kesäinen taivas täyttyy säkenöivistä tähdistä.
Tosiaan, tunto on tallella.
Runotorstain aiheena ahaa.
perjantai 29. toukokuuta 2009
Konkreettinen oivallus
Vasara osuu peukaloon
kesäinen taivas täyttyy säkenöivistä tähdistä.
Tosiaan, tunto on tallella.
Runotorstain aiheena ahaa.
kesäinen taivas täyttyy säkenöivistä tähdistä.
Tosiaan, tunto on tallella.
Runotorstain aiheena ahaa.
Kattoremppaa ja bisnesneuvotteluja
Tällaiselta näyttää huopakattomme lähietäisyydeltä tarkasteltuna. Ehkä se onkin jo syytä vaihtaa. Ihme että on pitänyt vettä näinkin pitkään. Tai siis niin, eihän se olekaan. Siksihän se uusitaan kun se vuotaa. Tukkakoskeloilla on jotain meneillään juuri nyt. Kottaraisella on pesä rannan haavassa ja poikaset karjuvat raivopäisesti emon tuodessa niille ruokaa.
Maisemassa ei ole vikaa.
Asennustyön lomassa olisi pitänyt kyetä käymään tiukkoja bisnesneuvotteluja kustantajan kanssa, joka soitti ja esitteli seuraavan kirjani sopimusta. Koska myyntiluvut ovat mitä ovat, en jaksa alkaa vääntää prosenteista, vaikka tietenkin pitäisi. Jossain vaiheessa minuun on vain iskenyt tämä fatalismi, kaikki menee niin kuin menee, päätänpä mitä tahansa. Ihminen päättää, Jumala säätää, tiesi vanha kansa ennen muinoin. Jumalan paikan nyky-yhteiskunnassa ovat ottaneet markkinavoimat erilaisine ulokkeineen. Joku ehkä osaa neuvotella, en minä. Nyt jatkan kattohommia.
torstai 28. toukokuuta 2009
Huimaa jo nyt
Saa nähdä miten käy, kun pitäisi lähteä mökille asentamaan katolle uutta kattohuopaa. Ajatuksena homma tuntui yksinkertaiselta, mutta mitenhän se mahtaa käytännössä onnistua. Minäkin joudun siis katolle ja luvassa on ilmeisesti helteinen viikonloppu, niin että saan paistua siellä ylhäällä. Onneksi on vilvoittava järvi vieressä. Ja onneksi katon lape on loiva. Ja mökki matala. Mutta silti, voi hyvänen aika, mitähän tästä taas tulee.
maanantai 25. toukokuuta 2009
Kunpa tämä kirja ei loppuisi ikinä
Barbara Pymin Excellent Women on tuskallista luettavaa, koska se on niin loistava. Tuskallista siksi, että näin taitava kirjailija on voinut jäädä niin varjoon. Toki hän ehti elinaikanaan saada arvostustakin, mutta vasta sen jälkeen kun pari miespuolista akateemikkoa oli nimennyt hänet vuosisadan aliarvostetuimmaksi romaanikirjailijaksi. Lienee ymmärrettävää, että voimakkaasti eläydyn hänen kohtaloonsa. Se kummasti piristää kun voi ajatella olevansa väärinymmärretty.
Ainoastaan yksi kirja on Pymiltä käännetty suomeksi. Tulen raivopäiseksi ajatellessani kuinka paljon maailmalla pyörii loistavien kirjailijoiden loistavia kirjoja, joista minä en tiedä mitään koska Pymin kaltaisia salavitsikkäitä hiljaisen naiselämän kuvaajia ei ymmärretä. Excellent Womenissa Mildred pohtii, että jos hän joskus kirjoittaisi romaanin, se olisi ilman muuta tajunnanvirtaromaani tunnista naisen elämästä tiskipöydän ääressä. Pym on selvästi Jane Austenin hengenheimolainen. Austen buumi meillä on ollut, missä viipyy Pym-buumi.
Turhauttaa ajatella, että maailmassa on varmaan tosi paljon sellaisia kirjoja, jotka toisivat minulle iloa ja lohtua ja inspiraatiota, mutta kun minä en koskaan saa tietää niistä mitään.
Ja kas kas, lukekaapa mitä kollega kirjoittelee blogissaan. Hän on toistanut kokeen, jonka itse tein joskus kymmenisen vuotta sitten, mitannut palstamillimetrit jotka Hesarin kulttuurisivuilla on tarjottu naiskirjailijoille ja mieskirjailijoille.
Ainoastaan yksi kirja on Pymiltä käännetty suomeksi. Tulen raivopäiseksi ajatellessani kuinka paljon maailmalla pyörii loistavien kirjailijoiden loistavia kirjoja, joista minä en tiedä mitään koska Pymin kaltaisia salavitsikkäitä hiljaisen naiselämän kuvaajia ei ymmärretä. Excellent Womenissa Mildred pohtii, että jos hän joskus kirjoittaisi romaanin, se olisi ilman muuta tajunnanvirtaromaani tunnista naisen elämästä tiskipöydän ääressä. Pym on selvästi Jane Austenin hengenheimolainen. Austen buumi meillä on ollut, missä viipyy Pym-buumi.
Turhauttaa ajatella, että maailmassa on varmaan tosi paljon sellaisia kirjoja, jotka toisivat minulle iloa ja lohtua ja inspiraatiota, mutta kun minä en koskaan saa tietää niistä mitään.
Ja kas kas, lukekaapa mitä kollega kirjoittelee blogissaan. Hän on toistanut kokeen, jonka itse tein joskus kymmenisen vuotta sitten, mitannut palstamillimetrit jotka Hesarin kulttuurisivuilla on tarjottu naiskirjailijoille ja mieskirjailijoille.
perjantai 22. toukokuuta 2009
Ihminen ja omatunto
Kun tultiin kaupasta, automme vieressä seisoi nainen joka osoitti sormella vieressä nököttävää toista autoa ja sanoi, että tuon auton kuljettaja naarmutti teidän autoanne.
Me kumarruimme tutkimaan automme vammoja. Koska auto on jo ennestään rupinen, oli vaikea havaita tätä uutta lommoa, mutta joo, ehkä tuossa etupyörän yläpuolella oli jokin uusi painauma.
Nainen soitti syyllisen paikalle. Mies tuli itku kurkussa. Hänen moka. Hän ei ymmärrä miten siinä noin kävi, mutta noin vain kävi, hän ajoi päin, mitäs nyt tehdään. Syyllinen katsoi meitä odottavasti, silmät kyynelissä.
Me seisoimme auton vieressä ja tuijotimme porukalla lommoa. No siis autohan on iäkäs, naarmuinen jo ennestään, mieheni mumisi hämillään. Syyllinen halusi kuitenkin ehdottomasti maksaa, omantuntonsa vuoksi. Hetken neuvoteltuamme pääsimme sopimukseen, minkä jälkeen syyllinen tuplasi sovitun summan.
Summa on tietysti symbolinen. Jos olisi tarkoitus tosiaan viedä auto korjaamoon, olisi liikuttu toisissa lukemissa. Jostain syystä tuntuisi kuitenkin tyhjänpäiväiseltä nostaa mekkala yhden naarmun vuoksi, kun autoa on vuosikaudet runnottu täällä kuhmuraisella mökkitiellä. Tuskin olisimme missään vaiheessa tajunneet autoamme kolhitun, ellei syyllinen olisi itse katsonut valvollisuudekseen kertoa asiasta meille ja halunnut korvata.
Ehkä ihmiskuvani on viime vuosina liikaa muodostunut erilaisten medioitten kautta. Mediassa juhlivat itsekkäät pyrkyrit, joiden kusipäisyyttä kaikin tavoin tuetaan suomalla heille palstatilaa ja rahoitusta. Oli tervehdyttävä näin konkreettisella tavalla törmätä todelliseen ihmiseen, jolla vielä on olemassa omatunto. Kun kohtaa omalla tunnolla varustetun ihmisen, tuntee omassa sisimmässään kummallisen värähdyksen, muistaa taas, että minullakin on se. Kunpa muistaisin aina käyttää sitä.
Me kumarruimme tutkimaan automme vammoja. Koska auto on jo ennestään rupinen, oli vaikea havaita tätä uutta lommoa, mutta joo, ehkä tuossa etupyörän yläpuolella oli jokin uusi painauma.
Nainen soitti syyllisen paikalle. Mies tuli itku kurkussa. Hänen moka. Hän ei ymmärrä miten siinä noin kävi, mutta noin vain kävi, hän ajoi päin, mitäs nyt tehdään. Syyllinen katsoi meitä odottavasti, silmät kyynelissä.
Me seisoimme auton vieressä ja tuijotimme porukalla lommoa. No siis autohan on iäkäs, naarmuinen jo ennestään, mieheni mumisi hämillään. Syyllinen halusi kuitenkin ehdottomasti maksaa, omantuntonsa vuoksi. Hetken neuvoteltuamme pääsimme sopimukseen, minkä jälkeen syyllinen tuplasi sovitun summan.
Summa on tietysti symbolinen. Jos olisi tarkoitus tosiaan viedä auto korjaamoon, olisi liikuttu toisissa lukemissa. Jostain syystä tuntuisi kuitenkin tyhjänpäiväiseltä nostaa mekkala yhden naarmun vuoksi, kun autoa on vuosikaudet runnottu täällä kuhmuraisella mökkitiellä. Tuskin olisimme missään vaiheessa tajunneet autoamme kolhitun, ellei syyllinen olisi itse katsonut valvollisuudekseen kertoa asiasta meille ja halunnut korvata.
Ehkä ihmiskuvani on viime vuosina liikaa muodostunut erilaisten medioitten kautta. Mediassa juhlivat itsekkäät pyrkyrit, joiden kusipäisyyttä kaikin tavoin tuetaan suomalla heille palstatilaa ja rahoitusta. Oli tervehdyttävä näin konkreettisella tavalla törmätä todelliseen ihmiseen, jolla vielä on olemassa omatunto. Kun kohtaa omalla tunnolla varustetun ihmisen, tuntee omassa sisimmässään kummallisen värähdyksen, muistaa taas, että minullakin on se. Kunpa muistaisin aina käyttää sitä.
torstai 21. toukokuuta 2009
Oi voi Herakleitos
Juuri nyt kun varpaallani tunnustelen veden viileyttä
tajuan Herakleitoksen sanat epätosiksi.
Ettei ihminen muka voisi
kahta kertaa astua samaan virtaan.
Jos ihan rehellisiä ollaan
niin ihmiskunnan elämä on loputonta toistoa.
Mitä nyt välillä vannomme ottaneemme opiksemme
ja päivittelemme muiden tekemiä typeryyksiä.
***
Hiukan myöhässä osallistun runotorstain haasteeseen, joka oli Ennen-nyt
tajuan Herakleitoksen sanat epätosiksi.
Ettei ihminen muka voisi
kahta kertaa astua samaan virtaan.
Jos ihan rehellisiä ollaan
niin ihmiskunnan elämä on loputonta toistoa.
Mitä nyt välillä vannomme ottaneemme opiksemme
ja päivittelemme muiden tekemiä typeryyksiä.
***
Hiukan myöhässä osallistun runotorstain haasteeseen, joka oli Ennen-nyt
maanantai 18. toukokuuta 2009
Ei ollut ääntä
Huipensin koulutusrupeamani juhlimalla valmistumista kurssitovereitteni kanssa karaokebaarissa. Lauloin duettona dirlandaan, ja mikäli yhtään ymmärrän, oma esitykseni meni totaalisesti penkin alle, eikä kaverilla onnannut sen paremmin. Lauloin nuotin vierestä, koska en kuullut musiikin pauhulta omaa ääntäni, kaveri taas piti mikrofonia liian kaukana, mikä oli tietenkin ovela strategia. Hänen ääntään ei kuulunut ollenkaan, joten jäi arvailujen varaa, että olisiko häneltä löytynyt musiikaalisuutta, vai ei. Lavashowni oli sinänsä inspiroitunut, mutta ehkä kuitenkin hieman yliampuva. Yksi kurssikavereista osoittautui sävykäsääniseksi iskelmälaulajaksi, joka tyynen rauhallisesti veteli melankolisia rakkauslauluja tuosta vaan. Toinen lauloi vavahduttavasti Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Kuvaan kuului, että tanssin innokkaasti useaan otteeseen. Olin huojentunut kun viimein pääsin kotiin omaan petiin lepäämään. Olisi kaameaa olla nuori ja vaeltaa viikonloppuöinä kapapakasta toiseen.
Jokin dramaattinen kulttuurimuutos on selvästikin tapahtunut viime vuosikymmeninä. Oma ikäluokkani on enimmäkseen vielä kansakoulujen yksinlaulukokeiden traumatisoimaa ja itsensä munaaminen karaokebaarissa suurin piirtein nolointa, mitä keksisivät kokeilla. Mutta nuoremmat ikäluokat lauleskelevat nuotin vierestä ja rytmissä sekoillen rennosti kuin ammattilaiset, jotka tekevät sitä työkseen.
Jokin dramaattinen kulttuurimuutos on selvästikin tapahtunut viime vuosikymmeninä. Oma ikäluokkani on enimmäkseen vielä kansakoulujen yksinlaulukokeiden traumatisoimaa ja itsensä munaaminen karaokebaarissa suurin piirtein nolointa, mitä keksisivät kokeilla. Mutta nuoremmat ikäluokat lauleskelevat nuotin vierestä ja rytmissä sekoillen rennosti kuin ammattilaiset, jotka tekevät sitä työkseen.
lauantai 16. toukokuuta 2009
Ennakkoluuloista
Kun olin nuori typy, oli vielä aika harvinaista, että suomessa liikkui ihmisiä, joiden ulkomuoto poikkesi kantaväestöstä. Turussa heitä näkyi ravintoloissa. Puhun nyt miehistä, joita oli täällä opiskelemassa, tai työssä, tai sekä että, ja joiden alkuperän sijoitin johonkin päin Afrikkaa. Ei tuntunut tärkeältä tietää mihin päin Afrikkaa, Afrikka kuin Afrikka.
Nämä ravintoloissa pyörivät miehet olivat kovin kontaktihakuisia, mutta minä en ollut kiinnostunut keskustelemaan heidän kanssaan huonolla englannilla, enkä halunnut lähteä syventämään tuttavuutta heidän opiskelijakämpilleen, vaikka muuten kovin miehenkipeä olinkin. Olin ennakkoluuloinen. En nähnyt heitä yksilöinä, joihin olisi voinut olla kiinnostava tutustua. Näin heidät helppoa länsimaista naislihaa saalistavina alkuasukkaina.
Sitten kerran olin jostain syystä saanut piston sisimpääni, olin tajunnut, että nämä afrikkalaisetkin ovat ihmisiä, miksi olen niin leuhka etten voisi jutella heidän kanssaan. Joten seuraavalla kerralla sanoin juttutuokiota ehdottavalle että okei, jutellaan vaan. Seurauksena oli loputonta pillunvonkausta, kunnes kyllästyin ja häivyin.
Mikä oli tarinan opetus? Ei suinkaan se, että hän siis halusi vain sitä yhtä asiaa. Eihän siinä mitään ihmeellistä ollut, se oli siihen aikaan yleinen ongelma. Tarinan opetus oli se, että kun minä näin tämän miehen vain afrikkalaisena miehenä, niin samalla tavalla hänkin näki minut suomalaisena naisena, oman suomalaisesta naisesta muodostamansa aika lailla stereotyyppisen mielikuvansa läpi. Oli tietenkin askel oikeaan suuntaan, että minä päätin yrittää vapautua ennakkoluuloistani, mutta askel pitäisi ottaa myös siellä toisella puolella. Sillä kerralla keskustelukumppanini ei vielä ollut valmis tällaiseen askeleeseen, enkä minä toisaalta ollut valmis näkemään sitä vaivaa, että olisin saanut hänet ymmärtämään jotain. Joten häivyin paikalta.
Sattumoihin törmäsin samaan ilmiöön jälleen, tosin aivan eri tilanteessa. Se että minä pääsen eroon jostain ennakkoluulostani, ei ratkaisekaan kaikkia ongelmia. Toisella puolella voidaan elätellä aivan järjettömiä ennakkoluuloja minua kohtaan. Toisella puolella voidaan olla myös täysin vakuuttuneita siitä, että heidän ennakkoluulonsa eivät ole ennakkoluuloja, vaan perusteltua faktaa.
On aina jonkin verran kiukuttavaa tulla kohdelluksi pelkästään jonkin ryhmän edustajana, ei omana itsenään. Tämä tietysti on hyvä syy jatkaa kamppailua omia ennakkoluulojaan vastaan, mutta kannattaa muistaa, että on asioita ja tilanteita, joissa ongelma ei ratkea sillä että minä avarrun. Toisella puolella pitäisi tapahtua myös jonkinlainen ahaa-elämys.
Nämä ravintoloissa pyörivät miehet olivat kovin kontaktihakuisia, mutta minä en ollut kiinnostunut keskustelemaan heidän kanssaan huonolla englannilla, enkä halunnut lähteä syventämään tuttavuutta heidän opiskelijakämpilleen, vaikka muuten kovin miehenkipeä olinkin. Olin ennakkoluuloinen. En nähnyt heitä yksilöinä, joihin olisi voinut olla kiinnostava tutustua. Näin heidät helppoa länsimaista naislihaa saalistavina alkuasukkaina.
Sitten kerran olin jostain syystä saanut piston sisimpääni, olin tajunnut, että nämä afrikkalaisetkin ovat ihmisiä, miksi olen niin leuhka etten voisi jutella heidän kanssaan. Joten seuraavalla kerralla sanoin juttutuokiota ehdottavalle että okei, jutellaan vaan. Seurauksena oli loputonta pillunvonkausta, kunnes kyllästyin ja häivyin.
Mikä oli tarinan opetus? Ei suinkaan se, että hän siis halusi vain sitä yhtä asiaa. Eihän siinä mitään ihmeellistä ollut, se oli siihen aikaan yleinen ongelma. Tarinan opetus oli se, että kun minä näin tämän miehen vain afrikkalaisena miehenä, niin samalla tavalla hänkin näki minut suomalaisena naisena, oman suomalaisesta naisesta muodostamansa aika lailla stereotyyppisen mielikuvansa läpi. Oli tietenkin askel oikeaan suuntaan, että minä päätin yrittää vapautua ennakkoluuloistani, mutta askel pitäisi ottaa myös siellä toisella puolella. Sillä kerralla keskustelukumppanini ei vielä ollut valmis tällaiseen askeleeseen, enkä minä toisaalta ollut valmis näkemään sitä vaivaa, että olisin saanut hänet ymmärtämään jotain. Joten häivyin paikalta.
Sattumoihin törmäsin samaan ilmiöön jälleen, tosin aivan eri tilanteessa. Se että minä pääsen eroon jostain ennakkoluulostani, ei ratkaisekaan kaikkia ongelmia. Toisella puolella voidaan elätellä aivan järjettömiä ennakkoluuloja minua kohtaan. Toisella puolella voidaan olla myös täysin vakuuttuneita siitä, että heidän ennakkoluulonsa eivät ole ennakkoluuloja, vaan perusteltua faktaa.
On aina jonkin verran kiukuttavaa tulla kohdelluksi pelkästään jonkin ryhmän edustajana, ei omana itsenään. Tämä tietysti on hyvä syy jatkaa kamppailua omia ennakkoluulojaan vastaan, mutta kannattaa muistaa, että on asioita ja tilanteita, joissa ongelma ei ratkea sillä että minä avarrun. Toisella puolella pitäisi tapahtua myös jonkinlainen ahaa-elämys.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Ylpeys kävi taas lankeemuksen edellä
Mainostan tässä paria kotisivua, jotka olen tehnyt webdesignerin ammattitutkintoon liittyen. Eli näytin ns. ammattitaitoni Salmen muistilapulla. Tällä Portfoliosivustolla selvitän, mitä kaikkea sivuston tekemiseen liittyi.
Sain kehuja omaleimaisuudestani ja värimaailmoistani, mutta yksi raadin jäsen ilmoitti pitävänsä minua ylimielisenä, koska olin allekirjoittanut tutkintoon liittyvän feikkitarjouksen kirjaimilla xxx. Olisi pitänyt laittaa oma nimi. Jos hän saisi tällaisen tarjouksen, se menisi roskiin. En myöskään ollut käyttänyt tarjouksessa valmista asiakirjamallia, hänestä se osoitti ylimielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Sitten kysyttiin onko minulla eurocv mukana. Vahvistin epäilykset ylimielisyydestä ja välinpitämättömyydestä kaivamalla taskusta ruttuisen paperin, jonka olin sattumalta löytänyt reppuni pohjalta jokin aika sitten. Eurocv oli teetetty koulussa vuosi sitten, ja olin kuvitellut asian olevan sillä kuitattu, vaan ei, nyt cv olisi pitänyt olla mukana siistinä ja esittelykelpoisena. Paria naista nauratti kun ojensin heille ryppyisen paperin, jossa oli englanninopettajan tekemät punakynäkorjaukset. Minua ylimielisyydestä moittinut mies ei osoittanut leppymisen merkkejä.
Saattaa olla, että ammattitutkinto siis lopulta kaatuu minun ylimielisyyteeni, sillä tunnustan, en jaksa olla kiinnostunut asiakirjamalleista, enkä euroceeveistä. Pitäisi varmaan olla ja lupasinkin tutkintoraadille, että pakon edessä teen täydellisen eurocv:n ja mikäli joskus teen oikean tarjouksen, minä allekirjoitan omalla nimelläni, en pistämällä perään xxx
klo:11.37
Juuri saamani tiedon mukaan näyttötutkintoni viimeinenkin osuus on hyväksytty. Puolentoista vuoden puserrus päätöksessä ja olen valmis wbdesigner. Jihuu, vähänkö olen nyt reteä.
Sain kehuja omaleimaisuudestani ja värimaailmoistani, mutta yksi raadin jäsen ilmoitti pitävänsä minua ylimielisenä, koska olin allekirjoittanut tutkintoon liittyvän feikkitarjouksen kirjaimilla xxx. Olisi pitänyt laittaa oma nimi. Jos hän saisi tällaisen tarjouksen, se menisi roskiin. En myöskään ollut käyttänyt tarjouksessa valmista asiakirjamallia, hänestä se osoitti ylimielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Sitten kysyttiin onko minulla eurocv mukana. Vahvistin epäilykset ylimielisyydestä ja välinpitämättömyydestä kaivamalla taskusta ruttuisen paperin, jonka olin sattumalta löytänyt reppuni pohjalta jokin aika sitten. Eurocv oli teetetty koulussa vuosi sitten, ja olin kuvitellut asian olevan sillä kuitattu, vaan ei, nyt cv olisi pitänyt olla mukana siistinä ja esittelykelpoisena. Paria naista nauratti kun ojensin heille ryppyisen paperin, jossa oli englanninopettajan tekemät punakynäkorjaukset. Minua ylimielisyydestä moittinut mies ei osoittanut leppymisen merkkejä.
Saattaa olla, että ammattitutkinto siis lopulta kaatuu minun ylimielisyyteeni, sillä tunnustan, en jaksa olla kiinnostunut asiakirjamalleista, enkä euroceeveistä. Pitäisi varmaan olla ja lupasinkin tutkintoraadille, että pakon edessä teen täydellisen eurocv:n ja mikäli joskus teen oikean tarjouksen, minä allekirjoitan omalla nimelläni, en pistämällä perään xxx
klo:11.37
Juuri saamani tiedon mukaan näyttötutkintoni viimeinenkin osuus on hyväksytty. Puolentoista vuoden puserrus päätöksessä ja olen valmis wbdesigner. Jihuu, vähänkö olen nyt reteä.
torstai 14. toukokuuta 2009
Vinkki jumittajille
Kerron teille nyt oman menetelmäni kuinka pääsen kirjoittamisen jumituksista eteenpäin. Siis pitkää kässäriä kun vääntää minulla ainakin käy aina välillä niin, että punainen lanka katoaa, henkilöni harsoontuvat, menetän niihin otteeni. Ja lopulta olen tilanteessa, etten tiedä kuinka homma nyt tästä sitten etenisi. Mikä on ahdistava tilanne, kuten ehkä voitte ymmärtää.
Siinä vaiheessa luovun tietokoneesta, otan vanhan muistikirjan ja alan kirjoittaa käsin muistiinpanoja itselleni siitä, mitä käsikirjoituksessa on tähän mennessä tapahtunut, mitä henkilöilleni kuuluu. Kun kirjoitan näitä muistiinpanojani, minä tavallaan kerron itselleni, ajan aivokoneeseeni syvemmälle, mielellään selkäytimeen asti, että kässärissä on tapahtunut tällaisia asioita. Aina, korostan AINA, käy niin, että vasta kirjoittaessani käsin, ymmärrän mitä olen oikeastaan kirjoittanut. Pääsen syvemmälle henkilöitteni kokemusmaailmaa ja tunnen nahoissani mitä nämä tapahtuneet asiat heille merkitsevät. Kun olen kokenut riittävän monta ahaaelämystä (sen tietää siitä, että halu päästä korjaamaan siihen asti kirjoitettua ja halu päästä jatkamaan tarinaa eteenpäin käy vastustamattomaksi), jatkan koneella kirjoittamista.
Jostain syystä minun on ollut todella vaikea uskoa, että minulla on oikeus työskennellä tällä tavoin. Ikään kuin siihen vaadittaisiin jonkin arvostetun kirjoitusoppaan valtuutus että saan tehdä töitä omalla tavallani. Mutta olen huomannut, että sama epäilys riivaa muitakin. Kirjoittajakursseilla kysymys tulee aina eteen. Mikä on oikea tapa kirjoittaa? ihmiset kyselevät. Saako kirjoittaa näin? Vai pitäisikö tehdä niin, kuin siinä ja tässä oppaassa sanottiin.
Yritän aina vakuuttaa kurssilaisille, että voihan niitä oppaiden hienoja menetelmiä miellekarttoineen sun muineen kokeilla, mutta jos oma kirjoittaminen ei niiden avulla suju, se ei vielä tarkoita että ihminen olisi lahjaton kirjoittaja. Hän on vain lahjaton miellekarttojen käyttäjä, mutta eihän tässä miellekarttojen käyttäjäksi opiskellakaan, vaan puhaltamaan elämän henkeä tarinoihin.
Siinä vaiheessa luovun tietokoneesta, otan vanhan muistikirjan ja alan kirjoittaa käsin muistiinpanoja itselleni siitä, mitä käsikirjoituksessa on tähän mennessä tapahtunut, mitä henkilöilleni kuuluu. Kun kirjoitan näitä muistiinpanojani, minä tavallaan kerron itselleni, ajan aivokoneeseeni syvemmälle, mielellään selkäytimeen asti, että kässärissä on tapahtunut tällaisia asioita. Aina, korostan AINA, käy niin, että vasta kirjoittaessani käsin, ymmärrän mitä olen oikeastaan kirjoittanut. Pääsen syvemmälle henkilöitteni kokemusmaailmaa ja tunnen nahoissani mitä nämä tapahtuneet asiat heille merkitsevät. Kun olen kokenut riittävän monta ahaaelämystä (sen tietää siitä, että halu päästä korjaamaan siihen asti kirjoitettua ja halu päästä jatkamaan tarinaa eteenpäin käy vastustamattomaksi), jatkan koneella kirjoittamista.
Jostain syystä minun on ollut todella vaikea uskoa, että minulla on oikeus työskennellä tällä tavoin. Ikään kuin siihen vaadittaisiin jonkin arvostetun kirjoitusoppaan valtuutus että saan tehdä töitä omalla tavallani. Mutta olen huomannut, että sama epäilys riivaa muitakin. Kirjoittajakursseilla kysymys tulee aina eteen. Mikä on oikea tapa kirjoittaa? ihmiset kyselevät. Saako kirjoittaa näin? Vai pitäisikö tehdä niin, kuin siinä ja tässä oppaassa sanottiin.
Yritän aina vakuuttaa kurssilaisille, että voihan niitä oppaiden hienoja menetelmiä miellekarttoineen sun muineen kokeilla, mutta jos oma kirjoittaminen ei niiden avulla suju, se ei vielä tarkoita että ihminen olisi lahjaton kirjoittaja. Hän on vain lahjaton miellekarttojen käyttäjä, mutta eihän tässä miellekarttojen käyttäjäksi opiskellakaan, vaan puhaltamaan elämän henkeä tarinoihin.
tiistai 12. toukokuuta 2009
Sosiaaliset mediat
En ole vielä päässyt jyvälle facebookistakaan, kun sain tietää että nyt olisikin muodikasta hankkia itselleen Twitter-tili.
Olen huomannut, että epäsosiaalisen oloisilla mörriköillä saattaa olla facebookissa satoja ystäviä. Minullekin on tullut muutama ystäväkutsu. Kun vastasin ensimmäiseen ystäväkutsuun, en tajunnut että silloin samalla tulen kirjautuneeksi facebookiin ja luoneeksi itselleni sinne jonkinlaisen sivun, ja että siitä lähtien olen jotenkin olemassa tuossa uudenlaisessa sosiaalisessa mediassa. Hei, sinäkin olet facebookissa, joku sanoi vähän myöhemmin. Ei kai sentään, minä ihmettelin. Mutta totta se oli. Ja vähän myöhemmin kuulin toiselta kaverilta, että olen siellä jopa kahdesti.
Eilisessä Voimalassa näistä sosiaalisista medioista puhuttiin. Jaana Venkula oli siellä dinosauruksena puolustamassa vanhanaikaisia vuorovaikutustapoja, ja muistutti myös siitä kuinka ihminen käsittää maailmaa tekemällä kaikenlaista käsillään. Kannattaisi kutoa tai leipoa sen lisäksi että näpelöi konetta. Uudet ja vanhat mediat eivät periaatteessa sulje toisiaan pois, mutta koska ihmisen aika on rajallinen, voi käydä niin, että ihmiset viettävät aikansa näissä uusissa sosiaalisissa medioissa ja tavallinen elämä jää elämättä, koska siihen aika ei enää riitä.
Ihminen on kehittynyt olennoksi, jonka pitää saada käyttää kehoaan monipuolisesti, jotta hän voisi hyvin. Sosiaalisten medioiden koukuttaman ihmisen persoona ohenee. Keskustelupalstoilta muistan valtaisat draamat, myrskyt vesilasissa, jotka syntyivät milloin kenenkin loukattujen tunteiden ympärille. Kiinnostava ajatus, että ihmisen evoluutio kulkisi siihen suuntaan, jossa ihmisten tunne-elämä alkaisi tosielämässäkin muistuttaa keskustelupalstojen vellontaa. Tai ehkä mitään tosielämää ei tulevaisuudessa enää olekaan, kaikki koetaan virtuaalisesti.
Olen ajatellut, että minun pitäisi poistaa tunnukseni facebookista, koska en kuitenkaan osaa enkä jaksa tehdä siellä mitään. Ei kai sen käyttöä nyt enää kannata opetella kun nyt on jo tuo Twitterkin.
Olen huomannut, että epäsosiaalisen oloisilla mörriköillä saattaa olla facebookissa satoja ystäviä. Minullekin on tullut muutama ystäväkutsu. Kun vastasin ensimmäiseen ystäväkutsuun, en tajunnut että silloin samalla tulen kirjautuneeksi facebookiin ja luoneeksi itselleni sinne jonkinlaisen sivun, ja että siitä lähtien olen jotenkin olemassa tuossa uudenlaisessa sosiaalisessa mediassa. Hei, sinäkin olet facebookissa, joku sanoi vähän myöhemmin. Ei kai sentään, minä ihmettelin. Mutta totta se oli. Ja vähän myöhemmin kuulin toiselta kaverilta, että olen siellä jopa kahdesti.
Eilisessä Voimalassa näistä sosiaalisista medioista puhuttiin. Jaana Venkula oli siellä dinosauruksena puolustamassa vanhanaikaisia vuorovaikutustapoja, ja muistutti myös siitä kuinka ihminen käsittää maailmaa tekemällä kaikenlaista käsillään. Kannattaisi kutoa tai leipoa sen lisäksi että näpelöi konetta. Uudet ja vanhat mediat eivät periaatteessa sulje toisiaan pois, mutta koska ihmisen aika on rajallinen, voi käydä niin, että ihmiset viettävät aikansa näissä uusissa sosiaalisissa medioissa ja tavallinen elämä jää elämättä, koska siihen aika ei enää riitä.
Ihminen on kehittynyt olennoksi, jonka pitää saada käyttää kehoaan monipuolisesti, jotta hän voisi hyvin. Sosiaalisten medioiden koukuttaman ihmisen persoona ohenee. Keskustelupalstoilta muistan valtaisat draamat, myrskyt vesilasissa, jotka syntyivät milloin kenenkin loukattujen tunteiden ympärille. Kiinnostava ajatus, että ihmisen evoluutio kulkisi siihen suuntaan, jossa ihmisten tunne-elämä alkaisi tosielämässäkin muistuttaa keskustelupalstojen vellontaa. Tai ehkä mitään tosielämää ei tulevaisuudessa enää olekaan, kaikki koetaan virtuaalisesti.
Olen ajatellut, että minun pitäisi poistaa tunnukseni facebookista, koska en kuitenkaan osaa enkä jaksa tehdä siellä mitään. Ei kai sen käyttöä nyt enää kannata opetella kun nyt on jo tuo Twitterkin.
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Opin uuden asian
Olen juuri tullut kotiin pari päivää kestäneeltä kirjoituskurssilta. Kun matkustaa toiseen kaupunkiin ja tapaa rykelmän uusia ihmisiä, joiden kanssa viettää pari päivää putkeen, se on vähän niin kuin olisi käynyt läpi pesuohjelman liotuksineen, esipesuineen, varsinaisine pesuineen, huuhteluineen ja linkouksineen. Tässä vaiheessa on vähän sellainen olo, että kunpa joku ripustaisi minut narulle kuivumaan.
Jokainen ryhmä on aina omanlaisensa, ainutkertainen atmosfääri syntyy läsnäolijoiden keskinäisistä kemioista. Yleensä ihmisiä saa vähän maanitella, että kommentoikaa, kertokaa ajatuksianne, puhukaa jotain. Nyt oli sellainen ryhmä, että ennen kuin pääsin alkuunkaan, kysyttiin jo että saako sanoa? Ja sitten alkoi vuodatus ja kysely, joka minun piti välillä vaimentaa, että olisi aikaa kirjoittaakin. Koko ajan oltiin kiinni juuri siinä asiassa miksi sinne oltiin tultu, kirjoittamisessa.
Aina joskus vieläkin saa lukea tai kuulla juttuja siitä, että mitä järkeä kirjoittajakoulutuksessa on. Vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja, tms. omituista. En ymmärrä noita juttuja ollenkaan, mutta se on selvä, että tuollaisessa ryhmässä opettaja oppii ehkä eniten. Itsekin opin käyttämään kännykkäni kalenteritoimintoa ennen kuin kurssi oli kunnolla edes alkanut, eräs kurssilaiseni opetti, kun huomasin unohtaneeni almanakkani kotiin. Sitä ennen en ollut edes tiennyt että kännykässäni on kalenteri.
Jokainen ryhmä on aina omanlaisensa, ainutkertainen atmosfääri syntyy läsnäolijoiden keskinäisistä kemioista. Yleensä ihmisiä saa vähän maanitella, että kommentoikaa, kertokaa ajatuksianne, puhukaa jotain. Nyt oli sellainen ryhmä, että ennen kuin pääsin alkuunkaan, kysyttiin jo että saako sanoa? Ja sitten alkoi vuodatus ja kysely, joka minun piti välillä vaimentaa, että olisi aikaa kirjoittaakin. Koko ajan oltiin kiinni juuri siinä asiassa miksi sinne oltiin tultu, kirjoittamisessa.
Aina joskus vieläkin saa lukea tai kuulla juttuja siitä, että mitä järkeä kirjoittajakoulutuksessa on. Vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja, tms. omituista. En ymmärrä noita juttuja ollenkaan, mutta se on selvä, että tuollaisessa ryhmässä opettaja oppii ehkä eniten. Itsekin opin käyttämään kännykkäni kalenteritoimintoa ennen kuin kurssi oli kunnolla edes alkanut, eräs kurssilaiseni opetti, kun huomasin unohtaneeni almanakkani kotiin. Sitä ennen en ollut edes tiennyt että kännykässäni on kalenteri.
torstai 7. toukokuuta 2009
Kirjallinen pissis miettii
Eilisessä Hesarissa oli juttua siitä, ketkä olivat saaneet suurimpia kirjastoapurahoja Suomessa. Kiinnitin huomiota, että tuhdin rahoituksen arvoiseksi oli noteerattu vain pari naiskirjailijaa. Vinoutuma voi käsittääkseni johtua kahdesta eri syystä.
Syy numero yksi: Naiset ovat huonoja kirjailijoita verrattuna miehiin.
Syy numero kaksi: Raadilla on pientä klappia niissä kriteereissä joilla se kirjailijoita arvottaa.
Olen edellispäivien haastattelujen jälkeen jälleen äkämystynyt siitä, että joudun jatkuvasti puolustautumaan genreni vuoksi. Toissapäivänä Porissa Ruusun ja kirjanpäivien haastattelija tivasi, että onko tämä oikeaa kirjallisuutta kun niin monet ovat sitä mieltä ettei ole, ja sama toistui, joskin eri sanoin Kotimaan haastattelussa.
Kotimaan Olli Seppälä äimisteli myös aiheenvalintaani. Viihdettähän kirjoitetaan luksuselämän säihkyvistä sankareista, ei kummallisista vanhakantaisten jääräpäiden porukoista.
Jälkeen päin tajusin, että uskonnolliset yhteisöt käyvät aiheeksi vakavaan kaunokirjallisuuteen ja myös dekkareihin. Vakavan kaunokirjallisuuden aiheet ovat vakavia. Sitten on joitakin loistavasti meritoituneita kirjailijayksilöitä, jotka ovat häkellyttäneet yleisöä kirjoittamalla vakavaa kaunokirjallisuutta pintakulttuurista. Esim. Pirjo Hassinen ja Kjell Westö.
Viihderomaanien tonttina on pidetty pintakulttuuria.
Jostain syystä minua ei kiinnosta pintakulttuuri ollenkaan. Haluan kirjoittaa aiheista, jotka ovat olleet vakavan kaunokirjallisuuden tonttia, mutta kevyemmässä ja mielellään vähän ilkamoivassa hengessä. Se sitten tekee minusta tällaisen höpsön hömppäkuningattaren. Höpsön siinä mielessä, että enhän minä tällä linjallani ole saavuttanut valtaisaa ja vastaanpanematonta kansansuosiota. Olen pysynyt hengissä ja saanut tehdä tätä työtä, se on jo paljon. Se on enemmän kuin koskaan uskalsin haaveillakaan, mutta höpsöhän minä siitä huolimatta olen.
Eilisessä Hesarissa oli toinenkin kiinnostava juttu. Anna Kontula on julkaissut uuden kirjan, jossa hän kertoo, että uuden polven feministit haluavat olla pissiksiä, ja samalla tulla otetuksi vakavasti. Kontula ei nimittänyt näitä feministejä pissiksiksi, se on minun tulkintani. Yhtäkkiä tajusin, että minähän teen sitä samaa. Olen kirjallinen pissis, joka ajattelee että pissiskirjat ovat kirjallisuutta niin kuin kaikki muukin kirjallisuus. Ja siihen pitäisi suhtautua kirjallisuuteena. Jos pissiksen tekemä hömppäkirja kertoo oikeista asioista, on hyvin kirjoitettu ja hauska, niin se on sitten ihan oikea romaani. Feministipissiksetkin haluavat, että heihin suhtaudutaan täysivaltaisina kansalaisina, vaikka he meikkaavat ja käyttävät korkokenkiä ja työntävät tissit törölleen.
En vielä osaa oikein täsmällisesti ilmaista mitä tarkoitan, mutta lukekaa eilisestä Hesarista Kontulan uusimman kirjan arvio, ja miettikää. Miettikää. Kaikki te, jotka tulette aina ystävällisessä hengessä sanomaan minulle, että olet lahjakas ihminen, miksi tuhlaat lahjojasi tällaiseen genreen, niin miettikää tekin. Miettiminen tekee hyvää ihmiselle. Minäkin mietin jälleen.
Syy numero yksi: Naiset ovat huonoja kirjailijoita verrattuna miehiin.
Syy numero kaksi: Raadilla on pientä klappia niissä kriteereissä joilla se kirjailijoita arvottaa.
Olen edellispäivien haastattelujen jälkeen jälleen äkämystynyt siitä, että joudun jatkuvasti puolustautumaan genreni vuoksi. Toissapäivänä Porissa Ruusun ja kirjanpäivien haastattelija tivasi, että onko tämä oikeaa kirjallisuutta kun niin monet ovat sitä mieltä ettei ole, ja sama toistui, joskin eri sanoin Kotimaan haastattelussa.
Kotimaan Olli Seppälä äimisteli myös aiheenvalintaani. Viihdettähän kirjoitetaan luksuselämän säihkyvistä sankareista, ei kummallisista vanhakantaisten jääräpäiden porukoista.
Jälkeen päin tajusin, että uskonnolliset yhteisöt käyvät aiheeksi vakavaan kaunokirjallisuuteen ja myös dekkareihin. Vakavan kaunokirjallisuuden aiheet ovat vakavia. Sitten on joitakin loistavasti meritoituneita kirjailijayksilöitä, jotka ovat häkellyttäneet yleisöä kirjoittamalla vakavaa kaunokirjallisuutta pintakulttuurista. Esim. Pirjo Hassinen ja Kjell Westö.
Viihderomaanien tonttina on pidetty pintakulttuuria.
Jostain syystä minua ei kiinnosta pintakulttuuri ollenkaan. Haluan kirjoittaa aiheista, jotka ovat olleet vakavan kaunokirjallisuuden tonttia, mutta kevyemmässä ja mielellään vähän ilkamoivassa hengessä. Se sitten tekee minusta tällaisen höpsön hömppäkuningattaren. Höpsön siinä mielessä, että enhän minä tällä linjallani ole saavuttanut valtaisaa ja vastaanpanematonta kansansuosiota. Olen pysynyt hengissä ja saanut tehdä tätä työtä, se on jo paljon. Se on enemmän kuin koskaan uskalsin haaveillakaan, mutta höpsöhän minä siitä huolimatta olen.
Eilisessä Hesarissa oli toinenkin kiinnostava juttu. Anna Kontula on julkaissut uuden kirjan, jossa hän kertoo, että uuden polven feministit haluavat olla pissiksiä, ja samalla tulla otetuksi vakavasti. Kontula ei nimittänyt näitä feministejä pissiksiksi, se on minun tulkintani. Yhtäkkiä tajusin, että minähän teen sitä samaa. Olen kirjallinen pissis, joka ajattelee että pissiskirjat ovat kirjallisuutta niin kuin kaikki muukin kirjallisuus. Ja siihen pitäisi suhtautua kirjallisuuteena. Jos pissiksen tekemä hömppäkirja kertoo oikeista asioista, on hyvin kirjoitettu ja hauska, niin se on sitten ihan oikea romaani. Feministipissiksetkin haluavat, että heihin suhtaudutaan täysivaltaisina kansalaisina, vaikka he meikkaavat ja käyttävät korkokenkiä ja työntävät tissit törölleen.
En vielä osaa oikein täsmällisesti ilmaista mitä tarkoitan, mutta lukekaa eilisestä Hesarista Kontulan uusimman kirjan arvio, ja miettikää. Miettikää. Kaikki te, jotka tulette aina ystävällisessä hengessä sanomaan minulle, että olet lahjakas ihminen, miksi tuhlaat lahjojasi tällaiseen genreen, niin miettikää tekin. Miettiminen tekee hyvää ihmiselle. Minäkin mietin jälleen.
maanantai 4. toukokuuta 2009
Hommaa riittää
Tänään klo. 11.30 postitin viimeisen näyttötutkinnon tehtävät tutkintolautakunnalle. Huomenna menen Poriin Kirjan ja ruusun päiville kertomaan kirjastani. Keskiviikkona tapaan Helsingissä Kotimaan toimittajan ja käyn Kansallisarkistossa jahtaamassa joitakin haamuja. Oriveden leprasairaalan diakonissat valvottavat minua öisin ja mietin taas josko minusta olisi heidän tarinansa kertojaksi. Isän kantakorttiakin voisi käydä kyselemässä. Sitten on vielä yksi koulupäivä, sen jälkeen lähden Hämeenlinnaan käynnistämään Sana haltuun kirjoittajakurssia erilaisten oppijoiden kanssa. Se tulee olemaan jännittävää. Sitten on maanantaina yksi palaveri ja sen jälkeen on taas hiukan rauhallisempaa. Mietin milloin minusta on tullut näin työteliäs.
Hämeen sanomissa Marika Riikonen kutsuu kirjaani Teologiseksi viihderomaaniksi. Kaikkea ne keksivätkin, nuo arvostelijat. Hän kuitenkin kiittää minua siitä, että olen käsitellyt persoonallisesti tasa-arvon olemusta nykysuomessa. Hän pitää kirjaani kiinnostavana, asiantuntevana ja ironisen hauskana, mikäli oikein ymmärsin. Nyt kirjasta on ilmestynyt jo niin monta arvioita, että yhden käden sormet ovat loppuneet ja pitää ottaa toinen käsi avuksi. Kohta menen sekaisin laskuissani, koska olen matematiikkarajoitteinen.
Hämeen sanomissa Marika Riikonen kutsuu kirjaani Teologiseksi viihderomaaniksi. Kaikkea ne keksivätkin, nuo arvostelijat. Hän kuitenkin kiittää minua siitä, että olen käsitellyt persoonallisesti tasa-arvon olemusta nykysuomessa. Hän pitää kirjaani kiinnostavana, asiantuntevana ja ironisen hauskana, mikäli oikein ymmärsin. Nyt kirjasta on ilmestynyt jo niin monta arvioita, että yhden käden sormet ovat loppuneet ja pitää ottaa toinen käsi avuksi. Kohta menen sekaisin laskuissani, koska olen matematiikkarajoitteinen.
lauantai 2. toukokuuta 2009
Huojennus
Eikö ole hiukan huvittavaa miten elämä kirkastui, kun mökiltä kotiutuessa löysin postilaatikosta kirjastoapurahapäätöksen ja totesin, että vielä saan ainakin yhden vuoden tehdä tätä työtä. En minä suinkaan koko vuodeksi rahoitusta saanut, mutta kun lasken yhteen kaiken mitä eri puolilta saan kynityksi kokoon, niin kaipa tässä taas jonkin aikaa pärjäillään. Mutta se tietysti edellyttää, ettei tule mitään kovin suuria taloudellisia vastoinkäymisiä. Valitettavasti niitä voi kyllä aina tulla. Tässä iässä sitä jo miettii terveyttäänkin, että kestääkö se. Ja kumppanin terveyttä. On kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saa elää täysissä ruumiin ja hengen voimissa. Vaikka ehkä tuo on vähän liioiteltua väittää että täysissä. Mutta niin täysissä kuin minulle on mahdollista.
perjantai 1. toukokuuta 2009
Mutinaa
Minua on taas viime aikoina vaivannut sellainen ajatus, että olen tyhjänpäiväinen ihminen. En sano tätä siksi, että blogini ystävälliset lukijat kiiruhtaisivat vakuuttelemaan, etten ole yhtään tyhjänpäiväinen. Miksi edes pitäisi olla jotain muuta kuin tyhjänpäiväinen. Jos olen tyhjänpäiväinen, niin sitten olen.
Voisiko tyhjänpäiväisyys olla elämäntehtävä jollekin ihmiselle. Joku on tyhjänpäiväinen, että toiset voivat kokea olevansa tärkeitä senkin edestä.
Ison osan elämästäni olen kuvitellut olevani hyvä kirjoittaja. Siis oikein todella hyvä. Olen kyllä aina tiennyt ja ymmärtänyt, etten ole saanut mitään erinomaista aikaiseksi, mutta minulla on ollut se usko, että kunhan jatkan kirjoittamista, jotain erinomaista aikanaan syntyy, aivan vääjäämättä.
Mutta vuodet kuluvat, kaikenlaista on tullut tehtyä, ei mitään erinomaista kuitenkaan, ja olen alkanut ihmetellä, että mistä se ajatus alunperin on päähäni edes ajettu. Siis että pitäisi olla erinomainen kirjoittaja. Tai erinomainen mitä tahansa. Eikö se ole vähän typerä halu, jos sitä ihan rehellisesti tarkastelee. Miksi pitäisi olla erinomainen, muita parempi. Eikö riitä että elää ihmisiksi?
No kai siksi, että ihminen ihan huomaamatta sitoo arvonsa siihen mitä muut hänestä ajattelevat. Erityisesti tämä koskee taiteilijoita, joiden elinkeino on ihan suoraan kiinni siitä mitä muut hänestä ajattelevat. Varsinkin nykyään, kun taiteilijan merkittävin taideteos on taiteilija itse.
Voisiko tyhjänpäiväisyys olla elämäntehtävä jollekin ihmiselle. Joku on tyhjänpäiväinen, että toiset voivat kokea olevansa tärkeitä senkin edestä.
Ison osan elämästäni olen kuvitellut olevani hyvä kirjoittaja. Siis oikein todella hyvä. Olen kyllä aina tiennyt ja ymmärtänyt, etten ole saanut mitään erinomaista aikaiseksi, mutta minulla on ollut se usko, että kunhan jatkan kirjoittamista, jotain erinomaista aikanaan syntyy, aivan vääjäämättä.
Mutta vuodet kuluvat, kaikenlaista on tullut tehtyä, ei mitään erinomaista kuitenkaan, ja olen alkanut ihmetellä, että mistä se ajatus alunperin on päähäni edes ajettu. Siis että pitäisi olla erinomainen kirjoittaja. Tai erinomainen mitä tahansa. Eikö se ole vähän typerä halu, jos sitä ihan rehellisesti tarkastelee. Miksi pitäisi olla erinomainen, muita parempi. Eikö riitä että elää ihmisiksi?
No kai siksi, että ihminen ihan huomaamatta sitoo arvonsa siihen mitä muut hänestä ajattelevat. Erityisesti tämä koskee taiteilijoita, joiden elinkeino on ihan suoraan kiinni siitä mitä muut hänestä ajattelevat. Varsinkin nykyään, kun taiteilijan merkittävin taideteos on taiteilija itse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
