keskiviikko 17. elokuuta 2011
Hajanaisia ajatuksia
Kirjailijan persoonallisuus tarkoittaa jotain mediassa käyttökelpoista. Kirjailijan työ ei kiinnosta. Kirjailijalla saa olla mielipiteitä, mielipiteille on rajaton sosiaalinen tilaus, mutta ei ole tarkoitus, että mielipiteen puolesta taistellaan. Mielipide on asia, jonka kautta ihminen luo profiilinsa. Se mitä sanon ei tarvitse olla totta, riittää kun se on kiinnostavaa. Nykyään luetaankin mieluummin kirjoja Hemingwaysta kuin Hemingwayn proosaa.
Omat kysymykset: Missä määrin aloittelevan kirjoittajan (tai varttuneemmankin, mutta marginaaliin jääneen, vähemmän kiinnostavan, joka on miettinyt enemmän tarinoitaan kuin itseään taideteoksena) kannattaisi ottaa tämä huomioon?
Kuinka pitkälle kirjoittaja voi päästä sen varassa, että hän on kiinnostava persoona ja hänellä on kiinnostavia mielipiteitä? Vieläkö ihmisen pitää osata kirjoittaakin?
maanantai 15. elokuuta 2011
Keksimiäni viisauksia nro 1
Olen tullut siihen tulokseen ettei ihmisen oikeastaan tarvitse varsinaisesti osata kirjoittaa kunhan keksii hyvän aiheen. Ehkä kirjoittajakoulutuksen pitäisi siis entistä enemmän keskittyä mojovien aiheiden metsästämiseen ja jättää vähemmälle kielelliset ja rakenteelliset opastukset ja säädöt. Välttäkää kliseitä, välttäkää liikaa selittämistä, välttäkää sitä sun tätä. Ihan turhaa höpinää. Mitään ei tarvitse välttää jos on tarpeeksi hyvä aihe.
Tosin ei hyvä aihekaan ole mikään absoluutti. Aihe voi tänään olla ihan kuollut, mutta ylihuomenna se olisikin jo hyvä aihe. Mutta tänään kirjoitettu kirja ei välttämättä ylihuomenna enää kiinnosta, koska ylihuomenna niitä ilmestyy pilvin pimein muutenkin. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Mitä mieltä olisitte siitä ideasta, että tekisin luentorunkoni sarjakuvamuotoon. Yhtäkkiä tuli mieleen ja teki mieli heti ryhtyä piirtämään. Mutta yritän nyt muistuttaa itselleni, että asialliset työt on kuitenkin hoidettava ensin.
Keksimiäni viisauksia nro 1
torstai 11. elokuuta 2011
Syksyä pukkaa
Haluaisin oikeastaan tehdä enemmänkin tuollaisia töitä, mutta nyt tuuppasin itseni Avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin opettajaksi, tosin yhdelle kurssille vaan. Sinänsä hassua, että oikeasti vähän epäröin onko minusta antamaan yliopistotasoista kirjoittamisen opetusta, minähän olen kuitenkin enempi kirjoitustyöläinen. Tuo maisterintutkintokin on ihan muista aiheista kuin kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.
Olen nyt päättänyt, että harrastan jotain egobuustausta ennen kurssin alkua. Joku punainen liina kaulaan tai turbaani päähän, kyllähän te tiedätte. Isolla äänellä kannattaa puhua ja nauraa, tai vaihtoehtoisesti mutista salaperäisesti. Pitää miettiä.
**
Lisäys: Päivi oli lukenut hyvän kirjan:-) Eksyneiden arvostelu täällä.
Syksyä pukkaa
lauantai 12. helmikuuta 2011
Umpioelämää
Porukka on pieni, aikaa on riittävästi jokaiselle. Mielestäni olemme päässeet kiinni oikeisiin asioihin. Emme ole hymistelleet, vaan olemme pureutuneet teksteihiin ja miettineet kuinka niitä voisi työstää eteenpäin. Olemme pysyneet asiassa. Uskontokysymys oli vähällä kuumentaa tunteet jossain vaiheessa, kun kirjoittaja vahingossa avasi metaforiaan ja lausui koodisanan, joka sai toisen ryhmäläisen näkemään punaista. Mutta peruutimme kaikki yhteisymmärryksessä ja pystyimme jatkamaan ilman vammoja, näin ainakin tulkitsin. Teksti käsiteltiin tekstinä, eikä puhuttu enempää siitä mitä kirjoittaja tekstillään tarkoitti.
Eilen illalla oli opetusta kuudesta yhdeksään, tänään yhdeksästä viiteen. Tuntien jälkeen olen kyyhöttänyt huoneessani, puhunut puhelimessa ja Skypessä. Nyt pistän koneen kiinni ja luen vähän, sitten nukun. Huomenna on kurssia yhdeksästä kahteen ja sitten kotiin. Näyttää siltä, että tämä vierailu sujuu samalla tavalla kuin edellinenkin. Vietän viikonlopun Orivedellä näkemättä paikkakunnasta juuri muuta kuin vilahduksen taksin ikkunasta.
Umpioelämää
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Nyt olisi Turussa hyvää kirjoittajakurssia tarjolla!!
Mutta siis kysymys on kurssista, joka ei ensisijaisesti pyri kirjallisten broilereiden kasvattamiseen, vaan siihen kuinka voisimme kirjoitamisen kautta oppia paremmin tuntemaan itseämme. Mikä asia, itsetuntemus siis, ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus, vaan välttämätön kyky, jotta voisimme paremmin tulla toimeen muiden kanssa, ymmärtää, rakastaa ja kunnioittaa myös muita ihmisiä.
Koulutus sopii kaikille omasta kasvustaan ja itsetuntemuksensa vahvistamisesta kiinnostuneille, mutta erityisesti taide-, kulttuuri- ja kirjastoalalla toimiville tai kasvatus-, ohjaus- ja hoitotyötä tekeville sekä seurakuntatyössä työskenteleville, jotka haluavat rikastuttaa työtään luovan kirjoittamisen keinoin.
Tavoitteet:
Koulutuksen tavoitteena on perehdyttää luovan kirjoittamisen mahdollisuuksiin itsetuntemuksen kasvattajana ja tutustua erilaisiin kirjoittamisterapeuttisiin menetelmiin sekä antaa koulutettaville valmiuksia käyttää luovan kirjoittamisen ja kirjoittamisterapioiden menetelmiä omalla ammattialueellaan.
Nyt olisi Turussa hyvää kirjoittajakurssia tarjolla!!
tiistai 19. tammikuuta 2010
Naiset on ujoja ja arkoja, niin se vaan on
Ujosteluni ei ollut turhaa, ensimmäisellä tunnilla kerroin, että Oriveden opiston kanssa kerran suunnittelimme romanttisen viihteen kirjoittamisen kurssia, mutta osallistujia ei ollut riittävästi. Ryhmän nuoret naiset sanoivat heti, että eihän kukaan kehtaisi ilmoittautua sellaiselle kurssille. Olisi kauhean vaikea omassa tuttavapiirissä selittää, että on nyt lähdössä Orivedelle opettelemaan romanttisen rakkausromaanin kirjoittamista, se olisi mahdoton yhtälö. Näin siis sanovat nuoret, emansipoituneen oloiset naiset.
Kuitenkin moni haaveilee kirjoittamisesta ammattina, tai puoliammattina. Onnistuneella rakkausromaanilla voisi pärjäillä yhtä hyvin kuin onnistuneilla dekkareilla. Lukijoita riittää. Mutta naiset ujostelevat aihetta. Olenkin huomannut, että hävyttömimmin romanttisten romaanien kirjoittajat ovat miehiä. Siis nämä Hiljaiset sillat, Hevoskuiskaajat ym. kaipuutuubakirjat. Kun naiset kirjoittavat romanttista viihdettä, sen kai pitää olla itseironista tyyliin Bridget Jones.
Naiset on ujoja ja arkoja, niin se vaan on
maanantai 18. tammikuuta 2010
Elämä kuljettaa
Aloitan tämän työviikon hengittämällä, ja muistamalla, että vaikka hengittäminen on tahdonalaista toimintaa, se on myös jotain minusta riippumatonta elämän toimintaa minussa. Jollakin tavalla kurssinne muistutti minua tästä tosiasiasta. Samoin siitä, että asiat sujuvat, kun en vastustele, vaan heittäydyn mukaan siihen mitä elämä tuo, ja luotan siihen. Huomaan nyt kuulostavani elämäntaito-oppaalta, hiukan kankealta sellaiselta, mutta noin se kumminkin menee.
Nyt menen puurolle, ja sen jälkeen jatkan omaa keskeneräistä käsikirjoitustani. Tauon jälkeen siihen palaaminen aina jotenkin tökkii, vaikka vielä on tuoreessa muistissa, että perjantaina siitä erkaneminen viikonlopun ajaksi tuntui fyysisenä kipuna.
Elämä kuljettaa
perjantai 8. tammikuuta 2010
Vielä kässäreistä
On hyvä, jos mieli huojentuu, koska huojentunein mielin ihminen kirjoittaa luovemmin ja rohkeammin ja synnyttää kiinnostavampaa tekstiä kuin lemmiskellessään neuroottisesti käsikirjoituksensa pilkkuja.
Vaikka sanon, ettei käsikirjoituksen minun oman kokemukseni perusteella tarvitse olla täydellinen, en kuitenkaan väitä, että olisi helppo saada käsikirjoituksensa julkaistua. Kustantajat etsivät kiinnostavia käsikirjoituksia. Nykymaailmassa se yhä useammin tarkoittaa sitä, että kirjoittajan pitää olla kiinnostava. Kun entinen ministeri Häkämies kirjoittaa dekkarin, sille löytyy kustantaja. Valta on ihmeellinen asia, kun ihminen onnistuu saamaan sitä itselleen, se tekee hänestä kiinnostavan, vaikka hän olisi kuinka tylsä.
Meillä muilla menestys näissä asioissa on ikävän paljon kiinni sattumasta. Siitä että käsikirjoitus päätyy sellaisen ihmisen pöydälle, joka tajuaa sitä. Kirjallisuudessa on kysymys makuasioista, ja vaikka makuasioista voi kiistellä, kiistely harvoin muuttaa mitään. Jos joku pitää tekstiäni tylsänä, hän pitää sitä tylsänä, vaikka omasta mielestäni se olisi jännittävä ja ihmeellinen.
Vielä kässäreistä
tiistai 5. tammikuuta 2010
Opastusta haetaan
Mutta yksi puuttuu joukosta, vielä ei ole silmiin osunut suomenkielistä opasta romanttisen viihderomaanin kirjoittajille, lukuun ottamatta Hakalahden ja Tuomisen Kirjoittajaohjaajan tukipakettiin liitettyä Kolmiokirjan kirjoittajille tarkoitettua tiivistettyä ohjetta.
Vuosituhannen vaihteessa muistan käyneeni joitakin myrkyllisiä keskusteluja, joissa nimenomaan tuo tukipaketissa oleva "kaava" esiteltiin minulle todisteena siitä, että romanttinen viihdekirjallisuus on kaavamaista törkeää paskaa. Ihmettelin jo silloin, miksi scifissä saa olla kaava, dekkarissa saa olla kaava, fantasiassa saa olla kaava, ja niihin kirjoihin voidaan kuitenkin suhtautua kiinnostuksella, jopa kunnioituksella. Mutta jos romanttisessa viihteessä on kaava, niin se viimeistään todistaa, että romantiikka on paskaa.
En kuitenkaan aio kirjoittaa suomenkielistä opasta romantiikan kirjoittajille. Miksi? Ensin ajattelin, että siksi, etten ole kovin romanttinen kirjoittaja, eikä minua tässä elämän vaiheessa kiinnosta romanttinen kirjallisuus kovin paljon. Mutta kyllähän minä jollakin tavalla olen romantikko, sitä ei käy kiistäminen. Uskon rakkauteen, hyvään ja olen kiinnostunut ihmissuhteista. Haluan, että ihmiset viihtyisivät kirjojeni parissa. Joten mikä minua estää?
Luultavasti pelkään haasteen valtavuutta. Romantiikka stigmatisoi tekijänsä, ellei hänellä ole jotain ulkokirjallisia suuria avuja, kuten Virpi Hämeen-Anttilalla yliopistoura, korkea koulutus ja tavattoman sympaattinen ja sivistynyt aviomies. Oma menestykseni on myös ollut sen verran vaatimatonta, ettei niillä paukuilla ehkä kannata ryhtyä muita opastamaan. Kirsti Manninen voisi ehkä laatia tällaisen oppaan, ehkä hän on jotain jo tehnytkin. Pitääkin tonkia kirjastoa. Myös Tuija Lehtisellä voisi olla asiasta kiinnostavaa sanottavaa. Hetkinen, pitäisikö tehdä artikkelikokoelma, johon pyytäisi juttuja todellisilta veteraaneilta. Hei sehän voisi olla kiinnostavaa. Nyt vaan rahoitusta hakemaan, mahtaisiko irrota.
Opastusta haetaan
maanantai 19. lokakuuta 2009
Terveisiä Hämeenlinnasta
Painotan tätä nykyä aika paljon sitä, että kirjoittaminen on kaaottista. Tämä johtuu siitä, että oma kirjoittamiseni on vuosien mittaan muuttunut todella kaoottiseksi, ja on aina suuri ihme, kun syntyy jotain valmista.
Oma ohjausmenetelmäni on vain jonkinlaista mahdollisimman kokonaisvaltaista läsnäoloa, ja ihmisistä ja heidän teksteistään lumoutumista. Se ei vaadi kuin yhden riipaisevan lauseen, jonka ihminen on saanut kyhättyä tekstinsä joukkoon. Ne ovat aina hienoja hetkiä, kun löytää sen lauseen tai ajatuksen ja voi kertoa toiselle, että huomaatko mitä teit, huomaatko miten hienosti oivalsit tämän asian ja välitit sen meille? Rakastan sitä hetkeä kun ihminen tajuaa onnistuneensa. Silloin lähtee aina liikkeelle jotain uutta. Se on pyhä hetki, tavallaan.
Terveisiä Hämeenlinnasta
torstai 14. toukokuuta 2009
Vinkki jumittajille
Siinä vaiheessa luovun tietokoneesta, otan vanhan muistikirjan ja alan kirjoittaa käsin muistiinpanoja itselleni siitä, mitä käsikirjoituksessa on tähän mennessä tapahtunut, mitä henkilöilleni kuuluu. Kun kirjoitan näitä muistiinpanojani, minä tavallaan kerron itselleni, ajan aivokoneeseeni syvemmälle, mielellään selkäytimeen asti, että kässärissä on tapahtunut tällaisia asioita. Aina, korostan AINA, käy niin, että vasta kirjoittaessani käsin, ymmärrän mitä olen oikeastaan kirjoittanut. Pääsen syvemmälle henkilöitteni kokemusmaailmaa ja tunnen nahoissani mitä nämä tapahtuneet asiat heille merkitsevät. Kun olen kokenut riittävän monta ahaaelämystä (sen tietää siitä, että halu päästä korjaamaan siihen asti kirjoitettua ja halu päästä jatkamaan tarinaa eteenpäin käy vastustamattomaksi), jatkan koneella kirjoittamista.
Jostain syystä minun on ollut todella vaikea uskoa, että minulla on oikeus työskennellä tällä tavoin. Ikään kuin siihen vaadittaisiin jonkin arvostetun kirjoitusoppaan valtuutus että saan tehdä töitä omalla tavallani. Mutta olen huomannut, että sama epäilys riivaa muitakin. Kirjoittajakursseilla kysymys tulee aina eteen. Mikä on oikea tapa kirjoittaa? ihmiset kyselevät. Saako kirjoittaa näin? Vai pitäisikö tehdä niin, kuin siinä ja tässä oppaassa sanottiin.
Yritän aina vakuuttaa kurssilaisille, että voihan niitä oppaiden hienoja menetelmiä miellekarttoineen sun muineen kokeilla, mutta jos oma kirjoittaminen ei niiden avulla suju, se ei vielä tarkoita että ihminen olisi lahjaton kirjoittaja. Hän on vain lahjaton miellekarttojen käyttäjä, mutta eihän tässä miellekarttojen käyttäjäksi opiskellakaan, vaan puhaltamaan elämän henkeä tarinoihin.
Vinkki jumittajille
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Opin uuden asian
Jokainen ryhmä on aina omanlaisensa, ainutkertainen atmosfääri syntyy läsnäolijoiden keskinäisistä kemioista. Yleensä ihmisiä saa vähän maanitella, että kommentoikaa, kertokaa ajatuksianne, puhukaa jotain. Nyt oli sellainen ryhmä, että ennen kuin pääsin alkuunkaan, kysyttiin jo että saako sanoa? Ja sitten alkoi vuodatus ja kysely, joka minun piti välillä vaimentaa, että olisi aikaa kirjoittaakin. Koko ajan oltiin kiinni juuri siinä asiassa miksi sinne oltiin tultu, kirjoittamisessa.
Aina joskus vieläkin saa lukea tai kuulla juttuja siitä, että mitä järkeä kirjoittajakoulutuksessa on. Vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja, tms. omituista. En ymmärrä noita juttuja ollenkaan, mutta se on selvä, että tuollaisessa ryhmässä opettaja oppii ehkä eniten. Itsekin opin käyttämään kännykkäni kalenteritoimintoa ennen kuin kurssi oli kunnolla edes alkanut, eräs kurssilaiseni opetti, kun huomasin unohtaneeni almanakkani kotiin. Sitä ennen en ollut edes tiennyt että kännykässäni on kalenteri.
Opin uuden asian