Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvan ilmastotrilogian aiemmat osat Taivas ja Yliaika ovat olleet molemmat mieleeni. Kirjat ovat olleet kauhistuttavan tarkkanäköisiä kuvauksia siitä, millainen maailma voi muutaman kymmenen vuoden kuluttua olla. Dystopioina ne ovat olleet aika ahdistaviakin, tietysti.

Trilogian päätösosa Lakipiste jatkaa sekin karujen tulevaisuuskuvien linjalla. Tällä kertaa paneudutaan tekoälyn kehitykseen ja siihen, miten tekoäly alkaa ottaa maailmassa valtaa.

Samaan aikaan ekokatastrofi etenee ja ympäristöliike radikalisoituu. Mediajätti Googlen toimittaja Aaro Kangas saa tehtäväkseen selvitellä erään ekoyhteisön mahdollista radikalisoitumista. Yhtäkkiä hän onkin toiminnan keskipisteessä, vaarallisessa tilanteessa.

Kustantaja kutsuu Lakipistettä scifidekkariksi ja sellainen se onkin. Tyyliltään kirja on siis yllättävänkin erilainen kuin trilogian aiemmat, joissa ei ole ollut jännityskirjallisuudelle ominaisia piirteitä.

Lakipiste sen sijaan etenee kuin trilleri. Poliisidekkari se ei ole, mutta tarina on täynnä toimintaa, tapahtumia ja jännittäviä käänteitä. Ainakin minut kirja koukuttaa täysin.

Leino on jälleen loihtinut pelottavan uskottavan tuntuisen tulevaisuuskuvan, jollaista en haluaisi nähdä. Ekoyhteisö on miljöönä kiinnostava ja henkilöhahmot mukavan erilaisia.

Vaikka tulevaisuuskuva on ainakin minusta kovin epämiellyttävä, ei kirjassa ole samanlaista ahdistavaa tunnelmaa kuin trilogian aiemmissa osissa. Ekoyhteisön henkilöiden kautta tarinaan saadaan myös huumoria, mikä keventää vakavaa aihetta.

Lakipisteestä ovat kirjoittaneet myös muun muassa: Kirjokansi, Iltaluvut ja Kirjaluotsi.

Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  
• Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
• Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.

Lukemista aloittaessani en tiennyt yhtään, mitä odottaa. Tiesin, että Tie on palkittu muun muassa Pulitzerilla ja kovasti monessa paikassa kehuttu, mutta en tiennyt yhtään, mistä on kyse.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Onneksi luin jostain, että ei tarina pelkkää Kennedyä ole, sillä tämähän oli ihan huikean hyvä!

22.11.63 kertoo äidinkielenopettaja Jake Eppingistä, joka päätyy puolitutun miehen pyynnöstä matkustamaan vuoteen 1958, jossa hän lupaa yrittää estää presidentti John F. Kennedyn murhan. Murha kuitenkin tapahtuu vasta vuonna 1963, joten sitä odotellessa Eppingin on tehtävä kaikenlaista muuta. Hänen pitää muun muassa estää muutama muu murha ja lisäksi elää ihan normaalia elämää - mikä tietysti on vähän hankalaa, kun mieleen tulee kappaleita, joita ei saisi vahingossakaan laulaa (koska niitä ei vielä ole tehty) ja puheessakin meinaavat vilahdella sellaiset sanat, joita kukaan ei ymmärrä. 

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle tuli heti todella kotoisa olo. Olen lukenut Kingiltä aiemmin vain yhden kirjan, Tervetuloa Joylandiin, josta pidin todella kovasti. Ihastuin jo silloin Kingin helppoon ja jollain tavalla todella lämminhenkiseen kirjoitustyyliin. Henkilökuvaus on todella hienoa. Näin laadukasta kirjaa on todellinen ilo lukea. 

22.11.63 on todellinen tiiliskivi, enkä yleensä pidä sellaisista, mutta tällä kertaa annan sen anteeksi. Niin hyvin King tarinan juonta kuljettaa. Ja koska henkilökuvaus on hyvää, kirjan henkilöiden kanssa viihtyy mielellään vähän pidempäänkin. Tarinassa on sopivasti huumoria ja romantiikkaa, vähän trillerimäisyyttäkin, ja aikamatkustus on sekin tietysti aiheena aina kiinnostava. Täydellinen lukuromaani siis!

Oman vivahteensa teokseen tuovat todelliset henkilöt ja tapahtumat, kuten se kannessa paistatteleva Kennedyn murha. Se jää kuitenkin kirjassa lopulta hyvin pieneen rooliin, joten jopa vähän harmittaa, miten harhaanjohtavasti kirjaa markkinoidaan. Itse meinasin jättää teoksen lukematta, koska Kennedyn murha ei kiinnosta enkä tiedä siitä mitään. 22.11.63 on kuitenkin paljon muutakin, joten älkää muutkaan pelästykö kantta. 

Aula & Co, 2016. 409 sivua. 

Alkuteos Zoo City, 2010. Suomentanut Tytti Viinikainen. 

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin Zoo City on omituisin lukemani kirja pitkään aikaan. Se on kirja, jota on vaikea kuvailla.

Zoo City sijoittuu Etelä-Afrikkaan, johonkin tarkemmin määrittelemättömään aikaan. Maailmassa on eläimellisiä: ihmisiä, jotka ovat tappaneet jonkun ja saaneet seurakseen eläimen. Eläimellisiä halveksitaan ja pidetään vähempiarvoisina, ja monet heistä ovatkin rikollisia.

Kirjan päähenkilö on Zinzi, joka kuljettaa mukanaan laiskiaista. Jokaisella eläimellisellä on jokin erikoiskyky, Zinzillä se on taito löytää kadonneita esineitä. Kun Zinzin viimeisin asiakas kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, on Zinzin suostuttava tehtävään, jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä, kuuluisaa teinipopparia.

Syntyy kummallinen, kiemurainen, ajoittain raaka ja toisinaan jännittävä, monitahoinen tarina, joka on sekoitus fantasiaa, trilleriä ja mustaa huumoria. Lauren Beukes on luonut maailman, joka on kaikessa erikoisuudessaan sellainen, että siihen alkaa jopa uskoa. Aluksi eläimelliset tuntuvat hämmentävän kummallisilta, mutta jossain vaiheessa oudosta tulee normaalia. Beukes yhdistelee tarinaansa nykytodellisuutta: etsimistyönsä ohella Zinzi kirjoittelee nigerialaiskirjeitä - varsin onnistuneesti.

Beukesin kieli on värikästä, ironista ja nokkelaa ja dialogi terävää. Kirjan kyyninen sävy tuntuu sellaiselta, jota näkee enemmän television puolella. Itse asiassa voisin hyvin nähdä kirjan sovitettuna minisarjaksi tai elokuvaksi.

Erityiskehut mielettömän upeasta, näennäisen yksinkertaisesta mutta silti niin paljon sisältävästä kannesta, jonka on tehnyt Joey Hi-Fi. Kansi kuvaa Zoo Cityn sisältöä erittäin hyvin.

Rikinkeltainen, kaivosjätteen värinen aamunkajo siivilöityy Johannesburgin horisontin ylle ja tunkee ikkunastani sisään. Se on Batmanin merkkini. Tai sitten muistutus siitä, että pitäisi todellakin hankkia verhot. 

-

• Yöpöydän kirjat -blogin Niina T., jonka mieleestä "Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä."
• Mrs Karlsson, jolle kirja oli todella hieno lukukokemus. 
• Paljon melua kirjoista -blogin Elina, joka kehuu kieltä ja koukuttavaa juonta. 

• Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka kirja tämä ei ollut. 
• Helkky lukee -blogin Helkky, jonka kirja saa pohtimaan entistä enemmän ympäristöä, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksia. 
• Kirjapolkuni-blogin bleue, jonka mielestä kirjan moninainen tarina on lähes poikkeuksellisen hieno.

• Unelmien aika -blogin Katriina, joka hänkin ahmi kirjan miltei yhdeltä istumalta. 
• Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, jonka mielestä kirja oli suorastaan tylsä. 
• Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu, jonka mielestä kirja on hengästyttävä ja ällistyttävä jännitysnäytelmä ja saa myös pohdiskelemaan. 

• Yöpöydän kirjat -blogin Niina, jonka mielestä Tähtipöly oli onnistunut päätös trilogialle. 

• Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirja on hauska, mielenkiintoinen, jännittävä ja omanlaisensa.
• Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, joka kuvailee kirjaa kiehtovaksi, kihelmöivän jännittäväksi ja hauskaksi. 
• Yöpöydän kirjat -blogin Niina, joka kirjoittaa näin: "Voisin jopa väittää, että Yksin Marsissa on koko vuoden paras lukemani uutuuskäännösromaani."

"Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotinsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää haluavansa omakseen. Hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon. Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vhitelleen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi."

Tammi, 2000, 268 sivua. 

Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihailen hänen mielikuvitustaan ja kykyään kertoa tarinoita. Johanna Sinisalolla on mieletön taito kirjoittaa omaperäisistä, joskus jopa omituisista asioista hienosti ja vakuuttavasti. Hän kirjoittaa todella villejäkin juttuja niin, että lukija uskoo siihen, että teksti voi olla totta.

Olen lukenut lähes kaikki Sinisalon romaanit ja novellikokoelmat, mutta jostain kumman syystä en ollut aikaisemmin tarttunut hänen esikoisromaaniinsa, vuoden 2000 Finlandia-voittajaan. Ensimmäisten sivujen jälkeen vain hymyilin, sillä tiesin, että käsissäni on mielettömän hieno kirja.

Ennen päivänlaskua ei voi kertoo homoseksuaalista mainosvalokuvaajasta Mikaelista, kuvankauniista Enkelistä, joka löytää pihalta peikonpoikasen. Hän pelastaa sen teinipoikien pahanteolta ja alkaa ottaa selvää siitä, mitä peikko syö ja kuinka eläintä hoidetaan. Samalla peikon olemassaolo on pidettävä salassa. Onhan kyse petoeläimestä, jota ei todellakaan ole tarkoitettu kerrostaloasuntoon.

Pikku hiljaa sekä Mikael että muut ympärillä olevat alkavat huomata, että Pessiksi nimetyllä peikolla on Mikaeliin ihmeellinen vaikutus. Myös muut saavat osansa peikon erikoisesta lumosta.

"Hänen peikkonsa on kuin pala yötä, jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.

Voiko pimeyden kesyttää?"

Kirja on moniulotteinen ja käsittelee useita teemoja. Homoseksuaalisuus on tarinassa vahvasti läsnä. Se kytkeytyy henkilöiden välisiin suhteisiin ja myös itse peikkoon, joka erittää "homoseksuaalisia feromoneja".

Tapetilla ovat myös suurpetokysymykset, jotka olivat kirjan julkaisuhetkellä ajankohtaisia, ja ovat sitä varmasti edelleen. Näiden lisäksi kirjassa käsitellään ihmisten valta-asemaa ja vallankäyttöä. Kaiken muun ohella kirjassa on mielestäni kyse ihmisen ja eläimen sekä ihmisen ja luonnon suhteesta - ja varmasti myös paljon muusta.

Kirja on tunnelmaltaan hieno. Siinä on jotain maagista ja vetoavaa, mutta samalla kovin outoa. Joka tapauksessa se on jotain sellaista, joka saa lukijan jäämään koukuun.

" [...] Pessi on epäilyttävän hiljaa, sen täytyy olla pahanteossa. Käännän katsetta ja etsin sitä silmiini. Se istuu kyykyssä niin kuin aina, kapea musta selkä ja harja minuun päin, korvat värähtelevät rekisteröiden ympäristön ääniä, ja sen häntä huojuu äärimmäisen keskittymisen merkkinä. Nousen koholle tuolissa ja nyt näen, vaikka huone on melkein pimeä. Pessi on ottanut kirjainpalikat ja asettaa notkeilla nivelikkäillä pitkäkyntisillä sormillaan parhaillaan niistä yhtä lähes virheettömän pyramidin huipulle."

Tarinaa kerrotaan vaihdellen eri ihmisten näkökulmista. Suurin osa tilasta on Mikaelin, Enkelin, mutta ääneen pääsevät myös hänen eksänsä Tohtori Spiderman, mainostoimiston Martes, Mikaeliin ihastunut Ecke ja naapurin filippiiniläinen postimyyntimorsian Palomita.

Eri kertojien lisäksi kirjassa on Sinisalolle tyypilliseen tapaan runsaasti katkelmia muista teoksista: Pessistä ja Illuusiasta, Tuntemattomasta sotilaasta, Selma Lagerlöfin Vaihdokkaasta ja lukuisista muista, sekä kauno- että tietokirjallisuudesta. Ne kaikki vievät tarinaa eteenpäin. Joukossa on myös muun muassa fiktiivisiä lehtiartikkeleja. Lukiessani mietin, mitkä kaikki näistä mahtavat olla totta. Sinisalo rakentaa kirjaansa niin, että mikä tahansa voi olla totta - tai sitten ei mikään.

Sekä kirjan että sen viiden eri osan nimissä viitataan Reino Helismaan kappaleeseen Päivänsäde ja menninkäinen.

"Sinä sen teit, Pessi, sinä sen teit, kuiskaan hiljaa. Minä riisuin sinut, minä puin sinut, yhdessä me olemme täydelliset."

Ennen päivänlaskua ei voi on ensimmäinen tieteis- tai fantasiakirja, joka on saanut Finlandia-palkinnon. Finlandia-palkintoperusteluissa sanotaan, että "vaikuttavinta Johanna Sinisalon romaanissa on tapa, jolla se rakentaa jaetun, enemmistön jakaman todellisuuden sisään toisia todellisuuksia".

Ennen päivänlaskua ei voi on voittanut myös muun muassa kansainvälisen James Tiptree Jr -palkinnon ja käännetty yli kymmenelle kielelle.

• Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, joka rakasti kirjan outoa ja intiimiä tunnelmaa. 
• Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirjan idea on hyvä ja se toimii muutenkin kuin vain ideana. 
• Villasukkia kirjahyllyssä -blogin Villis, joka osasi odottaa aivoja nytkäyttävää tarinaa ja sai mitä odotti.

Helmet lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27. kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja kartuttaa kohtaa naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja. 

• Reader, why I marry him? -blogin Omppu Martin, jonka mielestä "nerokkainta Leinon romaanissa on, että se saa pohtimaan ihmisen käyttäytymisen motiiveja ja ihmisen hallitsemiseen liittyvää mekaniikkaa."
• Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu, jolle kirja oli ainakin lukuhetkellä suosikki tämän vuoden kirjoista. 
• Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä Taivas on romaanina vahva, jännitteinen ja huolellinen.