Kevään luetut ja kesän kuviot I

Pitkästä aikaa päätin kesäflussan kourissa päivitellä hieman tännekin kirjakuulumisia. Ja ehkä vähän muutakin. Kesäflussa on kyllä vihoviimeisin keksintö, jota maa päällään kantaa. Ei tiedä, onko lämpöä joka laskee, vai muuten vain kuuma, kun ulkona on likimain +30 astetta.... No, ehkä tämä tästä, pikku hiljaa parempaan suuntaan.

Keväällä tuli luettua muutamakin kirja, joista pidin kaikista kovasti, jokaisesta hieman eri tavalla.

Sekä Hanna Haurun Jääkansi että Konrad Lehtimäen Rotkoista olivat nopealukuisia, mutta eivät suinkaan helppolukuisimmasta päästä. Jääkansi kuvaa sodan jälkeistä aikaa pohjoisessa. Kertojana tyttö, jonka elämästä ei tunnu löytyvän kuin kurjuutta. Äiti ei pidä minään, isäpuolen nimikin on Paha. Jossain kohtaa jo ajattelin, että nyt tulee käännös parempaan, mutta se oli vain hiuksen hieno aavistus, joka ei toteutunutkaan. Kerronta kirjassa on miltein hypnotisoivaa, vaikea laskea kirjaa kädestä. Ehkä olisin toivonut onnellisempaa loppua. Mutta toisaalta, eiväthän kaikki loput voi olla kuin saduista.

Rotkoista sisältää lyhyitä tarinoita itsenäistyvästä ja juuri itsenäistyneestä Suomesta. Hieman alkoi ahdistaa jossain vaiheessa, kun tuntui, että kaikki aina kuolivat. Onneksi tähänkinn tuli vaihtelua. Realistista, hyvää kerrontaa.

Enni Mustonen on tullut yhdeksi lempikirjailijoistani viime aikoina. Rakastan historiallisia romaaneja ja teos Nimettömät aloittaa hienosti Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan. Voimakkaita naishahmoja 1890-luvulta, kuvailevaa kerrontaa. Minä tykkään, voiko muuta sanoa!

Sitten toukokuussa mietin, että hurahdanko vaiko enkö.... No ehkä hurahdin, ainakin vähän. Ensin YouTubessa eksyin kanaville ja sitten luin Miia Pölläsen Bujoilun voiman. Pakkohan bujoa sitten oli alkaa värkätä... Vaikka en tiedä vieläkään, onko tämä minun juttuni. Mutta ehkä kokeilemalla löydän omani. 

Nyt kesän aikana lukeminen on ollut vähäisempää, koska kripari ja työt, mutta niistä sitten lisää postauksen toisessa osassa. Olen jälleen kesän Valamossa, talkoissa ja töissä, ja siksi on tullut lueskeltua sieltä täältä uudemman kessan Elsi Takalan Evakkomunkit Heinävedellä kirjaa sekä ihan uutena Pyhiinveltajan Valamo: rukouksen ja työn luostari (toim. piispa Arseni). Kun työtehtäviin on kuulunut myös luostarioppaana toimimista, niin näistä opuksista on helposti ja nopeasti saanut kerrattua tietojaan.

Mutta seuraavasssa siis hieman vielä muista kuin kirjajutuista enemmän...

1918-haaste: Punaisten naisten tiet ja Punaorvot

Hiljaista on ollut.

Täällä blogin puolella. Aina ei jaksa. Vaikka ehtisikin. Lukeminenkin on ollut hieman kanveesissa viime aikoina, vaikkakin uusia teoksia tulee lainattua ja aloitettua, mutta moni on myös jäänyt kesken. Ei välttämättä ainiaaksi. Mutta ainakin joksikin aikaa.

Nyt olisi ehkä sitten tulossa muutamakin postaus lyhyen ajan sisällä. Aiheina vuoteen 1918 liittyvä luettu materiaali sekä Eesti100 Tallinnan reissun kautta.

Molemmat teokset tässä postauksessa liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin sekä sen seurauksiin. Molemmissa käsitellään niin naisten kuin lapsien kohtaloita sodassa ja sen jälkeen, pienillä painotuksilla.

Kumpainenkin ovat hyvin kirjoitettuja teoksia. Molemmat pursuavat faktoja, osa tuttuja, osa uusia. Yksittäisiä ihmisiäkin toki faktojen takana tavataan. Lintunen onnistuu mielestäni hieman paremmin yksittäisen ihmisen esiintuonnissa kuin Kaarninen. Vaikka Kaarninen keskittyy lähinnä neljän punaorpoperheen tarinaan, en meinaunnut pysyä aina perässä, mikä perhe olikaan kyseessä. No, voi olla tässä lukijassakin vikaa :) Lintunen taas tuo sopivin väliajoin yhden tai muutaman ihmisen avulla konkreettisen esimerkin, joita henkilökohtaisesti pystyin seuraamaan mukavammin.

Mutta suosittelen kumpaakin teosta kelle tahansa naisten ja lasten kohtaloista sisällissodassa kiinnostuneille. Kaarninen on hieman tiiviimpi, Lintunen taas väitöskirjamaisempi (sillä kirjahan on tehty väikkärin pohjalta), mutta ehdottomasti ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Lintunen, Tiina

Punaisten naisten tiet

Otava

2017

336 sivua

Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?

Talvella 1918 vallankumoukseen ryhtyneiden punakaartien toimintaan osallistui aseettomina paljon naisia, etenkin sairaanhoidossa ja huollossa. Tässä kirjassa annetaan ääni näille tavallisille työläisnaisille ja heidän kohtaloilleen. Keitä he olivat, mitä he tekivät ja mitä heille tapahtui sodan jälkeen?

Kirjassa luodaan ryhmäkuva punaisista naisista, jotka joutuivat oikeuteen syytettyinä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Ensimmäistä kertaa on selvitetty, mitä ihmisille tapahtui sisällissodan ja rangaistustoimenpiteiden jälkeen. Millaiseksi punaiseksi leimattujen henkilöiden arki muodostui sodan jälkeen? Entä millaisen perinnön naiset jättivät lapsilleen kaikesta kokemastaan?

(takakansi)

Kaarninen, Mervi

Punaorvot 1918

Minerva

2008

176 sivua

Lapset sisällissodan uhreina

Suomen sisällissota vuonna 1918 oli myös lasten sote. Lapsia kuoli sekä punaisen että valkoisten puolella, he joutuivat vankileireille vanhempiensa mukana ja heitä syntyi ja kuoli leireillä. Sodan seurauksena jäi orvoksi noin 15000 lasta. Sotatoimien päätyttyä yhteiskunnan apua tarvitsevien asten määrä oli huomattavasti suurempi, kun isät olivat vankileireillä.

Tämä kirja kertoo lasten ja nuorten sodasta ja elämästä sisällissodan jälkeen. Heidän sotansa jatkui vuosia sodan päättyttyäkin, kun punalesket kamppailivat toimeentulovaikeuksien kanssa. Tarinan keskiössä ovat tamperelaisorvot, mutta orpojen ja heidän äitiensä olosuhteita tarkastellaan myös koko maan tasolla. Jokaisen punaorvon tarina on erilainen, ja sodan kokemukset jättivät jälkensä kaikkiin.

Yhteiskunnan palauttaminen raiteilleen alkoi lasten hädästä, kun valtiovalta, kunnat, hyväntekeväisyys- ja naisjärjestöt ryhtyivät pelastamaan punaorpoja ja kasvattamaan heistä "kunnon kansalaisia". Punaorpojen huolto vaikutti paljon Suomen lasptensuojelutyöhön. Tällöin perustettiin satoja lastenkoten, lastenseimiä ja päiväkoteja. Keskeinen vaikuttaja tässä työssä oli mm. presidentin puoliso, Ester Stålhbelg. Alkunsa saivat tuolloin myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto sekä Pelastakaa Lapset ry.

(takakansi)

Keskiaikaa ja muutakin historian havinaa

Olen nyt saanut taas jonkinlaisen spurtin päälle ja yritän (epätoivoisesti?) purkaa blogaamattomien kirjojen pinoa - ennen kuin kirjat pitäisi palauttaa takaisin kirjastolaitokselle. Tässä lyhyet esittelyt kolmesta historiatietokirjasta, joita tammi-helmikuussa olen lukenut.

Aalto, Ilari ; Helkala, Elina

Matkaopas keskiajan Suomeen

Atena

2015

Ensimmäinen painos.

256 sivua

Millaista olisi elää keskiajan Suomeessa? Hyvin tarkkoja ohjeita saa ainakkin teoksesta Matkaopas keskiajan Suomeen, josta löytyy niin suurempia historian käänteitä läpi käytynä kuin nippelitietoa, joka saattaa arjessa ollakin kovin paljon hyödyllisempää. Esimerkiksi rahan arvon selittäminen juurta jaksaen tulisi tarpeen, jos oikeasti tupsahtaisi keskiaikaseen Suomeen. Vaikka melko usein ostosten teko onnistuu myös vaihtokaupan kautta vaikkapa oravannahoilla!

Oli hauska huomata, miten lukija todella halutaan tempaista mukaan "aikamatkalle". Kerronta on tässä ja nyt, aivan kuin oikeasti kuljettaisiin keskiaikaisen Suomen tai Itämaan maaperällä. 

Harva tapaamasi ihminen vastaa kysyttäessä olevansa suomalainen, Ellei satu olemaan kotoisin Varsinais-Suomesta. Luultavasti vastaus on ennemmin hämäläinen, Nummen pitäjäläinen tai vaikka Kankaantaan kyläläinen. Suomalaiset määrittävätä itsensä ennen kaikkea asuinpaikkansa ja sukulaisuutensa kautta, eivät kielensä tai kansallisuutensa.

Kirja on rakenteeltaan selkeä ja se nojaa vahvasti historian, arkeologian, folkloristiikan ja monen muun tieteen alan tutkimustietoon. Lisäksi kuvitus tuo konkreettisesti silmien eteen esimerkiksi keskiajan pukeutumista. Akvarellityöt ovat kauniita pehmeydessään.

Matkaopas keskiajan Suomeen muissa blogeissa:

Amman lukuhetki

Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Ullan luetut kirjat

Hetemaa, Anne ; Hollmén, Roope ; Toivanen, Jouni

Suomen keskiaika

Facto

2003

157 sivua

Tämä kirja keskiaikaisesta Suomesta sitten taas jätti minut kylmäksi. Asiat olivat sinäänsä kirjassa kohdillaan ja tieto sillä tasolla kuin syytä on ollakin. (Yhtä termin käyttöä lukuunottamatta, sitä ei ole Suomessa ainakaan suurilta osin enää tieteellisessä kontekstissa käytetty 1970-luvun jälkeen, koska se tarkoittaa nykyään muuta kuin mitä sillä ennen on tarkoitettu. En kuitenkaan sen enempää ala tätä yhden termin väärinkäyttöä tässä avaamaan, sillä en voisi täysin objektiivisesti kommentoida sitä enkä halua olla turhan ilkeä tai antaa itsestä kamalaa pilkunviilaja-kuva....)

No joka tapauksessa, olin myös hieman pettynyt siihen, että kyseinen kirja löytyi aikuisten hyllystä. Takakannessakin kuitenkin sanotaan, että "ensimmäinen nuorille lukijoille tarkoitettu tietokirja Suomen keskiajasta". No, tämä on sitten kirjaston asia, mihin hyllytetään. Mutta jäin myös miettimään, mitä kirjoittajille itselleen tarkoittaa "nuoret lukijat"? Tämä voi olla hyvin laaja käsite ja mielestäni 13-18-vuotiaskin on vielä nuori, mutta tämä on omasta mielestäni ainakin suunnattu vieläkin nuoremmille, jopa lapsille. Sen verran suoraviivaista ja helpon kautta selitettyä historiaa. Ja niin kuuluu ollakin, jotta lapsi tai nuori voi ymmärtää. Ei kirjassa tosiaan ole lainkaan vääristelty mitään historiallisia faktoja, mutta hyvin helppoa historaia siis.

Kuvituksesta annan kirjalle ison plussan.

Anton, Emil

Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Kirjapaja

2017

159 sivua

Tämä kirja oli hauskasti kirjoitettu. Jotenkin rivien väleistä hersyi sopivissa kohti huumori, joka kevensi hyvin "matkaa Seuomen historian vuosisatoihin ja niiden jälkiin nykyajassa".

Myös takakannen ilmaus "pikakelaus maamme historiaan" pitää paikkaansa. Kirja on hyvin rakennettu, helppo ja nopea lukuinen. Itsekin istuin sohvaa tämän kanssa ja muutaman tunnin kuluttua 

Teos on mielestäni hieno ekumeeninen puheenvuoro, jossa muistutetaan katolisen kirkon kulttuuriperinteestä, joka edelleen elää meidän kulttuurissamme. Kuitenkaan ei millään tavalla vähätellä vaikka luterilaista saatika mitään muutakaan kirkkoa tai uskontokuntaa. Tietynlainen ekumenia ja monikulttuurisuus näkyvät jopa kirjoittajan omassa henkilöhistoriassa. Emil Anton on "syntynyt ja kasvanut Suomessa, ja suomalainen äitini tulee vahvasta luterilaisesta pappissuvusta. Irakilaissyntysen isäni toiveesta minut kuitenkin kastettiin vauvana katoliseen kirkkoon(--)."

Kirjassa jokaisen luvun lopussa on aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä sekä erilaisia menovinkkejä, niin Suomessa kuin maailmallakin, joiden kautta keskiajan voi tuoda lähemmäs tai voit itse yrittää lähestyä sitä. Ja jos oikein innostuu menoista ja tekemisistä keskiajan hengessä, kirjan esipuheessa kehotetaan raportoimaan aiheeseen liittyen somessa aihetunnisteella #katolisempikuinluulit sekä seuraamaan kirjan omaa Facebook-sivua.

Heidi Köngäs: Sandra #1918haaste

Koukuttava, sykähdyttävä ja vahvaa kerrontaa.

Siitä on Heidi Köngäksen Sandra tehty.

Kun lainasin tämän kirjastosta jokerina ja kahden viikon laina-ajalla, mietin ehtisinkö lukea tätä. Mutta tämä imaisikin minut mukaansa. Alkoinkin lukea tätä melkein heti ja se olikin menoa sitten. Kirja tuli luettua miltei yhdeltä istumalta.

Kirjassa seurataan Sandran elämää 1900-luvun alusta, jolloin hän puoliorpona joutuu huutolaiseksi. Hän kasvaa toimien piikana ja myöhemmin tapaa palvelustalossaan Jannen, jonka kanssa avioituu. He perustavat torpan ja ovat onnellisia. Helppoa elämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ole. Oma torppa vaatii työpanoksen, mutta myös talon taksvärkki on hoidettava. Lapsiakin alkaa siunautua. Ja sitten Suomi itsenäistyy ja pian puhkeaa sisällissota. Sandran mieskin joutuu vedetyksi rintamalle. Vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset kulkevat pihapiirissä ja sen ohi. Päiviä siivittävät pelko, nälkä ja huoli huomisesta. 

Eino kävi hakemassa lisää puita ja toi tullessaan täyden sylyksen sisään. Hän yrittää kaikkensa, minua passaa ja komentaa pikkuveljiään. Minä tein ensitöikseni uudet tulet ja aloin yritellä ruuanlaittoa. Olemattomista aineksista on vaikea tehdä hyvää ruokaa. Olemme Kielon varassa ja sekin menee kohta umpeen. Jaan maidon tasan lasten kesken. Itse en ota. Lisäksi on suolakalaa saavin pohjalla alle neljännes ja jauhoja on ihan vähän, nauriita kappa, muutama sipuli ja orressa enää kolme leipää. Mutta perunoita ei ole enää ollenkaan. Otan yhden leivän, jaan tasan samankokoiset leivänpalat lapsille ja annan juotavaksi sen päivän maidon. Lapset istuvat aivan hiljaisina ja syövät. Maija kipristelee varpaitaan, ei huoli ruuasta.

Oman äänen saa myös Lyyti, Sandran käly, sekä Sandran tyttärentytär Klaara. Klaaran mukana lähdetäänkin kohti Sandran tarinaa. Tosin Klaara jää hyvinkin pitkiksi ajoiksi taustalle ja olisin toivonut tämän päivän henkilön ajatuksia enemmän esille, hänen tutustuessaan esiäitinsä ja -tätinsä kautta sukunsa ja Suomen historiaan.

****

Sandra ja Janne ovat saaneet oman torpan, unelmiensa täyttymyksen. Kesken työteliään elämän tulee sota, ja Janne tempaistaan punakaartiin. Sandra jää yksin viiden lapsen kanssa, kuudes rinnan alla tulossa. Edessä on kova kylmä talvi, tukena vain appivanhemmat Maija ja Mikko. Kaikki ylepys on nieltävä, jos aikoo leivän syrjässä pysyä.

Ankaran kevään tapahtumat avautuvat Klaaralle, Sandran tyttärentyttärelle, joka lähes sata vuotta myöhemmin tutkii vanhoja muistiinpanoja. Mennyt on äkkiä läsnä, järkyttävänä.

(liepeen teksti)

Köngäs, Heidi

Sandra

Otava

2017

285 sivua

Sandrasta muissa blogeissa:

Kirja vieköön!
Kirjan pauloissa
Kirsin Book Club
Leena Lumi
Luettua elämää
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Täällä toisen tähden alla

Minna Rytisalo: Lempi

Se tunne, kun odotin jotain aivan muuta ja silti jäin lopulta koukkuun. Odotin kirjalta nimittäin tyylillisesti jotain aivain muuta, kuin mitä se sitten lopun viimeksi oli. Odotin ehkä jotain "perinteisempää", jos nyt niin voi sanoa, mutta yllätyin siis positiivisesti niin kauniista kielestä kuin henkilöasetelmastakin.

Tarina Lempistä kerrotaan kolmen kertojan kautta, Lempi itse ei siis kerro mitään itsestää. Tästä johtunee myös se, että loppujen lopuksikin, vaikka voimme lukea kolme häneen ja hänen elämäänsä liittyvää kertomusta, emme kuitenkaan voi varmuudella sanoa, kuka, mikä tai millainen Lempi todella on, sisimmässään.

Tapahtumat sijoittuvat Lappiin ja sodan aikaan. Mikään sotaromaani tämä ei kuitenkaan ole, sota tuntuu olevan kaukana. Sinne mennää, sieltä tullaan, Lapissa olevat saksalaisjoukotkin siitä kielivät ja lopulta on lähdetty evakkoon ja tultu takaisin. Sota ei nouse tässä hallitsevaan rooliin. Tarinassa löytyy teemoja rakkaudesta ja kaupauksesta, surusta, epätoivosta ja kateudestakin.

Aluksi lähtiessäni lukemaan tätä (ja siis aivan erilaisella oletuksella kirjan tyylistä) en ensin oikein meinannut päästä puusta pitkään. Lisäksi ensimmäisen kertojan ahdistus ja epätoivo tekivät kerronnasta, varmasti tarkoituksen mukaisesti, hieman sekavaa ja minuakin alkoi ahdistaa tämän henkilön puolesta. Kaiken kaikkiaan kirja on rakenteeltaan ja kerronnaltaa nerokas, sillä kertojan vaihtuminen sekä kertojan vinkkeli päähenkilöön toi mielenkintoisia käänteitä, ei välttämättä niinkään tarinassa, mutta itse huomasin meneväni jonkun kertojan "puolelle", niillä tiedoilla, mitä minulla jo oli. Sitten kuitenkin myöhemmin silmät avautuivat näkemään myös jotain piilossa ollutta, joka muutti  asennoitumiseni.

Erityisesti ihailen Rytisalon kuvausta Lempin ja hänen siskonsa välillä olevasta yhteydestä. Viimeisenä kertojana kirjassa toimiva Sisko on huomannut yhteyden jo nuorena ja pyrkii myös käyttämään tätä "Lapin-tyttö eksotiikkaa".

"Et uskalla, ja sinä hyppäsit vinttikomeron ikkunasta kotikoivun paksuimmalle oksalle. Minun jaloissani tunttui tärähdys"

"Kävelin tien päähän. Oli kylmä ilta, ja minä hakeuduin korkealle. -- Oli kuulasta ja kirkasta, ja sitten minä keskittyin. Toisiaan kohti ojentuvat kädet, pimeydessä haparoivat kosketukset kasvoilla, jokiveden hapan pelon maku suussa, hyppy ja tärähdys, ja minä etsin ja etsin ja kun palasin alas, vatsani oli hirvittävän kipeä ja minä olin toinen ihminen."

****

Kuka on Lempi?

Mitä on lempi?

Lapin sota pyöräyttää ihmisten elämät kuin ruletissa. Viljami joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa piikatytön kanssa kaksin kotiin ja lähtemään rintamalle. Kaikkien kolmen on tartuttava tilaisuuteen ja elettävä hetkessä tehtyjen päätösten kanssa. Rakkaus kannattelee, tuhoaa ja muuttuu syyllisyydeksi.

Lempi on kolmen henkilön todistus Lapin sodan aikaisesta perhetragediasta. Varmaotteinen esikoisromaani kutoo Viljamin, Ellin ja Siskon kertomukset taidokkaastiyhteen ja osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

Minna Rytisalon herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Lempi on ilmaisuvoimainen tarina rakkauden haavoittamista ihmisistä ja siitä, miten sattuman varaista elämä on.

(takakansi)

Rytisalo, Minna

Lempi

Gummerus

2016

Toinen painos.

234 sivua

Tiihon, arkkimandriitta: Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia

Taas ja taaskin... Sain luettua kesällä jo aloitetun kirjan. Olen taas ottanut tavaksi sujauttaa kirjan laukkuun lähtiessäni johonkin. Bussissa tulee kuitenkin vietettyä noin puoli tuntia suuntaansa matkaan sitten töihin, kouluun tai harrastuksiin, joten otan tästä ajasta jatkossa myös kaiken irti. Onneksi olen sitä sorttia, etten tule huonovointiseksi lukiessani autossa.

Millaista on luostarielämä? Tapahtuuko nykypäivänä ihmeitä? Mitä on usko tai olla uskovainen, kun valtiovalta sen kieltää?

Muun muassa tällaisista asioista puhutaan kertomuksissa kirjassa Arkielämän pyhät. Kirjassa sukelletaan Neuvostoliittoon ja Kirkon elämään sinä aikana jolloin, "uskonto oli ooppiumia kansalle". Kirjan kirjoittaja ja kertoja Sretenien luostarin johtaja ja nykyinen piispa Tiihon (Ševkunov) kertoo omaa tarinaansa siitä, miten hän löysi tiensä uskon pariin ja lopulta luostariin asti 1980-luvulla ateismin nimeen vannovassa valtiossa.

"Noina vuosina korkeakoulujen isoissa kirjastoissa ei ollut edes Raamattua... Me keräsinne tietoa uskosta pieninä murusina esimerkiksi ateismin oppikirjoista ja klassisten filosofien teoksista. Venäjän klassinen kirjallisuus vaikutti tietysti meihin suuresti."

Kirjan kertomukset ovat täynnä erilaisia ihmiskohtaloita Kirkon piiristä, jotka kirjan kirjoittaja on tavannut, tuntenut tai vähintäänkin kuullut heistä. Kertomukset voivat opettaa lukijalleen paljon vaikkapa uskonelämästä ja nöyryydestä, mutta niissä on myös monia hauskoja ja humoristisiakin tapahtumia. Lukija pääsee tutustumaan niin luostareiden asukkaisiin kuin maailmassa vaikuttaviin ihmisiin ja heidän uskoonsa, elämäänsä ja ihmeellisiin asioihin - jopa suoranaisiin ihmeisiin -  joita niissä tapahtuu.

Ihmeiden aika ei siis näytä vielä olevan ohi.

****

Sretenien luostarinjohtaja, nykyisen piispa Tiihon Ševkunovin kirja Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia kertoo Kirkon elämästä Neuvostoliiton vaikeina vuosina. Kirja on täynnä ihmeellisiä tarinoita, joissa ilmenee voimakkaasti Jumalan vaikutus aikamme maailmassa.

Kirjoittaja kertoo kiehtovalla ja myös huumorin sävyttämällä tavalla elämästä luostarissa. Monet kertomukset liittyvät Petserin luostariin ja siellä kilvoitteleviin, jotka hän on tuntenut henkilökohtaisesti. Lukija joutuu hämmästelemään sen johtajien lujuutta ja kekselijäisyyttä heidän puolustaessaan luostariaan neuvostojohtajien painostusta vastaan.

Kirjasta on tullut bestseller monissa maissa. Se on käännetty tähän mennessä jo 13 kielelle.

(takakansi)

Tiihon (Ševkunov), arkkimandtiitta

Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia

Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö (kustantaja)

Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö (julkaisija)

2016

639 sivua

Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset

Ja kuinka ollakaan, kun ehdin kirjoittaa loppukesastä ja siitä, miten en ehdi lukea, niin johan ehdinkin lukea keskeneräisiä kirjoja. Tähän on vaikuttanut, että olen ollut muutaman päivän pienessä flunssassa, eikä edes sukankudin ole pysynyt kädessä. Mutta kirja on siitä mukava, ettei käsien tarvitse kuin kääntää sivua. Kunhan valitsee lukuasennon tarkkaan.

Nyt pääsin siis viimeinkin loppuun kesällä jo aloitetun Irenan lapset. 

Irenan lapset on tarina välittämisestä, rohkeudesta ja pyyteettömästä auttamisesta. Se sukeltaa yhden naisen elämäntarinaan, joka linkittyy kymmeniin muihin ihmisiin, jotka työskentelivät erilaisissa maanalaisissa verkostoissa ja vastarintaliikkeissä toisen maailmansodan ajan Puolassa. Tärkeässä roolissa ovat myös "Irenan lapset", noin 2500 lasta, jotka Irena Sendler verkostonsa ihmisten kanssa pelastivat natsien tuhotoimilta. Taustalla on koko ajan myös Irenan oman elämän rakkaustarina.

Vaikka toisen maailmansodan ajan historia on itselle (ainakin omasta mielestäni) melko tuttua, niin en kuitenkaan ollut kuullut Irena Sendleristä aikaisemmin. Tämä sodan alkeassa vajaa kolmekymppisen sosiaalityöntekijän tarina on kuitenkin hyvin koskettava ja liikuttava. Peräänantamattomuus on eräs jatkuva teema. Perkisi ei anneta, vaikka kuinka kidutettaisiin Gestapon toimesta tai vaikka ympäriltä työtovereita ja liittolaisia teloitettaisiin. Periksi ei anneta.

"Yhdessä ystäviensä  ja vannoutuneen avustajajoukkonsa kanssa Irena Sendler salakuljetti pienokaisia ulos Varsovan ghetosta, matkalaukuissa ja puulaatikoissa ohiste saksalaisten vartijoiden ja juutalaispoliisin pettureiden. Hän toi taaperoita ja koululapsia kaupungin saastaisen ja vaarallisen viemäriverkon läpi. Hän työskenteli yhdessä juutalaisten teinien kanssa - monet heistä 14-15-vuotiaita tyttöjä - jotka taistelivat urheasti ja kuolivat gheton kansannousussa. Ja oli koko ajan rakastunut juutalaismieheen, joka ystävineen piilotteli hätääntyneenä koko sodan ajan. Hän oli piskuinen nainen, jolla oli rautaunen luonne: puolitoistametrinen, sodan alakessa liki kolmekymmenvuotias nuori nainen, joka taisteli kokeneen kenraalin hurjuudella ja älykkyydellä sekä organisoi kautta Varsovan kaupungin ja yli uskontorajojen kymmenittäin tavallisia ihmisiä jalkaväkensä sotilaiksi."

Sankaritarina, vaikka päähenkilö ei haluakaan käyttää sanaa "sankari". Mutta minusta jokainen toimija ja pelastettukin tässä tarinassa on tietynlainen sankari.

Schindlerin listan ja Pianistin nähneenä (näistä on muuten kirjatkin, pitäisi varmaan lukea) tarina tuli liki. Ja muutenkin. Tämä oli siitä mielenkiintoinen lukukokemus, että kirjoittaja saa minut lukijana unohtamaan lukevani itse asiassa tietokirjallisuutta. Kirjoitustapa on niin mieletön, että välillä tosiaan kuvittelee ja osin myös toivoo lukevansa kaunokirjallista teosta.

****

Vuonna 1941 natsien otteet Puolassa kovenevat. Varsovan ghetossa palellaan, nähdään nälkää ja pelätään. Nuori puolalainen Irena Sendler kutoo työtovereistaan ja vastarintataistelijoista salaisen verkoston, joka järjestää juutalaislapsia arjalaiselle puolelle turvaan hyvien ihmisten perheisiin ja orpokoteihin. Lopulta Sendlerin pelastamia lapsia on yli kaksituhatta.

Irena joukkioineen on koko ajan vaarassa paljastua. Tositarina Irenan lapsista eteneen parhaiden jännitysromaanien tavoin.

(takakansi)

Mazzeo, Tilar J.

Irenan lapset: hämmästyttävä tarina naisesta, joka pelasti 2500 lasta Varsovan ghetosta

Like Kustannus 2017

315 sivua

Annina Holmberg, Olli Löytty & Taina West (toim.): Minun Valamoni : tarinoita luostarista

Mikä vetää Valamoon? Mikä kokoaa erilaiset ihmiset, täysin erilaisista taustoista, samaan pihapiiriin luostarinmäelle, keskelle Savon sydänmaita? Mikä saa heidät palaamaan ja jäämäänkin...

Muun muassa näihin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Minun Valamoni : tarinoita luostarista. Kirja koostuu mm. veljestön jäsenten, luostarin työntekijöiden ja talkoolaisten, sivareiden kuin monen muunkin kirjoituksista ja haastatteluista, heidän muistoistaan ja tunnelmistaan luostarissa vietetystä ajasta, niin ennen kuin tänäkin päivänä. Kirjan kuvitus kertoo myös omaa tarinaansa ja tuo elon ja todentunnun tarinoiden keskelle.

"Valamon kirkko on talvi-illan kirkko. Tuohusten tanssiva valo ikonien pinnalla. Kirkon tummuus ja valonohuet saarekkeet jatkuvat ulkona. Puiden takana, taivaalla ja tähdissä, toistuu kirkkosalin loputon avaruus."

(Hannu-Pekka Björkman, näyttelijä) 

Ja pakkohan tämä oli heti lukea, kun pääsi Valamoon. Tämä toukokuussa ilmestynyt opus,
jota meillä täällä Valamon kirjastossa on neljä kappaletta, on koko ajan lainassa. Enkä yhtään ihmettele. Kehuja tulee ja niin minäkin aion kehua.

"Valamoon voi tosiian vain tulla ja olla. Syksyllä, värikkäiden lehtien muodostaessa pieniä polkuja pimenevälle hautausmaalle. Talvisin, kun tähdet loistavat tummalla taivaalla vaten kirkon kuunhohtoista pintaa. Keväällä laivalaiturin rannalla voi melkein kuulla jäiden alla pauhaavan veden, joka taistelee itsensä vapaaksi kohdatakseen jälleen auringon ja tulevan kesän. Voi, ja kesä. Hekumoiva, eloisa, tukahduttava kesä, jolloin on pakko käyttää pitkiä hameita."

(Irina Ritvanen, abiturientti) 

Kirja lähetyy luostaria pitkälti maallikojen näkökulmasta ja näin on pyritty tekemään tutummaksi, helpostilähestyttäväksi tätä ehkä hieman eksoottistakin maailmaa. Monet ihmisten ennakkoluulot ja yleistykset luostarista on kumottu ja näin halutaan toivottaa kuka tahansa tervetulleeksi luostariin. Myös moni jo tuonilmaisiin siirtynyt luostarinmäkeläinen mahtuu mukaan kertomuksiin, kuten isät Efraim ja Akaki tai Elmeri-täti eli Elina Karjalainen. Joukkoon mahtuvat
myös "Vampyyritäti ja muuta värikästä väkeä".
Huumorillakin on siis osansa kirjassa.

****

Värikästä elämää luostarissa

Minun Valamoni on teos Heinäveden Papinniemessä sijaitsevasta luostarista, sen kävijöistä ja asukkaista, tarinoista ja tapahtumista. Valamo tarjoaa joillekin kodin ja elämäntava, toisille lepopaikan ja hengähdystauon. Tassä kirjassa Valamon-kävijät ja siellä asuvat kertovat, mitä luostari heille merkitsee, millaisia ovia se on heidän elämässään avannut ja sulkenut. Omakohtaisia kertomuksia rytmittävät pienet tarinalliset makupalat Valamon elämästä ennen ja nyt.

Teoksen ovat toimittaneet kirjailija Annina Holmberg, tietokirjailija Olli löytty ja käsikirjoittaja Taina West. Kirjoittajina on näyttelijöitä ja muita taiteilijoita,
tutkijoita, toimihenkilöitä ja opiskelijoita.
Myös luostarissa osuvat munkit ja siellä työskentelevät
maallikot kertovat kokemuksistaan.

(takakansi) 

Annina Holmberg, Olli Löytty & Taina West (toim.)

Minun Valamoni : tarinoita luostarista

Kirjapaja 2017

272 sivua

Matkakuumetta

Niin vain on jo neljä viikkoa hurahtanut harjoittelussa. Mihin tämä aika rientää??

On ollut ihanaa, taas kerran, tavata vanhat tutut ja ystävystyä uusien ihanien ihmisten kanssa. Työ on mielekästä. Jumalanpalvelukset, rauha, illanviettoa Konevitsa-kvartettia kuunnellen ja rannassa nuotiolla istuen ja vaikka lettuja paistaen. Tai iltakävelylle voi lähteä hautausmaalle. Ystävien kanssa otimme myös kuvia hautausmaan tsasounasta.

Auringonlasku.

Lettuja nuotiolla.

Pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna

.

Olen ehtinyt lukeakin, vaikka välillä tuntuukin, että vuorokaudesta meinaa loppua tunnit kesken. Tälläkin hetkellä huoneessa on kolme kirjaa, jotka ovat kesken. Mutta hiljaa hyvä tulee.

Kauhea matkakuume iski, kun kaverit puhuivat paikoista, joissa olivat maailmalla käyneet. Itse en muutenkaan ole kovin paljoa matkustanut, mutta nyt on niin hirmuinen kuume, etten tiedä mitä tekisin. No, lainasin sitten kirjan. Sielun saarille esittelee mukavan rennolla ja helpostilähestyttävällä, mutta asiallisella tavalla Suomen lähialueiden luostareita Venäjällä, Venäjän Karjalassa ja Virossa, niiden historiaa ja nykypäivää. Upeat valokuvat vievät lukijan todella lähelle näitä pyhiä paikkoja.

Yhdessä kirjassa esitellyssä luostarissa olen käynyt aiemmin. Vierailin kaksi vuotta sitten ryhmämatkalla Saarenmaalla Pyhän Edelläkävijän Johannes Kastajan skiitassa. Tämä pieni, muutaman sisaren asuttama skiitta (sivuluostari) ihastutti lämpimällä vastaanotollaan. Tuonne haluaisin uudelleenkin käymään. Myös Karjalan ja Venäjän luostarit, erityisesti Valamo ja Konevitsa ovat ehdottomasti pyhiinvelluskohdelistallani. Virossa haluaisin käydä myös Pyhtitsan naisluostarissa. Luettuani Sielun saarille latasinkin selailupöytäni muun muassa Pyhtitsaa, Konevitsaa ja Tihvinän luostaria  käsittelevillä kirjoilla. Ja sehän nyt auttoikin kovasti matkakuumeeseen!!! Ja vaikka suomeksi kirjallisuutta ei kovastikaan ole, niin onneksi on paljon kivoja kuvia, joita voi katsella.

Luostarikävijöiden keitaita

Sielun saarille tarjoaa toisenlaisen nojatuolimatkan Suomen lähialueille. Kirja vie historiaan ja taiteen ääreen luostareihin, joissa on vierailtu vuosisatojen ajan ja joita kohtaan kiinnostus on viime aikoina uudelleen kasvanut. Venäjän Karjalaassa sekä Pietarin, Novgorodin ja Pihkovan alueilla on satoja luostareita, joista nyt esitellään yli kaksikymmentä sanoin ja värivalokuvin.

(takakansi)  

****

Vesa Takala, Jyrki Härkönen
 
Sielun saarille: Suomen lähialueiden luostareita
Kirjapaja 2014

143 sivua

Risto Linstedt, Eero Ojanen: 1918 – Matkoja muistin rintamilla

Sisällissota. Mitä lähemmäs 100-vuotishistoriaa on tultu, sen enemmän aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimuksia tuntuu ilmestyvän. Ei lainkaan huono asia.

"Tämä ei ole matka vain vuoteen 1918 vaan meihin itseemme, suomalaisuuteen. Tietäminen lisää ymmärrystä, mutta miten pitkälle sekään lopulta riittää. Nyt pitäisi ymmärtää se kaikkein vaikein: viha meni jo."

Tämä nyt ei ole niinkään tutkimus, mutta tuntuu mielenkiintoiselta lähestymistavasta aiheeseen: kirjeenvaihto. Kirjeissä keskustellaan paljon muistista ja muistamisesta. Miten muistamme, kuka muistaa ja miten muistaminen on muuttunut. Juuri vuoden 1918 tapahtumien muisto, sen vaikutus eri sukupolviin, eri aikana eläneisiin. Entä miten tuo muisto sopikaan yhteen Suomi 100 -juhlavuoteen. Saadaanko ensi vuonna aikaan kertomus, johon kaikki mahtuvat?

"Valikoivaa muistia käytetään pilkallisena ilmaisuna siitä, että ihminen muistaa vain itselleen mieluisia asioita. Se on aika latteaa ajattelua. Muisti valikoi joka tapauksessa, ja niin sen pitää tehdäkin. Muisti on aktiivista toimintaa, ei pelkästään jäljentämistä."

Kirjoittajat peilaavat vuoden 1918 tapahtumia niin tapahtumia seuranneisiin vuosikymmeniin kuin nykypäiväänkin. He siteeraavat viisaita, kuten Väinö Linnaa, Eric Hobsbawnian kuin Churchilliäkin. 

Vieläkö jako kahteen on voimissan?

Vuoden 1918 sisällissodan jäljet ovat nakyneet yhteiskunnassamme kauan. Tapahtumat on tavattu muistaa pitkälti kansakunnan kahtiajaon kautta. Kaikki suomalaiset eivät pitkään aikaan mahtuneet samaan kertomukseen. Risto Linstedt ja Eero Ojanen kulkevat kirjeenvaihdossaan vuoden 1918 maisemissa. He pohtivat kansallisen muistin luonnetta ja etsivät syitä yhteisen kertomuksen hataruuteen. Miksi vuoden 1918 jakolinjat ovat olleet niin vahvoja, entä mikä on muistin rintamien tilanne tänään? Onko yhteiselle kertomukselle

vihdoin tilaa vai ovatko jakolinjat nyky-yhteiskunnassa voimistuneet? (takakansi)

****

Risto Linstedt, Eero Ojanen

1918 – Matkoja muistin rintamilla

Kirjapaja 2017

148 sivua