Apua-nainen postissa

Piti lähettää onnittelukortti. Menin postiin ja valitsin kortin. Olin iloinen siitä, että minulla on uusi Rotring tussikynä, jolla huonompikin käsiala näyttää kohtuullisen kauniilta. Olen sitä paitsi harrastanut viime kuukausina aktiivisesti tekstaamista, joten ajattelin että onnittelukortin kirjoittaminen on helppoa.

Ajattelin, että kirjoitan kortin siellä postissa ja lähetän samoin tein. Asetuin pöydän ääreen, kaivoin uuden hienon tussikynäni, mietin mitä kirjoittaisin, avasin kynän ja pläts! Uusi hieno kynäni valutti kortin päälle puoli patruunallista mustetta.

Eikä minulla tietenkään ollut imupaperia, ei mitään muutakaan paperia. Ja siinä kun ihmettelin, tajusin että kynä valui koko ajan ja pian sormeni, anorakkini, reppuni onnittelukortista puhumattakaan olivat musteen peitossa.

Tuli sellainen James Potkukelkkamainen olo, mikäli joku vielä muistaa Pirkka Pekka Peteliuksen muinaisen sketsihahmon.

Apuva, apuva, aapuuva!

Apua-nainen postissa

Tämä on Helmi-täti

Kun eilen poljin kirjoittajatrefeille, rinnassa tuntui sydänmuljahduksia ja oli kireä jännittynyt olo. Tajusin, etteivät yövalvomiset portfolion äärellä ole ehkä menneet ihan jälkiä jättämättä.

Jätin portfolion sähköisen version jo tarkastukseen ja tänään pitäisi hakea vielä printtiversio Multiprintistä. Yritän riisua tutkinnon vastaanottajat aseista käyttämällä huumoria. Varsinainen tutkintotilaisuus on viikon kuluttua.

Olen miettinyt miksi jaksan piirtää viisi tuntia putkeen kelloa vilkuilematta, mutta kun kirjoitan, katson kelloa vartin välein. Pitäisikö siitä päätellä jotain? Ja nytkin minä siis käytän aikaa aikaa bloggaamiseen sen sijaan että työstäisin käsikirjoitusta joka... Äääääää, en jaksa selittää, tulee migreeni kun ajattelenkin sitä vihulaista.

Tämä on Helmi-täti

Kommentti ajankohtaiseen eutanasiakeskusteluun

Tuli mieleen, että onkohan yhteiskunnallinen ilmapiiri huomaamatta kiristynyt entisestään. Joskus tuntuu, että suurin unelma mikä ihmisillä on, liittyy siihen, että he saavat vanhoina ja sairaina kuolla kivutta silloin kun heitä huvittaa.

***

Kati linkkasi tärkeään puheenvuoroon.

Kommentti ajankohtaiseen eutanasiakeskusteluun

Voisiko henkinen valmennus auttaa kestämään kusipäitä

Noista Kirja irti festareista vielä sen verran, että päätin omassa osuudessani yrittää puhua henkisen valmennuksen puolesta. On tärkeä jakaa infoa kirjoittamisen teknisistä dilemmoista, mutta itse olisin tarvinnut henkistä valmennusta. Miten selvitä kolhuista, jos niitä tulee.

Vai olenko minä ainoa surkimus, jota potkitaan vuoron perään joka suunnasta. Kirjakauppa, kustantamo, lukijat, media. Iskuja satelee, joskin tietysti joskus aina hyväilyjäkin. Ja NEKIN pitäisi osata ottaa oikealla tavalla. Kun kehutaan, silloinkaan ei saisi kadottaa itseään.

Tämä kaikki palautui taas mieleen, kun tuttu ihminen sanoi, että kierrän kehää. Minulla on mielikuva millaista julkisuutta minun pitäisi saada ja kun se ei toteudu valitan ja olen rasittava.Totta varmaankin.

Mutta jos Hesari julkaisisi jostain kirjastani arvostelun, jossa olisi neljäsosasivun kokoinen kuva naamastani, toimeentulohuoleni katoaisivat pitkäksi aikaa. Olisi aika samantekevää, millainen se itse juttu olisi, kunhan siinä vain olisi minusta iso kuva.

Kun kirjailija vatvoo suhdettaan julkisuuteen, kysymys ei aina ole turhamaisuudesta ja narsistisesta halusta olla esillä. Kysymys voi myös olla jokapäiväisestä leivästä, mahdollisuudesta hoidattaa hampaansa, ostaa tarvitut lääkkeet ja mahdollisuus saada aikanaan myös eläkettä.

Kirjoja lukevat ihmiset, jotka itse nauttivat säännöllistä palkkatuloa ja työterveyshuollon palveluja eivät välttämättä ymmärrä tätä. Heidän mielestään minun pitäisi vain kärsiä hiljaa ja turvautua köyhäinapuun nöyrästi.

Voisiko henkinen valmennus auttaa kestämään kusipäitä

Kellä irtoo, kellä ei

Hei turkulaiset, oletteko tietoisia tuollaisesta Kirja irti - tapahtumasta ensi viikonloppuna Kirjakahvilla ja Brinkkalan pihassa. Ohjelmaa joku jo kehuikin mainioksi.

Minäkin olen siellä paneelissa keskustelemessa Kirjailijakoulutuksesta.

Ehdin ihmetellä sanaa Kirjailijakoulutus, millä mielellä se on pistetty tuohon ohjelmaan. Joskus alkuvuodesta lupauduin mukaan tapahtumaan. Kyselin silloin, että mitä ajatuksia järjestäjällä on, lupasivat palata asiaan kun ajatukset täsmentyvät...

Aina kun olen itse ollut jotain järjestämässä, muistutan monta kertaa, että silloin ja silloin, siellä ja siellä, onko asia nyt selvä. Siksi on vaikea suhtautua, kun kukaan ei puoleen vuoteen puhu mitään, mutta jossain nettisivulla lukee pienillä kirjaimilla minun nimeni jossain harmaan tekstin joukossa. Entä jos ei olisi tullut mieleen googletella, olisinko tajunnut, että festari tosiaan toteutuu?

Mutta turha näitä jossitella, minähän kuitenkin muistin ja googlettelin. Eli tavataanko Kirjakahvilan liepeillä sunnuntaina? (Ja saatte te sinne muutenkin mennä, ei tarvitse tulla juuri silloin kun minä olen lauteilla)

Kellä irtoo, kellä ei

Hämeenportti ei tuhonnut minua

Lainasin kirjastosta Paul Gravetin kirjan: Sarjakuvaromaani. Teos esittelee ja analysoi 32 sarjakuvaromaania sekä kertoo lyhyemmin yli sadasta muusta teoksesta ja niiden taustoista.

Teos kertoo, kuinka sarjakuvia luetaan sekä esittelee sarjakuvan tehokeinoja. Olen ehtinyt perehtyä siihen vasta pintapuolisesti, mutta lohdutti lukea, että tarina on tärkein. Julkaisugraafikkotutkinnon viimeinen vaihe painaa päälle ja keskityn sarjakuvaan.


Olen nyt kurssittanut itseäni vuodesta 2008 lähtien. Ja sitten oli se kulttuuripääkaupunkivuosikin sotkemassa elämää. Monta vuotta on mennyt niin, että aina kun oikaisen ruotoni sohvalle, muistan opiskeluun ja hankkeisiin liittyvän asian joka pitää välttämättä hoitaa ennen kuin voin täysin rentoutua. 

En tiedä mihin olen kadottanut sen nuoruuteni huolettomuuden, jolloin mikään opiskelu eikä tentti häirinnyt mielenrauhaani. Juuri muistelin opiskelukaverin kanssa sitä, kuinka kesken luentojenkin tuli lähdettyä Hämeenporttiin.


Nyt ei Hämeenporttia enää ole, se meni tuhon omaksi jo kauan sitten. Vaan meikäläinen porskuttaa edelleen, ihmeellistä eikö totta.

Hämeenportti ei tuhonnut minua

Poisheitettävät

Vanhemmiten on tullut yhä vaikeammaksi heittää mitään pois. Luovuin kuitenkin lopulta kattiloista, jotka ovat kulkeneet mukana lapsuuskodista lähtien. Mietin pitkään, että pitäisikö ne kuitenkin säästää. Niillä on tunnearvoa ja olisiko niillä joskus museaalistakin arvoa jos niitä jaksaisi säilyttää tarpeeksi pitkään. Mutta minä ehkä ehdi elää niin kauan, että näkisin museaalisen arvon realisoituvan. Dokumentoin kattilat kuitenkin. Jääkää hyvästi, teissä kiehuivat ne perunat ja puurot jotka tekivät minusta näin potran tytön.

Poisheitettävät

Villi luonto

Katselin eilen mökkiverannalla tintin touhuja, kun se tuli repimään pesäaineita vanhasta shaalistani. Tuli varmaan hieno pesä, oranssia, punaista, keltaista. Katsokaa nyt häntä!

Villi luonto

Kuva olisi kiva yllätys

Vaihdoin eilen hiippakuntaa, vaikka asuinpaikkani pysyi samana. En ole paljon kirjoittanut aiheesta täällä, koska tarkoitus on piirtää aiheesta sarjakuvaa jossain vaiheessa. Mutta jos on elämästä raportoiminen kirjoittamalla hidasta, niin vielä hitaampaa se tuntuu olevan piirtämällä. Aihe on joutunut odottamaan, kun ensin on käsitelty alta pois muita probleemeja.

Samaan saumaan osui Kirjava kettu ja eräs toinen huomionosoitus, josta en voi kertoa koska se julkistetaan vasta kesällä. Olin äimän käkenä, kun kuulin siitä. Että tiedon saaminen osui samalle viikolle näiden kahden muun suuren elämäntapahtuman kanssa niin onhan se ihmeellistä. Ja sen lisäiksi vielä valtakunnan päätotuuden julistaja Helsingin sanomat noteerasi kirjani Majavakevät antamalla palstatilaa Päivi Heikkilä-Halttusen tekemälle kirja-arviolle. Kiitoksia oikein paljon!

Voiko ihminen enempää vaatia? Ehkä voisi sanoa niinkuin kirjeenvaihtoilmoituksissa ennen vanhaan: Valokuva olisi kiva yllätys. Kun Turun sanomat julkaisi kirja-arvostelun kuvan kanssa, todella moni ihminen reagoi tapahtuneeseen sanomalla, että olin oikein lehdessä ja hieno homma. Hesariinkin pitäisi saada kerran naama mukaan, niin voisi ratketa moni ongelma. Mitä isompi kuva naamasta, sitä useampi ongelma ratkeaisi.

Kuvan kulttuurissa tässä elätään kaikesta tekstiviestien ja blogitekstien näpyttelystä huolimatta.

Monien epäröintien ja arveluiden jälkeen päädyin kuitenkin järjestämään pikkuruiset juhlat keittiössämme. Alkuruokana vadillinen marinoitua parsaa ja lohipastramia.

Blogin kuvitus Salmelta.

Kuva olisi kiva yllätys

Kirjava kettu

Kävin siis eilen Piikkiön kirjasta hakemassa Kirjava kettu kirjallisuuspalkintoni. Kirjavasta ketusta päättivät Piikkiön ja Kaarinan lapset. Ääniä oli annettu 250. Äänestyksen lisäksi palkinnosta oli päättämässä lapsista koostunut lukuraati.  Palkinnon perusteluina lapset ilmoittivat sellaisia asioita kuin että kirja oli jännittävä ja paras.

Tilaisuus oli yleisömenestys, järjestäjät olivat hienosti saaneet mobilisoitua väen liikkeelle.  Tuolit loppuivat kesken.

Vanha Erkki aina vinoilee, että olen kroonisesti huolestunut ihminen, joka ilmeisesti pitäisi juottaa känniin jotta vanne päässä vähän lakkaisi kiristämästä. Postaan siis näitä hymyileviä naamojani tänne, jotta Erkkikin näkisi, että oikeasti olen iloinen ja valoisa ihminen, ainakin silloin, kun onni joskus harvoin potkaisee. Muut ajat meditoin elämän tyhjyyttä ja turhuutta.

 

Näin siis Kirjava kettu löysi uuden kodin Portsasta. Parin vuoden kuluttua on jollakin toisella maan mainiolla kirjailijalla mahdollisuus menestyä tässä ankarassa ja vaativassa ja kaikkein arvostetuimmassa kisassa, taistelussa lapsilukijan lahjomattomasta suosiosta.

Kiitos, tästä on hyvä jatkaa.

Kiitos erityisesti ystävälleni Salmelle, jonka ideasta kirja aikoinaan sai alkunsa, ja joka ystävällisesti lähti kanssani Piikkiöön. Sekä ilossa että surussa on kiva jos on ystävä vierellä.

Kirjava kettu

Ihmeellisiä juttuja

Päädyin isä Peterin syntymäpäiville. Ei ollut tarkoitus, mutta tuttava houkutteli, sanoi että siellä näkisin hienoa kitsiä.

Minusta tuntui, ettei kitsin näkeminen olisi oikea syy osallistua, mutta menin kuitenkin ja minulle lyötiin heti käteen väkevä ryyppy. Se oli makeaa, vähän karvasta, jonkinlainen likööri, joka humahti hattuun.

Sitten isä Peter sanoi haluavansa, että tutustun erääseen ihmiseen. Ujon ja estyneen persoonani mukaisesti vastustin hänen aikeitaan sanoen, että en halua tutustua kehenkään, minä vain katselen näitä hienoja tauluja joita hänellä on. Hän ei vaivautunut kuuntelemaan mutinoitani, vaan talutti minut kädestä pitäen erään naisen luo ja sanoi, että meillä on varmaankin puhuttavaa.

Nainen sanoi: Minä tunnen sinut, mutta sinä et muista minua. Sitten hän alkoi kertoa, miten tiemme olivat risteytyneet noin 35 vuotta sitten. Aloin vähitellen muistaa hänet. Ympäristö katosi, kun juttelimme. Sitten naisen piti lähteä, joten vaihdoimme puhelinnumeroita.

Postaan tästä siksi, että kiinnitin jälleen huomiota siihen miten varautunut ja vastahakoinen olen uusissa tilanteissa. Sitä mukaa, kun olen ymmärtänyt, että se on temperamenttipiirre eikä neuroosi, olen alkanut paremmin sopeutua itseeni tällaisena mörököllinä. Olen myös oppinut vastustamaan luontaista eristäytymistaipumustani ja annan ihmisten johdattaa itseni outoihinkin tilanteisiin, joista kuitenkin voi seurata jotain ihanaa, kuten tutustuminen tähän vanhaan tuttuun, jonka kanssa tuli kerran koettua jotain kummallista.

Ihmeellisiä juttuja

Halpa ruoka on kallista

Katsoin maanantaina dokumentin nimeltä Ruoka-yhtymä. Siinä kuvattiin miten valinnanvapaus ruuan suhteen on vuosikymmenien saatossa kadonnut Amerikan markkinoilta.

Ilmiön takaa löytyvät suuryhtiöt, jotka ovat monopolisoineet ruuan tuotannon ja orjuuttaneet viljelijät. Keskiverto maanviljelijällä on velkaa 500 000 dollaria ja hän ansaitsee vuodessa 12 000 dollaria. Viljelijän on pakko tanssia sen yhtiön pillin mukaan, joka ostaa hänen soijansa tai maissinsa. Tai kanansa. Tai possunsa.

Teurastamot hyödyntävät paperittomia maahanmuuttajia, heitä rahdataan tehtaisiin 150 kilometrin säteellä tehtaista. He ovat hiljaista nöyrää väkeä, koska eivät voi vaatia mitään.

Elintarviketeollisuuden lobbarit ovat vinouttaneet maatalouden tukipolitiikan niin, että köyhillä ei ole varaa ostaa marketista paria porkkanaa. Pitää hakea dollarin hampurilaiset kioskilta. Ja sitten puolet köyhästä väestöstä sairastaa diabetesta. Jota heillä ei ole varaa hoitaa, koska lääkkeet ovat kalliita.

Suuryhtiöiden edustajat eivät suostuneet haastatteluihin, eikä maanviljelijöiltäkään juuri saatu kommenttia, koska suuryhtiöt olivat uhkailleet heitä sopimusten irtisanomisella, mikäli he puhuvat ja mikäli he päästävät kamerat tuotantotiloihin.

Mukana oli salaa kuvattuja jaksoja kanaloista, teurastamolta jne.

Maissia syötetään nykyään myös lehmille, jotka eivät luonnostaan ole maissinsyöjiä. Mikäli oikein ymmärsin, tässä menossa on syntynyt uusi bakteeri, joka joutuu herkästi prosessin mukana valmiiseen pihviin ja saattaa olla tappava. Dokumentissa haastatellaan naista, jonka kaksivuotias poika oli kuollut hampurilaispihvin aiheuttamaan myrkytykseen. Muistanko väärin, vai oliko kysymyksessä Ehec-bakteeri. Nainenkaan ei uskaltanut puhua avoimesti, koska hampurilaisfirma voi haastaa hänet oikeuteen siitä hyvästä.

Mikä minusta on kaikkein kiehtovinta tässä, on se, että amerikka on vapauden valtakunta. Sellaiseksi se on luotu ja sellaisena sitä pidetään. Ja tämä vapaus on kulissien takana vuosikymmenten saatossa kääntynyt vastakohdakseen.

Halpa ruoka on kallista

Sarjakuvakilpa!

Hip hei, Vaski-kirjastoilla on kiva kilpailu, kirjaston säännöt pitäisi kuvittaa sarjakuvana! Kilpailukutsu on kirjoitettu nuorekkaaseen henkeen, siinä ei selvästikään tavoitella tätien piirtämiä sarjakuvia, mutta kuka tietää, täditkin saattavat joskus kiinnostua sarjakuvasta ilmaisumuotona.

Aina välillä mietin, että onko ihan tyhmää innostua sarjakuvien piirtämisestä. Maailma on täynnä todella tasokkaita sarjakuvan tekijöitä. Mutta ehkä minulla hyvässä lykyssä voisi vielä olla parisenkymmentä vuotta aktiivista piirtelyaikaa, tai ehkä pidempäänkin jos elinpäiviä ja terveyttä riittää.Kyllä vanhakin kehittyy, kunhan jaksaa jaksaa.

Tähän asti olen piirtänyt sarjakuvat enimmäkseen sohvalla. Katselen toisella silmällä televisiota, toisella silmällä paperia. Piirustuslehtiö on sylissä. Jos osallistun Vaski-kirjaston kilpailuun, pitäisi ehkä ryhdistäytyä ja piirtää pöydän ääressä. Viime viikolla hurjastelin kirjakaupassa ja ostin kaikenlaisia hienoja kyniä ja papereita.

Sarjakuvakilpa!

Ei ole henkilökohtaista

Älä ota henkilökohtaisesti.

Aina joskus tuo lause tulee minua vastaan. Joskus sillä lohdutetaan, joskus loukataan.

Joskus onkin niin, ettei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Minä nyt vain satun sukupuoleni, etnisen ryhmäni, ammattini, poliittisen kantani, uskonnollisen vakaumukseni tai muun vastaavan asian vuoksi edustamaan ryhmää, joka saa toisen pimahtamaan. Tai sitten pimahdus on sisäsyntyinen kuten joidenkin astma.

Silti aina jää mieleen pieni epäilys. Olisinko voinut toimia toisin välttääkseni tämän. Jos olisin ollut taitavampi, varovaisempi tai jotain muuta, niin minun ei nyt tarvitsisi miettiä otanko henkilökohtaisesti vai en.

Aika paljon auttaa, kun miettii asiaa moraaliselta kannalta. Olenko toiminut väärin. Jos en ole, niin sitten ehkä ei tosiaan kannata ottaa henkilökohtaisesti. Jos taas olen toiminut väärin, niin sitten se pitää ottaa henkilökohtaisesti. Eikö niin?

Ei ole henkilökohtaista

Olenko haarukkani arvoinen?

Menestys kihahti heti hattuun, pistin äsken rahaa uusiin veitsiin ja haarukoihin. Olen kohta kolmekymmentä vuotta käyttänyt samoja halpoja ja aina kun syön, minua harmittaa että ne ovat niin rumat. No nyt minulla on kauniit haarukat, sellaiset kuin haluan.

Mutta heti tuli myös levottomuus. Onko minulla nyt haarukoitten tasoon sopivat lautaset, vai pitääkö ostaa uudet. Yhtäkkiä edessäni avautuu vaatimusten kenttä. Pöytäliina, kukka-asetelmat, kauniisti taitellut lautasliinat.

Olenko edes kokkina näiden uusien kalliiden haarukoitteni tasoinen?

Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä vanhoihin haarukoihin, ne toimivat kuitenkin tehtävässään kohtuullisesti. Niillä sai lapottua ruokaa suuhunsa ja sehän on tärkeintä tietysti. Mitä oikein kuvittelen itsestäni. Miksi en näitäkin rahoja jakanut köyhille tai sijoittanut eläkerahastoon.

Olenko haarukkani arvoinen?

Aiheuttaako Kirjava kettu oikosulun Häiriöklinikalla?

REETTA JA LINNAN VANGIT PALKITAAN KIRJAVALLA KETULLA – PALKINTOJUHLAT PIIKKIÖN KIRJASTOSSA

Piikkiön kirjastossa juhlitaan maanantaina 14.5. klo 18 alkaen Kirjava Kettu – palkinnon voittajaa. Tänä vuonna Kirsti Ellilän Turun linnaan sijoittuva seikkailu hurmasi lukijat. Ellilän kirja Reetta ja linnan vangit nousi äänestyksessä lasten ja nuorten suosikiksi.

Kirjava Kettu on Kaarinan kaupunginkirjaston myöntämä palkinto varsinaissuomalaisen kirjailijan lasten- tai nuortenkirjalle.

Kaarinalaiset lapset ja nuoret valitsevat palkinnon voittajan äänestyksessä, joka järjestetään kirjastoissa ja koulukirjastoissa.

Ensimmäisen palkinnon saivat keväällä 2008 Merja ja Marvi Jalo. Vuonna 2009 palkittiin Kari Levola. Edellisen kerran kilpailu järjestettiin vuonna 2010, jolloin palkinnon nappasi Eppu Nuotio.

Minulle merkitsee erityisen paljon, että lapset itse ovat äänestäneet Reetan parhaaksi. Muita ehdokkaita olivat Hannu Hirvosen Rakastunut Krokotiili, Reetta Niemelän Tikkumäen talli, Roope Lipastin Terveisin Robinson Saarinen sekä Maire Uotilan Jänökaksoset. 

Olen yrittänyt aina luottaa omaan näkemykseeni siitä millainen kirjan pitää olla. Myös se on tietenkin aina merkinnyt paljon, että käsikirjoitus on läpäissyt kustantamon seulan. On voinut ajatella, että pakko siinä kirjassa on olla jotain, kun se on sentään haluttu julkaista. Mutta kyllä se vaan on jotain spesiaalia, kun lukijat äänestävät parhaaksi. Silloin kirjailija voi olla varma siitä, että on onnistunut pyrkimyksessään. Minulla on nyt 18 vuotta takana päätoimista kirjailijanuraa. Aika kauan sain odottaa tätä tunnustusta, mutta sitä paremmalta maistuu.

Aiheuttaako Kirjava kettu oikosulun Häiriöklinikalla?

Kansalaispalkka tai perustulo ratkaisi tämänkin dilemman

Turun sanomissa oli arvosteltu kirjani Majavakevät. Urani on nousujohteinen, koska olin saanut valokuvani arvostelun viereen, sitä ei ole tapahtunut aikoihin. Huomasin jotain tapahtuneen, kun ihmiset yhtäkkiä alkoivat soitella ja onnitella tai lähettää onnittelutekstareita. Mutta olen kyltymätön ja mietin heti, että mitä seuraavaksi, haluaisin että heti perään tapahtuisi jotain muuta kivaa joka pönkittäisi minun huteroa itsetuntoani.

Olin muutaman päivän mökillä ja piirtelin siellä aikani kuluksi. Päivitin sarjisblogini. Huomaan, että olen hiukan harhautunut alkuperäisestä ajatuksestani ja jahkaantunut piirtämään masennuksesta ja kirjailijaelämän vähemmän hohdokkaista puolista.

Kirjastoapurahapäätös tuli perjantaina. Sen ansiosta voin olla loppuvuoden huoleton, mitä jokapäiväiseen leipään tulee. Ilahtumista seurasi välitön huoli niistä, jotka eivät ehkä saaneet, vaikka olisivat ansainneet. Mietin miten sellaiset kirjailijat kestävät, jotka ovat alusta alkaen tottuneet saamaan isoja apurahoja.

Omani ei nyt edes niin suuren suuri ole, mutta tuplasti enemmän kuin viime vuonna, ja heti tuntuu kuin olisin vienyt leivän jonkun toisen suusta ja niinhän minä itse asiassa olenkin. 

Kansalaispalkka tai perustulo ratkaisi tämänkin dilemman