunhan arvostelukirjoja saa taas pois alta.
Wednesday, March 31, 2010
Jay Lake: Escapement
Aiemmin mainitun (Mainspring) Jay Laken toinen kirja Escapement sijoittuu muutamaa vuotta ensimmäisen osan jälkeen, samaan maailmaan.
Tällä kertaa seurataan kolmea hahmoa. Yksi heistä on Muurilla kasvanut tyttö Paolina, joka haluaa paeta kylänsä miesten ahdasmielisyyttä. Eikä mikään ihme: Paolina on todellinen nero. Toisaalla Al-Wazir joutuu matkaamaan kohti Muuria, jälleen kerran, tällä kertaa melko mammuttimaisen tehtävän kera. Ja kolmannessa tarinassa kirjastonhoitaja Childress (jonka Hethorkin tapasi Mainspringissä) joutuu toteuttamaan kohtaloaan, tai muokkaamaan sitä. Kaikkien kolmen kertomukset tietenkin liittyvät toisiinsa.
Escapement alkaa loistavasti. Lake kuvailee maailmaansa nyt eri näkökulmasta, ja miten ihana maailma se onkaan! Kirjan ehdoton vahvuus on sen alussa. Valitettavasti sitten tapahtumat alkavat junnata paikallaan, ja tekstiä on liikaa. Vaikka hahmotkin ovat ihan mielenkiintoisia (Childressia ehkä lukuunottamatta), olisi tapahtumia voinut hieman tiivistää. Lake käsittelee maailmaansa kohtaavia suuriakin mullistuksia (tai niiden mahdollisuuksia), mutta valitettavasti paikoitellen kirja käy jopa hieman tylsäksi... Olisikin mielenkiintoista lukea Lakelta johonkin muuhun maailmaan sijoittuva kirja, eli todennäköisesti tulee luettua myös seuraavaksi ilmestynyt Green. Escapement on selvästi niitä kirjoja, josta joko pitää voimakkaasti tai joka kyllästyttää, ja valitettavasti nyt osui tuo jälkimmäinen vaihtoehto.
Tällä kertaa seurataan kolmea hahmoa. Yksi heistä on Muurilla kasvanut tyttö Paolina, joka haluaa paeta kylänsä miesten ahdasmielisyyttä. Eikä mikään ihme: Paolina on todellinen nero. Toisaalla Al-Wazir joutuu matkaamaan kohti Muuria, jälleen kerran, tällä kertaa melko mammuttimaisen tehtävän kera. Ja kolmannessa tarinassa kirjastonhoitaja Childress (jonka Hethorkin tapasi Mainspringissä) joutuu toteuttamaan kohtaloaan, tai muokkaamaan sitä. Kaikkien kolmen kertomukset tietenkin liittyvät toisiinsa.
Escapement alkaa loistavasti. Lake kuvailee maailmaansa nyt eri näkökulmasta, ja miten ihana maailma se onkaan! Kirjan ehdoton vahvuus on sen alussa. Valitettavasti sitten tapahtumat alkavat junnata paikallaan, ja tekstiä on liikaa. Vaikka hahmotkin ovat ihan mielenkiintoisia (Childressia ehkä lukuunottamatta), olisi tapahtumia voinut hieman tiivistää. Lake käsittelee maailmaansa kohtaavia suuriakin mullistuksia (tai niiden mahdollisuuksia), mutta valitettavasti paikoitellen kirja käy jopa hieman tylsäksi... Olisikin mielenkiintoista lukea Lakelta johonkin muuhun maailmaan sijoittuva kirja, eli todennäköisesti tulee luettua myös seuraavaksi ilmestynyt Green. Escapement on selvästi niitä kirjoja, josta joko pitää voimakkaasti tai joka kyllästyttää, ja valitettavasti nyt osui tuo jälkimmäinen vaihtoehto.
Friday, March 19, 2010
Terry Pratchett: Nation
Terry Pratchettin Discworld kirjat ovat olleet varsin hauskoja, mutta taso on viime vuosina alkanut hieman hiipua (mikä ei olekaan kovin ihmeellistä: Discworld on todella pitkä sarja!). Niinpä suhtautumineen Nation-romaaniin oli aluksi hieman nihkeä: tämä ei ole edes Discworldia.
Nation-romaanin maailma alkaa valtavalla aallolla, joka käytännössä lopettaa Mau-pojan maailman. Hän ainoana kansastaan ("Nation") selviää hengissä, ja huomaa pian, että hänen kansansa saarelle on huuhtoutunut kummallinen valkoihoinen kummitustyttö, Ermintrude. Yhdessä Mau ja Daphne (joksi Ermintrude haluaa itseään kutsuttavan) alkavat rakentaa uutta maailmaa, jossa on paljon vanhaa ja jotain uuttakin.
Nationin maailma on melkein kuin omamme, mutta ei kuitenkaan. Näennäisesti 1800-luvun puoliväliin sijoittuvan kirjan maailmassa Darwinin Lajien synty on juuri ilmestynyt, ja se onkin temanttisesti tärkeässä asemassa. Pratchett viittaa usein viktoriaaniseen sukupuolten väliseen kanssakäymiseen, ja siitä saadaankin paljon ihan hauskaakin huumoria. Toki kyseessä on kasvukertomus: Mau on juuri lähes läpikäynyt mieheksikasvamisrituaalinsa, mutta ei ehtinyt saada tatuointejaan ennen tuhoisaa aaltoa, ja niinpä hän uskoo ettei hänellä ole lainkaan sielua. Onko sielu sitten kovin tarpeellinen, sitä pohditaan myös ja luonnollisesti myös ihmisten suhdetta jumaliin. Pratchett on onnistunut pitkästä aikaa kirjoittamaan paitsi mielenkiintoisia hahmoja, myös mielenkiintoista pohdintaa. Nation yllättikin tosi positiivisesti ja vaikka sitä nuortenkirjana markkinoidaan, sopii se hyvin vanhemmillekin (se tuntuu olevan vähemmän "nuortenkirja" kuin esimerkiksi Tiffany Aching -sarja, jotka nekin ihan hauskoja kirjoja ovat).
Nation-romaanin maailma alkaa valtavalla aallolla, joka käytännössä lopettaa Mau-pojan maailman. Hän ainoana kansastaan ("Nation") selviää hengissä, ja huomaa pian, että hänen kansansa saarelle on huuhtoutunut kummallinen valkoihoinen kummitustyttö, Ermintrude. Yhdessä Mau ja Daphne (joksi Ermintrude haluaa itseään kutsuttavan) alkavat rakentaa uutta maailmaa, jossa on paljon vanhaa ja jotain uuttakin.
Nationin maailma on melkein kuin omamme, mutta ei kuitenkaan. Näennäisesti 1800-luvun puoliväliin sijoittuvan kirjan maailmassa Darwinin Lajien synty on juuri ilmestynyt, ja se onkin temanttisesti tärkeässä asemassa. Pratchett viittaa usein viktoriaaniseen sukupuolten väliseen kanssakäymiseen, ja siitä saadaankin paljon ihan hauskaakin huumoria. Toki kyseessä on kasvukertomus: Mau on juuri lähes läpikäynyt mieheksikasvamisrituaalinsa, mutta ei ehtinyt saada tatuointejaan ennen tuhoisaa aaltoa, ja niinpä hän uskoo ettei hänellä ole lainkaan sielua. Onko sielu sitten kovin tarpeellinen, sitä pohditaan myös ja luonnollisesti myös ihmisten suhdetta jumaliin. Pratchett on onnistunut pitkästä aikaa kirjoittamaan paitsi mielenkiintoisia hahmoja, myös mielenkiintoista pohdintaa. Nation yllättikin tosi positiivisesti ja vaikka sitä nuortenkirjana markkinoidaan, sopii se hyvin vanhemmillekin (se tuntuu olevan vähemmän "nuortenkirja" kuin esimerkiksi Tiffany Aching -sarja, jotka nekin ihan hauskoja kirjoja ovat).
Wednesday, March 3, 2010
Stieg Larsson: Miehet, jotka vihaavat naisia
Välillä jotain muuta kuin spefiä, eli ruotsalaista dekkaria. Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta on kohkattu vaikka missä, niin pitihän sitä katsoa mistä on kyse. Ensimmäisenä tietenkin sarjan ensimmäinen osa, Miehet, jotka vihaavat naisia.
Taloustoimittaja Mikael Blomkvist on joutumassa vankilaan kunnianloukkauksesta. Hänelle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus tutkia 60-luvulla kadonneen nuoren naisen tapausta, ja palkkioksi luvataan mahdollisuus maineensa puhdistamiseen. Niinpä Mikael sitten tutkii tapausta, apunaan nuori ja erikoinen Lisbeth Salander, jolla on omatkin ongelmansa.
Larssonin kirjassa oikeastaan parempaa oli yhteiskunnan kuvaus kuin varsinainen dekkarijuoni (sillä dekkarihan tämä on, vaikka päähenkilöt eivät etsiviä olekaan). Ruotsi ei vaikuta todellakaan miltään unelmayhteiskunnalta ja - kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää - tarinassa käsitellään naisten tuttujen ja tuntemattomien miesten taholta kokemaa vihaa ja väkivaltaa. Sama teema toistuu niin Mikaelin tutkimuksissa kuin Lisbethin elämässäkin. Kantaaottavaa dekkaria, siis, mutta ei kuitenkaan saarnaavaa. Larsson kuvaa hahmonsa hyvin tarkkaan, ja niinpä sekä Mikaelista että Lisbethistä muodostuu varsin selkeä kokonaisuus, mikä taas tietenkin pitää mukanaan kiitettävästi. Varsin monisanainen Larsson kyllä on: muutamassa kohdassa kävi mielessä olisiko tarina toiminut ehkä hieman ohuempanakin. Mutta varsinkin loppupuolella kirjaa alkaa olla vaikea jättää kesken, eli ehkäpä ei. Pitänee lukea kaksi seuraavaakin osaa.
Hm, Wikipedian mukaan Stieg Larsson julkaisi kahta scifi-fanzinea!
Taloustoimittaja Mikael Blomkvist on joutumassa vankilaan kunnianloukkauksesta. Hänelle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus tutkia 60-luvulla kadonneen nuoren naisen tapausta, ja palkkioksi luvataan mahdollisuus maineensa puhdistamiseen. Niinpä Mikael sitten tutkii tapausta, apunaan nuori ja erikoinen Lisbeth Salander, jolla on omatkin ongelmansa.
Larssonin kirjassa oikeastaan parempaa oli yhteiskunnan kuvaus kuin varsinainen dekkarijuoni (sillä dekkarihan tämä on, vaikka päähenkilöt eivät etsiviä olekaan). Ruotsi ei vaikuta todellakaan miltään unelmayhteiskunnalta ja - kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää - tarinassa käsitellään naisten tuttujen ja tuntemattomien miesten taholta kokemaa vihaa ja väkivaltaa. Sama teema toistuu niin Mikaelin tutkimuksissa kuin Lisbethin elämässäkin. Kantaaottavaa dekkaria, siis, mutta ei kuitenkaan saarnaavaa. Larsson kuvaa hahmonsa hyvin tarkkaan, ja niinpä sekä Mikaelista että Lisbethistä muodostuu varsin selkeä kokonaisuus, mikä taas tietenkin pitää mukanaan kiitettävästi. Varsin monisanainen Larsson kyllä on: muutamassa kohdassa kävi mielessä olisiko tarina toiminut ehkä hieman ohuempanakin. Mutta varsinkin loppupuolella kirjaa alkaa olla vaikea jättää kesken, eli ehkäpä ei. Pitänee lukea kaksi seuraavaakin osaa.
Hm, Wikipedian mukaan Stieg Larsson julkaisi kahta scifi-fanzinea!
Saturday, February 27, 2010
Liz Williams: Precious Dragon
Taas yksi Inspector Chen romaani. Tällä(kin) kertaa seikkaillaan Helvetin puolella.
Chen ja Zhu Irzh tutkivat kadonneen oopperakuorolaulajattaren mysteeriä, kun heidät yhtäkkiä nakitetaan saattamaan Taivaan edustaja Helvettiin vierailulle. Tämä ei etsiviä juurikaan miellytä, mutta - kuinka ollakaan - Helvetissä ei olekaan kaikki aivan kunnossa. Matkan varrella seurataan myös poikaa, jonka kuolleet vanhemmat lähettävät Helvetistä elossa olevan isoäitinsä hoiviin Maan päälle, sekä lohikäärmeitä! Isoimmaksi ongelmaksi Zhu Irzhille kuitenkin muodostuu se, että Helvetissä pitää osallistua äidin synttäreille...
Precious Dragon oli itse asiassa viihdyttävämpi kuin Demon and the City. On hyvin vaikea sanoa miksi (enemmän Cheniä?), mutta tarina tuntui rullaavan sujuvammin ja veti paremmin mukaansa. Ehkä sivuhahmot olivat sitten tällä kertaa kiinnostavampia? Huumoria oli mukana enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta surullisiltakaan kohtauksilta ei vältytty. Precious Dragon viittaa kahden edellisen kirjan tapahtumiin melko reippaasti, eli ne on hyvä olla luettuna, mutta toki tämä yksinäänkin toimisi. Kyllä näitä täytyy jatkossakin lukea: ilmeisesti kolme osaa on vielä tulossa (seuraava onkin jo ilmestynyt)?
Chen ja Zhu Irzh tutkivat kadonneen oopperakuorolaulajattaren mysteeriä, kun heidät yhtäkkiä nakitetaan saattamaan Taivaan edustaja Helvettiin vierailulle. Tämä ei etsiviä juurikaan miellytä, mutta - kuinka ollakaan - Helvetissä ei olekaan kaikki aivan kunnossa. Matkan varrella seurataan myös poikaa, jonka kuolleet vanhemmat lähettävät Helvetistä elossa olevan isoäitinsä hoiviin Maan päälle, sekä lohikäärmeitä! Isoimmaksi ongelmaksi Zhu Irzhille kuitenkin muodostuu se, että Helvetissä pitää osallistua äidin synttäreille...
Precious Dragon oli itse asiassa viihdyttävämpi kuin Demon and the City. On hyvin vaikea sanoa miksi (enemmän Cheniä?), mutta tarina tuntui rullaavan sujuvammin ja veti paremmin mukaansa. Ehkä sivuhahmot olivat sitten tällä kertaa kiinnostavampia? Huumoria oli mukana enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta surullisiltakaan kohtauksilta ei vältytty. Precious Dragon viittaa kahden edellisen kirjan tapahtumiin melko reippaasti, eli ne on hyvä olla luettuna, mutta toki tämä yksinäänkin toimisi. Kyllä näitä täytyy jatkossakin lukea: ilmeisesti kolme osaa on vielä tulossa (seuraava onkin jo ilmestynyt)?
Sunday, February 21, 2010
Nick Cave: Bunny Munron kuolema
Nick Caven musiikki on - tietenkin - ollut tuttua jo vuosia, mutta romaanipuolelle Bunny Munron kuolema oli ensikosketus. Ihan mielenkiintoinen kosketus olikin, mutta kyllä biisit ovat parempia.
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Sunday, February 7, 2010
John Scalzi: The Last Colony
Vielä yksi Scalzi samaan putkeen, eli The Last Colony. 2008 ilmestynyt Hugo-ehdokkaaksikin pässyt Zoe's Tale kertoi tämän saman tarinan uudestaan eri näkökulmasta, eli "tuttu" tarina.
John Perry ja Jane Sagan valitaan uuden siirtomaaplaneetan johtajiksi. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että heille ei ole kerrottu paikasta koko totuutta, ja tilanne muuttuu nopeasti vaaralliseksi. Perry ei tiedä kehen luottaa, ja Saganilla on myös omia pulmia luottamuksen suhteen. Mukana siirtomaata asuttamassa on tietenkin myös tytär Zoe, ja tämän "lemmikkiavaruusoliot", joiden rooli on tietenkin merkittävä.
Sinänsä The Last Colony oli ihan mielenkiintoinen. Uudisraivaajien arki oli hyvin kuvattu, ja siitä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Lopussa Scalzi sortuu kuitenkin ratkaisemaan pääongelman tavalla, jota ei juurikaan kirjassa kuvata, ja ilman Zoe's Talen tapahtumia se vaikuttaakin hieman liikaa deus ex machinalta ollakseen toimiva ja uskottava. Scalzin erityinen vahvuus, taistelut, ovat The Last Colonyssa melko pienessä osassa, ja niitä jää jopa kaipaamaan. The Last Colony on selvästi huonompi kuin Old Man's War, mutta huomattavasti parempi kuin Zoe's Tale (jonka heikkous oikeastaan paljastui vasta nyt, kun sitä pääsi vertaamaan Scalzin aiempiin tuotoksiin: hahmokuvaus on huomattavasti realistisempaa, kun Scalzi pääsee kuvaamaan aikuisia mieshahmoja). Scalzia tulee kuitenkin varmaan luettua vielä jatkossakin jos jossain tulee vastaan, ihan kuitenkin kiinnostavia kirjoja nämä olivat.
John Perry ja Jane Sagan valitaan uuden siirtomaaplaneetan johtajiksi. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että heille ei ole kerrottu paikasta koko totuutta, ja tilanne muuttuu nopeasti vaaralliseksi. Perry ei tiedä kehen luottaa, ja Saganilla on myös omia pulmia luottamuksen suhteen. Mukana siirtomaata asuttamassa on tietenkin myös tytär Zoe, ja tämän "lemmikkiavaruusoliot", joiden rooli on tietenkin merkittävä.
Sinänsä The Last Colony oli ihan mielenkiintoinen. Uudisraivaajien arki oli hyvin kuvattu, ja siitä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Lopussa Scalzi sortuu kuitenkin ratkaisemaan pääongelman tavalla, jota ei juurikaan kirjassa kuvata, ja ilman Zoe's Talen tapahtumia se vaikuttaakin hieman liikaa deus ex machinalta ollakseen toimiva ja uskottava. Scalzin erityinen vahvuus, taistelut, ovat The Last Colonyssa melko pienessä osassa, ja niitä jää jopa kaipaamaan. The Last Colony on selvästi huonompi kuin Old Man's War, mutta huomattavasti parempi kuin Zoe's Tale (jonka heikkous oikeastaan paljastui vasta nyt, kun sitä pääsi vertaamaan Scalzin aiempiin tuotoksiin: hahmokuvaus on huomattavasti realistisempaa, kun Scalzi pääsee kuvaamaan aikuisia mieshahmoja). Scalzia tulee kuitenkin varmaan luettua vielä jatkossakin jos jossain tulee vastaan, ihan kuitenkin kiinnostavia kirjoja nämä olivat.
Sunday, January 31, 2010
Nancy Kilpatrick: Near Death
Jospa 90-luvulla olisi kirjoitettu parempaa vampyyrifiktiota kuin 2000-luvulla... ja varmaan onkin, mutta Nancy Kilpatrickin Near Death ei sitä kyllä ole. Bram Stocker -palkintoehdokkaaksi Near Death pääsi ilmeistymisvuonnaan jostain syystä, esikoiskirjailijoiden sarjaan. Ehdokkaita oli sinä vuonna vain 4, eli ehkä se kertoo jotain vuoden yleisestä tasosta.
Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.
Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.
Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.
Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.
Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.
Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.
Saturday, January 30, 2010
John Scalzi: The Ghost Brigades
John Scalzin Old Man's War kirjan ensimmäinen jatko-osa The Ghost Brigades kuvailee Scalzin luomaa maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin sarjan ensimmäinen osa.
Kirjan päähenkilö, Jared Dirac, kuuluu ensimmäisessäkin osassa kuvattuun Kummitusprikaatiin (josta ei tässä sen enempää). Hänen päässään kuitenkin myös Charles Boutin-nimisen neron mieli, jonka avaaminen on avain ihmiskunnan tulevaisuuteen. Dirac joutuukin kummallisesti välikäteen: onko hän oma itsensä, Boutin vai jotain muuta (Kummitusprikaatilaisilla tämä ei ole aivan selvää koskaan). Toisen ihmisen muistot nousevat ajoittain kiusallisestikin pintaan, mutta toisaalta Boutinin motiivit ja ennen kaikkea suunnitelmat on selvitettävä. Ensimmäisestä osasta tuttu Jane Sagan näyttelee isoa roolia The Ghost Brigades -kirjassa, ja pohjatyö seuravalle osalle luodaan selvästi.
The Ghost Brigades oli ihan viihdyttävä kokemus, ja etenkin Diracin koulutus taistelijaksi oli onnistunut. Scalzi ei sorru kuvaamaan uudestaan edellisen osan boot campia, vaan näkökulma ja tapahtumat ovat selvästi eroavia. Muutamassa kohdassa Scalzin fani-tausta korostuu, ja esimerkiksi tunnettujen scifi-kirjailijoiden mukaan nimetyt hahmot olivat tietenkin hauska kunnianosoitus, mutta myös vähän päälleliimattuja. Dirac on melko onnistunut hahmo, ja ymmärrettävästi vähemmän "ehjä" kuin Old Man's Warin John Perry. The Ghost Brigades tuo Scalzin maailmaan uusia ulottuvuuksia, ja tarkentaa käsitystä muista roduista ja niiden suhteista ihmisiin. Itsenäisenä kirjana The Ghost Brigades toimii tietenkin huonommin.
Old Man's War oli parempi, mutta kyllä The Ghost Brigadeskin kannattaa lukea.
Kirjan päähenkilö, Jared Dirac, kuuluu ensimmäisessäkin osassa kuvattuun Kummitusprikaatiin (josta ei tässä sen enempää). Hänen päässään kuitenkin myös Charles Boutin-nimisen neron mieli, jonka avaaminen on avain ihmiskunnan tulevaisuuteen. Dirac joutuukin kummallisesti välikäteen: onko hän oma itsensä, Boutin vai jotain muuta (Kummitusprikaatilaisilla tämä ei ole aivan selvää koskaan). Toisen ihmisen muistot nousevat ajoittain kiusallisestikin pintaan, mutta toisaalta Boutinin motiivit ja ennen kaikkea suunnitelmat on selvitettävä. Ensimmäisestä osasta tuttu Jane Sagan näyttelee isoa roolia The Ghost Brigades -kirjassa, ja pohjatyö seuravalle osalle luodaan selvästi.
The Ghost Brigades oli ihan viihdyttävä kokemus, ja etenkin Diracin koulutus taistelijaksi oli onnistunut. Scalzi ei sorru kuvaamaan uudestaan edellisen osan boot campia, vaan näkökulma ja tapahtumat ovat selvästi eroavia. Muutamassa kohdassa Scalzin fani-tausta korostuu, ja esimerkiksi tunnettujen scifi-kirjailijoiden mukaan nimetyt hahmot olivat tietenkin hauska kunnianosoitus, mutta myös vähän päälleliimattuja. Dirac on melko onnistunut hahmo, ja ymmärrettävästi vähemmän "ehjä" kuin Old Man's Warin John Perry. The Ghost Brigades tuo Scalzin maailmaan uusia ulottuvuuksia, ja tarkentaa käsitystä muista roduista ja niiden suhteista ihmisiin. Itsenäisenä kirjana The Ghost Brigades toimii tietenkin huonommin.
Old Man's War oli parempi, mutta kyllä The Ghost Brigadeskin kannattaa lukea.
Sunday, January 24, 2010
Steph Swainston: Above the Snowline
Viime vuoden Åconin kunniavieraan Steph Swainstonin ensimmäinen romaani on tulossa keväällä suomeksi, joten tuntui hyvältä hetkeltä lukea hänen uusin romaaninsa, Above the Snowline. Kirja sopi loistavasti myös tähän vuodenaikaan ja säätilaan, sillä - kuten nimestä voi päätellä - nyt ollaan hyvin kylmässä paikassa! Eläytyminen oli entistä helpompaa.
Above the Snowline sijoittuu, hieman hämmentävästi, aikaan ennen The Year of Our War'ia, itse asiassa aika paljonkin ennen sitä. Jant on edelleen päähenkilö, mutta nyt tarinaa kerrotaan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Puoliverinen ja vielä suhteellisen tuore kuolematon Jant lähetetään Darkling-vuorille selvittelemään paikallisten Rhydannejen ja vuorille vastasaapuneiden Awianien veristä riitaa. Jant joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja pohtimaan sitä, mihin hän kuuluu ja mihin haluaa kuulua. Rhydannejen villi elämäntyyli vetää Jantia puoleensa, mutta asia ei tietenkään ole aivan yksiulotteinen.
Vaikka Above the Snowline sijoittuu kronologisesti sarjassa ensimmäiseksi, kannattaa se kuitenkin lukea neljäntenä. Maailmaa ei kuvailla enää niin tarkkaan, ja Jantin hahmossa tapahtuva muutos ("myöhempiin tarinoihin" nähden) nousee paremmin esille, kun hahmon "nykyisyyden" tietää. Tämä korostuu myös siinä, että muut hahmot kuvailevat tietenkin Jantia melko eri tavoin kuin hän itse, ja siksi hahmo kannattaa "tuntea" etukäteen. Rhydannejen ja Awianejen välinen viha muistuttaa ajoittain hieman häiritsevästi esim. Amerikan valloitusta, ja tietyissä kohdissa se tuntuu alleviivatulta. Kokonaisuutena Above the Snowline on kuitenkin samaa hyvää Swainstonia, eli ehdottomasti kannattaa lukea.
Seuraavassa Tähtivaeltaja-lehdessä tulee muuten ilmeisesti olemaan Swainstonin novelli eli Castle-sarjan maailmaan pääsee tutustumaan jo ennen hieman myöhemmin ilmestyvää romaanisuomennosta.
Above the Snowline sijoittuu, hieman hämmentävästi, aikaan ennen The Year of Our War'ia, itse asiassa aika paljonkin ennen sitä. Jant on edelleen päähenkilö, mutta nyt tarinaa kerrotaan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Puoliverinen ja vielä suhteellisen tuore kuolematon Jant lähetetään Darkling-vuorille selvittelemään paikallisten Rhydannejen ja vuorille vastasaapuneiden Awianien veristä riitaa. Jant joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja pohtimaan sitä, mihin hän kuuluu ja mihin haluaa kuulua. Rhydannejen villi elämäntyyli vetää Jantia puoleensa, mutta asia ei tietenkään ole aivan yksiulotteinen.
Vaikka Above the Snowline sijoittuu kronologisesti sarjassa ensimmäiseksi, kannattaa se kuitenkin lukea neljäntenä. Maailmaa ei kuvailla enää niin tarkkaan, ja Jantin hahmossa tapahtuva muutos ("myöhempiin tarinoihin" nähden) nousee paremmin esille, kun hahmon "nykyisyyden" tietää. Tämä korostuu myös siinä, että muut hahmot kuvailevat tietenkin Jantia melko eri tavoin kuin hän itse, ja siksi hahmo kannattaa "tuntea" etukäteen. Rhydannejen ja Awianejen välinen viha muistuttaa ajoittain hieman häiritsevästi esim. Amerikan valloitusta, ja tietyissä kohdissa se tuntuu alleviivatulta. Kokonaisuutena Above the Snowline on kuitenkin samaa hyvää Swainstonia, eli ehdottomasti kannattaa lukea.
Seuraavassa Tähtivaeltaja-lehdessä tulee muuten ilmeisesti olemaan Swainstonin novelli eli Castle-sarjan maailmaan pääsee tutustumaan jo ennen hieman myöhemmin ilmestyvää romaanisuomennosta.
Saturday, January 16, 2010
China Miéville: The City & the City
China Miéville on yksi harvoja kirjailjoita, joiden kirjoja ostan heti ilmestymisen jälkeen. The City & the City tuli hankittua jo lokakuussa, mutta nyt vasta joululomalla oli aikaa nauttia siitä.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Wednesday, January 6, 2010
John Scalzi: Old Man's War
Sarjan aloittaminen sen neljännestä osasta ei liene viisasta, mutta Zoe's Tale oli Hugo-ehdokkaana viime vuonna, ja siksi se tuli jo luettua. Vaikka Zoe's Tale ei ollut kovin säväyttävä, John Scalzin kirjoja yleisesti ottaen on kehuttu, joten piti antaa toinekin mahdollisuus. Tällä kertaa siis sarjan ensimmäinen osa, Old Man's War, joka osoittautukin paljon onnistuneemmaksi.
Tapahtumien maailmassa ihmiset kolonisoivat uusia planeettoja, mutta sodaksihan se on mennyt. Niin muiden kolonisaatiota harjoittavien rotujen kuin alkuperäisasukkaidenkin kanssa. Sotilaita tarvitaan siis lisää, ja erityisesti 75-vuotiaita rekrytoidaan. Leskeksi jäänyt John Perry liittyy armeijaan, koska hänelle luvataan uusi nuoruus ja jopa mahdollinen tulevaisuus.
Perinteistä military-scifiä, siis. Alku vaikuttaa tosi tutulta: uusia rekrytoituja miettimässä elämää ja käymässä läpi boot campia. Tietenkin sillä erotuksella, että kaikki ovat 75-vuotiaita... ja boot campkin on vähän erilainen. Scalzin maailma kuitenkin toimii ja kun vihdoinkin päästään sotimaan, on kerronta hyvää ja eri rodut vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta. John Perry on myös huomattavasti onnistuneempi hahmo kuin Zoe, ja käyttäytyy paljon uskottavammin. Muutenkin Old Man's War on ehjempi kokonaisuus ja toimii itsenäisesti paljon paremmin kuin Zoe's Tale. Lukukokemuksena viihdyttävä ja nopea, ei ehkä innovatiivisinta science fictionia ikinä, mutta oikein rentouttavaa ja paikoitellen erittäin hauskaakin. Kyllä näitä voi lukea lisääkin!
Tapahtumien maailmassa ihmiset kolonisoivat uusia planeettoja, mutta sodaksihan se on mennyt. Niin muiden kolonisaatiota harjoittavien rotujen kuin alkuperäisasukkaidenkin kanssa. Sotilaita tarvitaan siis lisää, ja erityisesti 75-vuotiaita rekrytoidaan. Leskeksi jäänyt John Perry liittyy armeijaan, koska hänelle luvataan uusi nuoruus ja jopa mahdollinen tulevaisuus.
Perinteistä military-scifiä, siis. Alku vaikuttaa tosi tutulta: uusia rekrytoituja miettimässä elämää ja käymässä läpi boot campia. Tietenkin sillä erotuksella, että kaikki ovat 75-vuotiaita... ja boot campkin on vähän erilainen. Scalzin maailma kuitenkin toimii ja kun vihdoinkin päästään sotimaan, on kerronta hyvää ja eri rodut vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta. John Perry on myös huomattavasti onnistuneempi hahmo kuin Zoe, ja käyttäytyy paljon uskottavammin. Muutenkin Old Man's War on ehjempi kokonaisuus ja toimii itsenäisesti paljon paremmin kuin Zoe's Tale. Lukukokemuksena viihdyttävä ja nopea, ei ehkä innovatiivisinta science fictionia ikinä, mutta oikein rentouttavaa ja paikoitellen erittäin hauskaakin. Kyllä näitä voi lukea lisääkin!
Sunday, January 3, 2010
Vuosi 2008: Tilastointia
Tilastoidaanpa viime vuosikin...
Kirjoja tuli luettua vähemmän kuin vuonna 2007, eli vain 79 kappaletta. Tähän vaikuttivat varmasti työkiireet, mutta myös se, että osa tänä vuonna luetuista kirjoista oli todella paksuja ja/tai hidaslukuisia!
Arvostelu/Kuvastaja-ehdokaskirjoja (näissä on usein päällekkäisyyttä) luin 29 kappaletta, ja niiden lisäksi vielä 12 muutakin kirjaa suomeksi, eli taas aika tarkkaan puolet. Hyvä niin. Ihan kotimaisiakin kirjailijoita tuli luettua: mieleen jäivät erityisesti Anni Nupposen Nainen ja kuningas ja Viivi Hyvösen Apina ja uusikuu, molemmat Kuvastaja-finalisteja (Nupponen lopulta voitti). Myös J.Pekka Mäkelän Nedut pitää mainita.
Muuta lukemisen arvoista tältä vuodelta: George R.R.Martin nousee vuoden "suureksi voittajaksi." Sekä Tulen ja jään laulu -sarja että vampyyriromaani Fevre Dream olivat loistavia, ja odotan Tulen ja jään laulun jatkumista innolla. Muita loistavia kirjoja vuodelta 2008 olivat Neal Stephensonin Anathem, Steph Swainstonin No Present Like Time ja Modern World sekä Graham Joycen The Facts of Life ja Smoking Poppy. Emily Geen Laurentine Spy oli vuoden yllättäjä, sillä yhden mökkiviikonlopun aikana kaksi ihmistä ehti lukea sen kokonaan ja kolmaskin puoliväliin... Paljon roskaakin tuli luettua, ja tänä vuonna ilmestyi aivan uskomaton määrä huonoa vampyyrikirjallisuutta, myös suomeksi. Huomaa mikä on trendikästä, mutta parempaa olisi syytä saada pikapuoliin!
Uusintakierrokselle pääsi muutaman viimeisen Muumin lisäksi Jasper Fforden Thursday Next -sarja, joka piti kerrata uuden osan ilmestymisen vuoksi. Sarjakuviakin tuli luettua, viimeisimpänä Bryan Talbotin Grandville, joka olikin varsin hyvä teos! Muista luetuista löytyy paljon uusintoja sieltäkin: Neil Gaimanin Death-sarja tuli luettua kokonaan joulunpyhinä, ja Dave McKeanin Arkham Asylum on edelleenkin juuri niin hyvä kuin aiemmin. Mangapuolella Yotsuba& jatkaa voittokulkuaan, tosin Death Note piti mukanaan loppuun asti, ja nyt on tullut luettua myös Hirviöprinsessa Himeä.
Viime vuonna luin myös ensimmäisen kerran ns. tietoisesti kaikki Hugo-ehdokasromaanit (Finnconin ohjelmanumeroa varten) ja vaikka se oli ajoittain hieman työlästä, se kannatti kuitenkin. Sai hyvän kuvan siitä, mitä scifissä (ja paikoitellen fantasiassakin) on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Olisi kiva kokeilla samaa uudestaan, mutta se saattaa taas vaatia Finncon-tyyppisen dead-linen. Niin, tulihan sitä vuonna 2009 conattuakin, vaikka onneksi ei tällä kertaa tarvinnut itse järjestää. Vuoden 2009 conit olivat siis Åcon, Finncon, Swecon (Tukholmassa) ja Novacon (Nottinghamissa)! Tälle vuodelle on varmaksi suunitteilla toistaiseksi vasta Åcon ja Finncon, mutta vuosi on vielä nuori...
Kirjoja tuli luettua vähemmän kuin vuonna 2007, eli vain 79 kappaletta. Tähän vaikuttivat varmasti työkiireet, mutta myös se, että osa tänä vuonna luetuista kirjoista oli todella paksuja ja/tai hidaslukuisia!
Arvostelu/Kuvastaja-ehdokaskirjoja (näissä on usein päällekkäisyyttä) luin 29 kappaletta, ja niiden lisäksi vielä 12 muutakin kirjaa suomeksi, eli taas aika tarkkaan puolet. Hyvä niin. Ihan kotimaisiakin kirjailijoita tuli luettua: mieleen jäivät erityisesti Anni Nupposen Nainen ja kuningas ja Viivi Hyvösen Apina ja uusikuu, molemmat Kuvastaja-finalisteja (Nupponen lopulta voitti). Myös J.Pekka Mäkelän Nedut pitää mainita.
Muuta lukemisen arvoista tältä vuodelta: George R.R.Martin nousee vuoden "suureksi voittajaksi." Sekä Tulen ja jään laulu -sarja että vampyyriromaani Fevre Dream olivat loistavia, ja odotan Tulen ja jään laulun jatkumista innolla. Muita loistavia kirjoja vuodelta 2008 olivat Neal Stephensonin Anathem, Steph Swainstonin No Present Like Time ja Modern World sekä Graham Joycen The Facts of Life ja Smoking Poppy. Emily Geen Laurentine Spy oli vuoden yllättäjä, sillä yhden mökkiviikonlopun aikana kaksi ihmistä ehti lukea sen kokonaan ja kolmaskin puoliväliin... Paljon roskaakin tuli luettua, ja tänä vuonna ilmestyi aivan uskomaton määrä huonoa vampyyrikirjallisuutta, myös suomeksi. Huomaa mikä on trendikästä, mutta parempaa olisi syytä saada pikapuoliin!
Uusintakierrokselle pääsi muutaman viimeisen Muumin lisäksi Jasper Fforden Thursday Next -sarja, joka piti kerrata uuden osan ilmestymisen vuoksi. Sarjakuviakin tuli luettua, viimeisimpänä Bryan Talbotin Grandville, joka olikin varsin hyvä teos! Muista luetuista löytyy paljon uusintoja sieltäkin: Neil Gaimanin Death-sarja tuli luettua kokonaan joulunpyhinä, ja Dave McKeanin Arkham Asylum on edelleenkin juuri niin hyvä kuin aiemmin. Mangapuolella Yotsuba& jatkaa voittokulkuaan, tosin Death Note piti mukanaan loppuun asti, ja nyt on tullut luettua myös Hirviöprinsessa Himeä.
Viime vuonna luin myös ensimmäisen kerran ns. tietoisesti kaikki Hugo-ehdokasromaanit (Finnconin ohjelmanumeroa varten) ja vaikka se oli ajoittain hieman työlästä, se kannatti kuitenkin. Sai hyvän kuvan siitä, mitä scifissä (ja paikoitellen fantasiassakin) on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Olisi kiva kokeilla samaa uudestaan, mutta se saattaa taas vaatia Finncon-tyyppisen dead-linen. Niin, tulihan sitä vuonna 2009 conattuakin, vaikka onneksi ei tällä kertaa tarvinnut itse järjestää. Vuoden 2009 conit olivat siis Åcon, Finncon, Swecon (Tukholmassa) ja Novacon (Nottinghamissa)! Tälle vuodelle on varmaksi suunitteilla toistaiseksi vasta Åcon ja Finncon, mutta vuosi on vielä nuori...
Subscribe to:
Posts (Atom)