No voi hyvä ihme, miksi Kirjan yöstä oli se seuraus, että aloin miettiä Hännikäistä?

Eilisen tilaisuuden jälkimainingeissa mietiskelin kirjallisuusasioita. Sitä kuinka kirjallisuudesta usein puhutaan ikään kuin se olisi jokin vapauden valtakunta, jossa kiinnostuneena vain tarkastellaan kielen kehittymistä ja maailman näyttäytymistä tekstissä.

Tämä ongelma alkoi vaivata Hännikäisjupakan aikoihin. Mieskirjailija paitsi kirjoittaa esseekirjan miehen kunniasta myös poseeraa natsien kanssa Eugen Schaumanin muistomerkillä. (Muistan omilta kansakouluajoilta, että  Schauman oli sankari.) Mieskirjailija myös aika epäkunnioitettavalla tavalla häiriköi naispoliitikkojen facebookseinillä, ilmeisesti humalapäissään.

Syntyikin pian kiivassävyinen keskustelu siitä, tekeekö Savukeidas oikein, kun julkaisee kyseisen kusipään esseitä.

Savukeidas kävi uljaaseen puolustustaistoon, mutta lopulta myöntyi katkaisemaan suhteen Hännikäiseen eikä Hännikäinen voi enää julkaista taideluomuksiaan ainakaan Savukeitaan kautta.

Jokin tässä häiritsee minua. Meillä on kuin onkin siis aika vahva konsensus siitä, että meidän pitää julkaista vain oikealla tavalla ajattelevien ja fiksusti käyttäytyvien ihmisten teoksia.

Onhan tämä ymmärrettävääkin, koska ovathan fiksut paljon miellyttävämpiä tyyppejä kuin kusipäät.

Mutta silti minua vaivaa kysymys siitä onko ihmisen oikea mielipide ja hyvät käytöstavat tärkeämpi asia kuin se taideteos jonka ko. ihminen luo.

Heideggerkin oli natsi, mutta jos hänen filosofisilla pohdinnoillaan olisi pyyhitty pyllyä, olisiko maailma parempi? (Kysymys ei ole retorinen, vaan oikea kysymys.)

En ole lukenut Hännikäisen teosta, luen vähän muunlaisia juttuja, joten en ota kantaa hänen teostensa laatuun ja merkitykseen (jota emme välttämättä edes vielä nyt voi tietää, aika näyttää). Mutta jollakin tavalla minua siis häiritsee tunne siitä, että kirjoittajan oikean mielipiteen ja hyvän käytöksen merkitys on ulkonäön ja muiden ulkokirjallisten ansioiden lisäksi kasvamassa tärkeämmäksi asiaksi kuin luotu teos.

Tässä on jotain hyvin latteaa, epävapaata, sidottua, matalamielistä ja ärsyttävää. Jään pohtimaan asiaa.

No voi hyvä ihme, miksi Kirjan yöstä oli se seuraus, että aloin miettiä Hännikäistä?

Masis

Tänään on se päivä, jolloin kesäni virallisesti päättyy. Keväästä asti tämä päivä on häämöttänyt horisontissa. Turvallisen kaukana aluksi, sitten se on alkanut uhkaavasti tulla lähemmäksi. Menen siis Hämeenlinnaan Kirjan yö tapahtumaan keskustelemaan kritiikin ihanuudesta ja kamaluudesta.

Nyt vaan on sellainen olo, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Elämme kansainvaellusten aikaa. Välimeri on muuttunut haudaksi. Eurooppa rakentelee aitoja padotakseen pakolaistulvaa. Lähipiirissäni irtisanotaan ihmisiä, jotka ovat palvelleet samaa yritystä kolmisenkymmentä vuotta. Tuotannollisia syitä irtisanomiseen ei ole, jotain yrityskauppaa, yhdistelyjä, organisointia siinä on takana. Amerikassa olisi töitä. Yksi tuttu perhe sinne jo lähtikin, hei vaan sitten, tuskin näemme lähiaikoina.

Joten oikeasti, mitä väliä sillä on mitä joku kirjoittaa minun kirjastani tai on kirjoittamatta. Olen muutenkin väsynyt miettimään markkinointia ja esillä olemista ja sitä kuinka saisin ihmiset houkuteltua lukemaan. Haluaisin käyttää elämäni johonkin oikeasti hyödylliseen.

Masis

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Alan kohta lukea viime vuoden Finlandia-voittajaa, mutta tässä vaiheessa huomioin, että Valtonen kiittää kirjan rahoituksesta kuutta eri apurahatahoa. Olen nimittäin itse ollut hiukan ahdistuksissani siitä, että olen saanut kahdesta eri putiikista rahoitusta samaan romaaniin, joka ei vieläkään tule valmiiksi. Tosin toista apurahaa en ole vielä nostanut, koska yritän löytää jonkin rauhallisen kauden, jonka aikana voisin syventyä kirjoittamiseen. Kuten tästä blogistanikin varmasti huomaa, olen sotkeutunut epäolennaisuuksien lillukanvarsiin. Vaikka toisaalta, eihän sitä koskaan voi ihan varmasti tietää, että mikä on olennaista. Haikeana muistelen entisiä aikoja, jolloin minulla oli vielä työrauha. Mutta näillä mennään.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Eläin sekaantuu eläimeen, joten missä mättää?

Kaikkinäkevä sosiaalinen media lennätti silmilleni tämän linkin. Liberaalit, suvaitsevat ja humaanit valtiot ovat aikoinaan edistyksellisyyden huumassaan ensin sallineet ns. eläimiin sekaantumisen, mutta nyt eläimiin sekaantuminen halutaankin jälleen kriminalisoida. Esimerkiksi vapaan seksin mallimaa Tanska on kieltänyt eläinseksin.

Suomi on jälkijunassa, koska ei ole vielä kieltänyt eläimiinsekaantumista ja kuuluu siten samaan kyseenalaiseen sakkiin kuin Unkari ja Romania.

Mietin miksi seksi lemmikin kanssa pitäisi kieltää? En ymmärrä asiaa, koska saahan eläimen aivan laillisesti tappaa ja syödä, eikö seksi nyt ole pienempi paha kuitenkin?

Aika usein nykyään tuodaan esiin, että ihminen on eläin siinä missä muutkin eläimet. Ihminen ei juurikaan poikkea apinasta, meillä on melkein sama geenistö. Myös lituruohon kanssa meillä on yllättävän paljon samoja geenejä. Olemme siis kiistattomasti osa luontoa. Joten miksi emme voisi halutessamme elää parisuhteessa eläimen kanssa? Miksi emme voisi avioitua sen kanssa ja jopa käyttää sitä lisääntymiseen? Eläin voisi varmaankin piakkoin toimia ainakin sijaiskohtuna, vaikka ei omaa dna:taan luovuttaisikaan. Mikä estää?

Varmuuden vuoksi: Ei ole tarkoitus lobata eläinseksin puolesta, tai sitä vastaan. Haluaisin vain ymmärtää MIKSI nyt puhutaan, että eläinseksi pitäisi kieltää, kun juuri on todettu, että ihminen on eläin siinä missä muutkin. Ihminen on osa luontoa ja ihmisen seksuaalisuus ja sukupuoli on moninainen. Mikä tekee sen, että moninaisuuden raja menisi eläimessä? Viisaammat saisivat nyt kaikin mokomin selittää minulle tämän asian ja mieluusti perusteluineen.

Eläin sekaantuu eläimeen, joten missä mättää?

Perikadon partaalla

Juttelin erään nunnan kanssa, joka kertoi suunnittelevansa dekkaria.

Mieleen tuli vanha sanonta, jonka mukaan siinä vaiheessa, kun taksikuskit alkavat jaella asiakkailleen sijoitusvinkkejä, on taloudellinen romahdus lähellä.

Tästä aloin miettiä voisiko samaa soveltaa nunniin. Siis: Kun nunnat alkavat suunnitella dekkareita, tiedämme että ko. kirjallisuudenlajin saturaatiopiste alkaa olla lähellä ja kohta tulee romahdus.

Mehän tiedämme jo nyt, että kirjamyynti laskee. Kaikki lukemisen käyrät ovat laskusuhdanteessa. Kun katsoo, mitä kustantamot julkaisevat, niin jännitystä on tulossa, nuorisopuolella jyrää fantasia. Jos ihminen haluaisi lukea jotain muuta fiktiota, niin valintamahdollisuudet ovat vähäiset. Jos esimerkiksi haluaisi lukea toiveikkaita tarinoita rakkaudesta, niin onko valinnanvaraa ihmisellä, mitä hä?

Mutta jos totta puhutaan, olen jo viisitoista vuotta odottanut dekkaribuumin laatumista. Eittämättä dekkarit ovat suosittuja. Kuitenkin, näin edelleen uskon, minun lisäkseni on muitakin, jotka eivät jaksa lukea dekkareita (eivätkä fantasiaa) mutta mielellään kuitenkin välillä lukisivat kevyttä proosaa.

Kysyin tuolta mainitulta nunnalta, että onko hän sitten itse innokas dekkarien lukija? No ei tietenkään, ei hän ehdi kuluttaa minkäänlaista viihdettä. Hän tekee pitkää päivää töissä ja rukoileminen vie 4-5 tuntia vuorokaudesta ja nukkumiseen menee 7-8 tuntia. Mutta kun kirjoittaminen välillä houkuttaa, niin dekkari oli ensimmäinen mikä pälkähti päähän.

Kun siis nunnat suunnittelevat dekkareita, pitää todeta, että dekkarien syöpä on syövyttänyt koko kulttuuriin. Odotan perikatoa.

Perikadon partaalla

Vahinkovalmius

Merkkaan nyt vaan itselleni muistiin, että tästä on tulossa näköjään eräänlainen kaava kässärin työstämiseeni.

1. Alan kirjoittaa uutta romaania. Saan kasaan noin sata liuskaa. Tarina hyytyy puolivälin tienoille. Printtaan tekstin, tutkin hetken ja aloitan uudestaan.
2. Kirjoitan toista versiota, veivaan edestakaisin olemassaolevaa materiaaleia ja kirjoitan väleihin lisää ja käsikirjoitus kasvaa sisältä päin ja on eräänä päivänä 170 liuskaa mikä omalla mittapuullani alkaa olla tavanomaisen romaanin mitta.
3. Olen täysin uupunut, koska tarina tuntuu keskeneräiseltä ja arvelen, että minun on pakko kirjoittaa toinen mokoma lisää ennen kuin saan kaikki asiat käsiteltyä.
4. Nukun yön yli ja ryhdyn aamulla veivaamaan. Yhtäkkiä huomaan, että hei, yhdistän nuo ihmiset. Ja tässä kohdassa henkilö A onkin tuo henkilö B. Ja tämän kappaleen siirrän loppuun ja se mikä oli lopussa, siirrän parikymmentä liuskaa alkuun päin ja voilaa, yhtäkkiä minulla onkin valmis kässäri.

Mutta minähän en puhunut siis julkaisukelpoisesta mitään. Ja niin kuin viihdekirjoissani yleensä tässäkin puhutaan poliittisesti epäkorrekteista asioista, ja koska olen tällainen arka pupujussi niin se huolestuttaa minua.

Jostain pitäisi tarinaan ehkä saada lisää huumoria. Tai jotain sukkeluutta. En tiedä. 

Vahinkovalmius

Lyököhän leiville?

Tuosta Hemmingistä vaan sen verran, että vaikka siihen tulee minun omin kätösin tekemäni piirroskuvitus, halusin mukaan myös ilmakuvan Kuusiston raunioista. Minulle oli jostain päätynyt sellainen ja kuvassa luki, että Museovirasto.

Ihme kyllä tajusin, että minun pitää hankkia oikeudet kuvan käyttöön, joten aloitin kirjeenvaihdon Museoviraston kanssa. Kolmen ihmisen kanssa tuli vaihdettua sähköpostia, kun kukaan ei oikein tiennyt, että millaiset oikeudet Museovirastolla on kuvaan. Lopulta joku välkky totesi, että helpointa olisi kysyä kuvaajalta itseltään.

No tämä olisi minun tietenkin pitänyt itsekin oivaltaa. Ryhdyin kirjeenvaihtoon kuvaajan kanssa. Kuvaaja oli sitä mieltä, että haluamani kuva on huono ja epätarkka ja vanha. Hänellä on samasta kohteesta uusia parempia kuvia. Minä siinä sitten selittämään, että tykkään juuri tästä. Hän vastaa lähettämällä linkkejä tosi hyviin uusiin kuviin ja kyselemällä eikö kuitenkin tämä kävisi, tai sitten tämä. Minä siinä sitten tiukkana, että siis tahdon tuon haalistuneen epätarkan, saanko sen ja mihin hintaan.

Hinta tulee olemaan siinä satasen pintaan. Tarkistettuani vielä, että kuvalle löytyy maksajaksi joku muu kuin minä, voin olla tyytyväinen päivän saldoon. Vai olenko sittenkään. Mistä tuli tuo päähänpisto saada mukaan kyseinen valokuva. Kauhea vaiva vanhasta valokuvasta, jonka lukija todennäköisesti ohittaa sen kummempia miettimättä. Teen kirjaa 2000 euron apurahalla, mistä kiitos kaupungin kulttuurilautakunnalle, ja täytyy sanoa että kyllä on taas tullut säädettyä koko rahan edestä.

Lyököhän leiville?

Merkityksetön lälly purkautuu jälleen

Aamulla herätessä mietin sitä, että koko kirjailijantaipaleeni ajan aivan sen alkuhetkistä asti olen pohtinut kirjoittamiseni kautta rakkautta. Tai oikeastaan etsinyt vastausta kysymykseen onko rakkaus kaiken elämämme pohja, vai onko se vain illuusio. Omissa kirjoissani on aina ns. onnellinen loppu siinä mielessä, että tarinan kulun myötä henkilöni ymmärtävät rakkaudesta jotain. Eivät he yleensä mitään valtavaa valaistusta saa, mutta he tajuavat, että rakkaus on totta ja että heillä itsellään on tehtävä. Heidän tehtänsä on estää rakkauden sammuminen.

Rakkaus on ikuista, kohteet vain vaihtelevat, oli niihin aikoihin suosittu sutkaus. Mutta minä tosikkona ajattelin, että ei se ole rakkautta jos kohde vaihtuu. Rakkaus ei hylkää.

Silloinkin kun aloittelin kirjoittajana, ja väänsin metrikaupalla eroottista novellia Reginaan, minulla oli alitajuinen tarve saattaa henkilöni sellaisille urille, missä he alkaisivat korjata rikkoutuneita ja sotkeutuneita suhteitaan ja löytäisivät taas sen verran luottamusta toisiinsa, että motivoituisivat puhaltamaan hehkua yhteiseen sammahtaneeseen hiillokseen. Vuosien myötä tämä alitajuinen motiivi on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja pakottavammaksi.

Samalla olen huomannut, että tällainen ajatus on käynyt yhä naurettavammaksi, epärealistisemmaksi ja että sitä pidetään nykyään jopa epäinhimmillisenä. Kun liitto on onneton, pitäisikö siihen muka jäädä. Ei tietenkään, pitää erota ja etsiä onnea toisaalta. Kun ura ja rakkaus ovat vastakkain, pitääkö muka valita rakkaus. Ei tietenkään, pitää tietenkin valita ura, sillä seksikumppaneita tulee ja menee, mutta mahtavat työpaikat ovat harvinaisuuksia.

Suosittua romanttista viihdettä on sellainen, mikä minun mittapuussani ei ole kovin romanttista. Ajatellaan nyt vaikka suosikkisarja Sinkkuelämää. Miehet ovat siinä naisille nautintovälineitä. Jos on jotain rakkautta ilmassa, niin suhde tietenkin epäonnistuu tai ei pääse edes alkamaan. Tuotesijoittelu vie paljon tilaa kokonaisuudesta.

Minä olen tyhmä, naiivi, vanhanaikainen, tylsä, kiltti, lälly, ja niin merkityksetön että minun kirjani voidaan unohtaa. Ainoastaan kirjastonhoitajat muistavat minua ja ne ihmiset, jotka vielä käyttävät kirjastoa kirjojen lainaamiseen. Eivät pelkästään polkupyörien tms. Tätä on jatkunut yli 20 vuotta. Vieläkö tätä pitää jatkaa. No näköjään. Nyt en jaksa jatkaa enempää, koska pitää jatkaa hommia. Toinenkin Hemming-asiantuntija ilmaisi tyytyväisyytensä käsikirjoitukseen. Nyt pitää saada vielä Museovirastolta käyttölupa yhteen kuvaan, sitten pistän kässärin kustantajalle.

Merkityksetön lälly purkautuu jälleen

On vapauttavaa tulla vedetyksi ulos omasta itsestä

Olen ollut lomalla, paitsi että olen muokannut Pientä kirjaa Hemmingistä, ja se olisi tarkoitus saada ulos vielä tämän syksyn aikana. Käsikirjoitus on nyt toisella esitarkistajalla ja katsotaan mitä hän sanoo, ensimmäinen sen jo hyväksyi. Hemmingin elämässä on episodeja, joista kutkuttaisi tehdä sarjakuvia, mutta tämä kirja on eräänlainen kuvitettu essee, ei sarjakuvateos.

Muuten olen lomaillut, mikä on tarkoittanut rankkaa fyysistä työtä, olin mm. viikon köksänä Stella Maris nimisessä leirikeskuksessa Lohjalla. Työpäivät alkoivat noin 7.15 ja jatkuivat n. 22.30 asti, mutta iltapäivällä saattoi kyllä olla parin tunnin lepotauko, jonka käytin poimimalla metsästä mustikoita. Leirillä oli nelisenkymmentä teiniä ehkä kymmenestä eri maasta. Henkilökunta oli puolalais-ranskalais-ruandalais- intialais- irlantilais-suomalainen. Suomeksi toki toimittiin, mitä nyt välillä vähän piti solkata englantia asioiden selvittämiseksi. Viikko meni ilman, että ehdin ajatella yhtään omaa henkilökohtaista ajatustani ja se jos mikä oli vapauttavaa.

Olen siis tänä kesänä kaksi kertaa päässyt totaalisesti irti itsestäni (no en kai ihan totaalisesti, mutta tuntuu siltä). Ensimmäinen kerta oli heinäkuun alun vaelluksella ja toinen kerta oli tämä ns. vahvistusleiri. (Vastaa luterilaisten riparia). Mutta  nyt, kuten sanottu, olen taas kotona ns. sorvin ääressä, enkä muuta teekään, kun ajattelen niitä omia ajatuksiani. Ehkä niihin on kuitenkin tullut jokin uusi kulma. Ainakin tunnen virkistyneeni kesän aikana.

Isä tuo pari lasta kasteelle samalla kun kuljettaa muuta tarpeellista tavaraa korvesta keskustaan (Kuvitusta Hemming-kirjasta)

On vapauttavaa tulla vedetyksi ulos omasta itsestä