Kirjojen Finlandiaa

Markkinointiasiantuntijat ovat tuoneet kaikille aloille huomion nostattamiseksi palkinnot ja kilpailut. Olipa ’kilpa’ sitten todellinen tai aivan keksitty ja keinotekoinen, konsti tuntuu tosiaankin meihin ’yleisön edustajiin’ tepsivän. Kilpailut ja niiden voittajat kiinnostavat meitä. On vuoden vihannes, tieteentekijä, peltiseppä, hengenpelastaja, vanhusten ulkoiluttaja tai sketsihahmo.

On tietenkin myös vuoden paras suomalainen kirja. Tai ainakin jollain tavalla joidenkin mielestä hyvä, jostain rajatusta joukosta esille nostettu ja tällä huomiolla markkinoitu. 

Kirjojen Finlandia-palkintojakin on nykyään jo kolme; varsinaisen romaanipalkinnon lisäksi jaetaan Tieto-Finlandia sekä lasten ja nuorten kirjoille Finlandia Junior. Kaikki kolme palkintoa julistetaan tänä vuonna poikkeuksellisesti yhtä aikaa, ensi viikolla samassa palkintojuhlassa. Lieneekö kyse säästöistä vai huomioarvon kolminkertaistamisen yrityksestä? 

   

Kirjallisuus ansaitsee toki tämän saamansa huomion. Suomen kieli ja sillä tuotettu kirjallisuus on kulttuurimme ja identiteettimme todellinen kivijalka. Se, jos joku, on suomalaista. Lähes kaikki muu onkin sitten muualta lainattua tai omaksuttua, jopa maantieteelliset rajat ja geeniperimäkin vaihtelevat aikojen saatossa. 

Kirjapalkinnot ovat tietenkin lopulta aina makuasioita. Joku valitsee ehdokkaat ja toinen voittajan oman makunsa mukaan ja jonkun toisen mielestä paljon parempi teos jää huomiota vaille. Muutamat Finlandialla palkitut kirjat  ovat tosiaankin jääneet lukijoiden ikisuosikeiksi, mutta monet ovat myös vaipuneet jo vuodessa unholaan kuin entiset missit.

Tulin lukeneeksi tämän syksyn Finlandia-ehdokkaista kaksi, ennen kuin niistä tuli ehdokkaita. Niinpä sitten täydensin joukkoa kolmannella. Otos on suppea ja subjektiivinen, joten en pysty ennustamaan, onko tämän vuoden voittaja tässä joukossa. Saattaa hyvin ollakin. Tämän vuoden voittajan valitsee musiikkitoimittaja, laulaja ja lauluntekijä Heikki Harma.

Ei ole mitään ja kuitenkin on

Laura Lindstedt kirjoitti ’Oneiron’(2015) kirjaansa kuulemma kahdeksan vuotta. Rakenteli kuviota, hioi ja viimeisteli. Kyllä kai sellaisen työn tulos ansaitsee jo tulla luetuksi, ajattelin, ja tartuin kirjaan heti, kun se elokuussa tuli kauppoihin. Lindstedt oli minulle ennestään tuntematon, aiemmin yhden kirjan julkaissut ja mainostekstien mukaan kirjallisuudesta väitöskirjaa valmisteleva Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsen.

Oneironissa seitsemän naista on päätynyt kuoleman jälkeiseen ’välitilaan’. Ei ole täyttä varmuutta, missä ollaan ja etenkään, minne tästä mennään. Jokaisen naisen tarina ja kuolinsyy on erilainen, mutta jotain yhdistävää heidän kokemuksissaan lopulta on.

Aluksi kirjaa lukee lievästi ihmetellen; mihin tämä mahtaa päätyä? Ei tunnu olevan tavanomainen scifi, tuskin tästä tuntemattomalle planeetalle uuteen sivilisaatioon muutetaan. Ei vaikuta laupiaan lohduttelevalta rajatiedon enkelien kokoukseltakaan. Hiljalleen tarinaan liittyy naisten kohtaloihin yhdistyvää erilaista dokumenttiaineistoa ja Lindstedtin rakentama kuvio alkaa paljastua.

Rakennelma on hieno ja se muodostuu kauniiksi, hyvin harkituksi kokonaisuudeksi. Kirjailijan taitavuutta ja vaivannäköä voi vain ihailla. Ehkä kirja pitäisi lukea pian uudelleen, jotta sen viestiin kiinnittäisi enemmän huomiota. Nyt ensilukemalla rakenteen ihmettely ja lopulta sen taitavuuden ällistely vei tilaa varsinaiselta sisältöön liittyvältä tunnekokemukselta. Olo jää arvostavaksi mutta vähän ehkä kylmäksi. Naisista ja heidän oikeuksistaan tässä lopulta on kysymys, joten aiheen luulisi koskettavan.

 Vaiteliaan valokuvaajan tapaus

Arvelin kirjallisuudentutkija Panu Rajalan tuottaneen jälleen uuden elämäkertakirjan monien aiempien tapaan ja odotin mielenkiinnolla, minkälainen olisi hänen kuvauksensa valokuvistaan kuuluisasta I.K. Inhasta, jonka upeita otoksia Karjalan laulumailta tai idyllisistä 1800-luvun lopun maatalousmaisemista olen nähnyt monissa kirjoissa ja näyttelyissä. Kirjan nouseminen romaanipalkintoehdokkaaksi tuntui vähän oudolta; Tieto-Finlandia ehdokkuus olisi kai tällaiselle elämäkerralle luontevin paikka.

’Intoilija, fotografin muistikuvat’ (2015) yllätti lukijansa. Ensin luulin, että vanhahtava 1800-luvun lopun kieli oli esipuheessa vain tehokeino, jolla Rajala tahtoi johdatella lukijansa 150 vuotta sitten syntyneen Inhan, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Nyströmin, omaan aikakauteen. Hetken kuluttua huomasin, että tämä ’vanha suomi’ vain jatkuu ja jatkuu. Koko kirja onkin minä-muodossa, kuin Inha itse kertoilisi elämästään ja ajatuksistaan, pettymyksistään, yksinäisyydestään, velocipedeistään ja fotograafiaparaateistaan. 

Rajala onkin siis kirjoittanut romaanin, jonka päähenkilö on I.K. Inha -niminen henkilö, joka hyvin paljon muistuttaa aikoinaan elänyttä valokuvauksen uranuurtajaa. Osa kirjan teksteistä on suoraa lainausta ’alkuperäisen’ Inhan kirjeistä ja päiväkirjoista, osan taas Rajala on runoillut omasta mielikuvituksestaan.

Onko tämä nyt sitten tietokirja, siis elämäkerta, vai onko tämä romaani? Koska selviä lainauksia on paljon, mutta niitä ei ole selkeästi merkitty sitaatteihin, on Rajalan romaania ehditty jo syyttää osittaiseksi plagiaatiksikin. Kyllä suorat, toisen varmasti tekijäksi tiedetyn henkilön tekstien lainaukset pitäisi aina merkitä näkyviin. Niiden merkitseminen varsinaista ’romaanin’ jännitettä heikentämättä ei varmaankaan Rajalan kaltaiselle kokeneelle kirjoittajalle olisi ollut ylivoimaista. 

Jostain, kustantajan ja Rajalan tietämästä syystä on päädytty tällaiseen ratkaisuun. Miksi ei tehty ’tavanomaista’ elämäkertaa, jonka Rajala varmasti olisi osannut notkeasti ja kiinnostavasti kirjoittaa ja johon olisi liitetty mukaan paljon enemmän Inhan valokuvia, niitä taideteoksia, joilla hän on paikkansa suomalaisessa kulttuurihistoriassa ansainnut?

Nöyryyden rajat

Kari Hotakainen on jo kerran saanut Finlandia-palkinnon ja ollut useaan kertaan ehdokkaana. Hänen hiukan sivusta tarkkaileva tyylinsä ja lyhyt, jopa lakoninen kielensä on tullut lukijoille hyvin tutuksi. Häntä voisi luonnehtia vaikka surumieliseksi humoristiksi. Viimeisimmissä teksteissään hän on kirjoittanut paljon palvelijoista, ihmisistä, jotka ovat olemassa muita varten, jopa niin, että he tavallaan kadottavat oman itsensä.

’Henkireikä’ (2015) kertoo lyhyissä tarinoissaan ihmisistä, joilla ’naksahti’. Kaiken nöyryyden, uhrautumisen, passaamisen, hoivan ja auttamisen jälkeen äkkiä tulee raja vastaan. Hotakainen on valinnut henkilöikseen ihmisiä, joilla oletetaan palvelemisen olevan peräti kutsumus. Tarkoittaako se, että silloin työstä ei todellakaan tarvitse kiitosta tai arvostusta, palkasta nyt puhumattakaan?

Lyhyen kirjan kertojana on Rikoskomisario, joka puhuu kohtaamistaan ihmisistä. Komisariokin on luiskahtanut elämään toisten ihmisten elämää; kaiket päivät setvimään heidän tekemisiään ja heidän nahkoihinsa asettumalla selvittämään, miten kaikki tapahtui. Varsinaisesti tarinoiden keskiössä ovat Parturikampaaja ja Suntio, jotka kaikessa mukautuvaisuudessaan ajautuvat lopulta äärimmäisiin tekoihin. Oma henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin sivuhenkilönä käväisevä Mielenterveyshoitaja, jonka tapauksen Hotakainen kuvaa hervottoman osuvasti. Ymmärrän tämän henkilön tekemän ratkaisun täydellisesti!

***

Naurun aihetta

Nauramista - kuten melkein kaikkea - on ihmiskunnan historian aikana ehditty paheksua ja pitää turhana ja tuomittavana. Totiset kristityt eivät löytäneet Raamatustakaan sen suhteen selvää toimintaohjetta eikä esimerkkiä, jossa meidän herramme olisi nauraa käkättänyt. Nykyisin naurua sentään pidetään olennaisesti ihmisyyteen kuuluvana ja suorastaan toivottavana ja terveellisenä.

Lapset nauravat paljon, mutta mitä vanhemmaksi ihmispolo käy, sitä vähemmän hän nauraa, valitettavasti. Tunnistan tämän itsessänikin: saatan kyllä hymähtää, tuhahtaa hiukan huvittuneesti, sanoa ääneenkin, että tämä on hauska, kuules tätä. Yhä harvemmin kuitenkaan pyrskähdän kunnolla, hihitän tai hohotan, lattialla en naurusta ole kieriskellyt enää varhaisteiniaikojen jälkeen.

Aikuiset ovat tylsiä ja huolestuneita, eivätkä koe enää usein ilon aiheita, se lienee yksi nauramattomuuden syy. Toinen syy voi olla se, että aito nauruun pyrskähdys vaatii yllätyksellisyyttä; tapahtuu jotain, mitä ei osannut odottaa eikä edes aavistaakaan. Aikuista ei ole enää niin helppo yllättää. Se, mikä nauratti kerran, ei ehkä toistettuna ole kuin hymähdyksen väärtti.

Kirjalliset naurut vaativat useimmiten pitemmän kypsyttelyn kuin muu huumori. Pitää selittää taustatilannetta, pitää leikitellä kielellä ja keksiä uudissanoja, rakentaa nauruun johtavaa tarinaa kohta kohdalta ennen kuin voi iskeä ratkaisevan lauseen. Joskus lukijakunta on mieleltään niin totista, että kirjailijan parodiaksi tarkoittamana juttu nielaistaan sellaisenaan, pienen päivittelyn kera.

Useimmiten kuitenkin kirjalliset naurut syntyvät siitä, että lukija tietää tismalleen, mihin viitataan ja mille ennestään tunnetulle asialle tai tekstille irvailu on kohdistettu. Kuten esimerkiksi Nobel-viikolla Helsingin Sanomissa julkaistu pikku juttu, jossa kuviteltiin Tuomas Kyrön saaneen kirjallisuuden Nobelin.  Kyrön traagis-koomisen Mielensäpahoittajan sanantapa ’kyllä ei ole’ selostettiin niin ylätyylisen kirjallisuusarvostelun pahimpien kliseiden kera, että se taatusti nauratti sellaista lukijaa, joka tuollaisia kirjallisuusarvostelijoiden puhkiselittelyjä tuiki tuntemattomien nobelistien ansioita kuvattaessa on aiemminkin kohdannut.

Halla jo hyytävi virteni raskaan

Tämän syyskesän hauskin yllätys minulle on ollut näyttelijä- kirjailija  Antti Holman kokoelma ’Kauheimmat runot’ (2015). Siinä Holma esittelee neljä täysin eri tyylistä, mutta esipuheen hervottoman  kuvauksen perusteella kuitenkin yksityiselämässään toisiinsa liittyvää runoilijaa:  Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Näitä lukiessani todella nauroin ääneen! Pyrskähtelin, pyyhin poskia kuiviksi ja seuraavalla sivulla iski uusi naurukohtaus.

Reino Leino oli kenties ’helpoin’ parodioitava, vaikka hänenkin ’tuotantonsa’ osoittaa kyllä Holman kielellistä osaamista. Runoilijan kunniaksi vietetään suomalaisen alkoholismin päivää heinäkuussa ja kokoelma ’Velkahirsiä’ koskettaa niin monia asunto-ongelmaisia maassamme, selvä se.  Kaikenlaisten teemojen riimityksessä alkoi kyllä jo arvattavan usein tulla vastaan ’raskaan’. Tietäähän sen, mihin se rimmaa.

Edith Södermalm on hauskan ’tekomoderni’ ja varsinainen ajatus  hänen runoissaan tuntuu välillä harhautuneen jonnekin aivan universumin ulkolaidalle, jos sitä koskaan olikaan.Varsinainen naurun ilotulitus syntyy Sirsi Sunnaksen lorutyylisistä, mutta sisällöltään roiseista lurituksista ja ennen kaikkea keksityllä ’lounaismurteella’ fundeeraavasta Karin Toisiks-Paraskesta. Näistä voin sanoa, että monet ovat mielestäni parempia kuin varsinaiset ’alkuperäiset’. 

Holma on kai jostakin Savon suunnalta kotoisin, joten hän on varmistanut selustansa kertomalla, että Toisiks-Parasken tekstit ovat 'keksittyä lounaismurretta'. Niin ovatkin, osaan kyllä sitä niin hyvin, että huomaan virheet. Ne ovat kuitenkin niin minimaalisia, että melkein alan epäillä, että ne on tehty ’tahallaan’, jotta joku murre-spesialisti ei pääsisi niitä mestaroimaan. Vaikka mitäs mestaroimista parodiassa on, se joko naurattaa tai ei, ei sitä voi ’korjailla’.

Mahtaneeko Holma tai hänen kustantajansa suunnitella jo ’Kauheimmat runot II’ kokoelmaa tämän ensimmäisen suuren suosion innostamana? Nauroin kyllä nyt enemmän kuin aikoihin, mutta seuraavassa kokoelmassa tiedän jo, mitä odottaa. Vaikeampi on enää yllättää.

Virallisuus ei lopu koskaan

Alivaltiosihteeri –ryhmä (Pasi Heikura, Jyrki Liikka, Simo Frangén) aloitti kuulemma bändinä Tampereella joskus opiskeluaikojen aamuhämärissä 1980-luvun lopulla, mutta minulle he ovat tulleet tutuiksi vasta säännöllisistä radio-ohjelmistaan ja niistä vuosittain painetuista kokoelmakirjoista. Kirjoja on kertynyt jo yli kaksikymmentä ja iloittelija-kolmikko on samalla vanhentunut opiskelijapojista tanakasti keski-ikäisiksi.

Missä on siis yllätyksellisyys? Jaksaako suurin piirtein samalla kaavalla tehty juttu naurattaa yli kaksikymmentä vuotta?  Ei aina, mutta riittävän usein, jotta sitä yhä tekee mieli lukea. Alivaltiosihteeri irvailee virallisuudelle, kuivalle byrokratian koukerokielelle ja yhteiskunnallisen keskustelun tekopyhyydelle. Ajankohtaiset aiheet eivät tältä alalta lopu ja Alivaltiosihteerin jäsenten kielellinen lahjakkuus ja oivalluskyky on edelleen huimalla  tasolla. Kyllä sitä vanhakin ’sisäinen äidinkielenopettaja’ vielä vaan osaa ja jaksaa! Ihailla täytyy.

Viimeisin Alivaltiosihteeri –kirja ’Suo, kuokka ja virallisuus’ (2015) sai minut hekottelemaan esimerkiksi huolestuneella raportilla siitä, kuinka iankaikkisesti rakenteilla olevan Olkiluodon ydinvoimalan ongelmana on nyt sitä varten hankitun uraanin puoliintuminen jo varastossa tai millaista on, kun ’Kuolettavan tylsien runoilijoiden seura’ kokoontuu.

Kaikkien aikojen palindromisuosikkini Alivaltiosihteerin tuotannosta on jo vuosien takaa: Nosta kaunis naamasi, pisamaan Sinua katson.

Lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä

Oma lajinsa kirjallista huumoria ovat vahingossa hauskat viestit. Lyönti- tai painovirheet  ovat klassisia naurun aiheita, mutta myös hatarasti muotoiltu lause, joka johtaa ajatuksen ihan muualle kuin alkujaan oli tarkoitettu, tuottaa usein ratkiriemukkaita tuloksia. Viestintä on todellakin vaikeaa, kuten toimittaja Miska Rantanen toteaa toimittamansa leikekokoelman ’Kukkiva syyspervo ruukussa’ (2013) esipuheessa.

Leikkeitä on kirjaa varten koottu lehdistä, valokuvattu kylteistä, ikkunamainoksista ja ilmoitustauluilta. Tämän sortin huumori on hyvin lyhyttä, kerrasta räjähtävää, mutta tarjoaa kyllä rentouttavan hohotustuokion esimerkiksi joutilaitten joulunpyhien piristeeksi. Toiseen kertaan näitä harvemmin jaksaa lukea, eikä liene tarkoituskaan. Rantanen on koonnut 2014 vielä toisen samantyyppisen kokoelman ’Kaikki ranteet auki’.

Mitä kuvia nouseekaan mieleen lehdessä olleesta rollaattorimainoksesta, jossa on  huomiopalkkiin lisättynä  ’50 % alennus kymmenelle nopeimmalle’ tai asiallisen tylsästä koulutusilmoituksesta, jossa Liiketalousinstituutti tarjoaa hyväksikäyttäjän atk-kurssia. Tienvarren kioski taas on nikkaroinut iloisen mainostaulun nuolen kera 'Kukkia poikkeaville'. Päällekkäin olevat kolme samaan suuntaan osoittavaa tiekylttiä puolestaan ohjaavat koirakentälle, jousiammuntaradalle ja pieneläin hautausmaalle. Onko suomalaisen rakentamisen taso todella tällainen, voi kysyä, kun rakennusliike SRV varoittaa kyltissään ’Oven takana on seinä. Vältä kulkua tästä.’

***

Aina muita edellä

Taiteilijat ovat mieluusti kaiken etujoukoissa: he tuovat tavallisen kansalaisen ällisteltäväksi uusinta aatetta, uusinta tyyliä, uusinta tekniikkaa. Toisaalta taiteen tehtäväksi sanotaan oman aikansa kulttuurin näkyväksi tekeminen, olemassa olevan heijastaminen taiteeseen. Ehkä tämän jälkimmäisen kategorian taiteilijat saavat apurahat, tittelit, virat ja valtion tilaukset, kun etujoukoissa reuhtoneet ovat joko kuolleet nuorina tai siirtyneet jo seuraavan, entistäkin uudemman pariin.

Etujoukossa kulkeminen on yleensä nuorten juttu; joskus tosin joku vanha ’guru’ saattaa saada ympärilleen innokkaan lauman, mutta useimmiten ’kaiken uusiksi’ lyövät parikymppiset. Se on minusta ihan oikein. Kaiken uuden innokkaassa levittämisessä on usein vaarana myös jonkin asteinen hölmöys ja sekin sopii paremmin nuorille. Mikään ei ole niin säälittävää kuin vanha hölmö.

Kaiken uusiksi laittaminen tapahtuu tietenkin jatkuvana prosessina; milloin tämä maailma valmiiksi tulisi? Seuraavat sukupolvet karsastavat erityisesti vanhempiensa aatteita ja tyylejä. Liian tuttua ja tunkkaista. Jos mitään omaa uutta ei keksitä, otetaan ideat vähintäänkin pari sukupolvea taaempaa tai peräti antiikista.

1920-luvulla maailma oli monella tavalla sekaisin maailmasodan, yhteiskunnallisten vallankumousten ja teknologian harppausten jäljiltä. Tästä myllerryksestä nousi esille todellakin aivan uusia aatteita ja ideoita. Kärsimysten jälkeen uskottiin uuteen, onnellisempaan, kaiken muuttavaan tulevaisuuteen. Ihana  innostunut optimismin aika..Siitä on mukava lukea, vaikka sen tietää lyhytaikaiseksi. 

Se innostus kuihtui sitten seuraavan vuosikymmenen totalitarismiin ja tuhoon, mutta ehti jättää kuitenkin kiehtovan jälkensä kulttuurihistoriaan.

Äänelläni vavahdutan maailmaa

Uuden maailman, uuden aatteen ja uuden tyylin tiivistymä oli vallankumouksen jälkeinen Neuvosto-Venäjä.Yhteiskunta pantiin perin pohjin uusiksi, kirjallisuutta ja runoutta myöten. Siellä uuden runon ikoniksi nousi, ja myöhemmin varta vasten virallisesti nostettiin, Vladimir Majakovski.

Ruotsalainen kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Bengt Jangfeldt  julkaisi mittavan Majakovski-elämäkerran  ’Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä’ vuonna 2007 ja se julkaistiin suomeksi seuraavana vuonna. Kirja palkittiin Ruotsissa parhaan tietokirjan palkinnolla.

Majakovskin nimi on varmasti tuttu useimmille vähänkin kirjallisuutta harrastaville; hän oli se merkittävä, aina kaikkialla mainittu neuvostoliittolainen runoilija. Hänen runojaan ei sitten enää juuri kukaan muistakaan. Minä en ole mikään erityinen runouden harrastaja: Majakovskilta muistan vain säkeet ’äänelläni vavahdutan maailmaa, kun kuljen, kaunis kaksikymmenvuotias’. Sopivan rehvakas omakehu nuorelle miehelle. Kaiken lisäksi muistin senkin väärin:  tarkalleen ottaen se kuuluu ’kaksikymmenkaksivuotias’. Virallinen Neuvostoliitto halusi muistaa hänet Leniniä ylistävistä pitkistä runoelmista, joita ’pakkosyötettiin’ koululaisille Jangfeldtin mukaan niin paljon, ettei  Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kukaan ole halunnut kuulla Majakovskista mitään, vaikka hänen tuotannossaan olisi paljon muuta muistamisen arvoista.

Jangfeldtin kirja on mainio tietopaketti paitsi  Majakovskista, myös koko tuon aikakauden Neuvosto-kirjallisuuden liepeillä liikkuneista ihmisistä. Majakovski kirjoitti runojen ohella mainostekstejä ja piirsi grafiikkaa, laati moderneja näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Suuren yleisön keskuudessa hän oli kuuluisin esiintymisistään, joissa hän upealla, syvällä äänellään lausui runojaan.

Majakovskin elämä oli kiivasta ja värikästä, kuinkas muuten. Naisistakaan ei ollut pulaa. Merkittävin nainen hänen elämässään oli Lili Brik, jonka aviomies Osip ja sisar Elsa pyörivät mukana tässä rakkaussuhteessa, joka ei ollut kaikkein tavanomaisin. Brikit olivat notkeita kulttuuri-intellektuelleja, (kaiken lisäksi juutalaisia, mikä ei ollut heille eduksi myöhemmin) jotka osasivat vieraita kieliä ja matkustelivat tottuneesti, niin kauan kuin uusi Neuvosto-Venäjä salli kansalaistensa liikkumisen. Ujompi ja vaatimattomammasta taustasta tuleva Majakovskikin pääsi Ranskaan, Saksaan ja monien yritysten jälkeen jopa Yhdysvaltoihin, josta hän kirjoitti neuvostolukijoille valistavan runokirjan.

Uudet tuulet puhalsivat jonkin aikaa kaikilla taiteen aloilla ja vaikutteita otettiin ja annettiin yli rajojen. Sitten juhlat olivat ohi. ’Kokeilevaa taidetta’ ei enää suvaittu eikä tarvittu. Stalinistinen puolue päätti valita ’sosialistisen realismin’ ainoaksi oikeaksi tavaksi ilmaista itseään. Siihen ei ulkomaisia yhteyksiä tai vaikutteita kaivattu. Majakovskin toimet eivät enää olleetkaan hallintokoneiston suosiossa ja kaikki hänen matka-anomuksensa hylättiin. Huhtikuussa 1930 Majakovski ampui itsensä. Puolue ilmoitti julkisuuteen teon syyksi yksityiselämän ongelmat.

Yö tällainen, en unta saa

Majakovskia ja hänen aikakauttaan pöyhiessä vastaan tulee väistämättä Sergei Jesenin. Lähes samanikäinen, uuden runon intomieli sotakommunismin sekavilta päiviltä. Niin ikään 'neuvostokansan suuresti rakastama'. 

Jeseninin tuotannosta tulee minulle mieleen vain yltiöpateettinen jäähyväisruno ’ei tässä elämässä ole uutta kuolla, eikä elää, tietenkään, sen uudempaa’. Olen varmaankin kuullut sen laulettuna, kun se soi korvissani naisäänen esittämänä. Enimmäkseen Jeseninin runokuvat tuntuvat olevan romanttisia tunteita hersyttäviä; tällaisena yönä unta en saa, ainoa oikea et ole minulle, ah äitimuori, vieläkö elät, älä suotta murehdi hulttiopoikaasi..Toisinaan hän ylistää uutta neuvostovaltaa, toisinaan ikävöi lapsuutensa kadonnutta maalaisidylliä. Voi hyvin uskoa, että neuvostokansa niitä runoja ihan oikeasti rakastikin.

Jangfeldtin kirja Majakovskista oli ensimmäinen vuosikymmeniin eikä Jeseninistäkään ole lännessä paljon kirjoitettu. Penkomalla  löysin sentään vuonna 2002 suomeksi julkaistun ’Romaani vailla valhetta’. Sen on kirjoittanut jo vuonna 1926 Anatoli Mariengof, Jeseninin läheinen ystävä ja kirjailija itsekin. Kyseinen kirja ja Mariengofin muukin tuotanto oli Neuvostoliitossa  pitkään ’ei-toivottua’, koska se ei sopinut virallisesti valittuun linjaan. 

Mariengofin kirjassa Jesenin ystävineen sekoilee nälkää näkevässä, levottomassa ja jatkuvasti uusia ideoita pulppuavassa Moskovassa. Jesenin ja  Mariengof  ilmoittivat olevansa tyyliltään imaginisteja, jotka korostivat kuvan merkitystä sanataiteessa ja harrastivat ristiriitaisten jännitteiden käyttöä ilmaisussa eli että 'lehmä tulee päästää kasvihuoneeseen'. Meno olikin Mariengofin kirjan mukaan varsin villiä. Omia kirjoja painatettiin mesenaateilta huijaamalla saaduilla rahoilla, hengen pitimiksi pantattiin viimeisiä ’porvaristolta’ takavarikoituja hopealusikoita, asuntopulan ahtaudessa nukuttiin kylpyammeessa ja talvella koetettiin pysyä sulana polttamalla kaupaksi käymättömiä kirjoja kamiinassa. 

Vain kolmikymppisenä, vuonna 1925, hirttäytyneellä Jeseninillä mielialat ja naiset vaihtuivat. Vaimoja ja lapsia ehti olla neljä. Yksi lyhytaikaisista vaimoista oli amerikkalainen tanssija ja näyttelijä Isadora Duncan. Jesenin ei kestänyt repivää ’etujoukon’ elämäntyyliään; hänellä oli epilepsian ohella myös selviä mielenterveyden ongelmia, joita raskas ryyppääminen vain pahensi.

Edellä, mutta minne

Kun riehakas 1920-luku kihelmöi Berliinissä, Pariisissa, Moskovassa ja New Yorkissa, mitä tapahtui Suomessa? Nuori valtio otti horjuvia askeleitaan itsenäisenä toimijana ja paranteli sisällissodan haavojaan. Itäraja oli juuri saatu lopullisesti kiinni eikä sieltä tänne haluttu eikä päästetty ’bolsevistisia’ sen paremmin kuin muitakaan vaikutteita.Täältä itärajan yli loikki vain innokkaimpia kommunisteja tai muutamia Kalevalan laulumaita vapauttamaan halajavia heimosotureita.

Ikkunat auki Eurooppaan, huusivat silloin Suomen nuoret kuvataiteen ja kirjallisuuden tulenkantajat, Olavi Paavolainen etunenässä. Kirjallisuudentutkija Panu  Rajalan Paavolais-elämäkerta ’Tulisoihtu pimeään’ (2014) on jo peräti neljäs laajempi elämäkerta tästä herraspoikana Karjalan Kivennavalla syntyneestä kulttuurivaikuttajasta, jonka omat runoteokset eivät  menestyneet, mutta jonka kannanotot, mielipiteet, pamfletit ja  matkakirjat olivat aina ilmestyessään ’Tapauksia’.

Kenties Paavolainen on jo neljässä elämäkerrassa todellakin loppuun kaluttu, mutta Rajalan kirjoitustyyli on notkea, vauhdikas ja hyvin lukijaystävällinen. Omat maneerinsa Rajalallakin tietysti on; aiemmin kirjoittamiensa Mika Waltarin ja Juhani Ahon elämäkertojen tapaan myös Paavolaisen kohdalla Rajala miltei tyrkyttää päähenkilöään sänkyyn lähipiirinsä vanhempien naisten kanssa. Jos suoraa näyttöä ei olekaan, niin aina voi aprikoida, että’ tuskin hän olisi jättänyt tätä mahdollisuutta kokematta’.

Olavi Paavolainen, jos kuka, tahtoi etujoukkoon. Hän halusi vimmatusti olla ’Apollo’, loistava valontuoja ja suunnannäyttäjä. Hänellä olikin siihen hyvät mahdollisuudet; perhe tuki häntä rahallisesti siinä määrin, että opinnot, matkustelu ja viimeisen päälle puleerattu ulkoasu onnistuivat ilman boheemia nälkäkurjuutta. Apurahoja ja kustantajien ennakkomaksuja heltisi sen verran, että laajasti kielitaitoinen Paavolainen saattoi matkustaa ja tuoda Pariisin, Berliinin tai Istanbulin ’atmosfääriä’ vielä varsin harmaaseen ja vaisuun Suomeen. Hän tutustui Majakovskin tuotantoonkin saksalaisten kirjallisuuslehtien kautta.

Paavolainen oli innolla nostamassa uusia, nuoria runoilijoita ja kirjallisia kykyjä julkisuuteen. Pois salotorpat ja metsätyömaat, tilalle mainosvalot, autot, jazzin syke, trooppisten puutarhojen lootukset, synnit ja oopiumit. Mikään vähempi  tunne kuin ’hurmioituminen’ ei niiden kanssa tullut kyseeseen. Sitten Paavolainen riitaantui ja kyllästyi ryhmässään; tuloksena oli pamfletti  ’Suursiivous’, jossa hän teilaakin koko nuoren kirjailijapolven teennäisenä, vain rahaa ja ’erikoisuutta’ tavoittelevana ilmiönä.

Kolmikymmenluku toi sitten mukanaan Suomessakin ikävämmän ilmapiirin. Äärioikeisto vaati kaikkia omalle kannalleen, vasemmisto tiivisti rivejään uhan edessä. 

Natsi-Saksan puoluepäivien ’uuspakanalliset’ soihtukulkueet, nuorten miesten paljaat, lihaksikkaat ylävartalot ja huutavien massojen hurmos lumosi paikalla olleen Paavolaisenkin, mutta hän halusi toisaalta tehdä myös pitkän Neuvostoliiton kiertomatkan ja nähdä sen valtavat tehdaskompleksit, muuttuvan maaseudun traktorikolonnat ja loppumattomina marssivat työläisrivistöt.

Olavi Paavolainen ei löytänyt riittävää innoitusta kummastakaan, vaan olisi tarvinnut vielä jotain suurempaa, jonka puolesta liputtaa.Valitettavasti hän ei sodan jälkeen enää sellaista uutta, pelastavaa ideaa jaksanut etsiä, vaan antoi masentuneena maksan pettää.

***

Ollako oikeassa vai hengissä ?

Moraaliset valintatilanteet ja niistä syntyvät jännitteet, ahdistukset ja väärinkäsitykset ovat kirjallisuuden perusaineistoa. Ne kuohuttavat, saavat ottamaan kantaa puolesta ja vastaan ja lukemaan vimmalla kirjan loppuun saakka.

Vihaamme kirjan hahmoa tai ihailemme häntä, ymmärrämme ja tunnemme myötätuntoa hänen kamppaillessaan suurien asioiden edessä. Olemme salavihkaa tyytyväisiä, kun itse pääsemme lopultakin niin vähällä ja oma elämämme on pienten, tylsien vastoinkäymisten voittamista. Hätäkös tässä, näin matalassa kaivossa. Vai tihentyykö pulssimme sittenkin ajatuksesta, että myös minä valitsisin sankarin osan; nousisin ylös viitta hulmuten pelastamaan kaikki onnettomat.

Entä jos emme ottaisi varsinaisesti kantaa. Menisimme, jos kaikki muutkin menevät. Pitäisimme pään matalalla ja noudattaisimme vain käskyjä, joista ei millään onnistuisi luistamaan. Pienimmän riesan tie. Vaihtaisimme käsivarsinauhan värin heti, kun suhdanteet hiukankin alkavat kallistua toiseen suuntaan. Vain sopeutujat selviytyvät, eikös se luonnossakin näin mene? Kumpi on parempi, olla oikeassa vai olla hengissä?

Arkielämässä moraalisia kannanottoja voi vältellä melko pitkään, mutta ei loputtomiin. Leikataanko julkisia tukia täältä vai tuolta? Onko meillä varaa auttaa tai onko meillä oikeus torjua pyytäjät laiskoina elintasopakolaisina? Ilmiannanko huumeriippuvaisen lääkärikollegani?

Joskus kantaansa voi toki pähkäillä kauan puoleen ja toiseen, mutta joskus päätös on tehtävä sekunneissa. Tilanne saattaa olla niin paha, että ainoa valittava on enää kuolema nitistettynä tai kuolema vastarintaa tehneenä nitistettynä, kuten Varsovan ghetossa. Toisesta maailmansodasta on kulunut jo 70 vuotta, mutta yhä edelleen siitä ammennetaan runsaasti kirjallisia aiheita niin tutkimuksiin kuin fiktioonkin.

Valoa radioaalloilla

Sateisen kesän myyntihittinä Suomenkin kirjakaupoissa on nyt loistanut yhdysvaltalaisen  Anthony Doerr'in  Pulitzer-palkittu paksu teos ’Kaikki se valo jota emme näe’ (2014, suomeksi  käännetty 2015). Se tuo lukijan eteen kiehtovasti kuvattuja ääniä, tuoksuja ja sormenpäissä tuntuvia yksityiskohtia ranskalaisessa vanhassa muurien ympäröimässä Saint-Malo'n rannikkokaupungissa. Päähenkilö on sokea tyttö, joka yrittää hahmottaa sodan murjomaa ympäristöään. Minne rakas isä on lähtenyt ja miksi?

Moraaliset ongelmat vaivaavat etenkin kirjan muita henkilöitä. Pitäisikö saksalaisia miehittäjiä vastaan taistella aktiivisesti vai vain koettaa pysytellä näkymättömissä? Onko jostain paperilappusten välittämisestä todellista hyötyä sodan kulussa vai onko se vain näennäistä puuhastelua? Mitä voi rintamalinjan toisella puolella saksalainen orpopoika tehdä ystävänsä tai oman asemansa hyväksi jouduttuaan natsien Hitler Jugend -oppilaitokseen?  Radio ja kuunteleminen yhdistää saksalaispojan ja sokean ranskalaistytön maailmat.

Doerr'in kirjaa on kehuttu ja markkinoitu suurella koneistolla. Kirja onkin taitavasti sommiteltu ja aihepiiristään ja koostaan huolimatta hyvin helppo luettava. Se antaa virkistävästi erilaista ajattelemisen aihetta jo melkein puhki kirjoitetusta aiheesta. Paikoin tunnelma on synkkä, mutta silti siinä on minusta joku ’amerikkalainen’ disney-kuorrutus, joka tekee siitä tyypillisen ’nuortenkirjan’ oloisen. On sokea tyttö, neuvokkaita orpolapsia, sisäoppilaitos, mystinen jalokivi ja salalokeroita. Elokuva-oikeudetkin on kuulemma jo myyty. Saint-Malo'n kaupungin matkailijamäärät varmasti kasvavat. Hyvä niin.

Olen kuten te

Amerikkalais-ranskalainen Jonathan Littell kirjoitti paksun ja rankan ’Hyväntahtoiset’ - kirjansa 2006 ranskaksi ja nappasi sillä sekä Goncourt-palkinnon että Ranskan akatemian romaanipalkinnon. Suomeksi käännettynä kirja on julkaistu 2008.

Kirjassa fiktiivinen entinen SS-upseeri  Maximilian Aue  kertoo muistelmansa. Hän oli saksalainen, mutta äitinsä puolelta ranskalainen ja puhui täysin sujuvasti kumpaakin kieltä. Niinpä hän onnistui sodan päätyttyä luikahtamaan yleisessä sekasorrossa Ranskan puolelle ja asettumaan sinne. Hän loi uuden identiteetin ja suhdeverkoston. Sulautuakseen hyvin ympäristöön hän nai mitäänsanomattoman naisen ja teki tälle heti lapsen, jotta naisella olisi puuhaa eikä hänestä olisi vaivaa Auelle. Työkseen entinen SS-upseeri johtaa nyt  - pitsitehdasta. Verhoja ja alusvaatteita tarvitaan, ymmärrättehän.

Littell kuljettaa SS-upseeriaan maailmansodan kamalimmissa paikoissa. Etnisissä puhdistuksissa Ukrainassa Valko-Venäjällä ja Unkarissa, sitten Stalingradissa, Auschwitzissa ja lopulta romahtavassa Berliinissä. Kaikkialla hän toimii siististi, tehokkaasti ja tottelevaisesti. Tarpeetonta verenvuodatusta välttäen mutta käskyt täyttäen. Silti olematta lopullisesti lojaali kenellekään, valmiina tilaisuuden tullen pettämään tai tappamaan myös työtoverinsa.

’Kuten sanottu, en koskaan halunnut tulla murhaajaksi. Mieluummin olisin opiskellut kirjallisuutta. Jos te olette sattunut syntymään sellaiseen maailmanaikaan, jolloin kukaan ei tule tappamaan vaimojanne ja lapsianne eikä myöskään käske teitä tappamaan toisten vaimoja ja lapsia, kiittäkää luojaanne. Olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia.  Todellinen vaara piilee aina tavallisissa ihmisissä, joista valtio koostuu. Muutama sekopää ei yksinään merkitse mitään.’

Loppua kohden Aue kyllä sekoaa itsekin, ’ylittää rajan’, kuten hän itse sanoo. Mutta ’minä en ollut ainoa, niinä aikoina’, hän puolustautuu. 

Littellin kirja ei päästä lukijaa helpolla. Päähenkilö on vastenmielinen.Välillä oksennus melkein nousee kurkkuun, välillä moraalinen närkästys hehkuttaa poskia kunnes kylmä tunne hiipii selkään: näin luultavasti toimisi suurin osa ihmisistä, sittenkin. Lopulta kuitenkin sodan lopputulos kääntyi toiseen suuntaan, mutta johtuiko se ’parempien ihmisten’ pääsystä voitolle? Mitä me tiedämme heidän motiiveistaan ja hyvistä pyrkimyksistään? Miten maailma voi heidän käsissään, sehän on nyt nähty? Miten tämä estetään?  Miten heidät kaikki pysäytetään ajoissa? Heidät vai siis meidät?

Vaikein  ymmärtää

Fiktiivisten henkilöiden tai joidenkin tuntemattomien, kuulustelupöytäkirjoista esiin nousevien ihmisten motiiveja ja moraalisia hairahduksia tai valintoja on helppo ihmetellä, arvostella ja paheksua, vaikka epäilisikin omaa kykyään pystyä yhtään parempaan. Omien vanhempien kohdalla on toisin. Kaikesta tulee liian läheistä, liian henkilökohtaista, lähes mahdotonta.

Saksalainen Wibke Bruhns oli vain 6-vuotias kun hänen isänsä kuoli syksyllä 1944. Bruhns ei muista isäänsä juuri ollenkaan. Hän on pohtinut paljon identiteettiään ja tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa psykoanalyysia myöten. Sekään ei tuonut asiaan mitään selkoa.  Äiti ja sisarukset eivät halunneet muistella tai eivät ahdistukseltaan pystyneet. Olkoon, kasvoin ilman isää, mitä siitä sitten, miljoonat minun ikäpolveni saksalaiset ovat tehneet samoin, hän viimein päätti. 

Lopulta hän kuitenkin ryhtyi selvittämään arkistojen avulla isänsä ja perheensä historiaa. Näin syntyi hänen rohkea, sievistelemätön kirjansa  ’Isäni maa’ (2004, suomeksi käännetty 2010 ), joka koettaa selvittää, millainen isä oikeastaan oli ja kuinka oli mahdollista, että isä ja koko perhe meni mukaan natsihallinnon hyväksyjiin. Kuinka oli mahdollista, että sellainen tapahtui ylipäänsä koko Saksassa.

Isän perhe, Klamroth’it, oli suhteellisen varakasta kauppias-tehtailija sukua jo useammassa polvessa. Perhe ei ollut ylhäisaatelia, vaan valmisti ja myi väkilannoitteita ja maatalouskoneita. Palvelu keisarin armeijassa kuului suvun miesten vapaaehtoisiin välttämättömyyksiin; ilman upseerinarvoa ei olisi ollut mahdollista ’verkottua’ sen tasoisten ihmisten kanssa, joita yhteiskunnallinen asema ja kaupankäynti vaativat. Suvun tarkasti ylläpidettyyn arkistoon on koottu suuret määrät dokumentteja, valtava kirjeenvaihto, matrikkeleja, sukukokousten pöytäkirjoja, kronikoita ja lähes jokaisen pitämiä päiväkirjoja.

Bruhns kirjoittaa hyvin ja tämän ’tosielämän Buddenbrookien’ vaiheista lukeminen on aluksi nautittavaa jo pelkästään kulttuurihistorian kannalta. Tällaisten sukuarkistojen olemassaolo on suunnaton aarre.  

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kaaos muuttaa yhteiskuntaa lopullisesti, mutta Klamrothien sosiaaliluokka pitää kirjeissään Hitleriä ja hänen ruskeapaitojaan lähinnä naurettavina, brutaaleina, sivistymättöminä rettelöitsijöinä. Sävy muuttuu 1933 kun Hitleristä tulee valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa sallittu. 

Pian päiväkirjoissa on merkintöjä osallistumisesta siihen ja tähän natsien organisoimaan toimintaan, juhlaan ja yhdistykseen. Pienellä sivulauseella mainitaan juutalaisen, pitkäaikaisen perhelääkärin ’maastamuutosta’ ja tehtaalla vuosikausia toimineen juutalaisen ’välttämättömäksi käyneestä erottamisesta’. Ei vihjettäkään siitä, että näitä olisi vastustettu, tai edes pidetty vääränä tai valitettavana. Perhe alkaa viettää juhlapyhiä hilpeästi ’laulamalla yhdessä Hitler-lauluja’ ja on innosta täpinöissään vuoden 1936 olympialaisten vuoksi. Ei sanaakaan juutalaisten tai mustien urheilijoiden syrjimisestä tai natsien poliittisten vastustajien sulkemisesta leireille. ’Heidän täytyi tietää! Heillä oli älyä, analysointikykyä, suhteita ja tietolähteitä. Mutta he eivät paheksu, eivät ole huomaavinaankaan. He siis hyväksyvät tämän kaiken’, Bruhns vaikeroi.

Sodan puhjettua kirjeiden sävyjä voi tietenkin selittää sotasensuurilla. Pikkuhiljaa lähenevän  totaalisen tuhon seuraaminen perheen näkökulmasta on kiehtovaa, vaikkakin kovin surullista. ’Ettekö ymmärrä, teillä on enää kaksi viikkoa aikaa’, Bruhns välillä kiljahtaa vanhemmilleen ja jatkaa heidän riitelynsä ja uupumuksensa selvittämistä. Isä-Klamroth hirtettiin muutama kuukausi ennen Saksan lopullista romahdusta valtakunnan vihollisena, koska hän tiesi Hitleriä vastaan suunnitellusta attentaatista mutta ei paljastanut sitä. 

Bruhns toteaa, että lapset haluavat vanhemmiltaan vain hoivaa ja huomiota. Vanhempien hämmennys merkitsee lapselle aina uhkaa. Aikuisina, asioista paremmin ymmärtävinä lapset sallivat omien ystäviensä epäonnistuakin, mutta vanhemmilta epäonnistuminen on aina kielletty.

***

Matkakirja avaa mielen

Yksinkertaisimmillaan matkakirja kertoo, mitä joku näki ja koki jossain paikassa tai matkalla sinne. Kirjoittaja antaa ehkä kokeneen käytännön neuvon; käy täällä, varaudu tähän, vältä tätä. Tylsimmillään matkakirja tarjoaa merkityksettömiä satunnaishuomioita, turhia nimilitanioita ja jo ammoin lopettaneiden lentoyhtiöiden tai ruokapaikkojen yhteystietoja.

Tottunut matkakirjojen lukija ei anna moisten seikkojen häiritä, vaan oppii selaamaan nopeasti tylsien kohtien yli tai hyppäämään kokonaan seuraavaan kirjaan ja toiseen näkemykseen. Ihmisethän kokevat vieraat paikat niin monin eri tavoin; yhdelle kaikki on likaista, pelottavaa, täynnä rikollisuutta ja pahanmakuista ruokaa, toinen taas näkee kiinnostavaa arkkitehtuuria, sivilisaatioiden kerrostumia ja harvinaisia kasveja. Kolmannelle sama kaupunki merkitsee aamuun asti auki olevia discoja ja halpaa viinaa.

Loistavimmillaan matkakirja saa aikaan ketjureaktion ja kokemusten vyöryn avaamalla lukijan mielen ymmärtämään ja vastaanottamaan monenlaisia uusia asioita. Se saa lukemaan lisää kohteesta, tarttumaan kenties myös paikasta tai maasta kertovaan kaunokirjallisuuteen. Tutustuttaa siellä tehtyyn tai kuunneltuun musiikkiin. Johdattaa alueen kuuluisimman taiteilijan mukana opiskelemaan lisää hänen taidesuuntauksestaan. Saa seuraamaan sen maan tai kaupungin menestystä jossain urheilulajissa. Houkuttelee matkustamaan kohteeseen useammankin kerran, tutustuttaa sikäläisiin ihmisiin, auttaa ymmärtämään heidän historiaansa, ilojaan ja surujaan.

Yhä kiehtovammaksi kaikki käy, kun mukaan otetaan aika. Kun matkakirja kuvaa kokemuksen niin kaukaisessa tai poikkeuksellisessa ajassa, ettei lukijalla ole enää mahdollisuutta koettaa kokea sitä samaa edes suhteellisesti. On vain nautittava kirjasta ja annettava oman mielikuvituksen lentää. Tai ehkä lukija voi peilata omaa kokemustaan samasta menneestä ajasta, mutta täysin toisessa ympäristössä. ’Ajatella, en lainkaan tajunnut, että tätä tapahtui siellä juuri silloin kun minä työntelin täällä kotona lastenvaunuja ja luulin että..’

Muuttuvat laulut vaan mihin suuntaan

Olen sitä sukupolvea, jolle liki puolet karttapallosta peittävä Neuvostoliitto ja sen peukalon alla oleva itäblokki oli itsestäänselvyys läpi kaikkien koulu- ja opiskeluvuosien. Siinä se oli, vikoineen, toisinajattelijoineen ja ihannoijineen. Ei käynyt mielessäkään, että se voisi joskus hajota ja lakata olemasta. Enintään toivoi, että se hiukan löysäisi kahleita ja päästäisi kansalaisensa liikkumaan vähän vapaammin.

Kuusamolainen Timo Laine kiinnostui jo pienenä salaperäisestä suljetusta idästä, joka oli niin lähellä mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Hän on minua sen verran nuorempi, että oli ehtinyt juuri opiskelijaelämän alkuun, kun itäblokki joutui myllerrysten kouriin ja hänelle avautui uskomaton ’mahdollisuuksien ikkuna’ olla vaihto-opiskelijana näkemässä tilanne paikan päällä ja matkustella sitten halpaan ruplahintaan ristiin rastiin vapautuvassa Itä-Euroopassa ja murenevan imperiumin osasista syntyvissä uusissa IVY-maissa, vanhan Neuvostoliiton viisumi vielä passissaan.

Laineen kirja ’Torakoita ja panssarivaunuja’ (2014) on mainio muistinvirkistäjä. Lähes kaikesta, mistä hän kirjoittaa, muistan kyllä kuulleeni jo silloin 1989-1990, mutta silti en tajunnut, mihin mikäkin liittyy enkä osannut aavistaa, minkälaista jatkoa seuraisi. Kukaan ei osannut. Muistelen lievällä huvittuneisuudella silloisten johtavien poliitikkojemme ja ulkopolitiikan asiantuntijoidemme lausuntoja. Olimme kyllä kaikki, niin poliitikot kuin tavallinen kansakin, peloissamme ja ihmeissämme Janajevin vallankaappausta seuratessamme. Jeltsin tankin päällä sopertelemassa oli sitten jo helpompi sulattaa. Baltian kansojen pyristely vapauteen herätti hämmentynyttä ihailua, mutta samaan aikaan päälle kaatuva jättimäinen talouslama vei suomalaisten ajatukset pois ulkomaiden asioista.

Timo Laine ei tietenkään ole matkoistaan kertoessaan mikään ’satunnainen matkailija’, vaan hän oli jo nuoresta lähtien syvästi kiinnostunut Venäjästä ja Virosta, opiskeli kumpaakin kieltä ja perehtyi kulttuuriin ja yhteiskuntafilosofiaan paljon tavallista turistia perinpohjaisemmin. Silti hän on onnistunut säilyttämään kirjassa hauskan lakonisen ’opiskelijan päiväkirja ’tyylin eikä sorru esittämään viisaampaa ja kaukonäköisempää kuin tuolloin oli. 

Laineen vakaa pyrkimys ymmärtää syvemmin millaisia nämä maat, ihmiset ja hallintojärjestelmät pohjimmiltaan ovat, sai hänet myös ottamaan riskejä ja sietämään epämukavuutta, jota tavallinen virkistysmatkailija todennäköisesti kauhistelisi matkakirjassaan. Tieto lisää tuskaa, mutta useimmiten silti vähentää pelkoa. Se on naapurien kesken hyvä asia.

Kaikkea yltäkyllin

Eipä ole vuosikausia Intian muinaisia ja nykyisiä kieliä ja kulttuureja tutkinut ja yliopistossa opettanut Virpi Hämeen-Anttilakaan mikään satunnainen aurinkoloman etsijä. Hänen kirjansa ’Minun Intiani’ (2014) onkin saanut kanteensa mainostarran Vuoden matkakirja. Sen sisältö on niin runsas ja yksityiskohtainen, että siitä riittää kyllä omaksuttavaa useammalle vuodelle ja useammalle matkalle.

Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja yleislukijalle sopivan kepeästi. Melkeinpä tuntuu, että hän pidättelee itseään menemästä syvemmälle kohteiden kulttuurisiin aiheisiin, vaikka niistä paljon sanottavaa olisikin ja siirtyy sen sijaan nopeasti seuraavaan maantieteelliseen alueeseen tai hypähtää käytännöllisempiin seikkoihin, vaikkapa junalippujen varaamiseen. Hän ikään kuin tuo esille pienen kulman useasta eri vaihtoehdosta ja antaa lukijalle pienen maistiaisen: esimerkiksi tällaista olisi täällä nähtävillä, mutta jos taas arvostat enemmän tätä, valitse toinen reitti.

Intia on niin suuri jo maantieteellisesti ja niin valtavan monikerroksinen monituhatvuotisen kulttuurinsa puolesta, että pienen ja nuoren kansan edustaja haukkoo henkeään. On loppumattomasti värejä, tuoksuja, mausteita, kasveja, kansoja, tapoja, uskontoja, kieliä. Nähtävänä ei ole vain pari-kolme linnaa tai yksi hautamonumentti vaan kaikkea sadoittain. Hämeen-Anttila huomauttaa, että kaikkein eniten suomalaista kuitenkin ällistyttää ja myös vaivaa Intiassa väenpaljous. Se on kerta kaikkiaan niin päällekäyvää. Joka paikassa, aina, koko ajan ympärillä velloo tavattoman paljon ihmisiä. Hiljaista, rauhallista loukkoa ei tunnu löytyvän mistään. Ehkä sentään jostain sopivasta kohdasta merenrantaa tai kenties kauempaa vuoristosta. Suurissa kaupungeissa suomalaista alkaa varmasti ahdistaa.

Intian kuuluisimmat kohteet löytyvät pohjoisen kolmiosta  Delhi-Agra-Jaipur. Siitä on Hämeen-Anttilan mukaan hyvä aloittaa tai jos se jää ainoaksi matkaksi, se kannattaa ilman muuta tehdä. Jos maa alkaa kiinnostaa enemmän, erilaisia reittejä ja kokonaisuuksia voi koota matkaohjelmaan kymmenittäin.  Etenkin omaleimainen ja pohjoisesta suuresti poikkeava Etelä-Intia miellyttää Hämeen-Anttilaa.

’Rakastan Intiaa, mutta en silti haluaisi asua siellä pysyvästi. Olen suomalainen, ’ toteaa Hämeen-Anttila.  Kuitenkin kun jossain poltetaan roskia, tuoksuu lanta tai käryää bensiini, hänen mieleensä nousee kaipaus Intiaan. Kulttuurishokki iskee vasta silloin, kun hän palaa takaisin puhtaaseen, kylmään ja tyhjään Suomeen.

Uskomattomia idän ihmeitä

Keskiajalla Euroopassa eleltiin siinä uskossa, että olimme melko lailla maailman napa ja ainut mainittava ihmiskeskittymä maapallolla, ei kun siis maaläpyskällä. Rooman’ maailmanvalta’ oli kyllä päässyt hajoamaan, mutta Rooma tai Konstantinopoli oli edelleen ihmisten mielissä kaiken edistyksen huippu. 

Olikin aikamoinen yllätys, kun venetsialainen Marco Polo sukulaismiehineen onnistui tekemään yli kaksikymmentä vuotta kestäneen matkan halki Aasian ja vielä palaamaan sieltä meriteitse 1290-luvun lopulla kotiin takaisin ehjin nahoin, innokkaana kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Siellähän oli maita ja valtakuntia vaikka millä mitalla ja vaikka siellä elettiin hyvin eri tavalla kuin täällä, ei välttämättä huonommin.

Hänen matkakirjastaan, tai tarkemmin sanottuna hänen vankilassa kirjurille sanelemistaan matkamuisteluksista, tuli nopeasti ’best seller’, joka levisi kopioituna sen ajan mittapuulla erittäin laajalle. Vankeus oli lyhytaikainen ja Polo eli elämänsä loppuun varsin arvostettuna henkilönä. Häntä pidettiin hyvänä jutunkertojana, joka osasi erinomaisesti viihdyttää kuulijoitaan, mutta vielä kuolinvuoteellaankin häntä pyydettiin perumaan edes hulluimmat kertomuksensa, ettei moinen valheen synti jäisi kiirastuleen rasitteeksi.  Polo ei perunut mitään, kerrotaan.

Lukemani ’Marco Polon matkat’ on vuoden 2002 toinen painos alun perin 1957 suomeksi julkaistusta ja toimitetusta laitoksesta, jonka toimitustyön ja kommentaarit on tuolloin kirjoittanut Aulis J. Joki. Tämänkaltaisessa kirjassa huomautukset ja viitteiden selitykset ovat melkein yhtä kiinnostavia kuin alkuperäinen tekstikin. Varsinainen ’alkuperäinen’ on kai sekin hieman kiistanalainen; ilmeisesti aivan alkuperäistä käsikirjoitusta ei tällä hetkellä ole missään löydettynä  (ellei jonkun onnekkaan keräilijän salaisessa kassakaapissa) vaan runsaan kansainvälisen tutkimuksen pohjana ovat ’lähes ensimmäiset’ kopiot.

Tekstit vilisevät paljon muisti- ja ymmärrysvirheitä. Vääriä paikannimiä, sekaantuneita isien, poikien ja veljien nimiä, paikkansapitämättömiä etäisyyksiä ja vuosilukuja. Silti mitään suurta hölynpölyä, täysin väärää tietoa tai merkittävää virhettä ei näistä runsaan 700 vuoden takaisista matkakertomuksista ole myöhemmässä tutkimuksessa voitu osoittaa. Marco Polon aikalaiset vain eivät voineet millään uskoa hänen kertomuksiaan esimerkiksi buddhalaisuudesta, sen luostareista ja käytännöistä tai siitä, kuinka tehokkaasti mongolien ratsastavat sotajoukot oli järjestetty ja harjoitettu. 

Polon matkakuvausten lukeminen on moninkertainen sukellus menneeseen; sekä Polon aikaan ja hänen tapaansa hahmottaa näkemäänsä maailmaa että varsinaiseen muinaiseen Aasiaan. Kaikkien sotajoukko-, palatsi- ja kaupankäyntikuvausten keskellä Polo suo yhden lyhyen luvun myös raparperille! Sitä tuottaa erityisesti Succiun kaupunki ja sitä viedään sieltä kaikkialle maailmaan. Alueen ilmanala on sangen edullinen ja asukkaat hyvinvoipia ja väriltään ruskeita.

Sieltäkö minunkin raparperipuskani geenit ovat kotoisin?

***