Lidlin tulipunaiset ruusut

Terveisiä Lidlistä. Juutuin siellä tuijottamaan kuusikymppistä arabimiestä. Ei saisi tuijottaa, tiedän. Mutta unohdan toistuvasti sen, ettei ihmisiä saa tuijottaa.

Mies oli harmaantunut, hän oli hiukan nukkavieru, mutta silti vaikeasti määriteltävällä tavalla tyylikäs. Kärry oli täynnä vessapaperia, talouspaperia, hammastahnaa, pesuaineita, mutta myös elintarvikkeita. Viimeiseksi hän laski kärryyn nipun tummanpunaisia ruusuja.

Kysymys on tuosta eleestä, jolla hän valikoi kukkakimpun, nosti sen saavista, tarkasteli sitä ja laski kärryyn vessapaperien ja hammasharjojen päälle. Kuin hän olisi pidellyt jotain maailman kallisarvoisinta ja haurainta.

Tuijotin lumoutuneena,  oikeastaan hartaana. Mies huomasi tuijotukseni ja oli tietenkin liian myöhäistä teeskennellä, että ei tässä mitään, kunhan vahingossa vilkaisin. Joten me katsoimme toisiamme silmiin, minä hymyilin hänelle ja hän vastasi hymyyni.

Menimme kassalle ja odotin vuoroani hänen takanaan. Ehkä äiti voisi raottaa vastasyntyneen peittoa samalla hellyydellä kuin mies hypisteli muovikäärettä ruusujen ympärillä. Jostain syystä minulla tuli kyynelet silmiin. Maksettuaan ostokset hän pakkasi tavaroitaan ja koko ajan huolehti siitä, etteivät ruusut vahingoittuisi. Kuten huomaatte, minä siis tuijotin edelleen, nyt siis kyynelet silmistä valuen.

Tajusin samassa, että tämä on niitä asioita, joita minä maailmassa näen ja joista haluan kirjoittaa ja siten kertoa lukijoille, että katsokaa, me elämme tällaisessa maailmassa. Mies on joutunut tänne kauas kotiseudultaan. Hän ostaa hammastahnaa, vessapaperia ja tulipunaisia ruusuja. Haluaisin osata kertoa tämän niin, että teidänkin olisi pakko liikuttua ja luopua kyynisyydestä.

Lidlin tulipunaiset ruusut

Kaurismäki tukki Kristiinan suun

Kävin katsomassa Tyttökuninkaan.

Historiasta kertovat elokuvat tai romaanit kertovat etupäässä tekijöiden omasta aikakaudesta. Niinpä Kristiinan tarinassakin nousi päärooliin kipuilu sukupuoliroolin ja seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Kristiinasta tehtiin emootioittensa kanssa teutaroiva äkäpussi ja hänen filosofiset ja teologiset pohdintansa jäivät sivurooliin. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Kristiina yrittää kertoa ajatuksistaan häntä töllistelemään tulleelle rahvaalle, mutta neuvonantaja vaientaa Kristiinan ja käskee tarjota rahvaalle olutta. Neuvonantaja siis tiesi, ettei rahvas ollut kiinnostunut Kristiinan ajatuksista. Elokuvan tekijät puolestaan tiesivät nyt, ettei yleisökään ole niistä kiinnostunut, joten Kristiinaa ei taaskaan päästetty ääneen. Sen sijaan meille tarjottiin Kristiinan ja hovineidin paljasta pintaa seksikohtauksessa mustan raamatun päällä. 

Mutta elokuva oli toki viihdyttävä. Olin yllättynyt, kun elokuvasta sai sen käsityksen, että filosofi Descartes olisi myrkytetty Tukholmassa. En ollut sellaisesta kuullutkaan, mutta nyt ystävä oli heti kaivanut esiin lehtijutun, jossa tällainen spekulaatio esitetään ja arsenikkimyrkytys todistetaan. Ehkäpä niin.

Kaurismäki tukki Kristiinan suun

Ylpeä tyhmä liikuttui Maeve Binchyn viihderomaanista

Maeve Binchyn Valkeiden kukkien lehto oli ensimmäinen romaani pitkään aikaan jonka ilman taukoja jaksoin lukea alusta loppuun ja lopussa jopa liikutuin.

Kirja oli siinä mielessä vanhanaikainen, että siinä oli hyvyyteen ponnistelevia ihmisiä, joiden elämä ei sujunut kovin mutkattomasti, mutta lopussa lukijalla oli luottamus siihen, että heille kävisi elämässä hyvin. Pahat saivat näpäytyksensä, mutta heidänkin kohdallaan lukija pystyi toivomaan, että hekin eräänä päivänä ryhtyisivät vielä kunnon ihmisiksi.

Binchyn kirjassa saivat kysymykset hengellisyydestä, taikauskosta, traditiosta, kirkosta, kansanuskosta ja pakanuudesta elää levollisesti tarinan kudelmissa. Itse en lukijana voinut olla varma miten Pyhän Annan lähteen kävisi, mikä olisi kirjailijan lopullinen viesti ihmiskunnalle. Vaikka romaani kertoi ihmissuhteista, erityisesti rakkaussuhteista, sen taustalla oli kysymys Pyhän Annan lähteestä. Oliko se vain taikauskoa ja menneisyyttä ja joutaisi pyyhkiytyä pois uuden moottoritien ja tien mukana tulevan edistyksen, kehityksen, uuden ajan tieltä. Vai oliko se sittenkin lähde joka pitäisi säilyttää, koska se edusti traditiota, ja siitä pulppusi ihmisten elämään toivoa ja voimaa ponnistella hyvyyden puolesta.

Googlettelin Binchyä, löysin blogikirjoituksia ja vastaavia, joissa oli tätä tuttua anteeksipyytelyä:
Tämä on toki hömppää, mutta pidän näistä kirjoista. 
ja
Näistä kirjoista on turha etsiä mitään ajatuksia tai kielen hienouksia, mutta ah miten rentouttava näitä on lukea.
ja
Eihän näitä voi mitenkään tosissaan ottaa, mutta matkalukemistona menettelevät vaativamman ja korkeatasoisemman proosan välipaloina.

En käsitä miksi naiset vinkuvat tietävänsä, että tämä on hömppää, mutta tykkäävät tästä silti. Olisi ilmeisesti todella kauheaa jäädä kiinni Binchyn kirjoista nauttimisesta niin, että ei tietäisi niiden olevan hömppää. Niistä saa siis nauttia, jos tietää niiden olevan hömppää. Jos ei tiedä, on tyhmä.

Mutta hei, puolet ihmiskunnasta on joka tapauksessa keskivertoa tyhmempää. Sori, mutta tämä on tilastollinen fakta. Tyhmilläkin on silti oltava ihmisarvo.

Minä kannan oikein ylpeänä tyhmän ihmisen viittaa. Pikin lainaustilastojen perusteella Binchyn romaanit kiertävät ahkerasti. Jos ensi syksynä ilmestyvä viihderomaanini kiertää yhtä ahkerasti, minulla on syytä olla tyytyväinen.  

Ylpeä tyhmä liikuttui Maeve Binchyn viihderomaanista

Kirjojen tehtailusta on tullut tavoite

Vuoden viimeisiä töitä on tehdä selvitys siitä mihin olen käyttänyt apurahani. Olen käyttänyt sen siihen, mihin lupasinkin.

Tekstiä on syntynyt, ajatukset ovat kirkastuneet ja myös muuttuneet.

Ajattelen muinaisesta diakonissalaitoksesta nyt hyvin eri tavalla kuin aloittaessani taivalta. Voisi jopa sanoa, että olen kokonaan kääntänyt kelkkani. Lähtökohtani oli, että diakonissat olivat patriarkaatin alistamia olentoparkoja. Nyt näen heidät naisina, joilla oli vahva kutsumus ja tahto tehdä hyvää. Heidän elämänsä oli kamppailua, mutta kuka mittaa ja punnitsee ihmisen onnen suuruuden? Kuka luotaa sielun syvyydessä koetut kärsimykset, kivut, menetykset? Ovatko nykyajan itseään toteuttavat naiset onnellisempia kuin diakonissat käydessään asennuttamassa itseensä implantteja ja mesolankoja pärjätäkseen kiristyvillä markkinoilla? Takaako omaan hyvinvointiin keskittyminen ihmiselle henkisen tasapainon, ilon, kokemuksen elämän merkityksellisyydestä? Tätä vertailuahan me aina teemme, kun mietimme omaa aikaamme ja menneisyyden ihmisten elämää. Olisiko ollut parempi elää 50 vuotta, sata vuotta, tuhat vuotta sitten. Mikä oli paremmin ja mikä huonommin. Oliko kaikki ennen huonommin kuin nyt, vai voisimmeko joissakin asioissa etsiä neuvoa entisaikojen ihmisiltä?

Apurahaselvitystä runoillessa mietin myös sitä, että vielä silloin, kun minä aloittelin ns. uraani eli noin 22 vuotta sitten, oli vallitsevana käsityksenä, että kirjan vuodessa julkaiseva kirjailija oli hiukan kyseenalainen viihdekirjojen tehtailija. Kunnollisen romaanin tekemiseen vaadittiin muutama vuosi vähintään. Nykyään 4-6 kirjaa vuodessa julkaiseva kirjailija on pelkästään ahkera, tuottelias ja esimerkillinen. Kirjoittamisen lisäksi hän kiertää lobbaamassa teoksiaan ahkerasti, sekä myös toimii järjestöissä ajamassa milloin mitäkin asiaa. Ihmisellä on kuitenkin vuodessa vain tietty määrä aikaa. Määräänsä enempää sitä ei ole kenelläkään. Minä olen kaksikätisenä ratkaissut asian niin, että tuotan oikealla kädellä yhdenlaisia kirjoja ja vasemmalla toisenlaisia. Tämän vuoden saldona on siis yksi kuvitettu tietokirja, joka on jo ilmestynytkin, viihderomaani, joka ilmestyy ensi vuonna, ja historiallisen romaanin käsikirjoitus, josta en ole vielä puhunut mitään, mutta siitä tulee kyllä hieno.

Kirjojen tehtailusta on tullut tavoite

Porno värityskirja

Pitkän lamajakson jälkeen paperisten kirjojen myynti on lähtenyt nousuun. 

Varsinkin aikuisten värityskirjat ovat suosittuja ja niitä onkin nyt joka lähtöön, huomasin myös ikoni-värityskirjoja. Halvalle paperille siis painetaan kuuluisien ikonien ääriviivoja, jotta ihminen voi halutessaan sutata niiden sisälle värejä ja ajatella, että tässä sitä ikoneja tehdään, onpas jännää. 

Ihan hienoa tietysti, että kirjamyynti kasvaa, turha aikuisten värityskirjoja on halveksua, niiden menestys osoittaa, että kulttuurimme on käynyt liian ahdistavaksi. Aikuisten on pakko saada taantua, ja onhan se aika harmitonta jos taantuu värityskirjojen ääressä. Ehkä taantuneelle kansalle voisi tarjota rentoutusta myös pornovärityskirjojen avulla? 

Pornon kohdalla voisi ajatella, että pornokuvien värittäminen merkitsisi tason nousua. Tarjoan tätä ideaani vapaasti hyödynnettäväksi.

Porno värityskirja

Uuninpuhdistusvoimaa

Sanasto-korvaukset mielessä kajastaen olen kaikkien silppuhommieni keskellä työstänyt viihdekirjan kässäriä. Sellaista kepeää, lohdullista tarinaa, jossa on jotain pientä juonentynkää. Yhteisöllistä elämänmuotoa, pitkän avioliiton haasteita ja pari yllättävää arpajaisvoittoa, toinen ihan kioskilla myytävästä arvasta, toinen vähän negatiivisempi voitto elämän yleisistä arpajaisista.

Sain äsken kuulla, että siitä tulee nyt sitten oikea kirja ensi vuonna.

Pistin miehelle tekstarin, ja sitten yhdelle ystävälle. Siis kahdelle ihmiselle. Tuntuisi ihan hölmöltä tiedottaa asiasta laajemmin, koska eivät tuttuni tiedä minun tuommoista kirjaa kirjoittaneenkaan, tai vaikka tietäisivät, niin harva asia voisi heitä vähempää kiinnostaa kuin minun tulevat kirjalliset tuotokseni. Montako kirjaa sinulla on, kolmekymmentä, voi herra jumala, etkö sinä koskaan lopeta.

Olen yleensä ihan tyytyväinen siihen, että olen tällainen omissa maailmoissa haahuilija, mutta joskus olisi kiva, jos tuntisi ihmisiä joiden kanssa voisi iloita tällaisena päivänä. No iloitsen sitten teidän kanssanne joita en tunne. Eihän tämä teillekään mtään erityistä merkitse, mutta sainpahan puhallettua asian ulos ja nyt menen ehkä uunia ja jääkaappia putsaamaan. 

Uuninpuhdistusvoimaa

Sosiaalista mediaa

Tajusin äsken, että eräs kollega on kuollut. Hän on itse asiassa kuollut jo jonkin aikaa sitten.

Mutta jos kollegani on vainaa, niin kuka ihme siis on se hänen kaimansa, joka minun facebookystäväni? Miksi me olemme kavereita?

Minä varmaankin itse pyysin häntä kaveriksi, koska hänen kaimansa joskus läheteli minulle viestejä luettuaan blogiani. Koin siis, että olimme melkein ystäviä, vaikka emme olleet tavanneet kuin kerran, tuolla viattomalla 90-luvulla. Kun huomasin tutun nimen facebookissa, pyysin tietysti kaveriksi, vaikka profiilikuva näyttikin vähän oudolta. Mutta ihmisethän muuttuvat.

Nyt meinasin kommentoida hänelle jotain hänen kirjoihinsa liittyvää, mutta piti ensin tarkistaa wikipediasta pari juttua. Ja sieltä sitten luin, että hän on kuollut aikapäiviä sitten.

No ei kai tämä ole mitenkään outoa facebookystävyyttä. Minäkin olen monen facebookystävä sen vuoksi, että he luulevat minua kirjastoneuvos Ellilän sukulaiseksi. He eivät ole kehdanneet lopettaa facebook-kaveruutta, vaikka olen korjannut heidän virheellisen käsityksensä tältä osin.

Sosiaalista mediaa

Ihanat entisajat

Ihmisten työaikoja tutkinut ekonomisti, professori Juliet Shor huomasi, että työläisten pitkät työajat ja lyhyet lomat ovat enemmän poikkeus kuin sääntö ihmiskunnan historiassa. Hän muistuttaa asiasta nyt, kun  työaikoja ja -uria ollaan pidentämässä useissa maissa.

Keskiajan talonpoikia vaivasivat nälänhädät, kulkutaudit ja sodat. Ruokavalio ja hygienia olivat surkealla tasolla. Kyntö ja korjuu ovat ankaraa työtä, mutta talonpojilla oli vuodessa lomaa kahdeksasta viikosta puoleen vuoteen. Kirkko määräsi pakollisia lomia, jottei kansa kapinoisi. Häät, hautajaiset ja kastajaiset saattoivat tarkoittaa jopa viikon mittaisia juhlia. Kun kylään sattui kiertäviä viihdyttäjiä, odotti väki vapaata.

Lisäksi ruoka-ajat olivat pitkiä ja nokoset kuuluivat iltapäivään.Tällaisia juttuja tässä artikkelissa.

Kun taannoin lueskelin vanhaa satakuntalaista keittokirjaa, yllätyin kun siinä valitettiin, ettei häitä enää 1900-luvun puolella ole juuri vietetty paria viikkoa niin että koko kylä osallistuu juhliin ensin morsiamen sitten sulhasen kotona, vaan halutaan selviytyä häistä muutamassa päivässä. Aijaa, onpas hätäistä tosiaan jos häitä on juhlittu vain muutama päivä. Satakuntalaisen keittokirjan kautta minulle valkeni sekin kuinka yhteisöllistä meininkiä elämä Suomen maalaiskylissä oli vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Pitoja varten vietiin naapuriin leivontatarvikkeita ja pitotalosta taas kuskattiin sitten maistiaisia ja kaikenlaisia kakkoja ympäri kyliä kiitokseksi tarvikkeista. Ja kuten todettu, häitä vietettiin sitten parikin viikkoa. Silloin varmaan tiesi juhlineensa.

En tiedä onko se ihan vääjäämätöntä, että vanhat ihmiset alkavat haikailla menneisyyteen, mutta aika hohdokkaalta kyllä tuntuu tuo muinainen elämänmeno. Elettiin sitä silloinkin. Oli ehkä köyhää, mutta lokoisat olot kuitenkin. Vapaata riitti, ja juhlan aiheita.

Ihanat entisajat

Se mutkistuu, kun se pitkittyy

Kun ajattelen sitä, millaisia mietteitä minulla oli aloittaessani Oriveden lepran diakonissoista kertovaa romaania, olen oikeastaan aivan täysin kääntänyt sen kanssa kelkkani.

Kun aloitin, olin feministisen pöyristynyt sen vuoksi, että jotkut onnettomat naiset uhrasivat itsensä kiittämättömien potilaiden hyväksi ilman kunnon korvausta. Näin diakonissojen ammattikunnan naisten sortamisen muotona.

Tätä ajatustani vastaan tosin hiukan soti omat muistoni päähenkilöstäni sisar Matildasta. Hänestä oli vaikea ajatella, että siinä oli sorrettu ja hyväksikäytetty naisrassukka. Olin hänen kuollessaan noin kymmenvuotias, joten en ehkä kyennyt kovin oppineesti arvioimaan tällaisia asioita, mutta tunnistin kyllä arvovallan ja henkisen voiman, kun sellaista kohtasin.

Olin siis kirjoitusprosessin alkuvaiheessa syvässä ristiriidassa. Halusin tarinassa repiä rikki diakonissainstituution sellaisena kuin se toimi sisar Matildan aikana. Mutta silloin asettuisin sisar Matildan yläpuolelle, koska hän oli vapaaehtoisesti luopunut maailmasta, tehnyt köyhyys-, kuuliaisuus- ja siveyslupauksen ja päättänyt elää yhteisössä sorrettujen ja solvattujen kanssa.

Mitä pitempään kirjoitusprosessi on kestänyt, sitä selvemmäksi on tullut, ettei minulla ole syytä asettua Matildan yläpuolelle. En ole niin erinomainen ihminen kuin ehkä olen kuvitellut. 1950-luvulla syntyminen ja kaksituhattaluvulla eläminen ei ehkä sittenkään tee minusta kehityksen huippua, eikä se valitettavasti tee kehityksen huippua kenestäkään muustakaan ihmisestä.

Joissakin asioissa on edistytty, toisissa taannuttu. Kuten aina, voisimme nytkin oppia jotain menneisyydestä. Mutta opimmeko? Yhteiskuntamme kiristyvää ilmapiiriä seuratessa ja polttopullojenheittelyuutisia lueskellessa voisin melkein väittää, että emme opi.

Mutta mitä käsikirjoitukseen tulee, luulin jotenkin, olen kovin vähän ehtinyt siihen paneutua. Kuitenkin sitä on vuoden mittaan kertynyt liki kaksisataa liuskaa ja nyt kun olen lukenut sitä läpi, niin olen oikeastaan ihmetellyt, että kuka sen on kirjoittanut. Jotenkin aika hienon tuntuinen romaaniaihio.

Se mutkistuu, kun se pitkittyy

Mihin meni luottamus?

Kuulin äskettäin hoitotyöpaikasta, jossa työn laatua ryhdytään seuraamaan niin, että kerran viikossa arvotaan se työntekijä, jonka asiakastapauksiin liittyvät kirjaukset tarkistetaan.

Miettikää.

Ei siis ole kysymys siitä, että kuinka se asiakkaiden kohtaaminen sujuu, miten asiakkaat kokevat saavansa apua, vaan kuinka tämä kaikki kirjataan tietokonejärjestelmiin. Pomo, jolla tietenkään ei ole muuta tekemistä kuin suorittaa arvontoja ja tutkia kirjauksia, tarkistaa siis hoitotyön laadun syynäämällä ruudulta onko kaikki mennyt paragraafien mukaan.

70-luvulla tehtiin pömpöösi elokuva Suomen ja Neuvostoliiton suhteista ja elokuvan nimi oli Luottamus. Siitä lähtien olen toistuvasti palannut ajatukseen, että itse asiassa luottamus on kaiken perusta. Jos ihmisten välillä on luottamusta, kaikki sujuu. Jos luottamusta ei ole, mikään ei suju.

Jos luottamusta ei ole, pitää varmistaa pykälin, että kaikki menee sääntöjen mukaan. Mutta kun elämä on kaoottista ja yhteensopimatonta sääntöihin, ajaudutaan asetuksiin ja poikkeuksiin ja poikkeusten poikkeuksiin.

Asianajajille riittää töitä, kun etiikka ja moraali ulkoistetaan tietokoneohjelmille ja lainsäädännölle. Siis herätkää ihmiset. Te olette unessa selvästikin.

Mihin meni luottamus?

Itsekkäällä paskiaisella on aina rahat ja pahat mielessä

Ennen vanhaan sanottiin vain, että olet yliherkkä. Se oli moite. Nykyään käytetään lempeämpää sanaa, puhutaan erityisherkistä. Mutta sitähän tämä semanttinen hienosäätö ei poista, että erityisherkkyys on riesa

Nytkin heräsin kesken yötä miettimään asiaa, joka sattui viime kesänä lomamatkalla. Eräs ihminen pyysi, että lukisin hänen käsikirjoituksensa. Me olimme olleet samassa kirjallisuupiirissä kymmenen vuotta sitten ja hän muisti minut sieltä. Minä sanoin, että kyllä se sopii. Se on 150 euroa jos ei ole kovin pitkä. Ja paperityöt voisimme hoitaa Kirjan talon arvostelupalvelun kautta. En varmaan koskaan unohda hänen katsettaan. Ihan kuin olisin lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin. Hän melkein juoksi pois luotani.

Suhtaudun käsikirjoituksiin vakavasti ja toivon, että voisin löytää uuden omaperäisen tekijän Suomen kirjallisuustaivaalle. Ja olisi hienoa löytää erilaisia käsikirjoituksia. Valitettavasti jokin ajan henki ja yleinen ilmapiiri ja kuviteltu tietoisuus siitä millaisia kirjoja halutaan ohjaa ihmisten kirjoitusprosesseja. Yritän kursseillani vinkua, että älkää nyt kaikki tähdätkö dekkarin tai fantasiaromaanin tai synkeän ja vaikeatulkintaisen taideromaanin kirjoittamiseen vaan ajatelkaa avarammin. Esimerkiksi romanttisia kirjoja voisi kannattaa kirjoittaa ja sellaisia lastenkirjoja joissa on aarteita ja salakäytäviä ja joissa lapsilla on aina hyvät eväät. Voisi myös kirjoittaa lohdullisia, toivoa vahvistavia tarinoita eikä aina ajatella kuin Jari Tervo, joka sanoi äskettäin, että kirjallisuuden tehtävä on repiä, ei rakentaa. Minä nimittäin ajattelen, että kyllä se rakentaminenkin voisi olla kirjallisuuden tehtävä. Ehkä voisi siis olla erilaisia tehtäviä erilaisilla kirjoilla, joskin tämä ajatus ei oikein koskaan ole mahtunut totalitaarisen kulttuurimme ajatustapaan.

Mutta ei minun pitänyt tuohon nyt mennä, vaan siihen, että poden syyllisyyttä huomatessani miten loukkaan ihmisiä puhumalla rahasta silloin kun pitäisi olla valmis rakkauden tekoihin, siis lukemaan ja kommentoimaan heidän käsikirjoituksiaan ilmaiseksi.

Itsekkäällä paskiaisella on aina rahat ja pahat mielessä