Ihminen ja brändi, mieluummin kuitenkin kuppi viskiä kiitos

Jos nyt ottaisin todesta sen, että kirja myydään kirjailijan persoonan varassa, niin mikä minun persoonassani, elämänhistoriassani olisi niin kiinnostavaa, että se innostaisi ihmisiä hankkimaan kirjojani, ja ajattelemaan niistä suopeasti sen vuoksi, että minä olen heidän mielestään jollakin omalla, kierolla tavallani mediaseksikäs.

No siis hetkinen. Olen lukihäiriöinen koulukiusattu alisuoriutuja, joka on, joskaan ei suorastaan menestynyt kirjailijana, niin kuitenkin elättänyt itsensä kirjailijana 16 vuotta. Onko se kiinnostavaa?

Kirjoitan lastenkirjoja, nuortenkirjoja, humoristista ihmissuhdedraamaa, olen kokeillut kauhua, scifiä, ja fantasiaa on tulossa. Olen tehnyt myös näytelmiä. Nyt, hassua kyllä, olen vielä mukana runoprojektissakin. Teen runoja, joskin yhteistyössä maahanmuuttajien kanssa. Mutta kuitenkin, tavalla tai toisella teen runoja. Hassua.

Mutta monipuolisuus, haloo, juuri sehän on ollut ongelmani. Pitäisi olla selkeämpi brändi.

Minulle ihmisenä on tehnyt ehdottomasti hyvää, kun olen saanut kirjoittaa niin monenlaista, mutta tässä nykyajan markkinailmapiirissä se on brändäämisen kannalta ongelma.

Joskus näyttää siltä, että se mikä kirjailijalle tekee hyvää ihmisenä, tekee hänelle pahaa kirjailijana. Ja päinvastoin. Mikä tekee kirjailijalle pahaa ihmisenä, tekee hänelle hyvää kirjailijana. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että myynnin kannalta on hyväksi, jos on selkeä brändi, mutta kuka jaksaa loputtomiin kirjoittaa selkeitä brändikirjoja. Siinä voi herkästi tulla ahistus. Ja jos ahistuksestaan huolimatta jatkaa samaan taatuun tyyliin, niin kyllähän se ihmistä syö semmoinen, vaikka kirjat myisivät kuin siimaa. Arvelen.

Ihminen ja brändi, mieluummin kuitenkin kuppi viskiä kiitos

Ujous

Luin Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia.

Minulla on salainen suhde Tammiseen, sillä olen debytoinut samana vuonna kuin hän. Muistan miten Parnassossa julkaistiin etukäteen juttu neljästä merkittävästä tulevasta esikoiskirjasta, ja Tamminen oli yksi niistä. Tajusin yhtäkkiä esikoiskirjailijoiden pyyhkineen ohitseni oikealta ja vasemmalta, kun minä olin kykkinyt lähtöruudussa ja odotellut kilpajuoksun alkamista.

Tamminen on julkaissut kahdeksan kirjaa. Minun näkökulmastani hän on saanut valtavasti positiivista huomiota, mutta kirjassaan hän listaa kokemansa tölväisyt, ja toistaa parin kriitikon pilkalliset sanakäänteet sanasta sanaan. Hän, samoin kuin idolinsa Veijo Meri kuuluvat siihen käsittämättömään ihmisryhmään, joka säilöö lehtileikkeitä mappeihin.

Lukiessa minut valtasi haikeus. Mitäpä jos minäkin ryhtyisin kokoamaan leikekirjaa! Olisipa tosiaan vinhaa palata nuuskimaan menneitä saavutuksiaan, tai kaltoinkohtelujaan joinakin unettomina öinä, tai vapaa-ajanongelmaisina iltoina.

Kävin paperikaupassa siinä tarkoituksessa, että ostaisin hienon mapin. Mutta sitten hurahdin värillisiin klemmareihin, värillisiin papereihin ja uuteen niitojaan, ja mappi unohtui.

Tammisen esikoiskirja oli nimeltään Elämiä. Kokoelma lyhyitä elämäkertoja, ehkä jostain vähän samanlaisesta maisemasta kotoisin kuin Gösta Sundqvistin sanoitukset. Käytin niitä materiaalina kirjoituskursseilla, ja hauskoja juttuja ihmiset niiden kirvoittamina kirjoittivatkin.

Tamminen on koko ikänsä kärsinyt ujoudesta, ja huomattavan moni kokoelman jutuista esittelee ujoutta ja sen seurauksia. Monet ujouden aiheuttamat kommellukset ovat minulle tuttuja. Olen tehnyt samanlaisia poistumisia juhlallisista tilaisuuksista, ja päätynyt ryntäilemään ympäriinsä yhtä naurettavasti. Muistan miten näin hänet kerran Turun kirjamessuilla istumassa kirjakaupan typötyhjällä osastolla vieressään pino myytävänä olevia kirjoja. Hassua kyllä, Tamminen raportoi tämän kokemuksen kirjassaankin. Ehkä se oli juuri niin piinallista kuin miltä se näyttikin. Ja ehkä se näytti mielestäni piinalliselta, koska sekin kokemus on niin tuttu.

Tässä postauksessa ei ole varsinaista pointtia. Tammisen kirjassa on hetkensä, mutta silti tulee vaikutelma kuin se olisi tehty vähän sutaisten, verrattuna joihinkin edellisiin. Silti mielestäni jokainen ihminen, joka nousee kertomaan ujoudestaan, ansaitsee kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Ujous

Ilmeetön mies antoi kasvot naisen aggressiolle

Anu jo kehui omassa blogissaan, että joku oli huomannut hänen käyttävän kirjoittamisessaan tekniikkaa. Voiko kirjailija edes päästä korkeammalle? Jos kirjailijalla on tekniikka, sen enempää hän ei voi saavuttaa.

Kun luin Anun kirjaa, mietin samalla mitä asioita minun pitäisi nostaa siitä esiin, jos olisin kustantamomme palkkaama tiedottaja, ja tehtäväni olisi suunnitella kirjalle tiedotuskamppanja.

Ylipäätään tiedotteen kirjoittaminen tuntuu vaikealta tehtävältä, koska siinä käytetään uutiskieltä, ja pitäisi vedota faktoihin. Opettajamme Mari Vilska neuvoi, että kirjan sisällöstä pitäisi etsiä asioita, jotka kommunikoivat ajassa liikkuvien ilmiöiden kanssa.

Näitähän kirjasta löytyy. Ensimmäisenä tulee mieleen naisen aggressio. Äitimyytin ja todellisuuden välinen ristiriita. Naisen mahdottomuus sietää omaa aggressiivisuuttaan. Opettaja sanoi, että toimittajat haluavat palvella lehden lukijoita, ja kirjoittaa juttuja aiheista joiden arvelevat kiinnostavan. Onko väkivaltainen äiti lukijaa kiinnostava aihe? Ehkä pitäisi kysyä paremminkin, että minkä median kohderyhmä voisi olla kiinnostunut naisen aggressiivisuutta kuvaavasta romaanista. Vauvalehtien tilaajat?

Toinen teema, jolla on mielestäni yhteiskunnallista merkitystä, on kuuntelijoiden puute yhteiskunnassamme. Ainakin minulla on se käsitys, että on paljon ihmisiä, joiden pitäisi saada kertoa asioistaan jollekin, mutta he eivät tunne ketään, joka jaksaisi kuunnella. Irma löytää kuuntelijan, Ilmeettömän miehen. Irma avautuu, mies kuuntelee, ja pian lähtevät pitelemättömät luonnonvoimat liikkeelle. Juttuideaa voisi tarjota mielenterveys- ja sosiaalialan lehtiin, ja Pam-lehteen. Siis kaikkien normaalijakelun piirissä olevien tiedotusvälineiden lisäksi.

Mitä kirjaan tulee, niin se käynnistyy varsin viattoman oloisesti, ja lukija tulee aika huomaamatta vedetyksi sen omituiseen maailmaan, joten epäilemättä Anulla tosiaan on käytössään tekniikka. Onneksi olkoon Anu!

Ilmeetön mies antoi kasvot naisen aggressiolle

Tulkaa tsiigaan meitsii messuille!

Markkinointiviestin tässä välissä osuuttani Turun kirjamessuihin. Perjantaina olen ensin Kariston nuortenkirjatuokiossa Fiore-lavalla puoli yhdeltätoista. Sen jälkeen olen hetken tavattavissa Kansallisen kirjakaupan osastolla kollegojeni Kirsti Kurosen ja Anneli Kannon kera. Sieltä riennän Kirjavakkaan Topeliuksen koulun oppilaiden haastateltavaksi.

Jos selviän oppilaista hengissä, suuntaan Scifi- ja fantsu Turussa osastolle sohvalle keskustelemaan ainakin entisen kirjoituskurssilaiseni Katin kanssa ties mistä. Tai siis onhan minusta nyt kovaa kyytiä tulossa fantasiakirjailija, koska Reetassakin on fantasiaa, ja ensi syksynä ilmestyvä Eksyneet näkevät unia on sitten puhdasverinen, joskin tietysti täysin omaleimainen fantasiaromaani. (Olisiko kirjailijan sivumennen mahdollista joskus kuvata omaa teostaan toteamalla, että se on tusinatavaraa, kiireessä sutaistu ilman ainuttakaan omaleimaista oivallusta? )

Scifi- ja fantsu osastolta riennän vielä Nuorisokirjailijoiden osastolle lyhyeen tuokioon noin yhdeltä. Ja siinähän se sitten onkin minun perjantaini paketissa.

Sunnuntaina olen Turku-lavalla Heikki Palmun kanssa, eikä minulla silloin muuta ohjelmaa olekaan. Sunnuntaihin olen varautunut lukemalla Heikki Palmua, tarkemmin sanoen hänen uutuuskirjansa Suomen kirkon tulevaisuus?

Tulkaa tsiigaan meitsii messuille!

Kustannusvaliokunta

Kustannusvaliokunta.

Se kokoontui tänään, ja päätti käsikirjoitukseni (kirkkotrilogian kolmas osa: työnimi) Maata näkyvissä kohtalosta.

Tuon kustannusvaliokunta sanan opin eilen, kun utelin päälliköltä, että miten minun käsikirjoitukseni mahtaa käydä. Luulen kyllä, että olen kuullut sanan ennenkin. Onhan minun täytynyt kuulla. Mutta vasta nyt pystyin painamaan sen mieleeni. Painoin sen mieleeni ihan tarkoituksella osatakseni käyttää sitä oikeassa tilanteessa. Niin, minun käsikirjoitukseni on käsiteltävänä kustannusvaliokunnassa. Eikös kuulostakin heti jotenkin hienolta?

Kustannusvaliokunta antaa ikäänkuin kultaisen, vähän jugendiin sävyttyvän silauksen arkiseen elämääni. Kustannusvaliokunnassa käsitellään arvovaltaisten, hyvintoimeentulevien yhteiskunnan henkisten tukipilarien käsikirjoituksia.

Kustannusvaliokunta

Aikuiset, impatkaa lohdutusta lastenkirjoista!

Pitäisiköhän ryhtyä määrätietoisemmin rummuttamaan sitä miten aikuisten ihmisten, joiden sielua ja päätä tämä nykymeno yleensä enemmän tai vähemmän puristaa, kannattaisi välillä jättää ne trendikkäät maailman pahuudessa pyöriskelevät murhatarinat sivuun, ja lukea ihan vaihteen vuoksi lastenkirjoja?

Pitäisikö tehdä kampanja? Sinä väsynyt aikuinen, jonka elämän päämäärä tuntuu häipyvän näkyvistä ja jota kohtalo piirittää, avaa lastenkirja.

Minäkin löysin monet lastenkirjat vasta aikuisena. Pikku prinssi, muumit, Astrid Lindgrenin tarinat, kaikki kuuluivat elämääni vasta aikuisena, ja nimenomaan hetkinä jolloin koin olevani henkisesti heikoilla. Ja niitä hetkiä oli paljon. Kun ensin oli saanut siipeen opiskeluissa, sitten rakkauselämässä, oli lohdullista pistää villasukat jalkaan, ja vetäytyä pimeänä syksyisenä iltana vällyjen väliin ja lukea Muumilaakson marraskuuta tai Mio poikani Mioa, ja tulla syvemmin lohdutetuksi kuin mistään trendikkäästä taideromaanista ikinä.

Aikuiset, impatkaa lohdutusta lastenkirjoista!

Äänet tekivät villiksi

Ihmettelettekö koskaan mielihyvää, jonka ihminen saa siitä, että kuuntelee eri korkuisia ääniä?

Minä mietin sitä taas perjantai iltana, kun olin kuuntelemassa Mozartin Requiemia CCA kuoron esittämänä Mikaelin kirkossa. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, toista tuhatta ihmistä oli jättänyt normaalit ilta-askarensa, ja vaeltanut Portsaan vain kuullakseen erilaisista instrumenteista, ja eri näköisten ihmisen kurkuista ja keuhkoista lähteviä ääniä.

Requeim on toki tuttu CD:ltä, ja siinäkin muodossa se aina säväyttää, mutta jotain ihan kummallista lumousta on olla läsnä juuri siinä hetkessä, kun musiikkia tuotetaan. En muistanutkaan, miten pehmeänä ihmisäänet voivat joskus soida, ja miten jokin tietty sävelkulku voi kouraista sielua syvemmältä kuin osuvinkaan sana.

Miksi ihminen haluaa kuunnella musiikkia? Miksi hän kokee erilaisten melodioiden välittävän tunteita? Ja miksi minusta tuntui kuin olisin saanut viestin satojen vuosien takaa? Miksi minusta tuntuu, kuin tietäisin Mozartista jotain hyvin olennaista tämän teoksen kautta? Aivan kuin olisimme kumpikin tämän musiikin kautta sidoksissa johonkin ihmistä suurempaan, ja sen kautta toisiimme.

Ovatko evoluutiopsykologit löytäneet selityksen siihen, miksi ihmiset rakastavat musiikkia? Muistaakseni eivät.

Äänet tekivät villiksi

Salakäytäviä, haamuja, huiseja seikkailuja!

Reetta ja linnan vangit on tullut painosta, ja löytyy kohta kirjakaupoista kautta maan. Sekä tietenkin myös kirjastoista. Minulla on tuollainen Reettamainen olo nyt, olen tehnyt jotain huikeaa, olen kirjoittanut kirjan.

Jossa siis Kirsi Haapamäen kuvitus.

Pakkohan teidän on rakastaa tätä kirjaa

Salakäytäviä, haamuja, huiseja seikkailuja!

Kellastuvaa

Miten armollista,
ennen kuin maailmasta viedään värit,
tarjotaan meille kuolevien lehtien hehku
lohduksi matkalle kaamokseen.


Runotorstai palasi tauolta jo jokin aika sitten, mutta vasta nyt heräsin mukaan.

Tein nyt jotain sellaista, mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin. Iineksen ja Tuiman selväpäisen kritiikin vuoksi muokkasin runoa.

Kellastuvaa

Miksi kirjallisuuslehdet kloonaavat itseään

Mikä lainalaisuus siinä mahtaa vaikuttaa, että suomalaiset kirjallisuuslehdet Kirjainta lukuunottamatta tuntuvat muistuttavan toisiaan. Kuin ne olisi tehty sille samalle kouralliselle, jota suhtautuu kirjallisuuteen elämää suurempana asiana. Noissa lehdissä kirjallisuus ei ole ajanvietettä, vaan missio joka tuottaa neroja niiden palvottavaksi, jotka näkevät päiväunia omasta neroudestaan.

Parnasso, Kaltio, Nuori voima, Lumooja, Tuli ja savu jne. Älkää nyt ymmärtäkö minua väärin. En tarkoita, että noissa olisi vikaa. Tilailen itsekin aina joitakin kirjallisuuslehtiä. Minä vain ihmettelen mistä johtuu, että ne ovat niin samankaltaisia.

Kirjain on poikkeus, joka on nyt ilmestynyt joitakin vuosia, ja jonka takaa löytyy jossain muodossa Arktinen banaani. Yritin hakea netistä Kirjaimen levikkitietoja, mutta en löytänyt Aikakauslehtien liiton sivuilta, ja lehden omat sivutkin vaikuttivat informaatioköyhiltä. Asia kiinnostaa, koska Kirjain on selvästi matalan kynnyksen kirjallisuuslehti, ja haluaisin tietää paljonko sitä luetaan.

Joskus on käynyt mielessä sellainenkin asia, että ehkä ihmiset, jotka lukevat kirjoja lähinnä rentoutuakseen ja viihtyäkseen, ovat kirjallisuudenystävinä passiivisempia kuin ihmiset jotka lukevat kirjoja sivistyäkseen ja päteäkseen seurapiireissä. (No niin, kuulen jo korvissani vastustavat huudahdukset. Onko pakko taas tehdä tuollaisia keinotekoisia jakoja. Kyllä on, uskokaa huviksenne. Mutta totta kai minä tiedän että tilanne tosielämässä on aavistuksen verran monivivahteisempi.)

Olisiko siinä syy siihen, miksi kirjallisuuslehdet ovat niin korkeakirjallisia, ja miksi karvalakkipuolen kirjallisuuslehtien puolella ei ole samanlaista tunkua, vaikka kohderyhmää on varmasti moninkertaisesti johonkin Nuoreen voimaan verrattuna. Ehkä ihmiset, jotka muovikassi kädessä koluavat kirjastojen palautushyllyjä, eivät kaipaa kirjallisuuslehden mahdollistamaa lisäinformaatiota kirjoista ja niiden kirjoittajista? Ehkä heille riittää pelkät kirjat?

Sellainen lukija olen itsekin ollut.

Siis minähän en tiedä, enkä väitä mitään. Haluan nyt vielä alleviivata, että tämä ei ole hyökkäys olemassaolevia kirjallisuuslehtiä kohtaan.

Täällä ja täälläkin mietitään, joko aika olisi kypsä uudenlaiselle kirjallisuuslehdelle.

Miksi kirjallisuuslehdet kloonaavat itseään

Lukupäiväkirja: Hyvä ihminen on ongelma

Olen lukenut Keltikangas-Järvisen kirjaa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirjan alkupuolella hän toteaa, että nykyään voidaan puhua jonkin konsernin eettisistä tavoitteista, mutta eettisyyden pohtimista vierastetaan työntekijöiden kohdalla. Pitäisikö puhua lojaaliudesta, solidaarisuudesta, hyvästä käytöksestä, toisen ihmisen kunnioittamisesta. Voisiko jokin konsulttitoimisto ehdottaa anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista ohjeeksi työpaikan ilmapiiriongelmiin, vai naurettaisiinko hänet pihalle, kuten Liisa Keltikangas-Järvinen arvelee.

Kun luin tämän, koin spontaanisti, että KJ on oikeassa. En kylläkään voi todistaa, että hän on oikeassa. Minulla vain on sellainen tunne, että me olemme erottaneet etiikan sen ytimestä, ja siirtäneet etiikan koskemaan lähinnä valintoja joita teemme kuluttajina tms. Mikä sekin on tärkeää. On hyvä ostaa luomua ja reilua kauppaa jne. Mutta me puhumme aika vähän siitä, että kuinka meidän pitäisi kohdella muita ihmisiä, siis niitä joita kohtaamme päivittäin.

KJ toteaa, että ihan tutkimuksen tasolla on paljon tutkimusta lasten ja nuorten sosiaalisista taidoista, siitä miten niitä kehitetään ja miten niissä ilmeneviä ongelmia voidaan ratkoa. Mutta aikuisten ihmisten sosiaalisia taitoja ei ole tutkittu juuri lainkaan.

Joskus olen ajatellutkin, että on hassua, kun lastentarhassa lapsia opetetaan, että kaverin leluja ei saa ryövätä, eikä ärsyttävääkään tyyppiä saa takoa hiekkalapiolla päähän, kun työelämä kuitenkin nykymaailmassa on sellainen, että jos ei ryövää, eikä käytä kyynärpäätaktiikkaa, ihmisen käy huonosti. Lastentarhan opit eivät aikuisten oikeassa elämässä päde.

KJ toteaakin, että aikuisten maailman viidakkomeininki heijastuu jo nykyajan opettajakoulutukseen. Nuoret opettajanalut ovat huolissaan erityisesti kilteistä ja sävyisistä lapsista, joita pitää kannustaa pitämään puolensa ja huutamaan kovempaan ääneen, etteivät jää jalkoihin. Nykyisessä opettajankoulutuksessa kilteistä, sävyisistä ihmisistä on tulossa ongelma. Aggressiivisuus taas koetaan järkevänä tapana saada oma tahtonsa läpi.

Aggressiivisuudesta tuli mieleen, että jossain koejärjestelyissä taaperot oli puettu niin, ettei päältä erottanut olivatko tyttöjä vai poikia. Tarkkailijoille kerrottiin lasten sukupuoli väärin, siis tyttöä sanottiin pojaksi, poikaa tytöksi. Sitten katsottiin, että miten tarkkailijat suhtautuivat lasten aggressiiviseen käytökseen. Pojiksi luultujen aggressioita pidettiin reippaana käytöksenä. Tytöksi luultujen aggressiot nähtiin ongelmana. Tosin en muista, oliko tämä juttu KJ:n kirjassa, vai luinko sen jostain lehdestä juuri nyt.

Epäilen, että Keltikangas-Järvisen hahmottelema ongelma on ajaton. Se on ollut ihmiskunnan ongelma aina. Me tiedämme sisimmässämme mikä on oikein, mutta on lukemattomia syitä olla käyttäytymättä niin. Tärkein syy siihen tietenkin on, että meidän käy huonosti, jos aina käyttäydymme hyvin. Eikö Dostojevskin Idioottikin kerro juuri siitä, mitä tapahtuu, jos joku ihminen on oikeasti hyvä?

Lukupäiväkirja: Hyvä ihminen on ongelma

Elonmerkkejä vanhoista kirjoista, mutta uudesta ei

Sallan lukupäiväkirjasta löysin linkin koululaisten lukupäiväkirjoihin, ja siellä oli vuodelta 2005 Anniinan lukupäiväkirja Emma ja kesäbluesista. Hän on ollut lukupäiväkirjaa kirjoittaessaan samanikäinen kuin Emma, eli päässyt juuri peruskoulusta. Mitä Anniinalle mahtaa kuulua? Hän alkaa olla jo aikuinen. Lukupäiväkirja vaikutti varsin paneutuneelta lopussa olevine henkilökarttoineen. Ai niin, pitääkin laittaa linkkiä myös tuonne Emma-kirjojen sivulle, joku Emmasta kirjaesitelmää tekevä nuori voi tuon avulla päästä kuin koira veräjästä.

Huomasin myös, että kirjani Iiris on stimoilunut nuoren kirjoittajan jatkamaan Iiriksen ja Viirun ystävyyttä omassa tekstissään. Tällainen aina sykähdyttää, varsinkin kun se on omaehtoista, eikä liity mihinkään äidinkielen opettajan antamaan tehtävään, tai kirjailijavieraan koulussa teettämään kirjoitusharjoitukseen. Mitkä nekin tietenkin ovat hyviä, ei siinä mitään.

Ei ilmestynyt Reetta vielä tällä viikolla. Ihanhan tässä alkaa jännittää. Muutaman kerran Reettaa on kuukkelin perusteella jo käyty täältä etsimässä. On siis neljä vuotta edellisen nuortenkirjani ilmestymisestä. Se oli juurikin tuo äsken mainitsemani Iiris. Mitenköhän sitä voisi parantaa asemiaan, että opettajat kouluissa keksisivät kutsua minut kirjailijavieraaksi? Yleensä pääsen kirjailijavieraaksi vain silloin, kun joku minua suositumpi ei yllättäen pääsekään. Nostaisko osakkeita, jos lupautuisin menemään kouluun joksikin kirjan henkilöksi pukeutuneena. Vahvoja ehdokkaita olisivat Valpuri Kyni, Kaarina Maunutytär, tai sirkusprinsessa Edit. Hiki nousee pintaan jo pelkästä ajatuksesta.

Elonmerkkejä vanhoista kirjoista, mutta uudesta ei

Heti mulle tänne söpöt jakonappulat

Sofi Oksanen päätti siis kiskoa kuiville rökäletappionsa kanssa kakistelevan Teoksen. Minun ei kannattaisi paljon tällaisista asioista kirjoitella, koska olen tyhmä ja tietämätön, eikä se tunnetusti ole hyvää brändiainesta kirjailijalle, mutta pakko vieläkin ihmetellä Teoksen tappiollisuutta. Mikään kustantamo ei nauti niin estottoman myönteisestä julkisuudesta kuin Teos. Onko niin, että kulttuurikerma on valmis auliisti ylistämään joitakin kirjoja ja kirjailijoita, mutta ostavat niitä kuitenkin kovin laiskasti, vai miten tappiot on saatu aikaiseksi?

Oksanen joka tapauksessa sanoi, että tämä oli hänelle eettinen valinta. Siitä tuli mieleen, että missä vaiheessa eettinen on alkanut korviemme välissä tarkoittaa sellaisia asioita kuin kierrätän jätteeni, vältän muovikasseja, suosin reilua kauppaa ja luomua jne. Mutta hyvin harvoin eettisyys on sitä miten kohtelen ihmisiä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä työssä, perheessä, vapaa-ajan harrastuksissa. Tämä nyt ei liity tähän kustantamojuttuun, vaan tuli mieleen ihan muuten vain. Jostain syystä usein tuntuu, että etiikasta puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin jotain hyvin ohutta siivua ko. asiasta.
**

Ja sitten ihan toinen asia. Viisaat bloggerin käyttäjät kertokaa miten te saatte aina postauksenne perään nuo söpöt jakonappulat, joilla sisältöä voi jakaa eri puolille. Onko se joku gadget, jotka sen tekee? Minun pitäisi osata, mutta en osaa.

Heti mulle tänne söpöt jakonappulat

Syksyn tullessa kirjailija laskee ilonaiheitaan

Sellaisesta strategiasta olen nyt päättänyt, että mikäli kirjailijan urani tästä vielä jatkuu, korkeintaan joka kolmas kirja saa olla romanttiskomediallinen ihmissuhdedraama.

Reetta ja linnan vangit on saturomaani, se hyvä asia. Fantasia on salonkikelpoista, ja sen kirjoittaminen kohottaa itsetuntoani. Erityisesti itsetuntoani kohottaa se, että kirjassa on kauniit kuvat. Minulta on tulossa toinenkin fantasiaromaani, Eksyneet näkevät unia, mutta se tulee ulos vasta ensi syksynä. Siinä on vielä hommia, eikä siitä kannattaisi puhua mitään tässä vaiheessa, mutta puhun kuitenkin, koska minua piristää ajatella, että olen kirjoittanut toisenkin fantasiaromaanin.

Vielä hirmuisemman vankilan harjoitukset ovat alkamassa, sekin piristää minua. Olen kirjoittanut näytelmän, joka esitetään kulttuuripääkaupunkivuonna, se vasta piristääkin. Näytelmän ohjaa Maiju Rautiainen.

Kaksi fantasiaromaania ja näytelmä, niiden varassa itsetuntoni on kohonnut niin korkeaksi, että minulla on lupa julkaista yksi romanttiskomediallinen ihmissuhdedraama. Vietin kuuman kesän kesämökkini saunakamarissa kirjoittamassa kirkkotrilogian kolmatta osaa. Tämän kässärin julkaisemisesta ei ole olemassa päätöstä, joten on tietenkin mahdollista ettei se kelpaakaan. Mutta jos se kelpaa, se julkaistaneen myös ensi vuoden aikana.

Koen, että kirkollisiin asioihin keskittyvä ihmissuhdedraama on niin suuri henkinen koettelemus, että sen jälkeen pitää piristää itseään muiden kirjallisuuslajien töillä. Olenkin jo aloittanut kaksi käsikirjoitusta, joihin kumpaankiin liittyy fantasiaelementtejä. Yksi kesäteatterinäytelmäkin on työn alla.

Tänään olin tapaamassa albaaninaisia. Kiihkeätunnelmainen kokoontuminen päättyi lauluun. He eivät päästäneet Salmea, Jeniaa ja minua lähtemään ennen kuin olimme laulaneet heille jotain. Jenia oopperalaulajana lurautti bulgarialaisen kansanlaulun, Salme ja minä lauloimme Sä kasvoit neito kaunoinen.

Kun poljin kotiin Varissuolta mietin sitä, että mistä alituinen alakulouteni ja vajauden tunteeni kumpuaa, vaikka ihan oikeasti elän maailman mielenkiintoisinta ja monipuolisinta elämää.

Syksyn tullessa kirjailija laskee ilonaiheitaan

Vienti vetää Venäjälle, vaikka markkinointi yskii

Tää on nyt kauhean noloa, mutta alkaa tuntua, etten saa sitä markkinointikurssiani suoritettua.
Kurssista on ollut se hyöty, että olen alkanut ajatella markkinointia. Heräsin koomastani, ainakin melkein, ja siitä on ollut tuloksena yksi radiohaastattelujen sarja, ja pari lehtijuttua. Kyllähän sitä kaikenlaista pystyy tekemään, kun on aloitteellinen, mutta se vähän häiritsee, että eihän minun oikeastaan kuuluisi joutua huohottamaan toimittajien hännillä ja pyrkiä luomaan hyviä viestintäsuhteita heihin. Toisin päinhän tämän pitäisi mennä. Toimittajien pitäisi himoita minulta niitä haastatteluja. Mutta kun ne eivät siis ymmärrä hyvän päälle mitään.

Sitäkin välillä mietin, että onko järkeä markkinoida ja tuputtaa itseään, jos lopulta saa kovan työn jälkeen jonkun sen verran kiinnostumaan, että se lukee kirjani, ja sitten toteaa, ettei tykännyt. Siinä meni koko markkinointi hukkaan. Senkin ajan olisin voinut vaan maata sohvalla ja nuuskia varpaanvälejäni. Koska en minä siitä markkinoinnista ja esillä olosta nauti. Jos minä jostain nautin, niin kirjojen lukemisesta ja kirjoittamisesta. Ja siitä kun saa ystävien kanssa istua kirjapiirissä, ja jutella kirjoista.

Markkinointikurssin pääopettaja on saldovapailla, muuten olisin jo kysynyt, että voisinko jakaa tämän kurssin kahdelle vuodelle. Suorittaa osan kursseista nyt, osan jonkun myöhemmin alkavan kurssin yhteydessä, kaipa ne siellä AKK:ssa näitä kursseja järjestävät tulevaisuudessakin. Luultavasti jokin byrokraattinen juttu estää tekemästä niin. Minun olisi tietysti jo keväällä pitänyt tajuta, etten pysty näin tiiviiseen opiskeluun. Kuvittelin, että riittäisi kun heivasin työväenopiston tunnit pois, mutta ei se nyt vaan tunnu riittävän.

Asiasta toiseen, lastennovellini Kova jätkä, sekä pätkä kohta ilmestyvästä kirjastani Reetta ja linnan vangit käännetään venäjäksi. Ties vaikka pääsisin esiintymismatkalle Arkangeliin. Elämällä on varattuna huvittavia käänteitä. Sain nyt myös sen verran toimeksi, että lisäsin muutaman kirjasivun tuonne oikeaan ylälaitaan. Mitään erityistä sisältöä siellä ei vielä ole. Mietin pitäisikö sinne kirjoittaa taustatietoa siitä miten kirjat ovat syntyneet. Entä pitäisikö lisätä sivu, johon vuodattaisin tähän astisen elämäni tarinan. Nyt minä lähden kumminkin uimaan ensin.

Vienti vetää Venäjälle, vaikka markkinointi yskii

Nobel Barbaralle!

Barbara Cartlandin kirjoja on myyty 150 miljoonaa klp. Miksi Barbara ei saanut kirjallisuuden Nobel-palkintoa? Kauheaa.

Tämä on anonyymin jättämä kommentti. Jäin miettimään sitä. Ymmärsin kommentin viiltävän pilkalliseksi. Sen tarkoitus oli osoittaa, ettei hömpälle kuulu antaa sen paremmin nobeleita kuin apurahojakaan.

Minusta ei ole kauheaa, ettei Barbara Cartland saanut Nobel palkintoa, mutta myöskään se ei olisi minusta kauheaa, jos hän olisi saanut. Cartlandin kirjat eivät ole olleet minusta erityisen hyviä, mutta en minä niin kauheasti ole innostunut monista Nobelkirjoistakaan. Steinbeck, Marguez ja Gidé ovat oikeastaan listasta ainoat, joilla on ollut minulle syvää henkilökohtaista merkitystä.

Katselin listaa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkituista. 2000 luvulla heidän joukkoonsa on mahtunut kolme naista. 1990 luvulla palkittuja naisia on ollut niinikään ollut kolme. 1980 luvulla joukkoon ei tulkintani mukaan mahtunut yhtään naista, ei myöskään 1970 luvulla.

Joko naiset ovat tosiaan niin paljon huonompia kirjailijoita kuin miehet, eivätkä siis palkintoa ansaitse. Tai sitten on jotain klappia siinä valintaproseduurissa, jonka kautta jotkut kirjat päätyvät Nobel-ehdokkaiksi ja toiset eivät.

Miksi olisi monen mielestä niin pöyristyttävää jos Nobel myönnettäisiin Barbara Cartlandille? Huomatkaa nyt kumminkin, että minä en ole sitä vaatimassa. En vaadi sitä kenellekään muullekaan, minä vain kysyn. Nobel kirjojen pitää olla sellaisia kirjoja joilla on Merkitystä, sanotaan. Mutta tätä minä juuri en ymmärrä. Jos jonkun ihmisen kirjoilla on merkitystä, niin varmaankin Barbaran, koska niitä on myyty niin älyttömiä määriä. Ja varmaan aika paljon luettukin. Ne ilmeisesti ovat tärkeitä kirjoja monille ihmisille.

Mikä on Merkittävä kirja? Kirjathan ovat kirjoja. Tarinoita. Ajanvietettä. Miksi kirja, jonka jaksaa lukea vain muutama vannoutunut kirjallisuuden ystävä olisi parempi, kuin kirja joka antaa iloa miljoonille. Minä en ymmärrä. Joku voisi nyt valistaa minua taas.

Nobel Barbaralle!

Kariston syöttyri tilittää

Nyt on Hesarissa kirjoitettu näyttävästi yhteiskunnan syöttyreistä, apurahakirjailijoista. Ihanhan tässä voi kohta olla ylpeä siitä, ettei ole koskaan saanut 1,3 tai 5 vuotista työskentelyapuraa. Pian se alkaa tuntua meriitiltä. Olin ratketa riemusta, kun Pirjo Hassinen loihe lausumaan:

Kun olen katsonut apurahojen saajien listoja, en ole huomannut yllätyksiä. Minun mielestäni se noudattaa sitä käsitystä, mitkä ovat hyviä, relevantteja kirjailijoita.

Pirjo kulta, totta kai lista sinun mielestäsi noudattaa tuota käsitystä, koska olet itse sillä listalla! Mutta minun mielestäni listalta puuttuu hyviä relevantteja kirjailijoita, ainakin yksi, hahhaa. No ehkä joku muukin. Äh, miten typerä puheenaihe. Sanon tässä yhteydessä nyt vain sen, että tuollaiset kommentit kuin Pirjo Hassisella saavat minut ajattelemaan, etteivät kirjailijat keskimäärin ehkä kuitenkaan ole kovin älykkäitä.

Kerroinko jo, että Karisto juhli näyttävästi 110 vuotista taivaltaan Helsingin Pörssitalossa eilen. Punaviini varsinkin oli ihan älyttömän hyvää. Olin jälleen rento kuin rautakanki, ja kuuntelin kateellisena miten kollegat kertoivat kiinnostavista kirjoistaan. Miksi minä en tajunnut tuota kirjoittaa, ja tuota ja tuota, kävi mielessäni kun kuuntelin syksyn kirjojen esittelyä. Tapasin myös yhden tulevan kirjailijan, Hannan, jonka fantasiaromaanin vuoksi minun fantasiaromaanini ilmestyy vasta syksyllä 2011. En ole siitä katkera kylläkään, vaikka hän taisi vähän pelästyä, kun huomautin asiasta.

Juhlat menivät hyvin, minua jopa haasteltiin kirjallisuuslehteen, mikä on aina suuri tapaus elämässäni. En ehkä ollut kauhean innostunut toimittajan valitsemasta näkökulmasta, mutta menköön. Olen kyllästynyt esiintymään hyljeksityn viihdekirjallisuuden mannekiinina, mutta sehän minä selvästikin olen. Kunpa saisin myyntilukuihini yhden nollan lisää perään, niin johan loppuisi valitus.

Kariston syöttyri tilittää

Pistin blogin tienaamaan

Olen kyllä armottoman hidasjärkinen. Jossain vaiheessa viime keväänä minulle alkoi tulla Wsoy:ltä uutiskirjeitä sähköpostiin. Olin jotenkin vähän ärtynyt, että mitä ne mua spämmää, minä nimittäin haluan saada henkilökohtaisia viestejä sähköpostiini, siis sellaisia jotka on kirjoitettu juuri minulle, eikä ylipäänsä vain jollekin yleismaailmalliselle toimijalle, joka halutaan saada innostumaan milloin mistäkin.

Nyt mainostettiin Liisa Keltikangas-Järvisen uutta teosta, joten katsoin viestin vähän tarkemmin, koska ko. rouvan opukset kiinnostavat. Viestin hännillä oli linkki, josta sai tilata arvostelukappaleita, ja silloin minulla yhtäkkiä alkoi raksuttaa. Saisinko minäkin arvostelukappaleen, jos tilaisin?

Kokeilin kepillä jäätä, ja heti tuli vastaus. Arvostelukappale lähetetään ilmoittamaani osoitteeseen!

Jokin aika sitten oli puhetta siitä kuinka jotkut neropatit tienaavat blogeillaan. Olen nyt liittynyt samaan etuoikeutettujen ryhmään. Tietenkään ei ole ilmaista kirjaa, niin kuin ei ole ilmaisia lounaitakaan. Mutta ilohan kiinnostavista kirjoista on blogata.

Pistin blogin tienaamaan