Hetken luulit olevasi autonominen aikuinen

Yhtenä päivänä sitä on ihmisten joukossa puheliaana. Kertoo juttuja ja kuuntelee niitä. Nauttii ihmisten seurasta. Ajattelee, että on mukava, kun tuntee kaikenlaisia tyyppejä joiden kanssa voi väitellä ja jakaa ajatuksia. Olla samaa mieltä tai eri mieltä, miten milloinkin. Sitä kuvittelee olevansa sujuva ja mukava ihminen.

Sitten sitä tulee heitetyksi toiseen seurueeseen ja yhtäkkiä ei mikään enää sujukaan. Tuntuu, ettei osaa mitään, edes kävellä tai istua hiljaa paikallaan. Hengittääkin jotenkin väärin. Vieressä istuu ihminen, joka näyttää kärsivän yhtä ankarasti ja vaikka miten yrittää, ei osaa sanoa mitään, ei keksi yhtään lupsakkaa juttua eikä kysymystä joka laukaisisi kankean kauhean tilanteen. Siis ei ylipäätään osaa sanoa mitään.

Niin sitä nousee, kävelee jäykin jaloin toiseen huoneeseen, istuu sohvalla, katselee seiniä joita on katsonut niin monet kerrat ennenkin ja tuntee itsensä samaksi kömpelöksi lapseksi joka oli joskus kauan sitten. Luulitko tosiaan, että olisit nujertanut sen surkimuksen. Höpö höpö.

Hetken luulit olevasi autonominen aikuinen

Jaettu mielipuoli

Nyt ymmärrän Pohjois-Karjalan lumovoiman. Mutta minullehan ei näytetty kuin hyvinhoidettuja, vauraita seutuja, yksinäiset, köyhät ja kärsivät oli piilotettu katseiltani.

Sain spontaania, henkilökohtaista kiittävää palautetta kaikenikäisiltä ihmisiltä. Voisin tulla tällaisesta riippuvaiseksi. Silti syvällä sisimmässä kärsin edelleen epäonnistumisen salaisia tuskia, joista ei tietenkään kannattaisi täällä huudella. Ensimmäiseen näytökseen olisi pitänyt saada enemmän vauhtia, nyt sen ymmärrän.

Pitkien ajomatkojen aikana muistui mieleen monia absurdeja asioita omasta menneisyydestä ja yhtäkkiä tuli sellainen olo, että nyt kun tänä vuonna ilmestyy kaksi vakavaa teosta, ehkä pitäisi siirtyä hulluttelun maailmaan seuraavaksi. Ehkä voisin jakautua jotenkin. Toisella aivopuoliskolla voisin tehdä härskejä kesäteatterinäytelmiä ja piirellä sarjakuvia, toisella aivopuoliskolla voisin tehdä teologiaa. Graham Greenekin tunnusti, että ainoa filosofian laji josta hän nauttii on teologia. Minä olen vähän samanmoinen.

Jaettu mielipuoli

Postikortti Pohjois-Karjalasta

Tämmöisessä maisemassa tuli eilen illalla uiskenneltua Multarannan miljonäärien esityksen jälkeen. Hiukan ehkä toritaidemainen otos, mutta sopii hyvin kuvioon, sillä kesäteatterikin on aikamoista toritaidetta. 460 ihmistä istui katsomossa ja monet nauroivatkin, joten ei se niin kauheasti rassaa, että osa matkakumppaneistani kiemurteli kauhuissaan näytelmän juonen edetessä.

Postikortti Pohjois-Karjalasta

Juhannuksena Graham Greenen kirjoitusvinkkejä --> sekä lisää mainiota sarjakuvaa

Luin Graham Greenen Pakoteitä. Siinä hän kertoo kuinka hänen kirjansa ovat syntyneet. Kirjasta jäi mieleen kaksi kirjoitusteknistä kommenttia.

Ensimmäinen on se, että romaanissa dialogi on eräs toiminnan muoto.
Aion puhua asiasta kirjoituskurssilla. (Yritän kyllä aina puhua siitä, mutta olin välillä unohtanut, että asian voi ilmaista noin napakasti).

Toinen juttu liittyi kirjan henkiöihin. Mitä paremmin kirjailija tuntee itsensä, sitä enemmän vapautta hän voi antaa kirjansa henkilöille. Kirjailija laittaa aina itseään henkilöihin. Eivät romaanihenkilöt mitään kirjailijan täydellisiä toisintoja ole, mutta jokin sukulaisuus henkilöiden ja kirjailijan välillä vallitsee. Jos kirjailija on sokko itsensä suhteen, hänen henkiönsä ovat determinoituja. Olen itse puhunut kursseilla siitä, että romaanissa henkilöiden luonteet syntyvät toiminnasta. Tämä ei ole oma keksintö vaan peräisin Aristoteleeltä. Nyt sain tähän ajatukseen lisää potkua.

Oikeastaan elämässäkin meidän luonteemme syntyvät toiminnasta ja nyt minä piirtelen taas sarjakuvia. Seuraan myös sydän syrjällä kuinka kesäteatterinäytelmäkäpyseni menestyy. Ensi-illassa oli ollut 566 katsojaa, kun paikkoja olisi ollut viidelle sadalle. Kaikki nämä asiat muokkaavat minua. Sekin varmaan muokkaa, että huomenna lähdemme porukalla katsomaan Multarannan miljonäärejä Juukaan, Vuokonjärven kesäteatteriin. Iloinen juttu, että on porukka, jonka kanssa lähteä.

Juhannuksena Graham Greenen kirjoitusvinkkejä --> sekä lisää mainiota sarjakuvaa

Kontrolli vai hällä väliä?

Keskiviikkona Turun poliisi oli löytänyt useammankin kotiin unohtuneen vainajan: Nyt, kun juhannus on ovella ja kesälomat ovat alkamassa, moni jää yksin. Poliisi toivoo, että omaiset ja tuttavat pitävät yhteyttä yksinäisiin ihmisiin. Tänäänkin tavattiin muutama kotiinsa menehtynyt jotka ovat odottanut yhteydenottoa tai muuten löytymistä. Olkaa siis yhteydessä kanssaihmisiin ja välittäkää toisistanne.    

Olen pari vuotta liikkunut kansainvälisissä porukoissa ja kiinnittänyt huomiota siihen miten joissakin kulttuureissa osataan elää yhdessä. Ihmiset kontrolloivat toistensa tekemisiä, mutta kontrolliin liittyy välittämistä, huolehtimista, jolloin kontrolli ei ole pelkkä rasite, vaan tuo myös turvaa.

Suomalaiset eivät tätä kontrollin ja huolenpidon hienovireistä kombinaatiota tahdo oppia, väittäisin näin. Täällä kyllä hanakasti kontrolloidaan toisten tekemisiä ja sanomisia ja ajattelutapoja, mutta unohdetaan huolenpito, lämpö, välittäminen. Ihmiset haluavat ravistautua irti sosiaalisen kontrollin painostavasta verkostosta, koska se koetaan ahdistavana ja vapautta rajoittavana.

Mutta kun vapaus lisääntyy, se näköjään tarkoittaa myös välinpitämättömyyden lisääntymistä.

Lievästi stereotyypitellen voisi sanoa, että suomalaiset osaavat joko kontrolloida ankarasti, tai sitten olla että hällä väliä. Ehkä eräänä päivänä osaamme antaa lähimmäisillemme tilaa olla sellaisia kuin ovat ja silti vähän katsoa perään, pitää huolta?

Kontrolli vai hällä väliä?

Kirjoittajakoulutusta

Asiallisia juttuja väliin. Kuulin, että typerältä kuulostava kirjoituskurssini Kevyen ihmissuhdeproosaan liittyen Orivedellä toteutuu sittenkin. Tilaakin vielä on, eli jos nyt joku haluaa oppia kirjoittamaan ihmissuhdeviihdettä (ilman tätä kurssiahan se ei tietenkään ole mahdollista), niin mukaan vain 8-13.7. Henkilö- ja juonivetoisisten tarinoiden kirjoittamisesta on kysymys. Ja siis nimenomaan TARINOIDEN kirjoittamisesta, ei pelkästään kiehtovien sanamosaiikkien rakentelusta. (Ja siis kuka on vastuussa tuosta ääliömäisestä kurssiesittelystä? Minä tietenkin. Yksin minä)

Kiva se on kerrankin mennä Orivedelle kesällä, yleensä olen ollut siellä marraskuun hämärissä ja kopeloinut avaimia jostain talon kulmaan kiinnitetystä postilaatikosta.

Ja sitten toinen asia. Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen kannatusyhdistys alkaa tarjota kirjoittajakoulutusta, käykääpä siis tutustumassa verkkosivuihin ja kiinnostavaan koulutustarjontaan.

Kirjoittajakoulutusta

Köyliöstä vielä -> huomaa hetkellinen blogiylösnousemus

Yritän tässä nyt vähän piirrellä talteen Köyliön kokemuksia. Kulkeeko henki Blogi siis ehkä päivittyy lähiaikoina hiukan viime aikoja tiheämmin. Oli tosi tyhmää, ettei minulla ollut sarjakuva-albumiani mukana, tuntui että sille olisi ollut kysyntää. Siitä ainoasta kappaleesta, joka löytyi kassinpohjalta, syntyi pieni kisa. Tuntui hassulta, kun eräs ihminen kysyi, että kuka taiteilija on tehnyt piirrokset. Ehkä hän vain halusi olla kohtelias. Minulla ei todellakaan ole suuria harhaluuloja piirustustaidostani. Tunnen syvästi oman säälittävyyteni graafikkona. Mutta täti on terve, kun se leikkii. Kun minulla on aikaa piirtää, viihdyn hyvin. En mieti mitään muuta kuin kuinka saisin ilmaistua sen, minkä haluan ilmaista. Täytyyhän ihmisellä olla harrastuksia ja tämä on minun harrastukseni.

Toiseen asiaan, tykkään Malickin elokuvista. Varsinkin Onnellisten aika on tullut katsottua useampaankin kertaan. Malick on nyt tihentänyt julkaisutahtiaan, kävin eilen katsomassa To the Wonder. Suosittelen niille, jotka eivät vaadi elokuvilta huimia takaa-ajokohtauksia ja erikoistehosteita. Kuvat ovat henkeäsalpaavan kauniita. Elokuva pohdiskelee rakkautta, mutta siinä ei varsinaisesti puhuta mitään, eikä siinä tapahdu mitään. Se on muuten vain henkeäsalpaava.

Ja sitten muutama kuva Köyliön vaellukselta...

Perjantaina Yläneen työväentalolla tankattiin kalakeittoa. Ihailin lautasia, teki mieli pitää taskuun muutama.

Kun asetun taloksi johonkin, se näyttää heti tältä

Tänä vuonna katolilaiset olivat taipaleella oman onnensa nojassa, koska luterilaiset tekevät vaelluksen vain joinakin vuosina. Vietnamilaisen cowboypapin johdolla tässä kai tuumaillaan, että missä nyt oikeastaan ollaankaan

Joku kysyi, että onko reitillä jokin tunnus. Kuvassa näkyy nauha, jolla reitti on merkattu. Siis periaatteessa.

Näitä ilman ei olisi pärjätty. Tässä kengät ja reppu onnellisesti Lallin koululla

Virkeät nuoret menivät kovaa kyytiä edellä. Häntäpää hoiperteli perässä miten kuten.

Köyliöstä vielä -> huomaa hetkellinen blogiylösnousemus

Jalat kantoivat

Olen kotiutunut Köyliön vaellukselta. Meillä oli siellä pienimuotoinen blogimiittikin Hdcaniksen kanssa. Aamiaisella eräs pyhiinvaeltaja totesi, että pitäisi tehdä retki Santiago de compostelaan, koska sinne kerääntyy ihmisiä kaikkialta maailmasta. Siihen Hdcanis totesi, että tänne Köyliöönkin kerääntyy ihmisiä kaikkialta maailmasta.

Harva tietää, että Köyliön hiekkateitä viikkoa ennen juhannusta vaeltaa väkeä maailman kaikilta kolkilta. Kaiken väristä väkeä virtaa Kirkkokarille viettämään messua sen muistoksi, että siellä Lalli tappoi piispa Henrikin. Minusta hauskimpia ovat pienet kopiot äiti Teresasta. Paikalliset asukkaat kuljettavat kansainvälistä väkeä pienillä lasikuitupaateilla Kirkkokarille kolmen euron maksusta ja tarjoavat samalla kahvia ja pullaa.

Jalat kantoivat

Aasi luki eurooppalaisen nykyromaanin

Gerbrand Bakkerin romaanin: Isä muuttaa yläkertaan, kannessa on aaseja. Minulle voi aasien avulla myydä mitä tahansa, joten lainasin kirjan, vaikka taas on uudet sakot kirjastossa jo kasvamassa korkoa muutenkin.

Pidin kirjasta koska:

1. Pidän kirjoista joissa henkilöiden ankeaan elämään viritetään toivon näkökulma, joka vähän kerrassaan nitkauttaa kammottavat asetelmat uuteen järjestykseen.

2. Pidän kirjoista, joissa kirjoittaja on pitänyt omat asenteensa kurissa ja antaa lukijan päätellä asioita näyttämällä mitä henkilöille tarinan aikana tapahtuu. 

3. Pidän kirjoista, jotka virittävät maailmankuvallisia pohdintoja ilman, että kirjojen henkilöt kävisivät keskenään kilometrien mittaisia älykkäitä keskusteluja ja syöttäisivät niiden kautta lukijalle oikean tiedon siitä mitä asioista pitää ajatella.  Tämä oikeiden asenteiden pakkosyöttäminen lukijalle on suomalaisissa romaaneissa yllättävän yleistä, koska elämme Suomessa edelleen yhtenäiskulttuurin aikaa ja siihen liittyy kaikkien velvoite ajatella asioista samalla tavalla. Toisella tavalla ajattelevia pyritään ajamaan ruotuun tekemällä heitä naurunalaisiksi ja antamalla heille sakinhivutusta. Suomessa vallitsee aina jonkin asian diktatuuri, liberaaliudesta täällä ei ole ikinä ymmärretty mitään. No nyt meni saarnaamisen puolelle, mutta välillä v***ttaa niin rankasti.

4. On jännittävä nähdä miten muualla Euroopassa eletään. Mielikuvani Hollannista oli vähän erilainen kuin tämän kirjan kautta välittyvä Hollanti. 

Oli muitakin syitä tykätä kirjasta, mutta en jaksa kirjoittaa pitempää postausta.

Tyypillistä, että kuvittelin lainaavani uutuuskirjan, mutta luettuani Kirjavinkkien arvostelun tajusin, että kirja onkin ilmestynyt jo vuosi sitten. 

Myös Lumiomena on arvioinut kirjaa, ja vaikka hän päätyy ihan myönteiseen arvioon, huomaan, ettei se käynyt ihan oikopäätä.

 

Aasi luki eurooppalaisen nykyromaanin

Pyhä Henrik, kohta tullaan moikkaamaan!

Tammikuun viidentenä päivänä aloitimme systemaattiset kävelytreenit ja perjantaina starttaamme kohti Ylänettä. Sinänsä nämä kävelytreenit ovat varsinainen vitsi, normaalit ihmisethän menevät tuon 40 kilometriä Yläneeltä Köyliöön ihan heittämällä, mutta meille se on olevinaan iso juttu.

Olen ostanut kolmenlaisia rakkolaastareita. Toisin kuin viime kerralla kengät on nyt hyvin sisäänajettu. Nyt vain tarkkailen säätiedotuksia, että osaan pakata oikeanlaisia vaatteita. Viime vuonna oli lämpimät ilmat, mutta silti kirkkokarilla oli kosteaa ja koleaa.

Viimeksi pummasin kyydin isä Dung Dangilta, mutta nyt pääsemme kaverin autolla. Toisin kuin viime kerralla, myös paluumatka on sovittu. Viime vuonnahan näytti hetken siltä, että jäämme Köyliöön pyörimään. Silloin tuli sellainen tunnelma, kuin olisimme olleet ulkomailla, suomella oli vaikea pärjätä. Mikä oli hauska havainto. Mutta periaatteessa voin ymmärtää, jos tämä ei huvita niitä joiden mielestä Suomi kuuluu suomalaisille.

Jotain pieniä tuntemuksia on varpaissa, minkä vuoksi yritän tassutella varovaisesti nämä päivät. Menen joka paikkaan polkupyörällä. Minun järkeeni ei kyllä mitenkään mahdu, että miten voi olla niin täpinöissään tällaisesta reissusta, mutta kyllä minä vaan olen.

Pyhä Henrik, kohta tullaan moikkaamaan!

Minun on pakko lopettaa kirjojen lukeminen

Viime viikolla kävin kirjastossa eikä automaatti suostunut lainaamaan minulle kirjoja, koska olin kerryttänyt itselleni huomattavan sakkosaldon.

Maksaessani sakkojani pyysin virkailijaa kertomaan, mistä sakko oli kertynyt. Hän mainitsi Coelhon Pyhiinvaelluksen. Kysyin voisiko hän uusia sen, että sakko lakkaisi kertymästä ja minulla olisi aikaa kaivaa kirja esiin jostain romukasojeni uumenista ja palauttaa kirjastoon.

Tänään oli postilaatikossa jälleen tervehdys kirjastolta. Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu oli mennyt vanhaksi kolmas päivä. Vika on tietenkin ihan omani, en kiistä, mutta EIKÖ TULLUT KIRJASTOVIRKAILIJALLE MIELEEN, ETTÄ OLISI VOINUT KYSYÄ, ETTÄ UUSITAANKO TÄMÄKIN, TAI EDES VAROTTAA, ETTÄ TÄSSÄ ON NYT TOINENKIN KIRJA KOHTA MENOSSA VANHAKSI.

Kuten sanoin, tiedän että vika on omani. Minun kannattaisi tietenkin ostaa kirjat kaupasta, se tulee halvemmaksikin, koska eihän kirjat nykyään enää maksakaan juuri mitään, mutta kun ei täällä ole enää tilaa kirjoille, niitä on kaikki paikat täynnä ennestään.

Pitää kai lopettaa uusien kirjojen lukeminen, lukea näitä vanhoja vain.

Minun on pakko lopettaa kirjojen lukeminen

Tunnustan!

Usein lankean epätoivoisuuden syntiin. Olen eräänlainen bibolaarikko tässä kohtaa. Olen  epätoivoinen muiden suhteen, he vaikuttavat sokeilta ja tyhmiltä. Kunnes yhtäkkiä tajuan, että minä se olenkin sokea ja tyhmä, ja sitten olen epätoivoinen itseni suhteen. Suurimman osan ajasta olen enemmän tai vähemmän epätoivoinen. Siksi minun on pakko etsiytyä sinne missä ihmiset ovat iloisia ja toiveikkaita. Ei hetkellisesti, vaan pysyvästi. Ihmeellistä, että sellaisia ihmisiä on. Niitä on sielläkin, missä ei ikinä odottaisi.

Tunnustan!

Tissit on tärkeät

Neitsyt ja lapsi(yksityiskohta Jean Fouquet'n: Antwerpenin Kuninkaallisessa taidemuseossa sijaitsevasta Melun -diptyykistä).

Feministiryhmä Femen vastustaa patriarkaattia paljaiden rintojen avulla. Hieno keksintö, saamme vakavahenkisen ihmisoikeustaistelun ja viihteen samassa paketissa. Niinhän se on hollywood-kamassakin, sota ja seksi kuuluvat yhteen. Myös se patriarkaatti, jota vastustetaan viihtyy tällaisten uutisten äärellä.

Hiukan jäänyt hämäräksi, että helpottuuko Femenin myötä myös roikkuvatissisten läskien naisten elämä. Ei se ehkä huononekaan, tai mistä minä tiedän. Olen jo siinä iässä, että huomaan miten vähän tiedän. Omalla tavallaan se on vapauttavakin havainto.

Tutkiva journalismi voisi olla kova sana pohdiskellessaan tällaistakin liikehdintää, mutta tutkivat journalistit ovat niin tissien lumoissa, että syvemmät analyysit jäävät suorittamatta.

Tissit ovat tärkeät. Aluksi Neitsyt Mariakin kuvattiin rinnat paljaina, mutta sitten suhde tisseihin muuttui ja hänet oli pakko verhota säädyllisesti. Mikä muuttui? Ai niin, paha kirkko tietenkin muutti ihmisten luonnollisen suhtautumisen Marian rintoihin. Siis se sama kirkko joka ensin esitti hänet rinnat paljaina. Alitajuntani työskentelee parhaillaan kaivaakseen muistilokeroista hiukan täsmällisemmän viittauksen, mutta aivot lyövät tyhjää kuten tavallisesti.

Ei kun nythän minä löysin Kotimaan artikkelin!Ja englannintaitoiset voivat lukea laajemman jutun ja katsella Marian tissejä täällä.

Tissit on tärkeät

Hamsteri

Olen löytänyt torin halpispussit. Esimerkiksi rukolaa myydään kolmen euron kilohintaan. En tiedä mitähän heinää sekin on. Yritän pestä huolellisesti, etten tulisi nauttineeksi vääränlaisia itiöitä.

Tansaniasta tulee halpoja vihreitä papuja ja Unkarista halpaa parsaa. Ostin vielä parsakaaleja  euron jättimäisen pussin ja sitruunoita euron pussin. Näiden pussukoiden kanssa on se ongelma, että ne pitää syödä tai ainakin jatkokäsitellä välittömästi.

Minulla on nyt marinoituja parsoja ja vihreitä papuja jääkaappi täynnä. Siis viidellä eurolla saa torilta niin paljon kamaa kuin mahtuu pyörälaukkuun. Kai minä jotain sorran ja väärinkäytän taas tässäkin, kun ostan euron pusseja.

Mutta miten paljon olisin säästänyt rahaa, jos olisin kaikki vihannesostokset koko elämäni ajan tehnyt torilta. Mutta torilla ramppaaminen vaatii tiettyä virittyneisyyttä. On hyvä olla vapaata aikaa, eikä auringonpaistekaan ole pahitteeksi.

Olen lukenut kirjojakin. Sain Grouchon elämäkerran loppuun ja Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu on hyvässä vauhdissa. Mutta oman kirjan oikovedoksia en millään viitsisi lukea. Vaan ei, pakko se on. Johannes ja Jura, täältä tullaan.

Hamsteri

Moni kakku päältä kaunis vaan on silkkoa sisältä

Ulkomailta Suomeen lentäneet mansikat olivat sen verran hyvännäköisiä, että ostin elämäni ensimmäisen kerran niitä rasiallisen jälkiruuaksi. Mutta mitä ihmettä. Mansikka näyttää mansikalta, mutta maistuu pahvilta.

Pitkin vuotta näitä lentorahdataan Suomeen. Mihin tarkoitukseen? Heitelläänkö näillä ikäviä ihmisiä, vai mitä näillä tehdään?

Riittääkö ihmisille tosiaan, että paketti on kaunis, vaikka sisällä on  paskaa? Onko porukalta kadonnut taju siitä miltä mansikan kuuluisi maistua?

Moni kakku päältä kaunis vaan on silkkoa sisältä