Muutama kuva Vilniuksesta

Näkymä kukkulalta kaupungin yli. Katsoipa mihin tahansa, osui silmä kirkkoon, niitä on Vilnassa 41. Vilna onkin siitä erikoinen pääkaupunki, että se ei ole syntynyt kauppapaikalle, niin kuin merkittävät kaupungit usein, vaan uskonnon ja tieteen ympärille. Ja kiitos jesuiittojen, Vilnassa nämä kaksi asiaa, siis tiede ja uskonto ovat perinteisesti liittyneet tiukasti yhteen.

Tässä kappelissa vihittiin Katarina Jagellonica ja Juhana Herttua avioliittoon. Ja vähän myöhemmin Katariina toi suomeen haarukan.

Katunäkymä jossain päin Vilnaa. Siellä oli tällaista silmänkantamattomiin, mihin tahansa vain käveli.


Nunnia aamusarastuksen portilla, jossa kävin kaksi kertaa nähdäkseni ihmeitä tekevän Neitsyt Marian kuvan, mutta siellä oli aina messu ja pieni ahdas tila oli täynnä kansaa, joten en koskaan päässyt kovin lähelle. Ei minulla oikeastaan ollut tarvettakaan, sillä en ole missään sellaisessa ahdistuksessa, että tarvitsisin välttämättä taivaallisen äidin apua. Mutta lukemattomat ovat ne ihmiset, jotka ovat siellä käyneet apua pyytämässä, ja kokeneet sitä myös saavansa. Paikka oli vaikuttava.

Tuolla ylhäällä kuvan voi nähdä etäisesti häämöttävän.

Tyydyin sitten postikorttiin, ja se on tässä.

Kävin myös KGP-museossa, mutta siitä minulla ei ole kuvia, koska kuvaaminen oli kielletty.

Olen sitä mieltä, että pyhiin paikkoihin kertyy jotain, en tiedä mitä, mutta jotain joka ottaa minut aina omakseen. Myös pahuus kertyy, sillä tunteeni KGB-museossa ei ollut pelkkää ahdistusta, joka syntyy siitä tiedosta mitä siellä on tapahtunut. Se oli jotain hyytävämpää, kouriintuntuvampaa. No, en nyt tähän hätään osaa kuvata tarkemmin.

Tein matkalla muistiinpanoja, ja mikäli ehdin, teen pienen matkapäiväkirjan reissusta ihan omakustanneperiaatteella, mutta sitä ennen on selvittävä edessä olevasta työsumasta, joka on on taas aikamoinen.

Ps. Tässä linkki Satakunnan kansan arvioon Ristiaallokosta. Myös Hajamutina esittelee kirjani:-)

Muutama kuva Vilniuksesta

Keskisormea voisin taas näyttää, ellei se olisi niin tuhma ele

Vilniuksesta on tosiaan palattu. Kivasta matkasta myöhemmin. Katsoin tuossa vanhoja lehtiä. Perjantain Turun sanomissa esiteltiin syksyn kirjasato. Toimitus oli huomiomerkinnyt mielenkiintoiset kirjat. Tein pienen kanamaisen laskutoimituksen. 24 kirjaa oli todettu kiinnostavaksi ja haluttu nostaa esiin. Niistä 22 oli miesten kirjoittamia, kaksi naisten. Luonnollisestikaan minä en ollut kumpikaan noista onnekkaista naisista. Kyllä miehet on mestareita, kun ne ovat niin paljon mielenkiintoisempia ihmisiä ja kirjailijoita kuin naiset. Minun piti tähän pistää jokin ylevöittävä kuva jostain Vilnan kirkosta, mutta pistänkin Trakain juurella uiskennelleen nokikanan, joka sekin on aika ylevöittävä. Kannattaa katsoa tarkasti sen räpylöitä. Ne ovat kiinnostavat, vaikka ei sitä hullumpi huomaisikaan.



Kirsi Kirjanurkassaan, Sinisen linnan kirjasto ja Villiviinikin olivat lukeneet Ristiaallokkoa, Satakunnan kansassa oli ollut arvio myös, mutta sitä en nyt tähän saa. En myöskään Eksyneistä tehtyä Portin arvostelua, joka oli siis niin ihana, että varmaan kehystän sen ja pistän seinälle ja luen sen uudestaan aina kun usko omaan työhön uhkaa hiipua, eli HYVIN USEIN. Kiitos vain Liisa Rantalaiholle osallistumisesta ammatti-identiteettini nostatustalkoisiin.

Keskisormea voisin taas näyttää, ellei se olisi niin tuhma ele

Hei hei teille

Ongelmani on ehkä koko elämäni ajan ollut se, että olen yrittänyt olla hullu vain salaa. Ei se ehkä ole ihan onnistunut, mutta olen kuitenkin aina yrittänyt. En ainakaan ole koskaan uskaltanut kovin pidäkkeettömästi heittäytyä omaan hulluuteeni ja tunnustautua avoimesti hulluksi.

Oman hulluuden pidättely on johtanut vuosikymmenien mittaiseen masennukseen, jossa on ollut parempia kausia ja huonompia kausia. Nyt hyvää kautta on ollut aika monta vuotta, mutta pieniä takaiskujakin on tullut. Yleensä aina siinä vaiheessa, kun olen joutunut tilanteisiin jossa on ollut paineita käyttäytyä kuten normaali ihminen.

En tosiaankaan kovin hyvin kestä tavallisia järkeviä ihmisiä, jotka sanovat että sellaista elämä on, turha sitä on jäädä suremaan. Tämä tuli mieleen, kun mietin taas sitä miten aktiivisia jotkut ihmiset ovat, miten he tuntevat paljon ihmisiä, miten he verkostoituvat ja pistävät myönteisiä statuspäivityksiä facebookiin.

Sen olen ehkä oppinut, etten jää enää rypemään alakuloihin, totean tilanteen ja käännän katseeni eteenpäin, vaikka sitten vähän väkisin. Nytkin monenlaiset tekemättömät asiat ja velvoitteet ja pelot ja epätoivon idut muhivat sisimmässä ja houkuttavat jäämään sohvalle ruikuttamaan, vaan en voi en voi en voi, sillä minä lähden Nuorisokirjailijoiden reippaassa porukassa Vilnaan. Eiköhän siellä yksi Ihaa aasi mene sitten joinkuin mukana, vai meneekö. No sen suhteen olemme viisaampia joskus sunnuntain tienoilla.

Otan kameran mukaan, toivottavasti muistan kaivaa sen myös laukusta ja näpsiä ne postikorttikuvat itse.

Hei hei teille

Kirjahyllyn nuuskija

Kun menee kylään, saako ihmisen kirjahyllyä tutkia? Tämä kysymys ei ollut koskaan noussut tietoiseen mieleeni asti, ennen kuin viikonloppuna luin lehdestä, että läntisessä naapurissa tästä asiasta keskustellaan kiihkeästi ja tapakouluttajat antavat ohjeita.

Mikäli ymmärsin oikein, kyläpaikan kirjahyllyä ei ole sopivaa mennä noin vain tutkimaan, vaan kannattaa kysyä lupa ensin.

Pyydän nyt anteeksi kaikilta, joiden kirjahyllyjä olen tutkinut lupaa kysymättä. En ole tarkoittanut nuuskia, että millaisia kirjoja ko. ihmisellä on, vaan ainoastaan onko siellä jotain minkä ehkä haluaisin lukea. Minkä hän voisi esim. lainata minulle ja minä tietenkin palauttaisin sen takaisin hyväkuntoisena ja muutaman rakentavan ääneen lausutun kommentin kera.

Tämä oli taas heräämisen hetki. Mutta siis anteeksi kaikki te joiden kirjahyllyjä olen elämäni aikana nuuskinut. En tarkoittanut nuuskia elämäänne ja salaisuuksianne.

Kirjahyllyn nuuskija

Olen tehnyt hei salavisaan kirjan, ettäs tiedätte

Toiset kirjailijat odottavat henkeä pidättäen mitä Hesari lausuu heidän hengentuotteistaan, mutta minua kiinnostaa Kotimaan mielipide. Ainakin kirkkotrilogiastani. Kulttuurin kenttää ennakkoluulottomasti tonkiva Seppälä olikin jo lukenut kirjani ja lyhyesti kommentoinut sitä Vielä palaa lukulamppuja blogissaan.

Ellilän trilogia on salaviisas. Suosittelen, varsinkin jos kirkollinen alakulttuuritodellisuus kiinnostaa. – Olisi hauska kuulla jonkun itsensä vanhauskoiseksi ja tunnustukselliseksi määrittelevän kommentit trilogiasta. Naurattaako? Itkettääkö?

Minuakin kiinnostaisi. Olen saanut parilta konsulta palautetta, mutta suurin osa palautteesta on ihmisiltä, jotka eivät tunne kirkollista todellisuutta, eivätkä ole seuranneet teologista keskustelua. Kirjani on kirjoitettu niin, ettei niistä asioista tarvitsekaan olla kiinnostunut, tarinassa on muita ulottuvuuksia, mutta kyllähän se aina säväyttää, jos joku huomaa mitä kirjassa on oikeastaan yritetty sanoa.

Olen tehnyt hei salavisaan kirjan, ettäs tiedätte

Vihalaput ja muut laput

Pyydän maailmankaikkeudelta anteeksi, että postaan nyt ihan solkenaan, mutta ihastuin huomatessani, että on olemassa blogi joka esittelee ruotsalaisten vihalappuja, vai kuinka tuo Arga lappen pitäisi kääntää. Itse koen kauhean luontaantyöntäväksi kun huomaan, että esimerkiksi taloyhtiön portinpieleen on ilmestynyt lappu, jossa sanotaan suurin piirtein niin että Hei älä kuseta sitä koiraasi tässä. Vihalappu ei kohdistu minuun, mutta silti se tekee minut levottomaksi. Se tekee levottomaksi, vaikka en minäkään nyt suorastaan kutsu kaikkia Turun koiria oman porttini pieleen kusemaan. Mutta yhtäkkiä tajusin, että persoonattomassa kaupunkiympäristössä tuollaiset viestit ovat kuitenkin jonkinlaisia elonmerkkejä. Niiden taustalla on tarinoita.

Ja sitten tuli mieleen, kun olin nuorena typynä ravintolassa. Menin käymään toiletin puolella ja kun palasin takaisin, oli kaljalasin alla lappu. Tule huoneeseeni, pikkuhissillä oven pielestä. En käy käsiksi. Terveisin naapuripöydän kaveri.

En mennyt pikkuhissillä mihinkään. Minua ei kiinnostanut naapuripöydän kaveri joka ei kävisi käsiksi. Vai oliko siinä joku muu vika. Minulla ei ollut käsitystä naapurin pöydän kaverin ulkomuodosta. Mutta vieläkin kaivelee, että mikä oli saanut hänet kirjoittamaan tuon lapun. Olisiko sittenkin pitänyt mennä. Onko säälittävää, että vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin muistan tuollaisen asian niin tarkasti.

Vihalaput ja muut laput

Murskana taas, mutta näillä mennään

Kirjailijavieraiden haaliminen on oikeastaan kamalaa, koska joudun nyt katselemaan toisesta vinkkelistä sitä prosessia, jossa valitaan että kuka olisi kiinnostava ja edustava kirjailijavieras, ja kuka ei.

Minusta on tuskallista jäädä itse seinäruusuksi, kun kiinnostavia persoonia kutsutaan esiintymään. Mutta vielä tuskallisempaa minusta on valita, että ketä pyydän, ketä en. Näin siitäkin huolimatta, ettei kesäyliopiston kirjailijavieraana esiintyminen ole kirjailijalle mikään rahasampo.

Ja muuten. Tilasin Terhi Rannelan Kirjoita nuorille oppaan, koska tankkaan nyt materiaalia johdantoluentosarjojani varten. Huomasin, että olen suurin piirtein ainoa säännöllisesti julkaiseva kotimainen nuorille kirjoittava kirjailija, joka ei ole millään tavalla mukana kirjassa. Käykö vähän itsetunnon päälle, mitäs luulette.

Ps.

Ristiaallokko oli oli arvioitu Saunaihossa.

Murskana taas, mutta näillä mennään

Testaa itsesi

Kannattaa testauttaa itsensä Akun ja Pellen kielikojeella. Minusta paljastui Valioluokan Mahtikieliveijari, mikäli ette sitä vielä tienneet.

Testaa itsesi

Arvostelulinkki ja Pystysen viisaus

Oli vähällä unohtua, että Booksy oli jo lukenut ja arvioinut kirjani Ristiaallokkoa. Kiitoksia oikein paljon mediahuomiosta! En sivumennen sanoen tajunnut, että loppu jäi niin avoimeksi että ihan ulvahtaa piti loppuun ehtiessä. Mutta mikä ettei tietysti. Itselleni asia on selvä, mutta lukijalle välttämättä tietystikään ei.

Sitten noihin luentoihin. Olen lukenut tauoilla Tiina Pystysen Runousoppia. Pystyselläkin näyttää olleen vaikeuksia päästä sisälle kirjailijaliittoon. Piti oikein tarkistaa katalogista, mutta nyt hän näyttää olevan siellä. Kirja on julkaistu 2004 ja silloin taistelu oli vielä käynnissä. Pystyseltä kuitenkin jäi mieleen tämä:

Kirjailijan tärkein taito on kestää pettymyksiä.
Tämä siis muistinvaraisesti siteeraten. Lause on kyllä niin aamen ja pluttis.

Arvostelulinkki ja Pystysen viisaus

Hajanaisia ajatuksia

Luin bussissa Mazzarellaa:

Kirjailijan persoonallisuus tarkoittaa jotain mediassa käyttökelpoista. Kirjailijan työ ei kiinnosta. Kirjailijalla saa olla mielipiteitä, mielipiteille on rajaton sosiaalinen tilaus, mutta ei ole tarkoitus, että mielipiteen puolesta taistellaan. Mielipide on asia, jonka kautta ihminen luo profiilinsa. Se mitä sanon ei tarvitse olla totta, riittää kun se on kiinnostavaa. Nykyään luetaankin mieluummin kirjoja Hemingwaysta kuin Hemingwayn proosaa.

Omat kysymykset: Missä määrin aloittelevan kirjoittajan (tai varttuneemmankin, mutta marginaaliin jääneen, vähemmän kiinnostavan, joka on miettinyt enemmän tarinoitaan kuin itseään taideteoksena) kannattaisi ottaa tämä huomioon?

Kuinka pitkälle kirjoittaja voi päästä sen varassa, että hän on kiinnostava persoona ja hänellä on kiinnostavia mielipiteitä? Vieläkö ihmisen pitää osata kirjoittaakin?

Hajanaisia ajatuksia

Keksimiäni viisauksia nro 1

Valmistautuessani Luovan kirjoittamisen oppiaineen yliopistoluennoitsijaksi tuo Julia Navarron kirja on oikeastaan ihan opettavainen. Niin kuin tietysti ovat monet muutkin kirjat, kuten Dan Brownin ja Cecelia Ahernin ja monen muunkin teokset.

Olen tullut siihen tulokseen ettei ihmisen oikeastaan tarvitse varsinaisesti osata kirjoittaa kunhan keksii hyvän aiheen. Ehkä kirjoittajakoulutuksen pitäisi siis entistä enemmän keskittyä mojovien aiheiden metsästämiseen ja jättää vähemmälle kielelliset ja rakenteelliset opastukset ja säädöt. Välttäkää kliseitä, välttäkää liikaa selittämistä, välttäkää sitä sun tätä. Ihan turhaa höpinää. Mitään ei tarvitse välttää jos on tarpeeksi hyvä aihe.

Tosin ei hyvä aihekaan ole mikään absoluutti. Aihe voi tänään olla ihan kuollut, mutta ylihuomenna se olisikin jo hyvä aihe. Mutta tänään kirjoitettu kirja ei välttämättä ylihuomenna enää kiinnosta, koska ylihuomenna niitä ilmestyy pilvin pimein muutenkin. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Mitä mieltä olisitte siitä ideasta, että tekisin luentorunkoni sarjakuvamuotoon. Yhtäkkiä tuli mieleen ja teki mieli heti ryhtyä piirtämään. Mutta yritän nyt muistuttaa itselleni, että asialliset työt on kuitenkin hoidettava ensin.

Keksimiäni viisauksia nro 1

Mitäköhän sitä seuraavaksi kirjoittaisi

Elän sellaista jakomielistä vaihetta, että samalla kun askartelen valmistumassa olevan kässärin kanssa ajatukseni haahuilevat tulevissa aiheissa. Monenlaista kiinnostavaa on tarjolla. Kalliokiipeilyä harrastava rouva päähenkilönä? Vai kotimaista iskelmäyhtyettä fanittava kypsä bändäri, joka on ehkä hiukan liikaa jäänyt kiinni omaan murkkuikäänsä. Vaiko kenties narsistiäidin kourista vapauteen kamppaileva tytär.

Tai jos kuitenkin se Coelhohenkinen tarina Torinon käärinliinan ihmeellisistä vaiheista. Aito vai feikki? Kenen piinattu ruumis siihen oikeastaan on piirtynyt?

Luen parhaillaan Julia Navarron Vaiennutta veljeskuntaa, joka pureutuu Torinon käärinliinan arvoitukseen dekkarin keinoin. Hiukan haittaa, että kerronta on niin kökköä. Ja aina kun jostain sankarittaresta ylipäänsä missään kirjassa todetaan, että hän oli juhlien kaunein nainen yrittämättä sitä lainkaan, minulle tulee aina vähän sellainen krooh ja zzzz tunnelma.

Mitäköhän sitä seuraavaksi kirjoittaisi

Syksyä pukkaa

Kollega julkaisee äänikirjan, ja sain tehdä siihen kannen. Tarja Leinosen blogista löytyy lisää informaatiota.

Haluaisin oikeastaan tehdä enemmänkin tuollaisia töitä, mutta nyt tuuppasin itseni Avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin opettajaksi, tosin yhdelle kurssille vaan. Sinänsä hassua, että oikeasti vähän epäröin onko minusta antamaan yliopistotasoista kirjoittamisen opetusta, minähän olen kuitenkin enempi kirjoitustyöläinen. Tuo maisterintutkintokin on ihan muista aiheista kuin kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Olen nyt päättänyt, että harrastan jotain egobuustausta ennen kurssin alkua. Joku punainen liina kaulaan tai turbaani päähän, kyllähän te tiedätte. Isolla äänellä kannattaa puhua ja nauraa, tai vaihtoehtoisesti mutista salaperäisesti. Pitää miettiä.

**
Lisäys: Päivi oli lukenut hyvän kirjan:-) Eksyneiden arvostelu täällä.

Syksyä pukkaa

Sitä miehenikin varmaan ihmettelee

Yksi seitsemänvuotias oli lukenut kirjani, ja sitten kysynyt äidiltään, että miten voi olla mahdollista, että mieheni joutuu käymään töissä niin kuin muutkin ihmiset, vaikka minä olen kirjailija.

Ristiaallokkoa on tullut painosta. Vielä se ei ole minulle ilmestynyt, mutta odotan kiihkeästi.

Sitä miehenikin varmaan ihmettelee

Miksi ei aikuisten kirjoissakin voisi olla vähän kuvitusta?

Vielä yksi kirja ennen koulua, oli otsikkona Mari Viertolan arvostelussa Turun sanomissa Eksyneistä. Samassa jutussa saa arvion myös Anu Ojalan Aino ja hevossaaren juhannus.

Arvionsa alussa Viertola ihmettelee mihin kirjoista katoaa kuvitus, kun ihminen tulee tiettyyn ikään. Tämä kolahti, koska kuvitusasiasta oli pieni vääntö kustantajan kanssa juuri viime keväänä. Ei kylläkään tästä kirjasta, vaan ensi keväänä ilmestyvästä majavaromaanista. Kuvitus lisää kirjan kustannuksia ja minun myyntiluvuillani yhtälö on tietysti hankala, mutta silti. Eksyneistä Viertola sanoo:

Selkeä kieli ja voimakkaat mielikuvat suorastaan huutavat tulla näkyviksi, mutta onneksi teksti on edes totuttua isokokoisempaa.

En Eksyneitä kirjoittaessani tajunnut sen olevan niin pienten ihmisten kirja. Onneksi päätettiin esittelyteksteistä jättää ikäsuositukset pois. Ei kirjailija taida itse oikein ymmärtää minkä ikäisille hänen opuksensa on tarkoitettu.

Miksi ei aikuisten kirjoissakin voisi olla vähän kuvitusta?

Totuus kirjailijasta, kliseet Anun malliin

Anu oli listaillut kirjailijoihin liitettyjä kliseitä, ja kertoi omasta suhteestaan näihin asioihin. Minun piti oikeastaan poimia marjoja, mutta koska alkoi sataa, poiminkin Anun haasteen.

1. Elitistisyys

Pidän formulakisoja ja niiden seuraamista idiotismina, tekeekö se minusta elitistin?

2. Hankala luonne
Ilman muuta. Olen aikamoinen narsku.

3. Päihteidenkäyttö
Ruoka ja internet, siinä ne pahimmat.

4. Boheemius
Olen ja en ole. Siinä mielessä olen, etten petaa enkä siivoa, ellei joku sellainen ole tulossa kylään jonka edessä haluan esittää fiksumpaa kuin olen. Siinä mielessä en ole, että minulla on säännölliset työajat, pidän säntillisesti kiinni siitä mitä on sovittu, enkä jää muiden huollettavaksi niin kauan kuin vain suinkin pystyn pitämään itse huolen itsestäni,

5. Itsekeskeisyys
Olen kyllä. Mutta tiedän, että se vie helposti ahdinkoon.

6. Erakkomaisuus
Olen vähän erakkomainen kyllä. Kaipaan ihmisiä, mutta tapaamisilla pitää olla substanssia. Voin kyllä heitellä vaikka tikkaa tyyppien kanssa jos tikanheiton lomassa voidaan jutella elämän syvistä kysymyksistä. Sehän on ihan mahdollista. Mutta pelkkä yhdessä hengailu ja kevyt huulenheitto ei jaksa kiinnostaa. Heitän mieluummin huulta itsekseni.

7. Tunteellinen (yli)herkkyys
Olen yliherkkä. En esimerkiksi pysty kertomaan Bambi-elokuvan juonta sortumatta kyyneliin. Testattu on.

Totuus kirjailijasta, kliseet Anun malliin

Ohivuotoa

Sattumalta kuulin eilen radiosta Heini Junkkaalan haastattelun, ja hän puhui siinä oman sisäisen kokemuksensa käyttämisestä mittarina kirjoitusprosessissa. Oman itsen tarkkailu ei tarkoita sitä, etteikö ihminen olisi kiinnostunut siitä mitä maailmassa tapahtuu, päin vastoin, hän on hereillä ja näkee ihmiset ja maailman. Mutta oma kokemus on se mittari, joka kertoo, että jokin asia on sellainen, että siitä pitää kirjoittaa.

Sisäisen mittarin liikahdus saattaa tuntua noloutena, häpeänä, muina hankalina tunteina. Ne tunteet siis kertovat, että nyt ollaan joidenkin kirjoittamisen arvoisen asioiden äärellä.

Olen Junkkaalan hengenheimolainen, ja käytän omia sisäisiäni tilojani maailman ja ihmisluonnon tutkimisessa. Tämä blogi on työpäiväkirja, ja pistän tänne muistiin tylsiä tunnustuksia itsetunto-ongelmista, kateudesta ja mistä tahansa asiasta joiden ei pitäisi vaivata aikuista ihmistä.

Välillä uskon, että olen kirjailija, joka tekee työtään. Välillä epäilen, että olen vain tyhmä ihminen, joka puhuu ääneen asioita joita ei kuulu puhua ääneen.

Heini Junkkaala on tietysti minua fiksumpi. Hän ei kirjoita hankalia juttujaan blogiin. Sitä asiaa sietää tietysti miettiä. Onko tämä blogi jotain hankalaa ohivuotoa. Pitäisikö pitää mölyt mahassa, ja vain vuoden parin välein pullauttaa maailmalle jokin viisas teos hämmästeltäväksi.

Ohivuotoa

Menneisyyden kirjeet veivät itsetunto-ongelmiin

Menneisyyden kaivelun houkutuksille ei pitäisi antaa myöten. Jollakin tavalla kaivelu kuuluu työnkuvaan, mutta aiheuttaa myös huonommuudentunteita. Muilla on elämä ja velvollisuuksia, minä sen sijaan luen vanhoja kirjeitä.

Miksi olen lakannut pitämästä yhteyttä ihmisiin, jotka ovat kirjoittaneet kaikkein ihanimmat kirjeet. On tietenkin mahdollista, että se on mennyt toisin päin. Mutta olen siinä tapauksessa antanut aika helposti periksi.

Kirjeitä lukiessa tajuan senkin, että minulla on ollut vaikeuksia erottaa toisistaan ystävyys ja ystävällisyys. Mutta ehkä sitä eroa ei olekaan niin helppo tehdä.

Olen itse ollut surkea ystävä, se palautuu mieleen kirjeiden kautta.

Luulen, että kyky olla hyvä ystävä edellyttää ihmiseltä hyvää itsetuntoa. Itsetunto-ongelmissa kamppaileva ei pysty olemaan hyvä ystävä. Pitäisi tietysti olla myös kiinnostunut toisen ihmisen asioista, ei pelkästään omistaan.

Menneisyyden kirjeet veivät itsetunto-ongelmiin

Jotenkin ei taas jaksa eikä voi

Marja-Leena oli lukenut Eksyneet. Kiitos mediahuomiosta! Lisäksi Hämeen sanomissa oli ollut kirjasta tällainen arvostelu:
Siinä sanotaan, että tarina on pikkuinen helmi. Onpa söpösti sanottu.

Tällaisista myönteisistä jutuista pitäisi tietysti imeä voimaa kirjoitustyöhön. En tiedä mikä on, mutta kirjoittaminen ei suju. Mieli vain haahuilee.

Jotenkin ei taas jaksa eikä voi

Aivot lyövät tyhjää

Vuonna 2004 tapahtuneen muuton jäljiltä oli muutama pahvilaatikollinen kirjeitä ja kirjoja kadoksissa. Yllättäen ne eilen löytyivät, kun eräs ihminen oli alkanut siivota nurkkiaan.

Tänään olen viettänyt tunteja noiden haisevien paperien kanssa. Järkyttävää, että olen tosiaan varastoinut hamasta esipuberteetista lähtien kaikki saamani kirjeet ja joka toinen niistä kirjeistä alkaa jotenkin niin, että Hei Kirsti, anteeksi etten ole ehtinyt kirjoittaa, mutta on niin paljon tekemistä ja nytkin olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kirjettä. Muistan taas millaista oli olla yksinäinen nuori, joka ei osaa olla ihmisten kanssa, mutta joka kirjoittamalla yrittää kurottautua muita kohti, eikä se useimmiten onnistu.

Ei kai tuo asetelma ole miksikään muuttunut. Nyt minä kirjoitan tätä blogia ja joku ystävällinen sielu aina joskus lyö pallon takaisin. Sen sanon, että olisin varmaan ollut nuorena tosi ahkera bloggaaja, jos silloin olisi ollut tietokoneita ja intertötti. Jaa eikö muka ollut.

Nyt kun olen lueskellut noita kirjeitä, tekisi mieli vastata niihin. Siis kirjeisiin, jonka olen saanut yli 30 vuotta sitten. Tässähän olisi ehditty käymään 30-vuotinen sotakin välillä.

Skannasin tuohon alle vuonna 1978 Mynämäen kotiteollisuusoppilaitoksesta saamani virallisen postikortin. Olin ilmeisesti vuodattanut sisintäni virallisiin postikortteihin ja lähetellyt niitä Mynämäellä opiskelevalle kaverille. Kun viestittelyyni tuli pieni tauko, hänen opiskelutoverinsa ja kanslian henkilökunta lähettivät minulle oheisen viestin.

Tässä suomennos, mikäli teksti näkyy huonosti:
Parahin Kirsti, miksi Sinulta ei ole tullut J.Simulalle yhtään iki-ihanaa kaikkien luettavaa virallista postikorttia. Me luokan tytöt ja kanslian väki kuolemme tähän yksitoikkoisuuteen. Joten: pistä hetimmiten kortti tänne J.Simulalle.
Minua nolotti silloin ihan älyttömästi. Nytkin naama punottaa häpeästä kun muistan sen tapauksen. Kuvittelin aina, ettei kukaan jaksa minun juttujani lukea, mutta erehdyin.

Aivot lyövät tyhjää