He tekivät sen mahdolliseksi

Kuvassa oikealla Olga, joka on kääntänyt novellini Kova jätkä venäjäksi. Vasemmalla puolella hänen ystävänsä Maria, joka myös opiskelee suomea.

Kertoessani kirjastossa Kovasta jätkästä, hymyilevä nainen yleisön joukosta halusi tietää, onko kova jätkä todellisuuteen perustuva hahmo.

Novellissahan on 13 -vuotias Kalle, joka vasten tahtoaan joutuu vaihtamaan vauvalle vaipat, eivätkä ne ole mitkä tahansa vaipat, vaan ekologiset kestovaipat. Tehtävässä suoriutumiseen Kalle tarvitsee vauvan kolmevuotiaan isosiskon apua. Lopulta operaatio onnistuu, ja kun tytöt Kallen koulussa kuulevat hänen sankariteostaan, he alkavat katsella häntä hiukan uusin silmin. Kerroin tietäväni poikia, jotka hoitavat lapsia. Itse asiassa kirjailijaseurueemme ainoa mies, Markku Karpio on alkuperäiseltä ammatiltaan lastentarhanopettaja. Kerroin tyttöjen pitävän tällaisista pojista, ja silmiään pyörittelevä nainen sanoi ymmärtävänsä sen hyvin. Venäjällä tällainen vauvanvaippojen kanssa pelaava poika ei kuitenkaan olisi mahdollinen hahmo.

Tulkkien suomenkielen opettaja huomasi, että selittäessäni miten koulutetut ihmiset käyttävät Suomessa vauvoilleen kestovaippoja, tulkkini jätti säännöllisesti kääntämättä sanan koulutettu. Lopulta hän huomautti asiasta tulkilleni. Tulkkini puolustautui kertomalla, ettei sanalla koulutettu ole Venäjällä mitään erityistä klangia. Melkein kaikkihan ovat siellä koulutettuja. Lakkasin puhumasta koulutuksesta ja painotin että kysymys on ekologisesta ratkaisusta.

Kääntäminenhän siis liittyy lastenkirjallisuusantologiaan, jonka arvostettu lastenkirjakustantamo Detgiz julkaisee syksyllä 2011. Romaanikatkelmien ja minun novellini lisäksi kirjassa on sanataidetehtäviä. Kirjan nimi on vielä vaiheessa.

He tekivät sen mahdolliseksi

Sankarimatkailija kotiutui Arkangelista

Minulla on paljon töitä tänään, mutta ihan nopea ilmoitus tähän väliin. Olen siis päässyt kotiin. En matkustanut tuolla yläpuolella näkyvällä kulkuvälineellä, vaikka se aika söpö olikin.

Ylimmässä kuvassa näkyy ketkä valtaisan kuuluisat kirjailijat tekivät tämän kulttuurintervention Venäjälle. Esiinnyimme yliopistolla, joka on tuo sementtitiilinen, turkoosikatoksinen rakennus, sekä lastenkirjastossa ja aikuisten kirjastossa.

Toiseksi ylin kuva on tyypillinen esimerkki arkangelilaisesta puurakennuksesta, joita siellä riittää, riittää, riittää. Ne ovat alkeellisia ja huonokuntoisia, joten purkaminenhan niitä uhkaa elintason noustessa. Toivon, että vanhaa rakennuskantaa kuitenkin säilytetään.

Kirjoitan matkasta jäsentyneemmin sitten kun olen hiukan asettunut. Tulin eilen illalla kahdeksan aikaan kotiin väsyneenä ja onnellisena.

Ps. Kirsi on lukenut kirjojani ja kirjoittanut niistä tänne ja tänne.

ps.2 Mari A oli lukenut Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.

Sankarimatkailija kotiutui Arkangelista

Ennen esiintymista

Muutama sana nopeasti. Olen menossa lastenkirjastoon esiintymaan ja minulla on maailman sopoin tulkki. Olga on opiskellut Suomea kolme vuotta. En vielakaan ihan ymmarra miksi Arkangelin yliopistossa opiskellaan suomea, mutta on kuulemma suomalaista alemmuuskompleksia pohtia tallaista. Sain aikaan myrskyn vesilasissa, kun lausuin taman kysymyksen aaneen. Siis luit oikein, heilla on pakkosuomi taalla. Ei kaikilla, mutta niille joille se arpa osuu. Nama eivat valttamatta ole valinneet suomea, se on maaratty heille ja he ovat tehneet tyota kaskettya, hanskanneet suomenkielen kolmessa vuodessa. He ymmartavat kaiken mita puhumme ja osaavat kaantaa sen venajaksi ja toisin pain, venalaiset selostukset he kaantavat suomeksi tuosta vain.

Ennen esiintymista

Sanat eivat riita

Terveisia ihanasta Arkangelista. Kirjoitan tata nettikahvilassa, joten en voi ladata kuvia, eika minulle tainnut tulla kylla piuhaakaan mukaan. Vaatetta on naparetkea varten, mutta vahemmallakin olisi parjannut. Henkisesti tama on jonkinlaista valoisaa myllakkaa, huomaan etta valilla jaksan hopottaa kilpaa muiden kanssa, valilla uuvahdan ja kaperryn paivakirjani ymparille. Kirjoitan sinne muistiin sanoja, lauseita joista tuntuu, etta niihin voi liittya jotain tarkeaa. Olen jo nyt kuullut kuohuttavia asioita. Harmi etten osaa venajaa.

Niin, minulla on myos sopoja pienia uutisia, joita en saa viela kertoa. Hahhaa, kerrankin minulla on salaisuuksia. Ei ole kysymys isosta asiasta, minusta ei ole tulossa rikas. Kirjani ei ole lahdossa maailmaa valloittamaan, mutta jotain pienta kirjoihin liittyvaa kivaa kuitenkin. En saa viela kertoa.

Olen syonyt taalla tattaria ja kalaa. Paistettua pallasta. Hyvaa.

Sanat eivat riita

Tarjous sulkeutui

Blogisynttäritarjous päättyi, olen pistänyt jakoon kaikki Nainen joka jne kirjani. Paketoin niitä sitä mukaa, kun sähköpostiini tuli osoitteita ja nyt on pitänyt myydä jo eioota, pahoitteluni. Verakin tilasi kirjan, mutta liekö hänelle tullut jokin arkuus, kun ei lähettänytkään osoitettaan. Tuliko tässä jokin informaatiokatkos? Nyt kirjasi meni toiselle, mutta jos jokin muu opus sinulle kelpaa, niin lähetän sen. Pistä sähköpostia tulemaan.

Joku voi ihmetellä mitä järkeä on lähetellä omalla kustannuksella kirjoja ympäriinsä. Ryhtyessäni kirjailijaksi lähettelin kirjojani ystävilleni, tutuilleni, sukulaisilleni ympäri Suomen. Pian huomasin, että ihmiset eivät välttämättä ilahtuneet kirjapaketista. Eräs ystäväni tunnusti äskettäin lukeneensa esikoiskirjani vasta nyt. Hän kehui kirjaa ja mietti miksi hän ei lukenut sitä aikanaan. Hän ei oikein keksinyt syytä, hän vain ei lukenut. Joten ymmärrättehän, päätin jossain vaiheessa, etten pahemmin lähettele kirjojani. Lakattuani lähettelemästä kirjoja olen säästänyt postimaksuissa, joten tällaisena merkittävänä aikana jolloin Kirjailijan häiriöklinikka täyttää vuosia, tuntui oikealta muistaa lukijoita kirjalahjoilla.

Jos vielä muutaman sanan kirjoittaisin bloggaamisestani, niin aluksi blogin merkitys oli nimenomaan toimia julkisena varaventtiliinä. Olin alussa aktiivinen kommentoija muiden ihmisten blogeissa ja osittain varmasti sen ansioista omankin blogini keskustelut olivat välillä vilkkaita.

Sitten meni useampi vuosi blogiväsymyksen varjossa. Koin uutuudenviehätyksen loppuneen ja monet tutut olivat jo ehtineet lopettaa bloginsa. Siirtyessäni Vuodatuksesta Bloggeriin söhlin Blogilistalla jotain, menetin ison joukon lukijoita, kävijämäärät puolittuivat. Sittemmin ne ovat tulleet takaisin korkojen kanssa. Epäilen kyllä aina, että kävijämäärät ovat nousseet spämmirobottien ym. juttujen vuoksi, mutta toistaiseksi tilastoissa ei ole näkynyt hämäryyttä.

Nykyään bloggaaminen tuntuu kevyeltä ja enimmäkseen iloiselta puuhalta. Minulla ei ole suuria odotuksia, eikä päämääriä, mutta olen ajatellut jatkaa ja sillä tavalla myös dokumentoida omaa uraani. Ihmettelen ihmisiä, jotka lopettelevat blogejaan tuosta vain. Henna Helmikin veti herneet jostain ja pisti laput luukulle.

Omasta blogitulevaisuudestani ajattelen niin, että haluaisin olla rohkeampi. Olen vain tullut valittamisen suhteen vähän varovaiseksi. Joitakin nimittäin häiritsee, jos valitan. He voivat kokea, että heillä menee paljon huonommin kuin minulla, eikä minulla siksi pitäisi olla valittamista. Jotkut taas ovat kovin vahingoniloisia vastoinkäymisteni vuoksi. Olen huomannut, että minua ärsyttää, jos löydän linkin blogiini jostain ilkkumisketjusta, missä päivitellään minun tyhmyyttäni. Mutta sellaisenhan ei kuuluisi vaikuttaa.

Tarjous sulkeutui

Blogisynttärit pitkän kaavan mukaan + kaino tarjous

Koska olen Arkangelissa tapaamassa kääntäjiä ja miettimässä venäläiseen sieluun sopivaa nimeä lastenkirjallisuusantologialle blogini syntymäpäivänä, päätin aloittaa Kirjailijan häiriöklinikan kuusivuotishistoriikin vähän etukäteen.

Syntymäpäivää häiris viettää siis 23.2 ja olikin hassua huomata, että blogini alkoi siitä, että en ollut saanut hakemaani apurahaa ja olin saanut ärsyttävän kirjeen Varsinais-Suomen taidetoimikunnalta. Siinä kerrottiin, että kirjallista työtäni oli verrattu muiden kirjalliseen työhön ja todettu, ettei minulle valitettavasti voi antaa apurahaa. Tämäkös minua kävi jurppimaan. Tunnelmat olivat siis aloittaessani varsin toisenlaiset kuin juuri nyt. Ahkeruus kovankin onnen voittaa, tai jos ei voita, tarjoaa tiukan vastuksen kuitenkin.

Viikkoa myöhemmin, suomalaisen kulttuurin päivänä valitin vielä lisää, koska kylmää vettä oli tullut niskaan myös kulttuurirahastolta, sen lisäksi painiskelin toivottomana Tammisaaren vankileiriin liittyvän ikuisuusprojektini kanssa. Palikat olivat menneet sekaisin, koska kustannustoimittajani oli ehdottanut muutoksia Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin käsikirjoitukseen. (Linkin takaa löytyy kiva pieni kirja-arvostelu) Tässä kohden asiat eivät ole menneet eteenpäin. Olen täysin samassa tilanteessa nytkin. Teen edelleen Tammisaari-romaaniani, ja työ on jälleen keskeytettävä syksyllä ilmestyvien kirjojen vuoksi. Joita siis tänä syksynä tulee ulos kaksin kappalein.

Voin sivumennen sanoen suositella Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kirjaani niille naisille, jotka miettivät omaa kirjoittamistaan, viihdekirjallisuuden ja vakavan kirjallisuuden veteen piirrettyä rajaviivaa ja myös kirjoittamisen ja oman henkisen kasvun välistä kivuliasta ja kuitenkin myös kiinnostavaa hankausta, joka parhaimmillaan synnyttää helmiä. Minulla on kaapissa muutama tekijänkappale, jos jotakuta kiinnostaa. Artisti maksaa tyyppisesti voin lähettää teille kiitollisena siitä, että jaksatte seurata höpinöitäni. Eilen blogiani ladattiin n. 800 kertaa ja uniikkeja kävijöitäkin oli yli 400. En tajua mistä johtui.

Nyt on ehkä sopiva hetki kiittää tuosta ihanasta kasvogallerista, jossa tätä kirjoittaessa on 100 kuvaa. Pelkään, että kun kirjoitan näin, joku heti nyppää itsensä pois sieltä. Seuraan kiinnostuneena mitä galleriassa tapahtuu. Jotkut fiksut bloggaajat toivottavat aina tervetulleiksi uudet lukijansa, mutta kun en tajunnut tehdä sitä heti alussa, en ole osannut ryhtyä siihen myöhemminkään.

Blogisynttärit pitkän kaavan mukaan + kaino tarjous

Joko heräsi jonkun kateus?

Minulla oli eilen ilon päivä, sillä Turun kaupungin kulttuurilautakunta muisti minua ystävällisesti kahdellakin apurahalla. Täytyy sanoa, että oikeasti pelästyin, kun näin. Tällaisesta voi jo joku tulla kateelliseksi, ja minulla on vain vähän kokemusta siitä kuinka tullaan toimeen kateellisten ihmisten kanssa, koska enimmäkseen olen ollut vain kohtalon potkittavana, tai muut ainakin ovat ajatelleet että olen enemmän säälittävä kuin kadehdittava. Toinen apuraha liittyy Salmen ja Jenian ja minun runoprojektiin, toinen on henkilökohtainen. Kumpikin apuraha tulee tarpeeseen.

Arkangelin matkan lähetessä erilaiset kuvitellut ja todelliset vaivat piirittävät, kuten että vasemman jalan etuvarvas on turvonnut ja punainen. Mies ilmoitti holhoojanani, että en saa lähteä varvas punaisena mihinkään. Katsotaan nyt jos se tuosta vielä asettuisi.

Toisin kuin yleensä sain myös Älynväläyksen. Otin yhteyttä Kirjailija-lehteen ja kysyin joko joku on tarjoutunut kirjoittamaan jutun siitä miten suomalaista lastenkirjallisuutta viedään Venäjälle. No eipä ollut, joten minä teen jutun. Siis tämä edellyttäen, että varvas päästää minut matkaan.

Joko heräsi jonkun kateus?

Veljen vaimo

Kun tuli mahdollisuus saada vuoden odotetuimmaksi esikoiseksi mainittu teos ilmaiseksi mikäli suostun sanomaan siitä jotain, tartuin tietysti oikopäätä haasteeseen. Olen seurannut Henna Helmin etenemistä julkisella urallaan ja minua on eniten kiinnostanut miten pitkälle pelkkä julkisuus kantaa. Oma tienihän on ollut varsin toisenlainen. Omasta esikoiskirjastani ei kukaan kirjoittanut mitään, minusta tuntui silloin ettei kukaan edes lukenut sitä, ja se on alkanut tulla eri yhteyksissä minua vastaan vasta nyt, 17 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Henna Helmi on esiintynyt kirjailijana ennen kuin hän on julkaissut yhtään kirjaa, minun on taas vieläkin vaikea nikottelematta tunnustaa olevani kirjailija. Olemme siis erilaiset.

Henna Helmin blogin perusteella sai sen kuvan, että luvassa on jotain aivan erilaista, viihdettä joka onkin syvällistä jne. Kanttakin tehtiin huolellisesti, joten odotukset olivat korkealla. Omasta mielestäni lopputuloksena on tavanomainen viihdepaketti, joka toivoakseni löytää lukijansa, sillä kirjat on tehty luettavaksi.

En ryhdy tekemään varsinaista kirjallisuusarviota, mietin vain lukiessani, että kehen tämän teoksen rinnastaisin ja mieleeni tuli Pirjo Tuomisen Kokemäenjoki-sarja, (Suuren joen maa, Kuningasväylä ja mikä se kolmas vielä olikaan) josta hän totesi, että siinä päähenkilönä on maisema, eivät niinkään henkilöt. Veljen vaimossa on jotain samaa. Päähenkilönä on perhe, ihmiset jäävät vähän varjomaisiksi. Kirjoittajaohjaajana kiinnitän huomiota kerrontatekniikkaan, joka mielestäni on kuormitettu turhaan takaumilla ja niiden tuomilla pluskvamperfekteillä. Mutta ehkä tämä ei haittaa normilukijaa, minä olisin Dan Browniltakin virtaviivaistanut hänen dialogejaan, mutta hyvin on poika myynyt ilman minun neuvojanikin.

Ina totesi, että Henna Helmin blogi on kirjaa kiinnostavampi. Arvatkaapa kuulostaako tutulta. Noin minullekin joskus aina sanotaan. Se saattaa olla totta, tai sitten ei.

Veljen vaimo

Juhlaa

Eilen oli joenrantaan ilmestynyt jääveistoksia. Muutenkin päivä oli taianomainen. Kotimatkalla poikkesin katoliseen kirkkoon ja katselin muodokasta Mariaa joka piteli sylissään pulskaa ja hyvinvoivaa Jeesus-lasta. Ystävä sytytti minulle kynttilän sen vuoksi, että lähden kohta Arkangeliin.

Pakkasjakson odotetaan jatkuvan ensi viikon loppuun, joten toivoa sopii että lämmitykset pelaavat siellä päin maailmaa. En ole edes vaihtanut rahoja vielä, pitäisi kai vaihtaa vähitellen, mutta kun en osaa yhtään arvioida, että paljonko pitäisi ottaa. Olen nolottavan kokematon matkailija.

Illalla tapasin yllättäen toisen ystävän, joka oli tullut käymään Turussa. En ollut kuullut hänestä mitään sitten viime kevään, jolloin hän muutti Tampereelle. Hän tupsahti pari vuotta sitten kirjoittajaryhmääni ja ehdin kiintyä häneen tavalla, jolla ohjaajan ei ehkä pitäisi kiintyä ryhmänjäseneen. Mutta kun hän on ihminen, jota katsellessa aina tajuaa, että elämä on ihmeiden runsaudensarvi. Ja tavoilleen uskollisena hän varoittamatta pelmahti paikalle tuulihattuineen ja toi ystävänpäiväjuhlan mukanaan.

Juhlaa

Omaa sarkaa

Omaa sarkaa, jokainen kyntäköön omaa sarkaa, huusi englanninopettaja lukioaikoinani, kun oppilailla oli tehtäviä tehdessään taipumus kysellä kaverilta, että miten tämä juttu oikein menee. Opettaja keskeytti toiminnan aina tuolla Omaa sarkaa huudahduksellaan, joka silloin tuntui vuoroin koomiselta, vuoroin ärsyttävältä.

Siihen aikaan maatalousyhteiskunnan sanasto oli muutenkin käytössä. Muistan hänen myös kerran todenneen, että istumme ja tuijotamme kuin mahot lehmät, kun emme ymmärtäneet jotain asiaa. Nyt ihmettelen sanoiko hän tosiaan niin. Aika tylysti sanottu nuorille naisille. Kävin siis Tipulaa, eli tyttölyseota. Muistan, että lähdimme silloin kesken päivän koulusta, ostimme ranskanleipää, valkosipulijuustoa ja piispanmunkkeja ja menimme Jaanan kotiin kahville. Kai me olimme vähän järkyttyneitä, kun meitä sanottiin mahoiksi lehmiksi. Kaikilla muilla on nyt lapsia, mutta minulla ei.

Omaa sarkaa on kuitenkin jäänyt Jussista mieleen, ja sitä olen miettinyt taas viime aikoina, siis että siinä on kyllä järkeä. Kannattaa kyntää omaa sarkaa, ja sivuille ei kannata vilkuille. Jos alkaa vilkuilla sinne tänne, voi olla, ettei vaoista tule suoria, tai että ne lopulta jäävät vallan tekemättä.

Hyvää ystävänpäivää kaikille blogini lukijoille, kiitos että olette olemassa.

Omaa sarkaa

Umpioelämää

Olen Orivedellä kirjoituskurssittamassa. Etukäteen tuntui ahdistavalta lähteä. Mietin mitä annettavaa minulla muka on jne. Mutta viikon puolivälissä mieliala keikahti toiseen suuntaan. Yhtäkkiä tuntuikin mukavalta lähteä.

Porukka on pieni, aikaa on riittävästi jokaiselle. Mielestäni olemme päässeet kiinni oikeisiin asioihin. Emme ole hymistelleet, vaan olemme pureutuneet teksteihiin ja miettineet kuinka niitä voisi työstää eteenpäin. Olemme pysyneet asiassa. Uskontokysymys oli vähällä kuumentaa tunteet jossain vaiheessa, kun kirjoittaja vahingossa avasi metaforiaan ja lausui koodisanan, joka sai toisen ryhmäläisen näkemään punaista. Mutta peruutimme kaikki yhteisymmärryksessä ja pystyimme jatkamaan ilman vammoja, näin ainakin tulkitsin. Teksti käsiteltiin tekstinä, eikä puhuttu enempää siitä mitä kirjoittaja tekstillään tarkoitti.

Eilen illalla oli opetusta kuudesta yhdeksään, tänään yhdeksästä viiteen. Tuntien jälkeen olen kyyhöttänyt huoneessani, puhunut puhelimessa ja Skypessä. Nyt pistän koneen kiinni ja luen vähän, sitten nukun. Huomenna on kurssia yhdeksästä kahteen ja sitten kotiin. Näyttää siltä, että tämä vierailu sujuu samalla tavalla kuin edellinenkin. Vietän viikonlopun Orivedellä näkemättä paikkakunnasta juuri muuta kuin vilahduksen taksin ikkunasta.

Umpioelämää

Esseentekoon mars!

Parnasso etsii kilpailulla hyviä kirjallisuusesseitä. Uutisarvo olisi kieltämättä suurempi, jos kilpailulla etsittäisiin huonoja kirjallisuusesseitä. Mietin miksi kilpailukutsussa kerrotaan, että tuomaristo hylkää kirjoitukset joita se ei pidä kirjallisuusesseinä. Tuleekohan Parnasson kilpailuihin paljon kirkkoveneen ja hämähäkin kuvia, vai mikä mättää? Onko joissakin kirjoituskilpailuissa palkittu tekstejä, jotka eivät täytä kilpailukutsun laatuvaatimuksia? No ehkä on, maailma on ihmeitä täynnä. Eipä sitten muuta kuin kyhnyttämään neropatteja ja tuottamaan laadukasta kirjallisuusesseetä raatilaisten hämmästeltäväksi.

Esseentekoon mars!

Itsensä löytämistä

Olen ollut lapsesta asti sekakätinen. Itsenäistä syömistä opetellessa lusikka meni aina vasempaan käteen, ja vähän myöhemmin kynä. Mutta saksilla leikkelin oikeakätisten tapaan ja myös kitaran rämpytyksen opin hoitamaan oikeakätisesti.

Vasemmalla kädellä kirjoittamisesta oli koulussa haittaa, joten vaihdoin kirjoituskäden omatoimisesti. Meni vuosi pari siihen, että kirjoittaminen alkoi sujua oikealla.

Pari vuotta sitten kävi niin, että aloin piirtää 40 vuoden tauon jälkeen. Piirtäminen loppui aikoinaan tuohon kätisyyden vaihtoon. En tosin silloin nuorena nähnyt asioiden yhteyttä. Nyt kun aloin uudestaan piirtää, oli luonnollista piirtää vasemmalla. Osaan kyllä piirtää oikeallakin, mutta jos haluan uppotua tekemiseen, on vasen se oikea käsi.

Tämä kätisyysasia tuli mieleen, kun kuulin, että Purkinavaaja on kutsuttu mukaan parhaat nettisivut kisaan. Sivustolla on logo ja sarjakuva, jotka tein ko. sivustolle harjoitustyönä.

En kuvittele itseäni piirtäjäksi, mutta piirtäessäni tavoitan sellaisen lapsenomaisen tekemisen ilon, joka on ollut kadoksissa. Se on ollut niin täydellisesti kadoksissa etten sitä ole edes osannut kaivata. Piirtäminen on tietenkin luonnostaan mukavaa puuhaa, mutta minulle tuli mieleen johtuisiko mielihyvä myös siitä, että piirtäessä käytän vasenta kättä oikean sijasta.

Muutama päivä sitten päätin ryhtyä kirjoittamaan päiväkirjaa vasemmalla kädellä. Olen nyt ihaillut käsialaani. Ei se tietenkään kansakoulunopettajalleni kelpaisi, mutta minun silmiini se on paljon kauniimpaa ja minumaisempaa kuin se mikä lähtee oikeasta kädestäni. Ja mikä kummallisinta, kirjoittaessani vasemmalla tunnen olevani harmoniassa itseni ja maailmankaikkeuden kanssa. Aivan kuin siirtyminen takaisin vasenkätiseksi merkitsisi paluuta omaksi itseksi. Kätisyyden vaihto tuntuu käynnistävän muitakin henkisiä prosesseja.

***

Sivumennen sanoen tämän päivän Hesarissa Päivi Heikkilä-Halttunen arvioi myötämielisesti Reetta ja linnan vangit. Onnea minulle! Mikä parasta, arvostelu kertoo, että historiallisten lastenromaanien perinne on ollut hiipumassa ja minä korjaan tilanteen. Olen miettinyt, että jos markkinoisin Reettaa jonnekin, mihin vetoaisin. Pitäisikö minun vedota tähän, kirjani pelastaa hiipuvan lastenromaanitradition sukupuutolta.

Itsensä löytämistä

Kevättä?

Olen maailmankatsomuksellisessa kriisissä, paitsi etten voi olla varma onko kysymys vakavasta filosofisluontoisesta pohdinnasta vai pelkästä vaihdevuosioireilusta. Maailmankatsomusten kanssa minulla on se ongelma, että joskus aivot vetävät eri suuntaan kuin sydän, ja sitten pitää miettiä että kumpaa kannattaa kuunnella. Ison osan elämääni olen kuunnellut aivojani, mutta täytyy sanoa ettei siitä ole koskaan seurannut mitään kovin hyvää. Se voi tietenkin johtua siitä, etteivät aivoni ole kovin terävät. Mutta minkäs teet, jos niin on.

Kevättä?

Suden hetkenä mieleen juolahtanutta

Yhtenä aamuyönä heräsin miettimään. Kaikki tuntui turhalta, ankealta ja pelottavalta. Olen juuri saanut käsistäni yhden kirjan ja työstän toista. Kaksi kirjaa tulee siis ulos tänä vuonna. Mutta onko tyhmää jatkuvasti suoltaa uusia kirjoja? Eikö kannattaisi pyyhkiä pölyt noista vanhoista.

Kun Miehenvaihtoviikot ilmestyi 15 vuotta sitten, ehdotin sen nimeksi Raakaa ravintoa, eläviä miehiä. Nimi ei mennyt läpi.

Kirja ilmestyi tunnistamattoman näköisenä, iloiset ihmiset hyppivät kannessa, mutta painos meni ilmeisesti kaupaksi ilman suuria ongelmia ja kirja liikkui kirjastoissakin mukavasti. Piki verkkokirjastoista se on historiansa aikana lainattu 2710 kertaa. Se tarkoittaa keskimäärin 180 lainausta/vuosi. Tänä vuonna lainoja on kertynyt kahdeksan.

Miehenvaihtoviikot on niitä kirjoja, joiden kohdalla olen usein ajatellut, että onkohan se kuitenkaan löytänyt ihan oikeaa lukijakuntaansa pöntön nimensä ja kantensa vuoksi. Olisi hauska voida antaa kirjalle toinen mahdollisuus. Editoida vähän, antaa uusi nimi ja ulkoasu ja tuupata markkinoille. Kyllähän kuuluisienkin kirjailijoiden kirjoista ilmestyy uusia painoksia eri nimillä. Käsittääkseni esimerkiksi Coelhon Alkemisti ilmestyi ensin nimellä Santiagon unelmat.

Ja mikäli joku nyt innostui, niin kirjan näyttäisi saavan Huutonetistä kolmella eurolla. Yritän suhtautua asiaan urheasti.

Suden hetkenä mieleen juolahtanutta

Ristiaallokkoa!

Niinhän siinä kävi, että Karpalon keksimä Ristiaallokkoa tulee trilogiani viimeisen osan nimeksi, olkoonkin että Minette Waltersilta on suomennettu Ristiaallokko niminen dekkari vuonna 1999.

Jennin Soutamisen taito voitti äänestyksen, mutta Karpalon ehdotus kiilasi mustana hevosena ohi. Pidin kyllä Soutamisen taidostakin kovasti, samoin tykkäsin Liplatuksen Mies yli laidan nimestä, harmi etten voi omia niitä kaikkia.

Minulla on vähän morkkis siitä, että käytän hyväkseni lukijoiden luovuutta oman luovuuteni loppuessa niin yllättäen viime metreillä. Mutta Facebookin puolella minua lohdutettiin sillä, että eivät muutkaan kirjailijat välttämättä ole itse keksineet hyviä nimiä kirjoilleen, Väinö Linnakin lähetti kustantamoon Sotaromaanin. Ja Terhi sanoi ystävällisesti, että minähän olen luova, kun keksin kysyä nimeä blogissani.

Arvonnan voitti Tauno Jokinen. Onnea! Lähetä minulle yhteystietosi, sekä kirjatoiveesi, niin pistän paketin tulemaan.

Eilen oli merkittävä päivä, koska lähetin Ristiaallokon korjatun käsikirjoituksen kustantajalle, ja nyt on pökertynyt olo, kun yksi aika iso työ on saatu pois päiväjärjestyksestä. Tosin editointikierros on vielä edessä, en ihan kokonaan pääse vielä eroon Auliksesta ja Matleenasta.

Tänään ehkä vain silmittelen ympäristöäni, luen kirjan jonka posti toi, juon kahvia, torkun sohvalla, mietin elämää. Huomenna tai ylihuomenna käyn käsiksi Eksyneet näkevät unia romaaniin, joka sekin ilmestyy joskus loppuvuonna.

Ristiaallokkoa!